Sienestys on itäinen harrastus: Venäjällä ymmärretään sienten päälle huomattavasti Suomea enemmän. Ja kun asuin Norjassa, minulle kiikutettiin yliopiston sieniretkellä kaikki käsittämätön, ja minun, itäisten maiden rouskueksperttinä, oletettiin kykenevän sulattaa itseeni mitä hyvänsä sieniä.
Edesmennyt mummoni tapasi jakaa sienet kahtia: mustarouskuihin ja myrkkytatteihin ja pilapiirtäjäkuningas Kari Suomalaisen mielestä sienet voidaan jaotella sen mukaan, minkä osan ihmiselimistöstä ne tuhoavat.
Moni suomalainen - siis niistä valitettavan harvoista jotka sienestävät - poimivat vain kantarelleja, suppilovahveroita, rouskuja ja ehkä herkkutatteja.
Tietenkin metsästä kannattaa ottaa vain niitä sieniä, joita tuntee. Kannattaa kuitenkin ehdottomasti opetella tunnistamaan niitä paljon lisää. Esimerkiksi mikään tatti tai hapero ei ole myrkyllinen: tarkka saa olla vain punertavien haperoiden kanssa, joista osa on kitkeriä. Maistamalla sekin selviää. Lajintunnistamisen tueksi kannattaa hankkia sienikirja, esimerkiksi jokin Mauri Korhosen opuksista.
Minulla on ollut elämässäni muutamia vakiosienimetsiä. Lapsuuteni kävin mummolassa, Vantaan Kannistossa, nuoruuteni Vaskivuoressa Kaivokselan ja Myyrmäen välissä. Sittemmin olen sienestänyt Munkkivuoren urheilupuiston maisemissa, Keskuspuistossa, Oslon Sognsvannilla ja nyt Porvoon Sikosaaressa. Nämä ovatkin rakkaimmat metsäni.
Sitäpaitsi sienet ovat terveellisiä. Ne käyvät mainioksi "lihankorvikkeeksi" myös kasvissyöjille. Ovat ne luomua ja lähiruokaakin. Suositellaan lämpimästi!
Valkoinen kärpässieni. Näitä ei kannata ottaa.
Punaisten haperoiden syötävyys kannattaa testata maistamalla.
Kangashapero. Nam!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti