Feministinen kaupunkitutkimus on ollut kiinnostunut kaupunkirakenteen sukupuolittumisesta, sen vaikutuksesta sukupuolirooleihin sekä kaupunkitilan kokemisesta.
Monien kaupunkitutkijoiden mielestä nykykaupungissa kaupunkilaisuus näyttäytyy kuluttajuutena, sillä kulutusvapaata julkista tilaa on tarjolla ja sitä suunnitellaan kovin vähän. Yhdyskuntasuunnittelun hallitseva suuntaus lähtee kaupunkirakenteen funktionaalisesta eriyttämisestä, jolloin kello kahdeksasta neljään ollaan joko kotona asumalähiössä tai töissä toimitila- tai teollisuusalueella, ja iltaisin ja viikonloppuisin kansoitetaan ostoskeskukset. Ostoskeskukset taas sijaitsevat joko kaupunkikeskustoissa tai automatkan päässä kaupungin laita-alueilla, joiden väliin asuinalueet jäävät sosiaalisiksi tyhjiöiksi.
Feministinen kaupunkitutkimus on auttanut ymmärtämään, että kaupunkisuunnittelun eri toimijoilla on eriäviä intressejä ja eriävässä määrin valtaa. Lapsilla on pulaa leikkipaikoista etenkin kaupunkikeskustoissa, koska niissä kaupunkitila tahdotaan käyttää taloudellisesti kannattavammin tai kaupunkien imagonrakennukseen. Lasten toiseus kaupungeissa näkyy myös siinä, että kaupungin mittasuhteet on tehty aikuisille, ja autoihin perustuva liikennejärjestelmä on lapsille vaarallinen, koska lapsi on arvaamaton liikkuja, joka näkyy autoon huonosti. Vammaiset taistelevat edelleenkin oikeudestaan esteettömään kaupunkiin, vaikka esimerkiksi Helsingin rakennuslautakunnassa Kalle Könkkölälle on veto-oikeus. Naisten toiseus ilmenee etenkin autoliikenteeseen perustuvan kaupunkirakenteen tuottamisessa.
Kaupunkirakenne etenkin amerikkalaisissa autokaupungeissa, joissa asutaan hajallaan omakotitaloalueilla, eristää naiset kotiin. Kun asuinalueille ei ole julkisia kulkuyhteyksiä ja mies ajaa perheen mahdollisesti ainoalla autolla töihin, naisen valtakunnaksi jää piha ja koti. Kun kaupunkirakenne tukee sellaista rooliajattelua, jossa naisen tehtävä on perheen uusintaminen, hän samalla syrjäytyy elinkeinoelämästä ja yhteiskunnallisesta elämästä. Tietenkin Suomessa naiset käyvät enemmän töissä kuin Yhdysvalloissa, mutta idea lienee yleispätevästi ymmärrettävä. Työpaikkojen ja asuntojen ollessa erillään, etenkin nainen syrjäytyy, kun taas alkuperäisen puutarhakaupungin sosiaalisena ihanteena oli työpaikkaomavaraisuus, jolloin nainen pystyisi paremmin osallistumaan työelämään.
Suomessa kaupungit kilpailevat avoimesti laajoista ydinperheistä, suunnitellen isoja perheasuntoja. Tämä näkyy myös Helsingin kaupunkisuunnittelussa ja asuntopolitiikassa. Tämä kilpailu on täysin avointa ja hyväksyttävää; lapsista ajatellaan tulevan tulevaisuuden veronmaksajia.
Kuka on kaupunkilainen ja mitkä ovat hänen oikeutensa? Feministinen kaupunkitutkimus on tulkinnut uudelleen osallisuuden käsitettä ja normaaleiksi katsottuja osallisuuden rooleja. Kun yleensä kaupunkisuunnittelun virallisiksi pääosallisiksi katsotaan kaupunkisuunnitteluvirkamiehet, luottamusmiespoliitikot ja kuntalaiset, lisäksi taustalla vaikuttaa liike-elämän intressejä, jotka pyritään naamioimaan tai piilottamaan ja joihin viittaamista tai edes vihjaamista kaupunkisuunnittelupoliitikot ja virkamiehet pitävät loukkauksena, henkilökohtaisen integriteettinsä epäilemisenä. Kaikille kuitenkin pitäisi olla selvää, että esimerkiksi kauppakeskuksia ei suunnitella ainoastaan pyytettöminä kunnan työpaikka- ja palveluntarjonnan nostajattajina. Sen, minkä ketjun kauppakeskus pellolle nostatetaan, määrää raha, samoin sen, mille grynderille kaupungin omistama maa myydään kehittämiskohteeksi.
Pelon maantieteeksi kutsutaan niiden paikkojen kartoittamista ja kokemisen tutkimusta, joissa nainen ei uskalla oleskella ainakaan öisin, koska pelkää fyysisen koskemattomuutensa puolesta, vaikka miehet joutuvatkin naisia enemmän kaupungeissa tuntemattomien väkivallan uhreiksi. Helsingissä vaarallisena paikkana tunnetaan esimerkiksi Kaisaniemen puisto; yleensä kaikki sellaiset paikat, joissa on "katvealueita" ja pimeitä pusikkoja, ja joissa pimeänä aikana ei liiku juuri kukaan, voidaan kokea pelottaviksi. Tällä perustellaan joskus myös kaupunkipuistojen pitämistä hoidettuina ja tätä vastaan suunnitellaan esimerkiksi puistojen valaistuksen lisäämistä. Paikan maine vaarallisena toimii itseään toteuttavana ennusteena; se, että jossakin ei liiku ihmisiä, johtaa paikan kokemiseen vaaralliseksi, jolloin siellä liikkuu entistäkin vähemmän ihmisiä. Suomessa aihepiiriä on tutkinut etenkin Hille Koskela, ja saman termin innoittamana Anja Snellman on kirjoittanut kirjan, jonka pohjalta Auli Mantila on ohjannut samannimisen elokuvan.
Paikat eivät ole ainoastaan sijainnin merkitsijöitä, jolloin ne yksinkertaisimmillaan palautuvat pituus- ja leveysasteiksi. Paikat konstruoidaan sosiaalisissa prosesseissa, joissa paikkoihin kytketään merkityksiä ja tulkintoja(esimerkiksi: onko tämä ja tuo paikka tarkoitettu ostamiseen, oleskeluun tai vain katseltavaksi). Paikan merkitys ja luonne tai paikan hallinnasta taistelevien toimijoiden voimasuhteet voivat myös muuttua; esimerkiksi Helsingissä Kallio on muuntautunut ryysyköyhälistön säilyttämöstä trenditietoisten suosimaksi kansainväliseksi sulatusuuniksi. Eri toimijoilla on eriävässä määrin valtaa määritellä kaupunkien paikkojen merkityksiä ja käyttöä, ja esimerkiksi kaupunkisuunnittelussa tämä voi näkyä siten, että heikot ihmisryhmät, kuten lapset, vammaiset tai naiset huomioidaan heikosti. Tästä aihepiiristä on kirjoittanut etenkin Doreen Massey.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti