Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomain mielipideosastolla sunnuntaina 29.8.2010
Psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen otti kantaa monille kipeään aiheeseen sanoessaan, että pienen erolapsen olisi hyvä asua vain jommankumman vanhemman luona (HS Elämä 23.8.).
Tällöin lapsen ja etävanhemman suhde rajoittuu vierailuihin, jolloin etävanhempi jää paitsi lapsen arkielämästä kaikkine iloineen ja murheineen ja lähivanhempi on käytännössä yksinhuoltaja. Se on hankalaa etenkin, jos lähivanhempii asuu paikassa, jossa hänellä ei ole sosiaalisia tukiverkostoja. Onko etävanhempi siis tuomittu silkaksi elatusavun jakoautomaatiksi ja lähivanhempi käytännössä yksinhuoltajaksi?
Keltikangas-Järvisen mukaan lapsen ei pidä joutua liikkumaan vaan vanhempien. Yksi mahdollinen ratkaisu olisi, että lapsella olisi yksi pysyvä koti ja vanhemmilla omansa, eli yhteensä kolme asuntoa. Se ei ole ilmaista, plus matkakulut päälle.
Jos vanhemmat asuvat eri kaupungeissa tai jopa eri maissa, on luontevaa, että kolmas asunto olisi siinä kaupungissa,jossa lapsella on päivähoito- tai koulupaikka.
Kompromissivaihtoehdossa lapsen asunto sijoittuisi vanhempien asuinpaikkojen puoliväliin. Jos yksi vanhempi esimerkiksi asuisi Helsingissä ja toinen Turussa, lapsen koti, jonne vanhemmat sukkuloisivat vuorotellen, olisi Tampereella. Siellä olisivat lapsen päivähoitopaikka tai koulu ja ystävät, mutta ei esimerkiksi vanhemmille tärkeitä tukiverkostoja kuten ystäviä ja isovanhempia.
Toki eron syy on aina vanhemmissa, mutta usein ero voi olla pitkällä aikavälillä lapsen paras. Lapsen etu on, että molemmat vanhemmat pystyvät elämään ihmisarvoista elämää, ja joskus se voi edellyttää eroamista ja muuttoa toiselle paikkakunnalle tai toiseen maahan. Jos ihminen voi elää ihmisarvoiseksi kokemaansa, merkityksellistä elämää, hän jaksaa paremmin olla myös hyvä isä tai äiti.
Oli lapsen huoltajuus- ja asumisjärjestely mikä hyvänsä, vanhempien mahdollisille uusille kumppaneille tilanne on joka tapauksessa haaste.
Lähivanhemman mahdollisen uuden kumppanin on ymmärrettävä käytännössä tapailevansa yksinhuoltajaa, jonka kodissa etävanhempi vierailee säännöllisesti. Etävanhemman mahdollinen uusi kumppani taas joutuu totuttelemaan ajatukseen, jossa hän saa etävanhemmasta kumppanikseen vain ”osan” kaksoiselämän verottaessa tämän jaksamista ja kukkaroa.
Yhteishuoltajuudessa taas molempien vanhempien mahdolliset uudet kumppanit saavat tottua tilanteeseen, jossa he osallistuvat merkittävään osaan lapsen arjesta ilman muodollista päätösvaltaa lapseen liittyvissä asioissa. He voivat saada jopa ylenkatsetta osakseen, ainakin epäluuloa.
Tunnettuna auktoriteettina Liisa Keltikangas-Järvisen kannattaisi muistaa, että auktoriteettiin kuuluu vastuu. Erovanhemmat tarvitsevat tukea eivätkä syyllistämistä, sillä se ei ole lapsenkaan etu!
2 kommenttia:
Keltikangas-Järvinen on aivan ulalla. Hän yleistää liikaa, ja kirjoituksellaan on saanut karmeaa vahinkoa aikaiseksi. Juuri tuollainen asenne edesauttaa nyky-Suomen kirousta, eli etävanhemman vierauttamista.
Kasvatus-ja etenkin varhaiskasvatustiede on ydinpommitiedettä. Pitäisi muistaa, että päivähoito ja varhaiskasvatus on alun alkaen kehitetty aikuisten (työ)elämän helpottamiseksi, ja se, että siitä on määritelty lapsille subjektiivinen oikeus, on tullut vasta myöhemmin, kirsikaksi kakun päälle.
Vanhemmuuteen - etenkin erovanhemmuuteen - liittyy joka tapauksessa niin paljon riittämättömyyden tunnetta, että sitä eivät tutkijat saa lisätä tällaisilla höläyksillä.
Lähetä kommentti