Rotu on aika kiinnostava käsite. Viime viikolla kuulin yhdeltä ystävältäni, joka on tutkijana eräällä varsin tarkasti määritellyllä alalla - jolla on luonnollisesti omat verkostonsa, oma alakulttuurinsa ja oma diskurssinsa - että hän yritti jutella juuri päättyneiden yleisurheilun em-kisojen innoittamana rotututkijoiden kanssa aiheesta ”miksi mustaihoiset (neekerit?) ovat niin hyviä juoksijoita”. Tähän rotututkijat hyssyttelivät tutkijaystäväni kollektiivisesti hiljaiseksi, sanoen, että ensinnäkään, neekereistä (eikä edes mustista) tarvitse eikä edes saa puhua, toiseksikin, kysymys on aiheeton. No, joka tapauksessa miesten viisitonninen oli aika hämmentävä kisa. Sitä johti yhdessä vaiheessa kisan voittanut englanninsomali (somalithan ovat jo vakiintunut osa Eurooppaa, joten tässä ei ole mitään eksoottista), mutta myös azerbaidzanin etitrealainen. Naisten kisan voitti turkinetiopialainen. Ja niin edelleen.
Voi olla, että kysymys on aiheeton siinä mielessä, että se on muna tai kana. Todelliset syyt siihen, miksi vain yksi ns. "valkoinen" mies on alittanut miesten sadan metrin juoksussa 10 sekunnin haamurajan tai miksi yhä useampaa eurooppalaistakin maata edustavat nykyään kenialaiset, etiopialaiset tai eritrealaiset juoksijat, ovat taloudellisia ja kulttuurisia. Tämä tarkoittaa sitä, että a) juokseminen on mahdollisuus eteen- ja ylöspäin ja b) se on osa esimerkiksi kenialaista kulttuuria.
Kenialaiset juoksijat eivät tule mistään puskista. Heidän pärjäämisensä syy on sama kuin itävaltalaisten mäkihyppääjien: kyseiseen lajiin soveltuvat luonnonolosuhteet, valmennustietoutta jalkautettu paikalliselle tasolle systemaattisesti ja paljon alan harrastajia. Aiheesta ei ole mihinkään tarzanhenkiseen alkuasukasmystiikkaan.
On ihan ymmärrettävää, että yksittäiset urheilijat suhtautuvat edustusasuunsa siinä missä mihin tahansa vaatekertaan jos heille luvataan prinssi ja puoli valtakuntaa. Valitettavasti vain tilanne johtaa siihen, että jotkut rikkaat maat - kuten Azerbaidzan tai Turkki - kahmivat parhaat päältä, ja Suomen kaltaiselle köyhälle ja entiselle urheilumaalle jäävät sentasoiset urheilijat, joilla ei ole mitään asiaa lähtömaansa piirikunnallisten alkueriä pidemmälle.
Rodut eivät sikäli ole mikään tyhjentävä selittävä tekijä, koska ”puhtaina” niitä ei esiinny paljon missään, mutta kuitenkin näiden rotututkijoiden reagointi oli mielenkiintoinen: jos he kieltävät rodun selittävänä tekijänä, rodusta puhumisen tai sellaisen olemassaolon, samalla he kiistävät oman tutkimuskohteensa olemassaolon, sen tutkimisen ja siitä puhumisen. Samalla he myös kiistävät oman toimijuutensa perusteet, ja tekevät itsensä turhiksi.
Rotuja kiinnostavampi kysymys on se, jos joku ihminen ei toimi niiden kriteerien mukaisesti, joita hän itselleen – tai toisille - asettaa, että hän sortuu sisäiseen ristiriitaan. Sellaiset yleensä ansaitsevat julkisen käsitteellisen selkäsaunan. Niin nämäkin rotututkijat.
Toinen kysymys on, mitä pitäisi tehdä kansallisvaltioajatteluun perustuvalle huippu-urheilulle? Ainakin urheilijoiden edustusoikeuksista pitäisi luoda jonkinlainen päästökauppaan verrattava mekanismi, jos siis halutaan edelleenkin järjestää kansallisvaltioille mm-, em- tai olympiakisoja. Tai sitten arvokisajärjestelmä pitäisi romuttaa, ja korvata maajoukkueet seurajoukkueilla, jolloin Suomea ei edustaisikaan Suomi, vaan esimerkiksi Kuhmon Kiva tai Mietoisten Maununpojat. Samalla sietää romuttaa myytti Suomesta urheilumaana. Jos Suomi olisi urheilumaa, täällä otettaisiin työperäisen maahanmuuton kehittäminen hyvin vakavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti