Minulta kysyttiin eilen, minkä äänilevyn ottaisin mukaani autiolle saarelle, jos minun täytyisi valita yksi. Kaikista suurista levytyksistä päätyisin yleensä Bruno Walterin johtamaan klassiseen Wienin filharmonikkojen kanssa vuonna 1952 tehtyyn levytykseen Gustav Mahlerin laulusarjasta Das Lied von der Erde, jossa tenoriosat laulaa Julius Patzak ja altot Kathleen Ferrier.
Mahlerin tunnetun sitaatin mukaan sinfonioiden pitää sisältää kaikki, mitä maailmassa on. Usein hänen sinfonioissaan totisesti onkin kaikki, ja vähän enemmänkin. Joskus vähän liikaakin. Tässä kuusiosaisessa laulusarjassa on kaikki, mitä maailmassa on, ja vähän enemmänkin, ja samanaikaisesti. Ei siinä silti ole mitään liikaa.
Das Lied von der Erde on matka ihmiselämän ja omien tunnetilojen läpi. Siinä ovat samanaikaisesti läsnä suurin mahdollinen kauneus ja rumuus, eurooppalaisuus ja eksotiikka, groteskius ja herkkyys, marraskuun hämy ja taivaallinen kirkkaus, elämä ja kuolema, ikuisuuden nyt-hetki, kimaltava valo ja hämärä sumuisuus. Se on yhtäaikaisesti lohdullinen ja pelottava, rauhallinen ja häilyvä.
Levytys on Bruno Walterin tulkintataiteen suurin dokumentti. Walter, joka oli säveltäjä Mahlerin läheinen ystävä ja joka kantaesitti useita hänen teoksiaan, osaa ristivalottaa paremmin kuin kukaan muu teoksen kontrastit, saaden kokonaisuuden pysymään kompaktina kaikesta sen ylimaallisesta rikkaudesta huolimatta.
Mielialaorkesteri Wienin filharmonikkojen soinnissa on häivähdys 1800-luvun kuolemaa. Levytys on kuitenkin kuolematon ennen kaikkea laulajiensa ansiosta. Patzakin tenori on juuri sopivan elämää kokenut ja elähtäneen groteski, ja viimeisen levytyksensä ennen syöpään kuolemistaan tehnyt Ferrier lopettaa levyn ja oman elämänsä sopivasti puolituntisen viimeisen laulun ”Der Abschied” viimeisiin katoaviin, mutta ikuisiksi ajoiksi leijumaan jääneiseen sanaan ”Ewig” eli ikuisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti