Yksinäisellä, tai siis tarkemmin, yksinasuvalla miehellä on paljon aikaa. Hän voi treenata maratonille, tehdä vaikka vertailevaa työelämän tutkimusta tai lukea. Hän voi juoda alkoholia, pelata konsolipelejä, jäädä työttömäksi tai kehitellä omassa päässään kokemukseensa paremmin tai huonommin perustuvaa teoriaa epätarkoituksenmukaisuudesta ja -oikeudenmukaisuudesta, joka on kohdannut häntä, Suomea tai miehiä. Hän voi etsiessään elämänsä tarkoitusta, hukata kaiken tarkoituksen. Hänestä voi tulla uskonkiihkoilija, uusi Kauko Nieminen tai halla-aholainen. Hän voi löytää itsensä, tai sitten hukata.
Voi olla tietysti vähän freudilaista ajatella, että pimahtamiset olisivat vain libidon epäonnistuneen sublimoinnin sivutuotteita, ja kyllä niitä perheenisiäkin pimahtelee, mutta kyllä he, jotka väittävät, ettei kaiken maailman breivikejä olisi päässyt syntymään, jos mies saisi välillä vähän välilihaa, osuvat ainakin osittain, minkä tässä toistaessani tulen saamaan kaikkien feministien kurat niskaani. Sillä eihän nainen voi olla tasa-arvoinen, jos mies ei ole minkään arvoinen. Vapaa nainen tarvitsee vapaan miehen, josta hän voi olla vapaa tai josta hän voi viis veisata, sillä oletuksella, että hänen tarvitsee niistä mitään veisata. (tämä kirjoitus on tehty hetero-oletuksella). Muuten on entisen vapaan naisen kaikki kädet liian täynnä pyykkiä ja kiinni paskassa, ilman miehiä, joista edes osa toivottavasti on aikuisia eli itsenäistynyt jostakin (=äidistään) johonkin (=elämään itsellisesti ja itsenäisesti). Vaikka mikä minä sanomaan. Esimerkiksi isäni ei ole elänyt yksin kuin muutaman kuukauden elämässään, jolloin hän oli 18. Aikuinen mies hän on.
Yksinasuva mies on seuraus, mutta yhtä usein myös syy. Yksinasuva ei suinkaan ole tuomittu kadotukseen, mutta kuitenkin yksinäisyyden kanssa korreloivat positiivisesti sairastavuus, työttömyys, alkoholismi, oman maailmankuvan hajoaminen. Omaa maailmankuvaa täytyisi nimittäin saada törmäyttää aika ajoin toisten elävien kanssa, muuten sille käy kuin saippuakuplalle. Aamukahvipöydän toiselta puolelta nimittäin tulee aika ajoin palautus maan pinnalle, kaiken suhteellisuuden muistutus, ainakin oman itsen. Kaikkein tehokkaimpia muistutusten jakelijoita ovat lapset. Jos peilistä katsoo vain oma itse, voi käydä kuin Robert de Niron esittämälle taksikuskille.
Jani Kaaron Hesari-kolumnin, joka innoitti kirjoittamaan tämän, voi lukea klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Feminismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Feminismi. Näytä kaikki tekstit
11.4.2013
Kanat tarvitsevat kukon
Aivan ensimmäiseksi minun on pakko pyytää naisilta anteeksi. Naiset ovat ihania, elämäni kerta kaikkinen "suola" (vaikka käytänkin suolaa hyvin hillitysti). Olen yksinhuoltajaäidin poika, joka jäi pian opiskelunsa aloitettuaan käytännössä ainoaksi heteromieheksi 34 naisen keskelle ja joka on aina työskennellyt naisvaltaisissa työpaikoissa. Parhaimmillaan minulla oli neljä Leenaa samassa työyhteisössä.
Naiset ovat siis parhautta. Erotukseksi naisvaltaisista työpaikoista ja naisvaltaisista aloista, joista minulla on yksinomaan kokemusta, sitten on vielä naisten töitä. Sellaisia kuten sihteeri, konekirjoittaja tai sairaanhoitaja. Mies kykenee suoriutumaan niistä töistä vallan hyvin, minä esimerkiksi suoritan nykyisessä työpaikassani konekirjoittamossa enemmän kuin yksikään nainen omassa työyksikössäni.
Kun aloitin naisten työpaikassa, minua haastatellut tuleva lähiesimieheni, kookas ja rämäkkä-ääninen mies, oli selkeästi huolissaan puolestani. Vakuutin että kyllä se siitä, olinhan työskennellyt aina naisvaltaisissa työyhteisöissä sekä naisvaltaisilla aloilla.
Olin väärässä. Kansalaisjärjestöjen ja korkeakoulujen sivistyneen, tasa-arvon ihannetta lähentelevän emansipaation asemesta naistyöpaikat ovat kanatarhoja. En voi suositella naisten työpaikkoja miehille. Paitsi jos he toimivat näiden naisten esimiehinä tai sellaisessa asemassa, jota naiset voivat ihailla. Ei tarvitse olla kovinkaan ihmeellinen kaksilahkeinen niin ennen kuin omaa erinomaista poikamiestyttöyttään (sic!) suitsuttanut suttura on ehtinyt liimailla mieslääkärin lokeron täyteen kiiltokuvia, hän ei ole ehtinyt edes pyörähtää oman perseensä ympäri muodostuvan akselin ympäri.
Naisten työpaikoissa on hierarkkinen kulttuuri. Niihin hakeutuu etupäässä naisia, joilla on autoritaarinen persoonallisuus. He edelleen vakaasti uskovat, että naisen tehtävä on palvella miehiä. Siksi naistyöpaikoissa ainoan miehen yleensä tunnistaakin siitä, että tämä on esimies.
Kyllä, edelläkuvattu asetelma on perverssi ja sinänsä kaiken tasa-arvon vastainen. Mutta minulle yksi tämmöisen naistyöpaikan naispuolinen kollega on sanonut, että he ovat kanoja ja että he tarvitsisivat miehen pitämään kanatarhan kurissa. Nainen ei tähän tehtävään kelpaa, koska jos naisten työpaikan naisesimies (sic, mikä sana tuokin!) on humaani, siellä käyttäydytään kuin pellossa. Ja jos hän käyttäytyy kuin esimies, häntä pidetään bitchinä. Miksi kanatarhat sitten pitää pitää kurissa?
Kanatarhoissa liimaillaan, leikataan ja leikitään. Työnteon ohella niissä vertaillaan lasten valokuvia, tulevien wannabe-eksien profiilikuvia ja myydään sen seitsemää tuotetta, jotta lapsi pääsisi leirille kun oma palkka on niin pieni ja jotta itse pääsisi Thaikkuun kun se oma palkka on niin pieni. Jos työ ei kiinnosta, tämä toki on inhimillisten resurssien tuhlausta ja siis sinänsä tragedia.
Ja ei siinä mitään jos tekee kaikkea muuta kuin työtä, paitsi että semmoinen on työnantajan ajan ja rahan tuhlausta. Mutta silloin kun tuhlataan veronmaksajien varoja ja keikistellään julkishallinnossa eläkevirassa, tuo on anteeksiantamatonta. Anteeksiantamatonta tämä perseily on myös silloin kun häiritään kollegoitten työntekoa kaikella työn ulkopuolisella kaakatuksella, ja erityisen surkeata tuommoinen on silloin kun käytössä on tulospalkkaus.
Miehenä varoittaisin muita miehiä: älkää menkö naistyöpaikkoihin. Suosittaisin myös tulospalkkauksen laajamittaista käyttöönottoa naistyöpaikkoihin. Sittenpä nähtäisiin, kuinka paljon sitä kujerrettaisiin. Se kun olisi tulos tai ulos. Varoittaisin myös naisia hakeutumasta sellaisille aloille, joita ovat tehneet aikaisemmin ei voittopuolisesti vaan ainoastaan naiset, koska tämä 100-0 -sukupuolijakauma on oire jostakin. Se on oire heikosta palkkauksesta ja 1950-luvulle jääneestä työkulttuurista.
Naiset ovat siis parhautta. Erotukseksi naisvaltaisista työpaikoista ja naisvaltaisista aloista, joista minulla on yksinomaan kokemusta, sitten on vielä naisten töitä. Sellaisia kuten sihteeri, konekirjoittaja tai sairaanhoitaja. Mies kykenee suoriutumaan niistä töistä vallan hyvin, minä esimerkiksi suoritan nykyisessä työpaikassani konekirjoittamossa enemmän kuin yksikään nainen omassa työyksikössäni.
Kun aloitin naisten työpaikassa, minua haastatellut tuleva lähiesimieheni, kookas ja rämäkkä-ääninen mies, oli selkeästi huolissaan puolestani. Vakuutin että kyllä se siitä, olinhan työskennellyt aina naisvaltaisissa työyhteisöissä sekä naisvaltaisilla aloilla.
Olin väärässä. Kansalaisjärjestöjen ja korkeakoulujen sivistyneen, tasa-arvon ihannetta lähentelevän emansipaation asemesta naistyöpaikat ovat kanatarhoja. En voi suositella naisten työpaikkoja miehille. Paitsi jos he toimivat näiden naisten esimiehinä tai sellaisessa asemassa, jota naiset voivat ihailla. Ei tarvitse olla kovinkaan ihmeellinen kaksilahkeinen niin ennen kuin omaa erinomaista poikamiestyttöyttään (sic!) suitsuttanut suttura on ehtinyt liimailla mieslääkärin lokeron täyteen kiiltokuvia, hän ei ole ehtinyt edes pyörähtää oman perseensä ympäri muodostuvan akselin ympäri.
Naisten työpaikoissa on hierarkkinen kulttuuri. Niihin hakeutuu etupäässä naisia, joilla on autoritaarinen persoonallisuus. He edelleen vakaasti uskovat, että naisen tehtävä on palvella miehiä. Siksi naistyöpaikoissa ainoan miehen yleensä tunnistaakin siitä, että tämä on esimies.
Kyllä, edelläkuvattu asetelma on perverssi ja sinänsä kaiken tasa-arvon vastainen. Mutta minulle yksi tämmöisen naistyöpaikan naispuolinen kollega on sanonut, että he ovat kanoja ja että he tarvitsisivat miehen pitämään kanatarhan kurissa. Nainen ei tähän tehtävään kelpaa, koska jos naisten työpaikan naisesimies (sic, mikä sana tuokin!) on humaani, siellä käyttäydytään kuin pellossa. Ja jos hän käyttäytyy kuin esimies, häntä pidetään bitchinä. Miksi kanatarhat sitten pitää pitää kurissa?
Kanatarhoissa liimaillaan, leikataan ja leikitään. Työnteon ohella niissä vertaillaan lasten valokuvia, tulevien wannabe-eksien profiilikuvia ja myydään sen seitsemää tuotetta, jotta lapsi pääsisi leirille kun oma palkka on niin pieni ja jotta itse pääsisi Thaikkuun kun se oma palkka on niin pieni. Jos työ ei kiinnosta, tämä toki on inhimillisten resurssien tuhlausta ja siis sinänsä tragedia.
Ja ei siinä mitään jos tekee kaikkea muuta kuin työtä, paitsi että semmoinen on työnantajan ajan ja rahan tuhlausta. Mutta silloin kun tuhlataan veronmaksajien varoja ja keikistellään julkishallinnossa eläkevirassa, tuo on anteeksiantamatonta. Anteeksiantamatonta tämä perseily on myös silloin kun häiritään kollegoitten työntekoa kaikella työn ulkopuolisella kaakatuksella, ja erityisen surkeata tuommoinen on silloin kun käytössä on tulospalkkaus.
Miehenä varoittaisin muita miehiä: älkää menkö naistyöpaikkoihin. Suosittaisin myös tulospalkkauksen laajamittaista käyttöönottoa naistyöpaikkoihin. Sittenpä nähtäisiin, kuinka paljon sitä kujerrettaisiin. Se kun olisi tulos tai ulos. Varoittaisin myös naisia hakeutumasta sellaisille aloille, joita ovat tehneet aikaisemmin ei voittopuolisesti vaan ainoastaan naiset, koska tämä 100-0 -sukupuolijakauma on oire jostakin. Se on oire heikosta palkkauksesta ja 1950-luvulle jääneestä työkulttuurista.
5.3.2013
Kukkona kanatarhassa naisten töissä?
Miksi naiset suostuvat tekemään miehiä pienemmällä palkalla töitä? Miksi naiset tyytyvät siihen mitä tarjotaan ja miksi miehet vaativat enemmän? Miksi naiset hakeutuvat matalapalkka-aloille? Eikö palkka merkitse heille niin paljoa kuin miehille, joten pitäisikö sitten katsoa ensisijaisesti peiliin? Aiheesta pitää puhua varovasti jottei luulla laasaslaiseksi.
Naisen euro on 83 senttiä ja tilanne näyttää jämähtäneen siihen. Miehillä ja naisilla ei ole eri palkkataulukoita, ja vähän tuo kyllä kuulostaa oudolta. Mihin palkkaerot oikein perustuvat? Vilautellaanko miehille ruskeita kirjekuoria tiskin alta? Itselleni tutuin tilanne on se, että olen ollut parisuhteessani pääsääntöisesti se vähemmän yhteiseen talouteen tuova osapuoli. Kyse lieneekin työnjaosta, erilaisista piilotetuista lisistä ja siitä, että miehet vaativat ehkä enemmän.
Olen työskennellyt aina naisvaltaisilla aloilla, ja nyt olen nykyisen työpaikkani ainoa mies. Vaistoan saavani sukupuolesta lisäpisteitä, olen saanut signaaleita, että selkeästi jo olemassaoloni on arvostettu asia työyhteisössäni. Yhdenkin miehen läsnäolo saattaa toimia eräänlaisena puskurina ainakin naisaloilla ja naisesimiehiä vastaan. Naispuolisia kollegoita ei ehkä kehdata kohdella niin räävittömästi jos työyhteisöön mahtuu yksikin mies, sillä mies muuttaa dynamiikkaa työyhteisössä, jos siellä kaikki ovat aikaisemmin olleet naisia. Joskus minua on pidetty jopa hullunrohkeana kun "uskaltaudun" "naisten työpaikkaan", keskinäisen seläntakanapuhumisen, tupperwaarailun, kyräilyn, suosikkijärjestelmien, sosiaalisten sisä- ja ulkopiirien maailmaan.
Seksisymboliksi halajavat turha toivo, ei kannata mennä naisvaltaisille aloille elleivät ne ole korkeakoulualoja. En siis lue esimerkiksi yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien kansoittamia aloja naisaloiksi vaikka ne sitä toki laskennallisesti ovatkin, ja usein myös palkaltaan: naisvaltaisuus on pikemminkin työkulttuuriin ja työyhteisön sosiaalisuuteen liittyvä piirre.
Miessihteeri tai miessairaanhoitaja eivät ole naisvaltaisilla aloilla työskentelevien mielestä kovin seksikkäitä, sen sijaan ei tarvitse olla kovin ihmeellinen könsikäs niin johan kelpaa kiiltokuvien liimailun kohteeksi hänen lokeronsa. Ei, kana ei välttämättä implikoi kukkoa.
Miessukupuolesta on naisaloilla etuakin, se suojaa kaiken maailman tupperwarekerhoilta, mutta toisaalta mies saattaa joutua hiillostetuksi, jopa kiusatuksi jos tälle ei löydy käyttöä työyhteisöstä. Ja ei löydy, jos kerran tästä ei ole ihailun kohteeksi ja jos tämä erehtyy olemaan ihailematta paikallisia mehiläiskuningattaria. Ei kannata välttämättä ryhtyä työkulttuurin muuttamisen uhrilampaaksi, kyllä ihmiselolla voi olla parempaakin käyttöä.
Ainoa kokemukseni, joka antoi syyn epäillä että kyllä henkilökohtaiset lisät saattaisivat olla jotenkin mahdollisesti sukupuolittuneitakin, oli kun opiskeluikäisenä työskentelin siivoojana ja (nais)esimiehet aina tarjosivat isojen työkoneiden ajamista vain miehille, jotka sitten saivat koneenkäyttölisiä. Tosin siivouspaikassani ei ollut mitään matalapalkkaisten naisalojen työkulttuuria homehtuneine kenen-tahansa-kanssa-naimatoiveineen: siellä oli töissä laidasta laitaan fiksua ja avarakatseista väkeä.
On tietenkin väärin että naisvaltaisilla aloilla on matala palkka, en mitään muuta väitä. Jonkun pitää hoitaa lapset, vanhukset, sairaat ja näiden paperit. Jos joku on joskus määritellyt, että töistä pitää maksaa niiden tuottavuuden mukaan, mikä sitten on tuottavuus? Eikö tulevien veronmaksajien hoitaminen jotta heidän vanhempansa pääsevät tuottamaan, ole tuottamisen mahdollistavana tuottavaa jos mikä? Eikä tietenkään ole oikein, että ainoa keino nostaa palkkoja olisi saada miehiä niille aloille, mutta kyllä se taitaa olla yksi tehokkaimmista keinoista. Esimerkiksi Norjassa on kaikissa tuntemissani päiväkodeissa mies tai miehiä töissä, ja siinä voittavat kaikki, eivätkä vähiten lapset, jotka tapaavat miehiä myös päiväsaikaan. Ja tarkoitus pyhittää keinot: minulle on ihan sama kuka ne palkat siellä saa nostettua, oli se sitten minä, joku naiskollega vai johto.
Ilman sairaalan sihteereitä, siivoojia tai lastentarhanhoitajia maailma kaatuisi siihen, että puolet aikuisista joutuisi heti jäämään pois työstä ja ne, jotka jäisivät töihin, hukkuisivat töihin ja tukehtuisivat pölyyn. Kaikesta kokopäivätyöstä pitäisikin heti säätää 2000 euron minimipalkka. Naisten kannattaa myös vaatia isompaa palkkaa, jos ei muuten, niin alakohtaisilla ja jopa alakohtaiset rajat ylittävillä lakoilla. Solidaarisuutta siis, siskot! Minä tulen ensimmäisenä mukaan, enkä siksi, että olisin joku hang around-feministi vaan yksinkertaisesti siksi, että minun osani työmarkkinoilla on naisen osa.
Naisen euro on 83 senttiä ja tilanne näyttää jämähtäneen siihen. Miehillä ja naisilla ei ole eri palkkataulukoita, ja vähän tuo kyllä kuulostaa oudolta. Mihin palkkaerot oikein perustuvat? Vilautellaanko miehille ruskeita kirjekuoria tiskin alta? Itselleni tutuin tilanne on se, että olen ollut parisuhteessani pääsääntöisesti se vähemmän yhteiseen talouteen tuova osapuoli. Kyse lieneekin työnjaosta, erilaisista piilotetuista lisistä ja siitä, että miehet vaativat ehkä enemmän.
Olen työskennellyt aina naisvaltaisilla aloilla, ja nyt olen nykyisen työpaikkani ainoa mies. Vaistoan saavani sukupuolesta lisäpisteitä, olen saanut signaaleita, että selkeästi jo olemassaoloni on arvostettu asia työyhteisössäni. Yhdenkin miehen läsnäolo saattaa toimia eräänlaisena puskurina ainakin naisaloilla ja naisesimiehiä vastaan. Naispuolisia kollegoita ei ehkä kehdata kohdella niin räävittömästi jos työyhteisöön mahtuu yksikin mies, sillä mies muuttaa dynamiikkaa työyhteisössä, jos siellä kaikki ovat aikaisemmin olleet naisia. Joskus minua on pidetty jopa hullunrohkeana kun "uskaltaudun" "naisten työpaikkaan", keskinäisen seläntakanapuhumisen, tupperwaarailun, kyräilyn, suosikkijärjestelmien, sosiaalisten sisä- ja ulkopiirien maailmaan.
Seksisymboliksi halajavat turha toivo, ei kannata mennä naisvaltaisille aloille elleivät ne ole korkeakoulualoja. En siis lue esimerkiksi yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien kansoittamia aloja naisaloiksi vaikka ne sitä toki laskennallisesti ovatkin, ja usein myös palkaltaan: naisvaltaisuus on pikemminkin työkulttuuriin ja työyhteisön sosiaalisuuteen liittyvä piirre.
Miessihteeri tai miessairaanhoitaja eivät ole naisvaltaisilla aloilla työskentelevien mielestä kovin seksikkäitä, sen sijaan ei tarvitse olla kovin ihmeellinen könsikäs niin johan kelpaa kiiltokuvien liimailun kohteeksi hänen lokeronsa. Ei, kana ei välttämättä implikoi kukkoa.
Miessukupuolesta on naisaloilla etuakin, se suojaa kaiken maailman tupperwarekerhoilta, mutta toisaalta mies saattaa joutua hiillostetuksi, jopa kiusatuksi jos tälle ei löydy käyttöä työyhteisöstä. Ja ei löydy, jos kerran tästä ei ole ihailun kohteeksi ja jos tämä erehtyy olemaan ihailematta paikallisia mehiläiskuningattaria. Ei kannata välttämättä ryhtyä työkulttuurin muuttamisen uhrilampaaksi, kyllä ihmiselolla voi olla parempaakin käyttöä.
Ainoa kokemukseni, joka antoi syyn epäillä että kyllä henkilökohtaiset lisät saattaisivat olla jotenkin mahdollisesti sukupuolittuneitakin, oli kun opiskeluikäisenä työskentelin siivoojana ja (nais)esimiehet aina tarjosivat isojen työkoneiden ajamista vain miehille, jotka sitten saivat koneenkäyttölisiä. Tosin siivouspaikassani ei ollut mitään matalapalkkaisten naisalojen työkulttuuria homehtuneine kenen-tahansa-kanssa-naimatoiveineen: siellä oli töissä laidasta laitaan fiksua ja avarakatseista väkeä.
On tietenkin väärin että naisvaltaisilla aloilla on matala palkka, en mitään muuta väitä. Jonkun pitää hoitaa lapset, vanhukset, sairaat ja näiden paperit. Jos joku on joskus määritellyt, että töistä pitää maksaa niiden tuottavuuden mukaan, mikä sitten on tuottavuus? Eikö tulevien veronmaksajien hoitaminen jotta heidän vanhempansa pääsevät tuottamaan, ole tuottamisen mahdollistavana tuottavaa jos mikä? Eikä tietenkään ole oikein, että ainoa keino nostaa palkkoja olisi saada miehiä niille aloille, mutta kyllä se taitaa olla yksi tehokkaimmista keinoista. Esimerkiksi Norjassa on kaikissa tuntemissani päiväkodeissa mies tai miehiä töissä, ja siinä voittavat kaikki, eivätkä vähiten lapset, jotka tapaavat miehiä myös päiväsaikaan. Ja tarkoitus pyhittää keinot: minulle on ihan sama kuka ne palkat siellä saa nostettua, oli se sitten minä, joku naiskollega vai johto.
Ilman sairaalan sihteereitä, siivoojia tai lastentarhanhoitajia maailma kaatuisi siihen, että puolet aikuisista joutuisi heti jäämään pois työstä ja ne, jotka jäisivät töihin, hukkuisivat töihin ja tukehtuisivat pölyyn. Kaikesta kokopäivätyöstä pitäisikin heti säätää 2000 euron minimipalkka. Naisten kannattaa myös vaatia isompaa palkkaa, jos ei muuten, niin alakohtaisilla ja jopa alakohtaiset rajat ylittävillä lakoilla. Solidaarisuutta siis, siskot! Minä tulen ensimmäisenä mukaan, enkä siksi, että olisin joku hang around-feministi vaan yksinkertaisesti siksi, että minun osani työmarkkinoilla on naisen osa.
22.5.2012
Puoluekokouksen antia
Puoluekokous käytiin melko lämpimässä Lappeenrannassa noin 400 vihreän voimin. Porvoon Vihreät oli edustettuna kahdella edustajalla, jotka olivat Michael Perukangas ja Johanna Karhu.
Ohjelman pääkohtana oli uuden periaateohjelman hyväksyminen. Äänestämäänkin päästiin lukuisista kohdista. Periaateohjelma on sivumäärältään alle puolet entisestä, eli tiivistystä on tapahtunut. Eniten keskustelua taisivat herättää maailmankatsomuksien ja valtion suhde, feminismi sanana ja asiana ja eutanasia.
Periaateohjelmassa hyväksyttiin periaatetyöryhmän muotoilu viimesijaisesta autetusta eutanasiasta, ja voimakkaammin muotoiltu kanta hävisi, joten huhut Vihreistä aktiivisen eutanasian ajajina ovat liioiteltuja. Aikaisemmasta ohjelmasta tuttu Vihreä feminismi tipahti käsitteenä ulos periaateohjelmasta, vaikkakin käsitteen sisältö – tunnustaa yhteiskunnan sukupuolittuneet rakenteet, feminismin merkitys tasa-arvoliikkeenä – on mukana ohjelmassa. Ohjelma korostaa maailmankatsomuksien tasa-arvoa mutta ei ole erottamassa kirkkoa valtiosta.
Vihreät korostivat myös mielipiteiden ja sananvapauden kunnioittamisen tärkeyttä, ja puoluekokousväen mielipiteiden, maailmankatsomuksien ja erilaisten painotusten kirjo jo itsessään kuvasteli tätä moninaisuuden arvostamista. Keskustelu oli ajoittain värikästä mutta käytiin hyvässä hengessä kuten puoluekokouskin.
Puoluekokouksessa vieraili myös venäläisiä kansalaisaktivisteja ja saatiin terveiset Viron veljespuolueelta, joka tarvitsee apuamme. Viron Vihreitä voi tukea tilille:
tilin omistaja: Erakond Eestimaa Rohelised
tilinumero 221029698609
IBAN: EE072200221029698609
Ohjelman pääkohtana oli uuden periaateohjelman hyväksyminen. Äänestämäänkin päästiin lukuisista kohdista. Periaateohjelma on sivumäärältään alle puolet entisestä, eli tiivistystä on tapahtunut. Eniten keskustelua taisivat herättää maailmankatsomuksien ja valtion suhde, feminismi sanana ja asiana ja eutanasia.
Periaateohjelmassa hyväksyttiin periaatetyöryhmän muotoilu viimesijaisesta autetusta eutanasiasta, ja voimakkaammin muotoiltu kanta hävisi, joten huhut Vihreistä aktiivisen eutanasian ajajina ovat liioiteltuja. Aikaisemmasta ohjelmasta tuttu Vihreä feminismi tipahti käsitteenä ulos periaateohjelmasta, vaikkakin käsitteen sisältö – tunnustaa yhteiskunnan sukupuolittuneet rakenteet, feminismin merkitys tasa-arvoliikkeenä – on mukana ohjelmassa. Ohjelma korostaa maailmankatsomuksien tasa-arvoa mutta ei ole erottamassa kirkkoa valtiosta.
Vihreät korostivat myös mielipiteiden ja sananvapauden kunnioittamisen tärkeyttä, ja puoluekokousväen mielipiteiden, maailmankatsomuksien ja erilaisten painotusten kirjo jo itsessään kuvasteli tätä moninaisuuden arvostamista. Keskustelu oli ajoittain värikästä mutta käytiin hyvässä hengessä kuten puoluekokouskin.
Puoluekokouksessa vieraili myös venäläisiä kansalaisaktivisteja ja saatiin terveiset Viron veljespuolueelta, joka tarvitsee apuamme. Viron Vihreitä voi tukea tilille:
tilin omistaja: Erakond Eestimaa Rohelised
tilinumero 221029698609
IBAN: EE072200221029698609
20.5.2012
Puheeni Vihreiden puoluekokouksessa
Hyvät ihmiset,
Olen vihreä feministi.
Olen myös mies.
Me Vihreät emme vieläkään ole suuri puolue
Miksi?
Oppikaamme monien kavahtamilta perussuomalaisilta:
Miten antijytky voisi olla mahdollinen?
Samoilla keinoilla kuin jytkykin.
Kuuntelemalla enemmän, puhumalla vähemmän.
Jos perussuomalaisten opetus ei meille kelpaa,
kuunnelkaamme moraalifilosofi Charles Tayloria:
jotta voisimme ajaa heikkojen, hiljaisten, pienten ja
vähemmistöjen etua,
se on tehtävä vetoamalla vahvoihin, äänekkäisiin, suuriin
ja enemmistöihin.
Kaikkein tehokkaimmin tämä tapahtuu realisoimalla piilevä
kannatuksemme, ja tämä onnistuu vain puhumalla samaa kieltä kuin enemmistö, kieltä,
jota enemmistö ymmärtää.
Siksi en kannatakaan vihreän feminismin käsitteen
käyttämistä vaikka allekirjoitan sen sisällön sanasta sanaan,
aivan samoin kuin en näe sitäkään kirjaamisen arvoisena
että olen mies.
Uskoin vielä 25-vuotiaana diskurssianalyytikkona ja semiootikon alkuna että
sanat ovat tekoja.
Me Vihreissä yliarvostamme sanoja. Teot ovat tärkeämpiä.
Tekoja tekevät muutkin kuin presidentti, esimerkiksi me kaikki!
4.8.2011
Pelon maantiede
Feministinen kaupunkitutkimus on ollut kiinnostunut kaupunkirakenteen sukupuolittumisesta, sen vaikutuksesta sukupuolirooleihin sekä kaupunkitilan kokemisesta.
Monien kaupunkitutkijoiden mielestä nykykaupungissa kaupunkilaisuus näyttäytyy kuluttajuutena, sillä kulutusvapaata julkista tilaa on tarjolla ja sitä suunnitellaan kovin vähän. Yhdyskuntasuunnittelun hallitseva suuntaus lähtee kaupunkirakenteen funktionaalisesta eriyttämisestä, jolloin kello kahdeksasta neljään ollaan joko kotona asumalähiössä tai töissä toimitila- tai teollisuusalueella, ja iltaisin ja viikonloppuisin kansoitetaan ostoskeskukset. Ostoskeskukset taas sijaitsevat joko kaupunkikeskustoissa tai automatkan päässä kaupungin laita-alueilla, joiden väliin asuinalueet jäävät sosiaalisiksi tyhjiöiksi.
Feministinen kaupunkitutkimus on auttanut ymmärtämään, että kaupunkisuunnittelun eri toimijoilla on eriäviä intressejä ja eriävässä määrin valtaa. Lapsilla on pulaa leikkipaikoista etenkin kaupunkikeskustoissa, koska niissä kaupunkitila tahdotaan käyttää taloudellisesti kannattavammin tai kaupunkien imagonrakennukseen. Lasten toiseus kaupungeissa näkyy myös siinä, että kaupungin mittasuhteet on tehty aikuisille, ja autoihin perustuva liikennejärjestelmä on lapsille vaarallinen, koska lapsi on arvaamaton liikkuja, joka näkyy autoon huonosti. Vammaiset taistelevat edelleenkin oikeudestaan esteettömään kaupunkiin, vaikka esimerkiksi Helsingin rakennuslautakunnassa Kalle Könkkölälle on veto-oikeus. Naisten toiseus ilmenee etenkin autoliikenteeseen perustuvan kaupunkirakenteen tuottamisessa.
Kaupunkirakenne etenkin amerikkalaisissa autokaupungeissa, joissa asutaan hajallaan omakotitaloalueilla, eristää naiset kotiin. Kun asuinalueille ei ole julkisia kulkuyhteyksiä ja mies ajaa perheen mahdollisesti ainoalla autolla töihin, naisen valtakunnaksi jää piha ja koti. Kun kaupunkirakenne tukee sellaista rooliajattelua, jossa naisen tehtävä on perheen uusintaminen, hän samalla syrjäytyy elinkeinoelämästä ja yhteiskunnallisesta elämästä. Tietenkin Suomessa naiset käyvät enemmän töissä kuin Yhdysvalloissa, mutta idea lienee yleispätevästi ymmärrettävä. Työpaikkojen ja asuntojen ollessa erillään, etenkin nainen syrjäytyy, kun taas alkuperäisen puutarhakaupungin sosiaalisena ihanteena oli työpaikkaomavaraisuus, jolloin nainen pystyisi paremmin osallistumaan työelämään.
Suomessa kaupungit kilpailevat avoimesti laajoista ydinperheistä, suunnitellen isoja perheasuntoja. Tämä näkyy myös Helsingin kaupunkisuunnittelussa ja asuntopolitiikassa. Tämä kilpailu on täysin avointa ja hyväksyttävää; lapsista ajatellaan tulevan tulevaisuuden veronmaksajia.
Kuka on kaupunkilainen ja mitkä ovat hänen oikeutensa? Feministinen kaupunkitutkimus on tulkinnut uudelleen osallisuuden käsitettä ja normaaleiksi katsottuja osallisuuden rooleja. Kun yleensä kaupunkisuunnittelun virallisiksi pääosallisiksi katsotaan kaupunkisuunnitteluvirkamiehet, luottamusmiespoliitikot ja kuntalaiset, lisäksi taustalla vaikuttaa liike-elämän intressejä, jotka pyritään naamioimaan tai piilottamaan ja joihin viittaamista tai edes vihjaamista kaupunkisuunnittelupoliitikot ja virkamiehet pitävät loukkauksena, henkilökohtaisen integriteettinsä epäilemisenä. Kaikille kuitenkin pitäisi olla selvää, että esimerkiksi kauppakeskuksia ei suunnitella ainoastaan pyytettöminä kunnan työpaikka- ja palveluntarjonnan nostajattajina. Sen, minkä ketjun kauppakeskus pellolle nostatetaan, määrää raha, samoin sen, mille grynderille kaupungin omistama maa myydään kehittämiskohteeksi.
Pelon maantieteeksi kutsutaan niiden paikkojen kartoittamista ja kokemisen tutkimusta, joissa nainen ei uskalla oleskella ainakaan öisin, koska pelkää fyysisen koskemattomuutensa puolesta, vaikka miehet joutuvatkin naisia enemmän kaupungeissa tuntemattomien väkivallan uhreiksi. Helsingissä vaarallisena paikkana tunnetaan esimerkiksi Kaisaniemen puisto; yleensä kaikki sellaiset paikat, joissa on "katvealueita" ja pimeitä pusikkoja, ja joissa pimeänä aikana ei liiku juuri kukaan, voidaan kokea pelottaviksi. Tällä perustellaan joskus myös kaupunkipuistojen pitämistä hoidettuina ja tätä vastaan suunnitellaan esimerkiksi puistojen valaistuksen lisäämistä. Paikan maine vaarallisena toimii itseään toteuttavana ennusteena; se, että jossakin ei liiku ihmisiä, johtaa paikan kokemiseen vaaralliseksi, jolloin siellä liikkuu entistäkin vähemmän ihmisiä. Suomessa aihepiiriä on tutkinut etenkin Hille Koskela, ja saman termin innoittamana Anja Snellman on kirjoittanut kirjan, jonka pohjalta Auli Mantila on ohjannut samannimisen elokuvan.
Paikat eivät ole ainoastaan sijainnin merkitsijöitä, jolloin ne yksinkertaisimmillaan palautuvat pituus- ja leveysasteiksi. Paikat konstruoidaan sosiaalisissa prosesseissa, joissa paikkoihin kytketään merkityksiä ja tulkintoja(esimerkiksi: onko tämä ja tuo paikka tarkoitettu ostamiseen, oleskeluun tai vain katseltavaksi). Paikan merkitys ja luonne tai paikan hallinnasta taistelevien toimijoiden voimasuhteet voivat myös muuttua; esimerkiksi Helsingissä Kallio on muuntautunut ryysyköyhälistön säilyttämöstä trenditietoisten suosimaksi kansainväliseksi sulatusuuniksi. Eri toimijoilla on eriävässä määrin valtaa määritellä kaupunkien paikkojen merkityksiä ja käyttöä, ja esimerkiksi kaupunkisuunnittelussa tämä voi näkyä siten, että heikot ihmisryhmät, kuten lapset, vammaiset tai naiset huomioidaan heikosti. Tästä aihepiiristä on kirjoittanut etenkin Doreen Massey.
Monien kaupunkitutkijoiden mielestä nykykaupungissa kaupunkilaisuus näyttäytyy kuluttajuutena, sillä kulutusvapaata julkista tilaa on tarjolla ja sitä suunnitellaan kovin vähän. Yhdyskuntasuunnittelun hallitseva suuntaus lähtee kaupunkirakenteen funktionaalisesta eriyttämisestä, jolloin kello kahdeksasta neljään ollaan joko kotona asumalähiössä tai töissä toimitila- tai teollisuusalueella, ja iltaisin ja viikonloppuisin kansoitetaan ostoskeskukset. Ostoskeskukset taas sijaitsevat joko kaupunkikeskustoissa tai automatkan päässä kaupungin laita-alueilla, joiden väliin asuinalueet jäävät sosiaalisiksi tyhjiöiksi.
Feministinen kaupunkitutkimus on auttanut ymmärtämään, että kaupunkisuunnittelun eri toimijoilla on eriäviä intressejä ja eriävässä määrin valtaa. Lapsilla on pulaa leikkipaikoista etenkin kaupunkikeskustoissa, koska niissä kaupunkitila tahdotaan käyttää taloudellisesti kannattavammin tai kaupunkien imagonrakennukseen. Lasten toiseus kaupungeissa näkyy myös siinä, että kaupungin mittasuhteet on tehty aikuisille, ja autoihin perustuva liikennejärjestelmä on lapsille vaarallinen, koska lapsi on arvaamaton liikkuja, joka näkyy autoon huonosti. Vammaiset taistelevat edelleenkin oikeudestaan esteettömään kaupunkiin, vaikka esimerkiksi Helsingin rakennuslautakunnassa Kalle Könkkölälle on veto-oikeus. Naisten toiseus ilmenee etenkin autoliikenteeseen perustuvan kaupunkirakenteen tuottamisessa.
Kaupunkirakenne etenkin amerikkalaisissa autokaupungeissa, joissa asutaan hajallaan omakotitaloalueilla, eristää naiset kotiin. Kun asuinalueille ei ole julkisia kulkuyhteyksiä ja mies ajaa perheen mahdollisesti ainoalla autolla töihin, naisen valtakunnaksi jää piha ja koti. Kun kaupunkirakenne tukee sellaista rooliajattelua, jossa naisen tehtävä on perheen uusintaminen, hän samalla syrjäytyy elinkeinoelämästä ja yhteiskunnallisesta elämästä. Tietenkin Suomessa naiset käyvät enemmän töissä kuin Yhdysvalloissa, mutta idea lienee yleispätevästi ymmärrettävä. Työpaikkojen ja asuntojen ollessa erillään, etenkin nainen syrjäytyy, kun taas alkuperäisen puutarhakaupungin sosiaalisena ihanteena oli työpaikkaomavaraisuus, jolloin nainen pystyisi paremmin osallistumaan työelämään.
Suomessa kaupungit kilpailevat avoimesti laajoista ydinperheistä, suunnitellen isoja perheasuntoja. Tämä näkyy myös Helsingin kaupunkisuunnittelussa ja asuntopolitiikassa. Tämä kilpailu on täysin avointa ja hyväksyttävää; lapsista ajatellaan tulevan tulevaisuuden veronmaksajia.
Kuka on kaupunkilainen ja mitkä ovat hänen oikeutensa? Feministinen kaupunkitutkimus on tulkinnut uudelleen osallisuuden käsitettä ja normaaleiksi katsottuja osallisuuden rooleja. Kun yleensä kaupunkisuunnittelun virallisiksi pääosallisiksi katsotaan kaupunkisuunnitteluvirkamiehet, luottamusmiespoliitikot ja kuntalaiset, lisäksi taustalla vaikuttaa liike-elämän intressejä, jotka pyritään naamioimaan tai piilottamaan ja joihin viittaamista tai edes vihjaamista kaupunkisuunnittelupoliitikot ja virkamiehet pitävät loukkauksena, henkilökohtaisen integriteettinsä epäilemisenä. Kaikille kuitenkin pitäisi olla selvää, että esimerkiksi kauppakeskuksia ei suunnitella ainoastaan pyytettöminä kunnan työpaikka- ja palveluntarjonnan nostajattajina. Sen, minkä ketjun kauppakeskus pellolle nostatetaan, määrää raha, samoin sen, mille grynderille kaupungin omistama maa myydään kehittämiskohteeksi.
Pelon maantieteeksi kutsutaan niiden paikkojen kartoittamista ja kokemisen tutkimusta, joissa nainen ei uskalla oleskella ainakaan öisin, koska pelkää fyysisen koskemattomuutensa puolesta, vaikka miehet joutuvatkin naisia enemmän kaupungeissa tuntemattomien väkivallan uhreiksi. Helsingissä vaarallisena paikkana tunnetaan esimerkiksi Kaisaniemen puisto; yleensä kaikki sellaiset paikat, joissa on "katvealueita" ja pimeitä pusikkoja, ja joissa pimeänä aikana ei liiku juuri kukaan, voidaan kokea pelottaviksi. Tällä perustellaan joskus myös kaupunkipuistojen pitämistä hoidettuina ja tätä vastaan suunnitellaan esimerkiksi puistojen valaistuksen lisäämistä. Paikan maine vaarallisena toimii itseään toteuttavana ennusteena; se, että jossakin ei liiku ihmisiä, johtaa paikan kokemiseen vaaralliseksi, jolloin siellä liikkuu entistäkin vähemmän ihmisiä. Suomessa aihepiiriä on tutkinut etenkin Hille Koskela, ja saman termin innoittamana Anja Snellman on kirjoittanut kirjan, jonka pohjalta Auli Mantila on ohjannut samannimisen elokuvan.
Paikat eivät ole ainoastaan sijainnin merkitsijöitä, jolloin ne yksinkertaisimmillaan palautuvat pituus- ja leveysasteiksi. Paikat konstruoidaan sosiaalisissa prosesseissa, joissa paikkoihin kytketään merkityksiä ja tulkintoja(esimerkiksi: onko tämä ja tuo paikka tarkoitettu ostamiseen, oleskeluun tai vain katseltavaksi). Paikan merkitys ja luonne tai paikan hallinnasta taistelevien toimijoiden voimasuhteet voivat myös muuttua; esimerkiksi Helsingissä Kallio on muuntautunut ryysyköyhälistön säilyttämöstä trenditietoisten suosimaksi kansainväliseksi sulatusuuniksi. Eri toimijoilla on eriävässä määrin valtaa määritellä kaupunkien paikkojen merkityksiä ja käyttöä, ja esimerkiksi kaupunkisuunnittelussa tämä voi näkyä siten, että heikot ihmisryhmät, kuten lapset, vammaiset tai naiset huomioidaan heikosti. Tästä aihepiiristä on kirjoittanut etenkin Doreen Massey.
2.6.2010
Isät, boikotoikaa Saarioista!
Ja äidit, tulkaa mukaan tukiboikottiin! Ette kai te halua 2010-luvulla typistyä mikroaaltouunin jatkeiksi, kun feministit ovat jo taistelleet teille 80-prosenttisen miesten palkan?
En jaksa olla kovinkaan usein ns. tiedostava kuluttaja. Kuitenkin, poikani pysyy minun keitoksillani hengissä ja kasvaa siinä missä äitinsäkin kokkauksilla.
Toisin oli lapsuudessani, jolloin omakin äitini norminmukaisesti oli kotona, isäni tuodessa ainakin osan palkkapussistaan kotiin. Kyllä isänikin ruokaa osaa laittaa, itse asiassa erittäin hyvää kalakeittoa, sienikastiketta ja makkarastroganoffia. Vanhempieni järjestely 70-luvulla vain oli sen ajan normi. Nyt ajat ovat kuitenkin toiset.
Saarioisen mainos viittaakin 50-lukuun, aikaan äitini vanhempien perheen sisäisen työnjaon. Kun äidinäitini menehtyi syöpään v.-82, hänen leskensä eli äidinisäni ei osannut edes perunoita keittää. Mutta kyllä hän oppi. Mieskin nimittäin on oppivainen eläin. Kun hänen oma aikansa tuli täyteen noin 2 1/2 vuotta vaimonsa jälkeen, kuolinsyynä ei ollut aliravitsemus.
En aio ostaa mitään Saarioisilta niin kauan kunnes he vetävät pois tämän mainoksen, jossa kaivetaan naftaliinista jo unohtuneeksi suotuja käytänteitä, joka typistää sekä miehen että naisen roolit. Tämä tarkoittaa sitä, ettei maksalaatikkoa minulle. Kehotan kaikkia, isejä, äitejä ja myös niitä sinkkuja, joilla ei ole käytössään ehtymätöntä vanhempiensa jääkaapin runsaudensarvea, liittymään boikottiin!
En jaksa olla kovinkaan usein ns. tiedostava kuluttaja. Kuitenkin, poikani pysyy minun keitoksillani hengissä ja kasvaa siinä missä äitinsäkin kokkauksilla.
Toisin oli lapsuudessani, jolloin omakin äitini norminmukaisesti oli kotona, isäni tuodessa ainakin osan palkkapussistaan kotiin. Kyllä isänikin ruokaa osaa laittaa, itse asiassa erittäin hyvää kalakeittoa, sienikastiketta ja makkarastroganoffia. Vanhempieni järjestely 70-luvulla vain oli sen ajan normi. Nyt ajat ovat kuitenkin toiset.
Saarioisen mainos viittaakin 50-lukuun, aikaan äitini vanhempien perheen sisäisen työnjaon. Kun äidinäitini menehtyi syöpään v.-82, hänen leskensä eli äidinisäni ei osannut edes perunoita keittää. Mutta kyllä hän oppi. Mieskin nimittäin on oppivainen eläin. Kun hänen oma aikansa tuli täyteen noin 2 1/2 vuotta vaimonsa jälkeen, kuolinsyynä ei ollut aliravitsemus.
En aio ostaa mitään Saarioisilta niin kauan kunnes he vetävät pois tämän mainoksen, jossa kaivetaan naftaliinista jo unohtuneeksi suotuja käytänteitä, joka typistää sekä miehen että naisen roolit. Tämä tarkoittaa sitä, ettei maksalaatikkoa minulle. Kehotan kaikkia, isejä, äitejä ja myös niitä sinkkuja, joilla ei ole käytössään ehtymätöntä vanhempiensa jääkaapin runsaudensarvea, liittymään boikottiin!
17.8.2009
Feministit sahaavat itseään jalkaan
Ensimmäisen sukupolven feministeillä oli paljon tehtävää, alkaen naisten äänioikeudesta ja mahdollisuudesta käydä töissä. Maailma ei tietenkään ole edelleenkään valmis, ja monin paikoin naiset edelleenkin kärsivät ikiaikaisen rakenteellisen sorron pystyttämistä esteistä, jotka tietenkin ovat miesten aikaansaannoksia.
Uudemman sukupolven feministien tavoitteet on helppo useimpien miestenkin jakaa, ja ensimmäisen sukupolven feministien aikaansaannokset hyödyttävät miehiäkin. Näitä ovat esimerkiksi päivähoito ja samapalkkaisuuden tavoite. Nämä, sukupuolten tasa-arvoa hyödyttävät saavutukset ovat toisen sukupolven feministien lähtökohtia, jo saavutettuja etuja, joista kannattaa pitää kiinni, myös miesten edun nimissä. Ylipäätään tasa-arvo- ja sukupuolinäkökulman huomioiminen on feminismin ansiota.
Miehet ovat naisia ”heikompi” sukupolvi esimerkiksi sosiaali- ja lastenhoitopalveluiden asiakkaina; samaten heidät yleensä katsotaan toisen luokan huoltajiksi. Ilman naisliikettä ei olisi miesasialiikettäkään, joka pyrkii kiinnittämään huomiota näihin epäkohtiin.
Toisen sukupolven feministit käyttävät kuitenkin edelleenkin ensimmäisen polven feministeiltä perittyä käsitteistöä: silloin, kun heidän pitäisi puhua tasa-arvosta, he edelleenkin puhuvat feminismistä. Vaikka päivitetty feminismi, versio 2.0 ajaisikin sukupuolten tasa-arvoa ensisijaisesti, niin tällöin pitäisi myös käyttää termiä tasa-arvo feminismin sijaan.
Feministit tietävät, että maailma ei ole valmis, vaan paljon on vielä tehtävää sekä rakenteiden, tietoisuuden että asenteiden uudistamisessa. Suurin osa ihmisistä ei olekaan feministien kanssa samalla käsitteellisellä aaltopituudella; tämän vuoksi olisikin selkeämpää ajaa tasa-arvoa kuin ”sukupuolinäkökulman huomioimista”. Jos feministit olisivat valmiita kommunikoimaan sellaisella terminologialla, jonka useimmat ymmärtäisivät, niin heidän tavoitteidensa edistäminenkin olisi paljon helpompaa. Lisäksi feministeiltä toivoisi osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun, ei vain keskinäistä kädenvääntöä siitä, millä sytytysaineella rintaliivit tulisi polttaa, tai tulisiko niitä ylipäätään käyttää. Keskinäiseen riitelyyn ei kannata tuhlata paukkuja.
Feministien on helppo lytätä tämäkin puheenvuoro sillä, että helppohan minun on miehenä vähätellä tytöttelemällä naisliikettä ja rummuttaa miehistä hyväveliverkosto-kulttuuria. Kuitenkaan enemmän tai vähemmän valistumattomien miesten lyttääminen ei vie mitään eteenpäin. Meidän kanssa kannattaisi käydä dialogia. Siis suomeksi, jutella, jos emme ymmärrä, mitä dialogi tarkoittaa.
Uudemman sukupolven feministien tavoitteet on helppo useimpien miestenkin jakaa, ja ensimmäisen sukupolven feministien aikaansaannokset hyödyttävät miehiäkin. Näitä ovat esimerkiksi päivähoito ja samapalkkaisuuden tavoite. Nämä, sukupuolten tasa-arvoa hyödyttävät saavutukset ovat toisen sukupolven feministien lähtökohtia, jo saavutettuja etuja, joista kannattaa pitää kiinni, myös miesten edun nimissä. Ylipäätään tasa-arvo- ja sukupuolinäkökulman huomioiminen on feminismin ansiota.
Miehet ovat naisia ”heikompi” sukupolvi esimerkiksi sosiaali- ja lastenhoitopalveluiden asiakkaina; samaten heidät yleensä katsotaan toisen luokan huoltajiksi. Ilman naisliikettä ei olisi miesasialiikettäkään, joka pyrkii kiinnittämään huomiota näihin epäkohtiin.
Toisen sukupolven feministit käyttävät kuitenkin edelleenkin ensimmäisen polven feministeiltä perittyä käsitteistöä: silloin, kun heidän pitäisi puhua tasa-arvosta, he edelleenkin puhuvat feminismistä. Vaikka päivitetty feminismi, versio 2.0 ajaisikin sukupuolten tasa-arvoa ensisijaisesti, niin tällöin pitäisi myös käyttää termiä tasa-arvo feminismin sijaan.
Feministit tietävät, että maailma ei ole valmis, vaan paljon on vielä tehtävää sekä rakenteiden, tietoisuuden että asenteiden uudistamisessa. Suurin osa ihmisistä ei olekaan feministien kanssa samalla käsitteellisellä aaltopituudella; tämän vuoksi olisikin selkeämpää ajaa tasa-arvoa kuin ”sukupuolinäkökulman huomioimista”. Jos feministit olisivat valmiita kommunikoimaan sellaisella terminologialla, jonka useimmat ymmärtäisivät, niin heidän tavoitteidensa edistäminenkin olisi paljon helpompaa. Lisäksi feministeiltä toivoisi osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun, ei vain keskinäistä kädenvääntöä siitä, millä sytytysaineella rintaliivit tulisi polttaa, tai tulisiko niitä ylipäätään käyttää. Keskinäiseen riitelyyn ei kannata tuhlata paukkuja.
Feministien on helppo lytätä tämäkin puheenvuoro sillä, että helppohan minun on miehenä vähätellä tytöttelemällä naisliikettä ja rummuttaa miehistä hyväveliverkosto-kulttuuria. Kuitenkaan enemmän tai vähemmän valistumattomien miesten lyttääminen ei vie mitään eteenpäin. Meidän kanssa kannattaisi käydä dialogia. Siis suomeksi, jutella, jos emme ymmärrä, mitä dialogi tarkoittaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)