Kannatan paitsi toimivaa terveydenhuoltoa, mutta ennen kaikkea ennaltaehkäisevää terveydenhoitoa. Se ei kuitenkaan saa olla tekosyynä tai salanimenä perusterveydenhoidon karsimiselle, vaan sen pitää tarkoittaa sitä, että kuntoilua ja terveellistä ruokavaliota, painonhallintaa ja tupakoimattomuutta rohkaistaan kaikin mahdollisin keinoin, porkkanalla, ei kepillä.
Aloitin itse kuntoilun salavaivihkaa, oltuani systemaattinen liikkumisen ja hikoilun vastustaja. Pyöräillyt olen tosin aina, ja kävellyt. Niitä en kuitenkaan osannut ymmärtää kuntoiluna, sillä ne ovat olleet minulle elämäntapa, ainoat mahdolliset tavat liikkua kaupunkilaiselle. Lukiossa kävin joskus lyhyillä lenkeillä kokeita edeltävinä iltoina, mutta toden teolla aloitin kuntoilun vasta lukion jälkeen, luultuani että armeijassa pitää olla hyvässä kunnossa. No, ei pidä. Ainoa, jota siellä oltaisiin tarvittu, olisivat olleet hyvät selkälihakset, sillä multa jäivät varustesäkit kantamatta, enkä kestänyt täyspakkausmarsseja. Syykin löytyi: skolioosi.
Heti armeijan jälkeen löysin sitten itseni kaverini rohkaisemana kuntosalilta. Vähäksi aikaa hyllytetty tuore hyvä harrastus sai jatkoa kun huomasin heti yliopisto-opiskelujeni ensimmäisenä syksynä, että näiden hienojen perinnelukusalien vanhat, kiinteät penkit eivät ole nykymittaisille (179 cm) ihmisille tarkoitetut. Selän takia aloin sitten taas käymään kuntosalilla.
Alezander Stubbin mielestä jokainen kuntoiluun laitettu tunti tuo ihmiselle kaksi ja puoli tuntia lisää. Voi olla. Ainakin kuntoilevana tarvitse vähemmän unta, ja jaksan tehdä haluamiani asioita ollessani hereillä. Mutta kyse ei ole vain elämän laadusta, vaan myös elämästä. Minut hyvä lihaskunto on pelastanut muutaman kerran.
Kerran opiskeluaikana pulkkamäessä Tähtitorninmäellä ehdin tajuamaan, että nyt tulee pulkka, eikä vain yksi, vaan kokonainen letka. Ja kovaa. Ehdin vetämään opiskelukaverini pois alta, ja itse hyppäsin tasajalkaa ilmaan kun en enää ehtinyt itse pois alta. Pulkkajono meni altani, ja minä tein telemarkalastulon rinteeseen. Yliopiston lopputentin tein muutaman päivän leikkauksen jälkeen, joka esti minua istumasta kuten normaali-ihmiset. Istuin polvitaipeideni varassa, reisilihaksillani sen aikaa että sain tehtyä lopputentin tasoni arvoisesti. Ja kuka vielä kehtaa väittää, että urheileminen tyhmistää?
Kerran urheileminen on pelastanut henkenikin. Linnanmäellä kymmenisen vuotta sitten ollut hengenvaarallinen vekotin - joka poistettiin kai yhden kesän jälkeen - sai toimintahäiriön, ja pysähtyi. Olin pää alaspäin 20 metrin korkeudessa, ja turvakaaret olivat sateen liukastamat. Onneksi laitteessa oli sateen takia hyvin vähän muita, ja hekin olivat turvallisesti oikeinpäin. Onnistuin lukitsemaan itseni rakkailla reisilihaksillani, taas, siieksi että laitevika saatiin korjattua. Tällä kertaa jalkaprässin ja juoksun vahvistamat jalkani ja kevyehkö ruumiinrakenteeni pelastivat henkeni.
Kuntoilu siis kannattaa. Ei kenestäkään tarvitse tulla usainboltteja tai lassevirenejä, arnoldschwarzeneggereista puhumattakaan, ei sellainen liene terveellistäkään, mutta oman elämänsä atletismi voi pelastaa henkesi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti