Pelon maantiede

Feministinen kaupunkitutkimus on ollut kiinnostunut kaupunkirakenteen sukupuolittumisesta, sen vaikutuksesta sukupuolirooleihin sekä kaupunkitilan kokemisesta.

Monien kaupunkitutkijoiden mielestä nykykaupungissa kaupunkilaisuus näyttäytyy kuluttajuutena, sillä kulutusvapaata julkista tilaa on tarjolla ja sitä suunnitellaan kovin vähän. Yhdyskuntasuunnittelun hallitseva suuntaus lähtee kaupunkirakenteen funktionaalisesta eriyttämisestä, jolloin kello kahdeksasta neljään ollaan joko kotona asumalähiössä tai töissä toimitila- tai teollisuusalueella, ja iltaisin ja viikonloppuisin kansoitetaan ostoskeskukset. Ostoskeskukset taas sijaitsevat joko kaupunkikeskustoissa tai automatkan päässä kaupungin laita-alueilla, joiden väliin asuinalueet jäävät sosiaalisiksi tyhjiöiksi.

Feministinen kaupunkitutkimus on auttanut ymmärtämään, että kaupunkisuunnittelun eri toimijoilla on eriäviä intressejä ja eriävässä määrin valtaa. Lapsilla on pulaa leikkipaikoista etenkin kaupunkikeskustoissa, koska niissä kaupunkitila tahdotaan käyttää taloudellisesti kannattavammin tai kaupunkien imagonrakennukseen. Lasten toiseus kaupungeissa näkyy myös siinä, että kaupungin mittasuhteet on tehty aikuisille, ja autoihin perustuva liikennejärjestelmä on lapsille vaarallinen, koska lapsi on arvaamaton liikkuja, joka näkyy autoon huonosti. Vammaiset taistelevat edelleenkin oikeudestaan esteettömään kaupunkiin, vaikka esimerkiksi Helsingin rakennuslautakunnassa Kalle Könkkölälle on veto-oikeus. Naisten toiseus ilmenee etenkin autoliikenteeseen perustuvan kaupunkirakenteen tuottamisessa.

Kaupunkirakenne etenkin amerikkalaisissa autokaupungeissa, joissa asutaan hajallaan omakotitaloalueilla, eristää naiset kotiin. Kun asuinalueille ei ole julkisia kulkuyhteyksiä ja mies ajaa perheen mahdollisesti ainoalla autolla töihin, naisen valtakunnaksi jää piha ja koti. Kun kaupunkirakenne tukee sellaista rooliajattelua, jossa naisen tehtävä on perheen uusintaminen, hän samalla syrjäytyy elinkeinoelämästä ja yhteiskunnallisesta elämästä. Tietenkin Suomessa naiset käyvät enemmän töissä kuin Yhdysvalloissa, mutta idea lienee yleispätevästi ymmärrettävä. Työpaikkojen ja asuntojen ollessa erillään, etenkin nainen syrjäytyy, kun taas alkuperäisen puutarhakaupungin sosiaalisena ihanteena oli työpaikkaomavaraisuus, jolloin nainen pystyisi paremmin osallistumaan työelämään.

Suomessa kaupungit kilpailevat avoimesti laajoista ydinperheistä, suunnitellen isoja perheasuntoja. Tämä näkyy myös Helsingin kaupunkisuunnittelussa ja asuntopolitiikassa. Tämä kilpailu on täysin avointa ja hyväksyttävää; lapsista ajatellaan tulevan tulevaisuuden veronmaksajia.

Kuka on kaupunkilainen ja mitkä ovat hänen oikeutensa? Feministinen kaupunkitutkimus on tulkinnut uudelleen osallisuuden käsitettä ja normaaleiksi katsottuja osallisuuden rooleja. Kun yleensä kaupunkisuunnittelun virallisiksi pääosallisiksi katsotaan kaupunkisuunnitteluvirkamiehet, luottamusmiespoliitikot ja kuntalaiset, lisäksi taustalla vaikuttaa liike-elämän intressejä, jotka pyritään naamioimaan tai piilottamaan ja joihin viittaamista tai edes vihjaamista kaupunkisuunnittelupoliitikot ja virkamiehet pitävät loukkauksena, henkilökohtaisen integriteettinsä epäilemisenä. Kaikille kuitenkin pitäisi olla selvää, että esimerkiksi kauppakeskuksia ei suunnitella ainoastaan pyytettöminä kunnan työpaikka- ja palveluntarjonnan nostajattajina. Sen, minkä ketjun kauppakeskus pellolle nostatetaan, määrää raha, samoin sen, mille grynderille kaupungin omistama maa myydään kehittämiskohteeksi.

Pelon maantieteeksi kutsutaan niiden paikkojen kartoittamista ja kokemisen tutkimusta, joissa nainen ei uskalla oleskella ainakaan öisin, koska pelkää fyysisen koskemattomuutensa puolesta, vaikka miehet joutuvatkin naisia enemmän kaupungeissa tuntemattomien väkivallan uhreiksi. Helsingissä vaarallisena paikkana tunnetaan esimerkiksi Kaisaniemen puisto; yleensä kaikki sellaiset paikat, joissa on "katvealueita" ja pimeitä pusikkoja, ja joissa pimeänä aikana ei liiku juuri kukaan, voidaan kokea pelottaviksi. Tällä perustellaan joskus myös kaupunkipuistojen pitämistä hoidettuina ja tätä vastaan suunnitellaan esimerkiksi puistojen valaistuksen lisäämistä. Paikan maine vaarallisena toimii itseään toteuttavana ennusteena; se, että jossakin ei liiku ihmisiä, johtaa paikan kokemiseen vaaralliseksi, jolloin siellä liikkuu entistäkin vähemmän ihmisiä. Suomessa aihepiiriä on tutkinut etenkin Hille Koskela, ja saman termin innoittamana Anja Snellman on kirjoittanut kirjan, jonka pohjalta Auli Mantila on ohjannut samannimisen elokuvan.

Paikat eivät ole ainoastaan sijainnin merkitsijöitä, jolloin ne yksinkertaisimmillaan palautuvat pituus- ja leveysasteiksi. Paikat konstruoidaan sosiaalisissa prosesseissa, joissa paikkoihin kytketään merkityksiä ja tulkintoja(esimerkiksi: onko tämä ja tuo paikka tarkoitettu ostamiseen, oleskeluun tai vain katseltavaksi). Paikan merkitys ja luonne tai paikan hallinnasta taistelevien toimijoiden voimasuhteet voivat myös muuttua; esimerkiksi Helsingissä Kallio on muuntautunut ryysyköyhälistön säilyttämöstä trenditietoisten suosimaksi kansainväliseksi sulatusuuniksi. Eri toimijoilla on eriävässä määrin valtaa määritellä kaupunkien paikkojen merkityksiä ja käyttöä, ja esimerkiksi kaupunkisuunnittelussa tämä voi näkyä siten, että heikot ihmisryhmät, kuten lapset, vammaiset tai naiset huomioidaan heikosti. Tästä aihepiiristä on kirjoittanut etenkin Doreen Massey.

Kvinnornas stad

Den feministiska stadsforskningen har intresserat sig för stadsstrukturens könsdelning samt dess inverkan på könsrollerna och upplevandet av stadsrummet.
Många stadsforskare menar att den nutida stadens egenart betecknas av konsumerism. Det existerar få konsumtionsfria utrymmen i städerna och sådana planeras inte heller i något större omfång. Den dominerande inriktningen i vår samhällsplanering tar sin utgångspunkt i en funktionell indelning av stadsstrukturen. Mellan klockan åtta och klockan fyra antas invånarna vistas antingen hemma i bostadsförorterna eller på arbetsplatserna i kontors- eller industriområdena och kvällar och veckoslut befolkar de köpcentren. Köpcentren uppförs antingen i stadskärnan eller på en bilresas avstånd i stadens periferi och däremellan bildar bostadsorterna sociala vakuum.

Den feministiska stadsforskningen hjälper oss förstå hur olika aktörer inom stadsplaneringen har olika intressen och brukar olika makt. Barnen lider brist på lekplatser, eftersom man speciellt i stadens centrum hellre använder rummet till mer ekonomiskt eller imagemässigt gynnsamma ändamål. Barnens lott som “den Andra” i staden understryks också bland annat i stadens proportioner, vilka är planerade för vuxna, samt i ett trafiksystem som centrerar kring bilism och utgör en direkt fara för barn som rör sig oförutsebart och är svåra att få syn på från en bil. De rörelsehindrade kämpar fortsatt för sin rätt till en hinderfri stadsmiljö, även om förbättringar åstadkommits bland annat genom att Kalle Könkkölä har vetorätt i Helsingfors byggnadsnämnd.

Kvinnans roll som “den Andra” tar sig uttryck främst i förverkligandet av en stadsstruktur som bygger på bilism. Speciellt i amerikanska bilstäder där invånarna bor i spridda egnahemsområden isoleras kvinnorna i hemmen. Om det inte finns fungerande offentliga transportmedel och mannen kanske kör familjens enda bil, begränsas kvinnans domän oundvikligt till hemmet och gårdsplanen. En sådan stadsplanering stöder ett rolltänkande där kvinnans uppgifter begränsas till hemmets skötsel och fortplantning och isolerar kvinnan från näringslivet och hela samhällslivet. I Finland är det visserligen vanligare än i USA att kvinnorna aktivt deltar i arbetslivet, men problemet är nog förståeligt ändå: Om arbetsplatserna och hemmen hålls isär, blir speciellt kvinnorna marginaliserade. Detta strider mot den ursprungliga trädgårdsstadens sociala ideal om att vara självförsörjande gällande arbetsplatser, vilket betydligt skulle underlätta speciellt kvinnornas möjligheter i arbetslivet.

I Finland tävlar städerna öppet om de stora kärnfamiljerna genom att prioritera planerandet och byggandet av stora familjebostäder. Detta syns även i Helsingfors stadsplanering och bostadspolitik. Denna tävlan om barnen, framtidens skattebetalare, förs helt öppet och legitimt.

Vem är stadsbo och vilka rättigheter har stadsbon? Den feministiska stadsforskningen har nytolkat begreppet medverkan och de roller som vanligtvis förknippas med medverkan och deltagande. Vanligtvis indelas stadsplaneringens huvudsakliga aktörer i stadsplaneringstjänstemän, förtroendevalda politiker och invånare. I bakgrunden verkar dock vanligtvis också näringslivets intressen, även om man ofta väljer att maskera, dölja eller tiga om dessa, för att inte riskera att stadsplaneringspolitikerna och tjänstemännen känner sig kränkta eller misstänkliggjorda. Det borde trots allt stå klart för alla att till exempel stora köpcenter aldrig planeras enbart med syftet att höja den kommunala arbetskrafts- och servicekapaciteten generellt. Pengar finns alltid med någonstans i bilden och påverkar till exempel vilken grynder som får köpa stadens mark och genomföra
projektet och vilken affärskedja står bakom det nyuppförda köpcentret.

“Rädslans geografi” handlar om erfarenheter av och speciellt undvikande av sådana platser som anses farliga och som särskilt kvinnor inte vågar röra sig ensamma på i fruktan för fysisk kränkning (trots att faktum är att män råkar ut för mer anonymt våld i städerna än kvinnor). I Helsingfors är t.ex. Kajsaniemi-parken ett exempel på ett stadsrum som ofta upplevs skrämmande. Samma gäller andra liknande platser med “skuggområden” och skumma buskage, där nästan ingen rör sig under den mörka tiden av dygnet. Om en plats får ett farligt rykte fungerar detta som en
självförverkligande profetia: då folk inte rör sig på en plats, så anses detta vara en farlig plats, varvid man i ännu högre grad undviker att roar sig där. Detta har använts som ett argument för att hålla stadsparkerna snygga, välskötta och välbelysta. I Finland har rädslans geografi forskats speciellt av Hille Koskela. Termen är gjord känd av Anja Snellman, vars bok med samma namn också filmatiserats av Auli Mantila.

Platser betecknar inte enbart lägen, knytpunkter i ett nätverk av longitud och latitud. Platser konstrueras även genom sociala processer, där platserna tillknyts olika betydelser och tolkningar till exempel: är denna plats ägnad för handel, vistelse, eller enbart betraktande?) Platsers betydelse och natur samt maktkampen mellan olika aktörer som vill härska över en plats kan också förändras över tid. Ett exempel är stadsdelen Berghäll i Helsingfors, som från att närmast ha fungerat som förvaringsplats för fattiga arbetare med tiden ändrat karaktär och image och blivit en internationell smältdegel för trendmedvetet cityfolk.

Olika aktörer har olika möjligheter och makt att definiera stadsrummets betydelse och användning. I stadsplaneringen märks detta genom att svagare grupper, såsom barn, mänskor med nedsatt rörelseförmåga eller kvinnor beaktas i ringa grad. Mer om detta har forskats och skrivits av bl.a. Doreen Massey.