Tänään se sitten tuli, hartaasti ja kauan odotettu SDP:n maahanmuuttopoliittinen manifesti! Asiakirja, jonka odotettiin samanaikaisesti laittavan jauhot suuhun perussuomalaisille, jonne sekä potentiaalisten että todellisten äänestäjiensä joukkopakoa demarit pelkäävät ja tietenkin hallitukselle, ovathan demarit se yksi "kolmesta", jolta olisi odottanut vaihtoehtoa ja oppositiojohtajuutta jo kolme ja puoli vuotta.
Jos kävisi lipsahtamaan niin, että demareista tulisi keväisten eduskuntavaalien jälkeen pääministeripuolue, siinä olisikin selittelemistä. Kun me niinä aikoina, jolloin Suomi opittiin tuntemaan Tankeroiden maana, olimme huolissamme siitä, mitähän ne virtahevot ajattelevat meistä, nyt meillä olisi kyllä ihan oikeasti syytä olla huolissaan siitä, mitähän ne saksalaiset, venäläiset, britit ja ruotsalaiset oikein ajattelevat meistä. Ulkoministeriön propagandaosasto jouduttaisiin kolminkertaistamaan, ja sieltä ulkoistamaan noin 2/3 pääministerin kansliaan tulkkaamaan, simultaanitulkkaamaan, selittämään, parhaimminselittämään ja poisselittämään mitä se pääministeri on nytkin taas höpsäyttänyt.
Urpilainen yrittää esiintyä maahanmuuttokeskustelun kommentaattorina ja kriitikkona, metakeskustelijana, joka keskustelee keskustelusta mutta välttää itse keskustelua, joko vahingossa tai kyvyttömyyttään. Kun Urpilainen kritisoi Vihreitä sinisilmäisyydestä ja Perussuomalaisia ulkomaalaisvastaisuudesta, Kokoomusta luonnehtiessaan hän taas tulee keksineeksi niin vaikean käsitteen kuin "solidaarisuuskriittiset". En tiedä, osaako lausua sen, koska jouduin periaatteideni vastaisesti olemaan epälähdekriittisesti toisen kertaluvun lähteiden varassa. Tarkistin asian kyllä kahdesta paikasta, ja kyllä, hän sanoi solidaarisuuskriittinen!
Hän paikoittaa demarit siihen "keskelle", negaatioiden kautta. Koska demareiden oma linja jää täydellisesti määrittelemättä, ainoaksi vaihtoehdoksi jää se, että demarit joutuvat jäämään siihen ainoaan paikkaan, joka ei muille puolueille kelpaa. Demarit saavat siis tyytyä ei-valitsemaan, eli ottamaan sen vikan ja ainoan, joka jää jäljelle. Tällaisessa strategiassa on vaan sellainen vaara, että käy kuten viimeiselle rantaan ajautuneelle jättiläismaneetille: ei mahdu, eikä ehdi. Urpilaisen tavoiteltu ylimielisyys on niin kömpelöä ja läpinäkyvän hämmentynytttä, että se on miltei säälittävää.
Olen todella pahoillani niiden kunnollisten, hyvien, rehellisten ja vilpittömien ihmisten puolesta, joita on myös demareissa. Tiedän, että heitä on. Tunnen nimittäin heitä. He mahtavat tuntea itsensä petetyiksi, eksyneiksi ja pahoinvoiviksi kun he joutuvat virkansa puolesta selittelemään ja puolustelemaan sellaista, jota saattaa olla hyvin vaikea ymmärtää.
Jo Paavo Lipposen aloittama revisionistien revisiointi, jossa demarit linjattiin kulkemaan kansainvälisen esikuvansa, Englannin Uudeksi Työväenpuolueeksi nimetyn Laborin perässä, siis jatkuu. Esikuvansa mukaisesti nimeään kohta varmaan Suomen demokraateiksi virtaviivaistavien ja ajanmukaistavien demareiden uusi tiennäyttäjä Mikael Jungner on todennut Suomen politiikan kaipaavan lisää rakkautta. Kuten tiedämme, Jungner on dokumentoidusti asian ekspertti. Jos asia jäisi Mikaelista kiinni, Demarit eivät tyytyisi muodonmuutokseen silkoiksi demokraateiksi, vaan koska demokratia on iloinen asia, heistä tulisi Iloisia Seksualidemokraatteja. Mutta jos Jutta pääsee määrittelemään asian, heistä tulisi Suomen Jälkiteollinen Työläisporvarillinen Valkokaulustyöväenpuolue, joilla kaulukset on kyllä tärkätty ja hihat kääritty, jotteivät ne vaan likaantuisi oikeissa töissä, mutta lahkeiden paskaisuus paljastaisi heidän todelliset karvansa.
Ymmärrän, että demarit ovat eksyksissä tässä kaikessa; he koettavat tehdä spagaatin, jossa ensimmäinen jalka kurottaa Forssan julistukseen, kolmas jalka (keskijalka?) kommunistiseen internationaaliin ja toinen koettaa ylettää nykytilanteeseen, jossa työläinen omistaa ainakin talonsa jos ei välttämättä tuotantovälineitä. Nyt kommunistinen internationaali on ajankohtaisempi kuin koskaan. Jos pääoma ei tunne rajoja, miksi ei myös työvoima? Demarit ansaitsisivat edes vähän historiatietoisemman puheenjohtajan, sellaisen, joka tietäisi, että se paljon peräänkuulutettu solidaarisuusjulistus koski kaikkien maiden proletaareja. Kaikkien maiden, Jutta. Kun ennen niitä proletaareja olivat työtätekevät, nyt niitä ovat ennen kaikkea työttömät.
Urpilaisen höpsäykset pääsee tarkistamaan klikkaamalla otsikkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti