Olisi helppoa haikalla takaisin aikoja Lillakin, Laaksalon, Alafrantin, ja Helena Laineen, mutta silloin olivat keihäät puuta ja naiset rautaa. Tutkikaamme sen sijaan lajin tilaa tällä hetkellä.
Juuri käytävissä Kalevan kisoissa naisten keihäskarsinnan voitti Oona Sormunen tuloksella 53,87. Loppukilpailuun ei tarvittu ihan 50 metrin heittoa.
Minulla on 38-vuotias ystävä, joka heittää keihästä ehkä kerran kolmessa vuodessa. Naisten keihästä. Hänen tulostasonsa on vakiintunut 52-54 metriin. Hän taistelisi siis Kalevan kisoissa naisten keihäsmitalista, mutta ei saa heittää siellä, eikä syynä ole se, että hänen edustamansa seura ei taida olla rekisteröity viralliseksi urheiluseuraksi, vaan siksi, että hän on mies.
Mutta entäs sitten? Parhaat naiskeihäänheittäjistämme uhoavat ihan tosissaan maailman huipulle, ja heittävät tuhansia harjoitusheittoja vuodessa. Voimista se ei jää kiinni, sillä he nostavat ihan varmasti suunnilleen saman verran penkiltä kuin ystäväni, ja varmasti tempaavat häntä huomattavasti enemmänkin. Toisessa keihäänheitossa vaadittavassa ominaisuudessa, nopeudessa, he ovat varmasti ystävääni edellä. Kolmas keihäänheitossa vaadittava ominaisuus on sitten tekniikka: se, missä asennossa laittaa keihään ilmaan ja miten osaa niveltää vauhtijuoksun repäisyyn. Tässä katsannossa naiskeihäänheittäjämme ovat surkeita, ja ystäväni, joka heittää ehkä noin 1/10000 toistoa siitä mitä naiset, on teknisesti paljon parempi. Hänellä keihäs sinkoutuu kädestä suoraan eteenpäin eikä esimerkiksi lähelle pituushyppypaikkaa. Ai niin, eiväthän nämä sinne asti saa. No, sanotaan että Eläintarhan kentän heittopaikalla hänen keihäänsä eivät mene Nordenskiöldinkadun suuntaan.
Koska Suomi on tunnetusti keihäänheiton suurmaa, valmennustietoudesta naiskeihäänheittäjiemme huonous ei voi olla kiinni. Lopetettakoon siis naisten keihäänheitto kokonaan!
1 kommentti:
Mihin kaikkeen huippuvalmennus pystyykään. Lopetetaan ennemin se ja annetaan heittäjien heittää.
Lähetä kommentti