Lastenohjelmien maailmankuva kaipaisi ehdottomasti päivittämistä. Niissä sankareina ovat sellaiset kuin postimies-Pete, rakennusmies-Roopertti, palomies-pate ja niin edelleen. Jos niissä on naisia, ne ovat kotona korjailemassa sankarien työhaalareita, ja jos niissä on tyttöjä, niin ne kiljuvat kun ne astuvat hämähäkkiin tai näkevät vesilätäkön.
Asiaa ei voi tyydyttävästi korjata laittamalla ohjelmiin vaikka yksi kiintiöneekeri (kuten on tehty vaikka Simpsoneissa) tai kiintiöhomo, koska yritys on niin kovin läpinäkyvä. Ehkä kategoriat, stereotypiat ja rooliodotukset tulisi systemaattisesti kumota päälaelleen.
Mutta mikä sitten on päälaki? Negaation negaatiohan on tunnetusti plussa. Jos halutaan esittää vaihtoehto sekä miehiselle että fyysis-toiminnalliselle, ulkomaailmaan sijoittuvalle sankaruudelle, vaihtoehtona on - kotiäiti. Ehkä riittäisi, että kumotaan sukupuolisuuden ja toimijuuden kategorioista jompi kumpi: tehtäisiin ohjelmia, joissa miehet ovat kotona ja naiset pelastavat taloja ja niistä kissat ja ihmiset.
Ilmeistä kuitenkin on, että lapsuuteen, siis ihmisenä kasvamiseen kuuluu esikuvien hakeminen ja niiden ihailu. Ja jos esikuvia ei ole, sellaiset pitää itse keksiä. Nämä sankarit voivat perustua todellisen - siis oman - maailman oikeisiin ihmisiin, erityisesti isompiin lapsiin tai sitten sankariksi voi kelvata ihminen, josta on lukenut ja kuullut. Ei, en tarkoita Hannah Montanaa, Britney Spearsia, David Beckhamia, Kimi Räikkösiä ja sellaisia.
Käsikirjoitin, kuvakäsikirjoitin, kirjoitin ja kuvitin lapsena kuvakirjoja, joiden tarinat perustuivat uniini. Tämä kirjallinen toiminta oli vilkkaimmillaan noin 4-5 -vuotiaana, mutta se jatkui noin 10-vuotiaaksi. Ajattelin myös käsin monistaa kirjallisuuttani myytäväksi Erottajalle, josta vuokraisin myyntipöydän.
Kirjat olivat tyypillisiä sankaritarinoita, joissa sankaruus oli hierarkkista. Päähenkilönä olin yleensä minä, ja joskus seikkailin vajaa vuotta vanhemman Jaska-serkkuni kanssa. Joskus mukana oli myös kissani, joskus Sylvesteri, mutta julkaisun ydinvaiheen aikana enimmäkseen Julius. Jouduimme erilaisiin pulmatilanteisiin, joista vaarallisimmat olivat suohon uppoaminen tai roskaleikkureihin joutuminen. Niistä meidät pelasti yleensä suurin idolini, Keski-Arto, jonka mukaan koko kirjasarja nimettiin.
Artuuden hierarkia perustui artojen ikään. Pihallani oli kolme artoa, joista vanhin ei enää ollut lapsena sopiva samastumiskohteeksi, ja nuorin taas oli mua kyllä kaksi vuotta vanhempi, mutta liian arkinen koska oli meillä aika ajoin hoidossa. Jäljelle jäi Keski-Arto, joka oli sankariksi sopivassa iässä, 9-vuotias silloin kun olin itse 5-vuotias. Keski-Arton avustajia olivat muut talon isot pojat, Jukka mutta etenkin Ari, joka oli Keski-Arton aisapari siinä määrin, että joskus nimitin heitä tarinoissani yhteiskäsitteellä keskiartoari.
Keski-Artonkin voimat olivat kuitenkin rajalliset. Silloin kun jouduttiin oikein pahaan pulaan, kuten esimerkiksi naapurin pihan 14-vuotiaan Andersin kidnappaamaksi, apuun tuli Brenneka. Olihan Keski-Arto tietysti 9-vuotiaana iso poika, mutta ei kyennyt yksin päihittämään Andersia. Alan Brenneka, sankareista suurin, omisti esikuvan tosielämässä: hän oli 19-vuotias (minun muistijäljessäni "vain" 18-vuotias; muisti kultaa mutta se myös tallettaa yllättävän hyvin!) lainelautailija, joka pelastautui hain hampaista. Tällaisesta voi selvitä vain todellinen sankari.
Jos sankaruus esitetään tavallisesti - ainakin lapsille syötetyssä kulttuurissa, sodan ja rauhan teoissa ja urheilumediassa - miehisenä attribuuttina, joka rakentuu teoista ja kyvyistä, niin ymmärsin myös naissankariuden mahdollisuuden. Tarinoissani oli myös Jaana, jonka esikuvana oli naapurirapun 12-vuotias tyttö. Jaana oli tasaveroinen, neuvokas, oikeamielinen ja voimakas toimija, joka oli turva jopa kauheaa Andersia vastaan.
Nyt isompana en enää usko sankaruuteen; joulupukkiin en ole koskaan uskonutkaan. Samastun mieluummin uskottaviin tositarinoihiin arkielämän selviytyjistä, sellaisiin kaurismäkeläisiin hahmoihin.
Tarina Al(an) Brennekasta löytyy otsikon takaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti