... maaffia. Asuessani suurimman osan vuosista 1995-2002 Töölössä, kävelin usein Helsingin keskustaan kauppa-asioille. Aina lähestyessäni 3 Sepän aukiota, mainittu läpitunkeva huuto kantautui usean korttelin päähän. Tehtäköön selväksi, että vaikka 3. vuosituhannen sarastaessa häneen oli ruumiillistunut hyvin paljon valtaa Suomessa, niin ei, en allekirjoita väittämää. Tämä tiedoksi myös mahdollisten kunnianloukkaussyytteiden varalta. Hänen muulla isoudellaan ei ole tässä väliä, sillä se ei ole relevanttia siihen tehtävään, johon hän nyt hakee, Suomen tasavallan presidentiksi.
Olin itse asiassa alkanut lämmetä Moosekselle pikku hiljaa. Olin jo testamenttaamassa hänelle kakkosääntäni jos kävisi niin että hän olisi vaalien kakkoskierroksella ja jos kävisi niin että Pekka Haavisto ei olisi.
Tosin tämä tilanne on hyvin vahvasti hypoteettinen. On hyvin vaikeaa keksiä syitä Mooseksen äänestämiseen, ja kaikkein vaikeinta se on vasemmistolle. Demarit eivät edes itse osaa erottaa häntä Niinistöstä ja Vasemmistoliitolle tilanne oli niin vakava, että joutuivat nimeämään oman ehdokkaan. Ja tähän tehtävään oli Paavo Arhinmäen, sinänsä hyvän miehen, pakko uhrautua.
Sitten hän meni möläyttämään sen, että hänen mielestään huhut ilmastonmuutoksesta ovat vahvasti liioiteltuja eikä ole yhtään selvää että ihmisen osuus siihen on ratkaiseva, aivan samoin kuin ei myöskään olisi tullut osoitettua että tupakointi myötävaikuttaa keuhkosyövän syntymiseen. Näin voi puhua vain (energia)teollisuuden lobbari. Ei, en halua presidentiksi henkilöä, joka ei ymmärrä kuunnella itseään viisaampia eli tutkijoita.
Paavo Lipponen siis ei ole yksi iso maaffia. Mutta hän näyttää olevan vahvasti Elinkeinoelämän Keskusliiton ja Energiateollisuuden muodostaman veljespiirin talutusnuorassa. Kyllä totta kai suomalaista vientiteollisuutta tulee edistää ja Suomen etua globalisaatiossa puolustaa. Mutta ei hinnalla millä hyvänsä. En halua presidenttini tekevän Suomesta kaasukuljetuksen kauttakulkumaata tai myyvän esimerkiksi suomalaista ydinvoimaa vientituotteeksi.
Tämä juttu jatkaa presidenttiehdokkaita käsittelevää kirjoitussarjaani, jonka aiemmat osat ovat käsitelleet Pekka Haavistoa, Paavo Arhinmäkeä ja Timo Soinia. Näitä kirjoituksia löytää selaamalla blogini hakusanoja, jotka löytää blogini oikeasta sivupalkista, alhaalta, tai sitten tämän kirjoituksen asiasanoja klikkaamalla.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paavo Lipponen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paavo Lipponen. Näytä kaikki tekstit
25.11.2011
Paavon hutipotku
Pidän Paavosta kovasti sekä ihmisenä, aktivistina että poliitikkona, enkä halua sanoa hänestä pahaa sanaa. Siis Arhinmäestä. Eilinen ns. pienten puolueiden presidenttitentti kuitenkin osoitti, että nyt on hän väärässä paikassa, roolinsa vankina. Ei ole Paavo koko totuus vasemmistosta.
Arhinmäki on aina ollut luonteva esiintyjä: tähän saakka on näyttänyt siltä, että hän on löytänyt luontevan tavan toimia vasemmistojohtajana kuitenkin säilyttäen oman katurosoisen aktivistiminänsä. Sekä näihin rooleihin että viimeisenä presidenttikampanjaan julistautuneen henkilön sopii erittäin hyvin lähteä liikkeelle haastaen, tarpeen tullen aggressiivisestikin.
Nyt tuli Paavolle kuitenkin hutipotku. Kun Paavo keksi heti tentin alussa syyttää Pekka Haavistoa Naton kanssa flirttailemisesta, ja kun häneltä kaivattiin tähän täsmennystä, hän alkoi puhumaan Lipposesta ja Niinistöstä. Eivät olleet Lipponen ja Niinistö mukana tuossa lähetyksessä. Siinä olivat Arhinmäen itsensä lisäksi Haavisto, Essayah ja Eva Biaudet.
Nyt oli kyllä käynyt niin, että olivat tainneet 60-lukulaiset rauhanpuolustajat käsikirjoittaa Paavon puhumiset ilman että olivat ottaneet selvää, mihin ohjelmaan oli Paavo menossa ja keiden kanssa. Ja Paavo ei ollut muistanut tarkistaa nuottejaan etukäteen. Kannattaa skarpata ennen kuin tulee sellainen vaikutelma ettei mukana olla tosissaan tai ettei hallita asioita. Pekka hallitsee.
Arhinmäki on aina ollut luonteva esiintyjä: tähän saakka on näyttänyt siltä, että hän on löytänyt luontevan tavan toimia vasemmistojohtajana kuitenkin säilyttäen oman katurosoisen aktivistiminänsä. Sekä näihin rooleihin että viimeisenä presidenttikampanjaan julistautuneen henkilön sopii erittäin hyvin lähteä liikkeelle haastaen, tarpeen tullen aggressiivisestikin.
Nyt tuli Paavolle kuitenkin hutipotku. Kun Paavo keksi heti tentin alussa syyttää Pekka Haavistoa Naton kanssa flirttailemisesta, ja kun häneltä kaivattiin tähän täsmennystä, hän alkoi puhumaan Lipposesta ja Niinistöstä. Eivät olleet Lipponen ja Niinistö mukana tuossa lähetyksessä. Siinä olivat Arhinmäen itsensä lisäksi Haavisto, Essayah ja Eva Biaudet.
Nyt oli kyllä käynyt niin, että olivat tainneet 60-lukulaiset rauhanpuolustajat käsikirjoittaa Paavon puhumiset ilman että olivat ottaneet selvää, mihin ohjelmaan oli Paavo menossa ja keiden kanssa. Ja Paavo ei ollut muistanut tarkistaa nuottejaan etukäteen. Kannattaa skarpata ennen kuin tulee sellainen vaikutelma ettei mukana olla tosissaan tai ettei hallita asioita. Pekka hallitsee.
12.8.2010
Uuden iloisen työväenpuolueen uudet sekasiekailut
Tänään se sitten tuli, hartaasti ja kauan odotettu SDP:n maahanmuuttopoliittinen manifesti! Asiakirja, jonka odotettiin samanaikaisesti laittavan jauhot suuhun perussuomalaisille, jonne sekä potentiaalisten että todellisten äänestäjiensä joukkopakoa demarit pelkäävät ja tietenkin hallitukselle, ovathan demarit se yksi "kolmesta", jolta olisi odottanut vaihtoehtoa ja oppositiojohtajuutta jo kolme ja puoli vuotta.
Jos kävisi lipsahtamaan niin, että demareista tulisi keväisten eduskuntavaalien jälkeen pääministeripuolue, siinä olisikin selittelemistä. Kun me niinä aikoina, jolloin Suomi opittiin tuntemaan Tankeroiden maana, olimme huolissamme siitä, mitähän ne virtahevot ajattelevat meistä, nyt meillä olisi kyllä ihan oikeasti syytä olla huolissaan siitä, mitähän ne saksalaiset, venäläiset, britit ja ruotsalaiset oikein ajattelevat meistä. Ulkoministeriön propagandaosasto jouduttaisiin kolminkertaistamaan, ja sieltä ulkoistamaan noin 2/3 pääministerin kansliaan tulkkaamaan, simultaanitulkkaamaan, selittämään, parhaimminselittämään ja poisselittämään mitä se pääministeri on nytkin taas höpsäyttänyt.
Urpilainen yrittää esiintyä maahanmuuttokeskustelun kommentaattorina ja kriitikkona, metakeskustelijana, joka keskustelee keskustelusta mutta välttää itse keskustelua, joko vahingossa tai kyvyttömyyttään. Kun Urpilainen kritisoi Vihreitä sinisilmäisyydestä ja Perussuomalaisia ulkomaalaisvastaisuudesta, Kokoomusta luonnehtiessaan hän taas tulee keksineeksi niin vaikean käsitteen kuin "solidaarisuuskriittiset". En tiedä, osaako lausua sen, koska jouduin periaatteideni vastaisesti olemaan epälähdekriittisesti toisen kertaluvun lähteiden varassa. Tarkistin asian kyllä kahdesta paikasta, ja kyllä, hän sanoi solidaarisuuskriittinen!
Hän paikoittaa demarit siihen "keskelle", negaatioiden kautta. Koska demareiden oma linja jää täydellisesti määrittelemättä, ainoaksi vaihtoehdoksi jää se, että demarit joutuvat jäämään siihen ainoaan paikkaan, joka ei muille puolueille kelpaa. Demarit saavat siis tyytyä ei-valitsemaan, eli ottamaan sen vikan ja ainoan, joka jää jäljelle. Tällaisessa strategiassa on vaan sellainen vaara, että käy kuten viimeiselle rantaan ajautuneelle jättiläismaneetille: ei mahdu, eikä ehdi. Urpilaisen tavoiteltu ylimielisyys on niin kömpelöä ja läpinäkyvän hämmentynytttä, että se on miltei säälittävää.
Olen todella pahoillani niiden kunnollisten, hyvien, rehellisten ja vilpittömien ihmisten puolesta, joita on myös demareissa. Tiedän, että heitä on. Tunnen nimittäin heitä. He mahtavat tuntea itsensä petetyiksi, eksyneiksi ja pahoinvoiviksi kun he joutuvat virkansa puolesta selittelemään ja puolustelemaan sellaista, jota saattaa olla hyvin vaikea ymmärtää.
Jo Paavo Lipposen aloittama revisionistien revisiointi, jossa demarit linjattiin kulkemaan kansainvälisen esikuvansa, Englannin Uudeksi Työväenpuolueeksi nimetyn Laborin perässä, siis jatkuu. Esikuvansa mukaisesti nimeään kohta varmaan Suomen demokraateiksi virtaviivaistavien ja ajanmukaistavien demareiden uusi tiennäyttäjä Mikael Jungner on todennut Suomen politiikan kaipaavan lisää rakkautta. Kuten tiedämme, Jungner on dokumentoidusti asian ekspertti. Jos asia jäisi Mikaelista kiinni, Demarit eivät tyytyisi muodonmuutokseen silkoiksi demokraateiksi, vaan koska demokratia on iloinen asia, heistä tulisi Iloisia Seksualidemokraatteja. Mutta jos Jutta pääsee määrittelemään asian, heistä tulisi Suomen Jälkiteollinen Työläisporvarillinen Valkokaulustyöväenpuolue, joilla kaulukset on kyllä tärkätty ja hihat kääritty, jotteivät ne vaan likaantuisi oikeissa töissä, mutta lahkeiden paskaisuus paljastaisi heidän todelliset karvansa.
Ymmärrän, että demarit ovat eksyksissä tässä kaikessa; he koettavat tehdä spagaatin, jossa ensimmäinen jalka kurottaa Forssan julistukseen, kolmas jalka (keskijalka?) kommunistiseen internationaaliin ja toinen koettaa ylettää nykytilanteeseen, jossa työläinen omistaa ainakin talonsa jos ei välttämättä tuotantovälineitä. Nyt kommunistinen internationaali on ajankohtaisempi kuin koskaan. Jos pääoma ei tunne rajoja, miksi ei myös työvoima? Demarit ansaitsisivat edes vähän historiatietoisemman puheenjohtajan, sellaisen, joka tietäisi, että se paljon peräänkuulutettu solidaarisuusjulistus koski kaikkien maiden proletaareja. Kaikkien maiden, Jutta. Kun ennen niitä proletaareja olivat työtätekevät, nyt niitä ovat ennen kaikkea työttömät.
Urpilaisen höpsäykset pääsee tarkistamaan klikkaamalla otsikkoa.
Jos kävisi lipsahtamaan niin, että demareista tulisi keväisten eduskuntavaalien jälkeen pääministeripuolue, siinä olisikin selittelemistä. Kun me niinä aikoina, jolloin Suomi opittiin tuntemaan Tankeroiden maana, olimme huolissamme siitä, mitähän ne virtahevot ajattelevat meistä, nyt meillä olisi kyllä ihan oikeasti syytä olla huolissaan siitä, mitähän ne saksalaiset, venäläiset, britit ja ruotsalaiset oikein ajattelevat meistä. Ulkoministeriön propagandaosasto jouduttaisiin kolminkertaistamaan, ja sieltä ulkoistamaan noin 2/3 pääministerin kansliaan tulkkaamaan, simultaanitulkkaamaan, selittämään, parhaimminselittämään ja poisselittämään mitä se pääministeri on nytkin taas höpsäyttänyt.
Urpilainen yrittää esiintyä maahanmuuttokeskustelun kommentaattorina ja kriitikkona, metakeskustelijana, joka keskustelee keskustelusta mutta välttää itse keskustelua, joko vahingossa tai kyvyttömyyttään. Kun Urpilainen kritisoi Vihreitä sinisilmäisyydestä ja Perussuomalaisia ulkomaalaisvastaisuudesta, Kokoomusta luonnehtiessaan hän taas tulee keksineeksi niin vaikean käsitteen kuin "solidaarisuuskriittiset". En tiedä, osaako lausua sen, koska jouduin periaatteideni vastaisesti olemaan epälähdekriittisesti toisen kertaluvun lähteiden varassa. Tarkistin asian kyllä kahdesta paikasta, ja kyllä, hän sanoi solidaarisuuskriittinen!
Hän paikoittaa demarit siihen "keskelle", negaatioiden kautta. Koska demareiden oma linja jää täydellisesti määrittelemättä, ainoaksi vaihtoehdoksi jää se, että demarit joutuvat jäämään siihen ainoaan paikkaan, joka ei muille puolueille kelpaa. Demarit saavat siis tyytyä ei-valitsemaan, eli ottamaan sen vikan ja ainoan, joka jää jäljelle. Tällaisessa strategiassa on vaan sellainen vaara, että käy kuten viimeiselle rantaan ajautuneelle jättiläismaneetille: ei mahdu, eikä ehdi. Urpilaisen tavoiteltu ylimielisyys on niin kömpelöä ja läpinäkyvän hämmentynytttä, että se on miltei säälittävää.
Olen todella pahoillani niiden kunnollisten, hyvien, rehellisten ja vilpittömien ihmisten puolesta, joita on myös demareissa. Tiedän, että heitä on. Tunnen nimittäin heitä. He mahtavat tuntea itsensä petetyiksi, eksyneiksi ja pahoinvoiviksi kun he joutuvat virkansa puolesta selittelemään ja puolustelemaan sellaista, jota saattaa olla hyvin vaikea ymmärtää.
Jo Paavo Lipposen aloittama revisionistien revisiointi, jossa demarit linjattiin kulkemaan kansainvälisen esikuvansa, Englannin Uudeksi Työväenpuolueeksi nimetyn Laborin perässä, siis jatkuu. Esikuvansa mukaisesti nimeään kohta varmaan Suomen demokraateiksi virtaviivaistavien ja ajanmukaistavien demareiden uusi tiennäyttäjä Mikael Jungner on todennut Suomen politiikan kaipaavan lisää rakkautta. Kuten tiedämme, Jungner on dokumentoidusti asian ekspertti. Jos asia jäisi Mikaelista kiinni, Demarit eivät tyytyisi muodonmuutokseen silkoiksi demokraateiksi, vaan koska demokratia on iloinen asia, heistä tulisi Iloisia Seksualidemokraatteja. Mutta jos Jutta pääsee määrittelemään asian, heistä tulisi Suomen Jälkiteollinen Työläisporvarillinen Valkokaulustyöväenpuolue, joilla kaulukset on kyllä tärkätty ja hihat kääritty, jotteivät ne vaan likaantuisi oikeissa töissä, mutta lahkeiden paskaisuus paljastaisi heidän todelliset karvansa.
Ymmärrän, että demarit ovat eksyksissä tässä kaikessa; he koettavat tehdä spagaatin, jossa ensimmäinen jalka kurottaa Forssan julistukseen, kolmas jalka (keskijalka?) kommunistiseen internationaaliin ja toinen koettaa ylettää nykytilanteeseen, jossa työläinen omistaa ainakin talonsa jos ei välttämättä tuotantovälineitä. Nyt kommunistinen internationaali on ajankohtaisempi kuin koskaan. Jos pääoma ei tunne rajoja, miksi ei myös työvoima? Demarit ansaitsisivat edes vähän historiatietoisemman puheenjohtajan, sellaisen, joka tietäisi, että se paljon peräänkuulutettu solidaarisuusjulistus koski kaikkien maiden proletaareja. Kaikkien maiden, Jutta. Kun ennen niitä proletaareja olivat työtätekevät, nyt niitä ovat ennen kaikkea työttömät.
Urpilaisen höpsäykset pääsee tarkistamaan klikkaamalla otsikkoa.
15.12.2009
Kansanedustaja ja sen avustaja - toisiaan täydentävät taisteluparit
On puhtaasti kansanedustajan oma asia, miten hän päättää suhtautua mahdollisuuteen palkata henkilökohtainen avustaja. Jotkut päätyvät poikaan tai tyttöön, toiset nuorennettuun versioon itsestä, joka usein on keskimäärin n. 24-vuotias valtiotieteiden tai Vihreiden tapauksessa, ympäristötieteen ylioppilas, usein nuori nainen, jolla on jo hieman kokemusta jostakin poliittisen paikallisjärjestöstä.
Toinen mahdollisuus on palkata avustaja siten, että tämä täydentäisi edustajan osaamista, muodostaen tälle vastapoolin. Tällöin avustajalla voisi olla ei vain vähän vaan hyvin paljon kokemusta, ja avustajan poliittisen kannan ei tarvitsisi heijastella työnantajansa arvomaailmaa. Miksi ihmeessä hukata kokeneiden eläkeläisten laajoja verkostoja, olkoonkin että esimerkiksi Lipponen ja Linkola sulkevat edessään vähintäänkin yhtä paljon ovia kuin avaavat. Heissä on avustajana sellainenkin etu puolellaan tyyppiarvoavustajiin verrattuna, että heille avustajanpaikka ei ole transitiohalli matkalla kohti paremmin palkattuja tehtäviä. He ovat jo olleet siellä, eikä henkilökohtaisen eteenpäinpyrkimisen himon pitäisi enää olla rasitteena.
Tällaisia mahdollisia työpareja voisivat olla (kansanedustajan nimi ensin, sitten avustaja). Ideoinnissa on käytetty työparina isääni:
Heidi Hautala-Paavo Lipponen
Ydinvoiman vastustajana tunnettu Hautala on tunnetusti – kuten kaikki vihreät, etenkin naiset – ydinvoima- ja kaasulobbari Lipposelle punainen vaate. Tunnetusti venäläisten ihmisoikeustaistelijoiden kanssa hyvissä väleissä oleva Hautala ja tunnetusti kauppa- ja energiapoliittisia intressejä painottava Lipponen muodostaisivat dynaamisen taisteluparin.
Tuija Brax-Sulo Aittoniemi
Vihreä oikeusministeri Brax saisi oivan täydentäjän ja laillisuusvalvojan poliisi Aittoniemestä, jonka maahanmuuttopoliittiset näkemykset ovat yhtä lähellä Braxin painotuksia kuin Bushin ja bin Ladenin näkemykset maailmanjärjestyksestä.
Johanna Sumuvuori-Raimo Ilaskivi
Sotaveteraanien asiaa ajava virkeä eläkeläinen Ilaskivi ja tunnettu rauhanaktivisti Sumuvuori jakanevat Suomen itsenäisyydestä luultavasti vain yhden käsityksen: sen, että heidän painotuksensa rauhaanpakottamisen keinoista eroavat toisistaan.
Mari Puoskari-Esko Kiesi
Mari Puoskari on paljon enemmän kuin mitä Audimies Kiesi odottaa naisilta: mukavuutta ja joustavia puskureita.
Paavo Arhinmäki-Harry Bogomoloff
Arhinmäki ja Bogo ovat molemmat helsinkiläisiä ja retoriikaltaan populisteja. Muuta samaa heissä ei sitten olekaan. Autoileva porvari ja kaupunkitilan yhteiskäyttöä puolustava vasemmistojohtaja muodostaisivat eloisan parivaljakon helsinkiläisten puolesta.
Timo Soini-Umayya Abu-Hanna
Soinin maailmankuva voisi terveellä tavalla järkkyä ja laajentua, jos hän saisi avustajakseen maahanmuuttajataustaisen naisen.
Paula Lehtomäki-Salla Tuomivaara
Lehtomäki, joka ympäristöministerinä aloittaessaan julisti haluavansa koristautua turkistarhaaktivistien verellä värjättyihin turkiksiin, voisi aloittaa pukeutumissulkeisensa kätevästi avustajansa verkostoista.
Päivi Räsänen-Pentti Linkola
Linkola osannee suorittaa tarvittavaa luonnonvalintaa Räsäsen viiteryhmissä, jolloin luonnonvalinnan karttuisa käsi kohdistuisi suhteellisesti epäilemättä - luonnollisista syistä - eniten juuri Räsäsen kannattajiin. Näin Räsänen saisi syyn laajentaa viiteryhmiään.
Toim.huom: Mari Puoskari ei tietenkään ole kansanedustaja - vielä - mutta hän toki tulee sellainen olemaan.
Toinen mahdollisuus on palkata avustaja siten, että tämä täydentäisi edustajan osaamista, muodostaen tälle vastapoolin. Tällöin avustajalla voisi olla ei vain vähän vaan hyvin paljon kokemusta, ja avustajan poliittisen kannan ei tarvitsisi heijastella työnantajansa arvomaailmaa. Miksi ihmeessä hukata kokeneiden eläkeläisten laajoja verkostoja, olkoonkin että esimerkiksi Lipponen ja Linkola sulkevat edessään vähintäänkin yhtä paljon ovia kuin avaavat. Heissä on avustajana sellainenkin etu puolellaan tyyppiarvoavustajiin verrattuna, että heille avustajanpaikka ei ole transitiohalli matkalla kohti paremmin palkattuja tehtäviä. He ovat jo olleet siellä, eikä henkilökohtaisen eteenpäinpyrkimisen himon pitäisi enää olla rasitteena.
Tällaisia mahdollisia työpareja voisivat olla (kansanedustajan nimi ensin, sitten avustaja). Ideoinnissa on käytetty työparina isääni:
Heidi Hautala-Paavo Lipponen
Ydinvoiman vastustajana tunnettu Hautala on tunnetusti – kuten kaikki vihreät, etenkin naiset – ydinvoima- ja kaasulobbari Lipposelle punainen vaate. Tunnetusti venäläisten ihmisoikeustaistelijoiden kanssa hyvissä väleissä oleva Hautala ja tunnetusti kauppa- ja energiapoliittisia intressejä painottava Lipponen muodostaisivat dynaamisen taisteluparin.
Tuija Brax-Sulo Aittoniemi
Vihreä oikeusministeri Brax saisi oivan täydentäjän ja laillisuusvalvojan poliisi Aittoniemestä, jonka maahanmuuttopoliittiset näkemykset ovat yhtä lähellä Braxin painotuksia kuin Bushin ja bin Ladenin näkemykset maailmanjärjestyksestä.
Johanna Sumuvuori-Raimo Ilaskivi
Sotaveteraanien asiaa ajava virkeä eläkeläinen Ilaskivi ja tunnettu rauhanaktivisti Sumuvuori jakanevat Suomen itsenäisyydestä luultavasti vain yhden käsityksen: sen, että heidän painotuksensa rauhaanpakottamisen keinoista eroavat toisistaan.
Mari Puoskari-Esko Kiesi
Mari Puoskari on paljon enemmän kuin mitä Audimies Kiesi odottaa naisilta: mukavuutta ja joustavia puskureita.
Paavo Arhinmäki-Harry Bogomoloff
Arhinmäki ja Bogo ovat molemmat helsinkiläisiä ja retoriikaltaan populisteja. Muuta samaa heissä ei sitten olekaan. Autoileva porvari ja kaupunkitilan yhteiskäyttöä puolustava vasemmistojohtaja muodostaisivat eloisan parivaljakon helsinkiläisten puolesta.
Timo Soini-Umayya Abu-Hanna
Soinin maailmankuva voisi terveellä tavalla järkkyä ja laajentua, jos hän saisi avustajakseen maahanmuuttajataustaisen naisen.
Paula Lehtomäki-Salla Tuomivaara
Lehtomäki, joka ympäristöministerinä aloittaessaan julisti haluavansa koristautua turkistarhaaktivistien verellä värjättyihin turkiksiin, voisi aloittaa pukeutumissulkeisensa kätevästi avustajansa verkostoista.
Päivi Räsänen-Pentti Linkola
Linkola osannee suorittaa tarvittavaa luonnonvalintaa Räsäsen viiteryhmissä, jolloin luonnonvalinnan karttuisa käsi kohdistuisi suhteellisesti epäilemättä - luonnollisista syistä - eniten juuri Räsäsen kannattajiin. Näin Räsänen saisi syyn laajentaa viiteryhmiään.
Toim.huom: Mari Puoskari ei tietenkään ole kansanedustaja - vielä - mutta hän toki tulee sellainen olemaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)