... kaikilta minuun aiheettomasti luottaneilta. Nyt itsenäisyyspäivän aattona sopii pohdiskella suomalaista sankaruuden ja marttyyriuden eetosta. Kun sankaruus paljolti määrittyy miehisenä tekemisenä, rikkomisena, rakentamisena, tunkeutumisena, heittämisenä ja voittamisena, marttyyrius taas on helpommin naisiin yhdistettävä sankaruuden muoto, jossa sankaruus lunastetaan sankaruuden kieltämisellä.
Joka tapauksessa suomalaiseen kulttuuriin istuu luontevimmin sankaruuden kiistäminen. On hankalaa lähteä kehua retostelemaan omilla saavutuksillaan, tosin aivan yhtä vaikeaa on anteeksipyyntö. Koetan nyt aloittaa siitä päästä.
Pyydän anteeksi siltä henkilöltä, jonka houkuttelin johtamani yhdistyksen taloudenhoitajaksi, uskotellen että suoriutuisin tositteiden suorana ja järjestyksessä pitämisessä. Melkein uskoin siihen itsekin.
Pyydän anteeksi professorilta, joka uskoi minuun: uskoi minun tekevän väitöskirjan, tuottaen hänen johtamalleen laitokselle tuloksellisuuspisteen. Ei tainnut tulla.
Pyydän anteeksi niiltä ihmisiltä, jotka valitsivat minut yhden kokoomusjärjestön puheenjohtajaksi, luullen minua tosiporvariksi. Kun en ole. Olen silkkaa silkkoa sisältä.
Pyydän anteeksi niiltä joiltakin ystäviltäni, joihin en ole siksi aloitteellisesti pitänyt yhteyttä kun en aina viitsi päivittää koko viimeaikaista elämänhistoriaani kun haluaisin katsoa eteenpäin. Laiska ja saamaton olen ollut.
Pyydän anteeksi pojaltani, jonka luota lähdin niin pienenä että hän ei tule muistamaan aikaa kun isi asui kotona. Onneksi sentään nyt hänellä on kaksi kotia.
Pyydän anteeksi niiltä kaikilta, joita en tänne ole muistanut laittaa erikseen mainittaviksi. Anteeksipyynnön väärtejä ovat hekin, ja olette te.
Jähtäväksi nää, tuotanko sankaritarinoita. Ne taitavat jäädä muiden kerrottaviksi. Vierastan sankariutta muutenkin, mieluummin koetan selviytyä joten kuten mielekkäästi. Kivaakin saa joskus olla.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sankaruus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sankaruus. Näytä kaikki tekstit
5.12.2012
4.5.2012
Hero factory
Kun lapsille kaupitellaan sankaruutta paketeissa, näiden sankarien ontologia on suunnilleen seuraava: sankarit valtaavat, lyövät, penetroivat, voittavat, parhaimmillaan pelastavat. Yleensä järjestään he (ne) ovat miehisiä hahmoja. Sankariuden ontologia on kaksinapainen: maailma koostuu kahdesta oliolajista, hyviksistä ja pahiksista, siinä välissä ei ole mitään. Siitä huolimatta, ainoa asia joka nämä kaksi puoliskoa erottaa, on se, että toinen puolustaa hyvää, toinen taas yrittää vallata maailman pahuudelle, vaikkei tätä pahuutta olisikaan sen kummemmin osoitettu. Sankarin erottaa ei-sankarista oikeastaan vain nimi: hän kuuluu sankareihin, eli meikäläisiin.
Sankarikuvasto on varsin väkivaltaista kamaa, ja epäilen, että moni lapsi nukkuu yönsä levottomasti tällaisista sankareista. Sankarius lietsoo toiseuden pelkoa: nuo muut ovat kauheita, me ollaan hyviksiä. Kaikkein kummallisin variantti purkitettua sankaruutta on Lego Hero Factory, jossa jäljitellään jäljitelmää, simuloidaan simulaatiota, korvataan korviketodellisuutta. Ehkä lego taitaa olla monille lapsille se referentiaalinen todellisuus, ja maailma ei koskaan ole niin looginen tai muokattavissa kuin legotodellisuus. Nämä hahmot eivät edes yritä astua nurmikolle, vaan he (ne?) astuvat rakennusalustan näköiselle nystyrmäiselle alustalle.
Onneksi lapsilla on rikkaasta mielikuvituksestaan huolimatta kai useimmiten selvää, mikä on oikeaa sankaruutta. Ville Peltonen on sankari, tai sitten oma äiti, joka elättää monisairaana yhteiskunnan turvaverkon avustuksella lapsensa. Tai kansalaisjärjestön vapaaehtoinen, joka leipoo pullat, liimaa julisteet ja hankkii ehdokkaat. Herolla ei ole paljoa tekemistä oikean sankaruuden kanssa. Hero on tuotteistettua sankaruutta, todellista sankaruutta sen sijaan ei voi myydä, ostaa tai opettaa. Siksipä heroa ei suomennetakaan sankaruuslastenohjelmissa, koska kyse ei ole sankariudesta vaan heroica-tarukuvastosta.
Todellinen sankaruus on uhrautumista, jonkun muun asettamista oman itsen edelle. Sankari ymmärtää olevansa väline jollekin itseään suuremmalle ja tärkeämmälle, oli se sitten musiikki, kansa, jääkiekkojoukkue tai perhe. Uhraamista ei pidä kuitenkaan nähdä uhrautumisen synonyyminä: sankaruus ei välttämättä edellytä itsen uhraamista, vaan ihmisyyden ylimpien piirteiden toteuttamista omassa itsessään. Luottamus synnyttää rakkautta joka on sankareiden kasvun maaperää, pelko taas poikii vihaa, ja herot nousevat vihasta.
Sankarikuvasto on varsin väkivaltaista kamaa, ja epäilen, että moni lapsi nukkuu yönsä levottomasti tällaisista sankareista. Sankarius lietsoo toiseuden pelkoa: nuo muut ovat kauheita, me ollaan hyviksiä. Kaikkein kummallisin variantti purkitettua sankaruutta on Lego Hero Factory, jossa jäljitellään jäljitelmää, simuloidaan simulaatiota, korvataan korviketodellisuutta. Ehkä lego taitaa olla monille lapsille se referentiaalinen todellisuus, ja maailma ei koskaan ole niin looginen tai muokattavissa kuin legotodellisuus. Nämä hahmot eivät edes yritä astua nurmikolle, vaan he (ne?) astuvat rakennusalustan näköiselle nystyrmäiselle alustalle.
Onneksi lapsilla on rikkaasta mielikuvituksestaan huolimatta kai useimmiten selvää, mikä on oikeaa sankaruutta. Ville Peltonen on sankari, tai sitten oma äiti, joka elättää monisairaana yhteiskunnan turvaverkon avustuksella lapsensa. Tai kansalaisjärjestön vapaaehtoinen, joka leipoo pullat, liimaa julisteet ja hankkii ehdokkaat. Herolla ei ole paljoa tekemistä oikean sankaruuden kanssa. Hero on tuotteistettua sankaruutta, todellista sankaruutta sen sijaan ei voi myydä, ostaa tai opettaa. Siksipä heroa ei suomennetakaan sankaruuslastenohjelmissa, koska kyse ei ole sankariudesta vaan heroica-tarukuvastosta.
Todellinen sankaruus on uhrautumista, jonkun muun asettamista oman itsen edelle. Sankari ymmärtää olevansa väline jollekin itseään suuremmalle ja tärkeämmälle, oli se sitten musiikki, kansa, jääkiekkojoukkue tai perhe. Uhraamista ei pidä kuitenkaan nähdä uhrautumisen synonyyminä: sankaruus ei välttämättä edellytä itsen uhraamista, vaan ihmisyyden ylimpien piirteiden toteuttamista omassa itsessään. Luottamus synnyttää rakkautta joka on sankareiden kasvun maaperää, pelko taas poikii vihaa, ja herot nousevat vihasta.
2.8.2010
Lasten sankaruuden ontologia
Lastenohjelmien maailmankuva kaipaisi ehdottomasti päivittämistä. Niissä sankareina ovat sellaiset kuin postimies-Pete, rakennusmies-Roopertti, palomies-pate ja niin edelleen. Jos niissä on naisia, ne ovat kotona korjailemassa sankarien työhaalareita, ja jos niissä on tyttöjä, niin ne kiljuvat kun ne astuvat hämähäkkiin tai näkevät vesilätäkön.
Asiaa ei voi tyydyttävästi korjata laittamalla ohjelmiin vaikka yksi kiintiöneekeri (kuten on tehty vaikka Simpsoneissa) tai kiintiöhomo, koska yritys on niin kovin läpinäkyvä. Ehkä kategoriat, stereotypiat ja rooliodotukset tulisi systemaattisesti kumota päälaelleen.
Mutta mikä sitten on päälaki? Negaation negaatiohan on tunnetusti plussa. Jos halutaan esittää vaihtoehto sekä miehiselle että fyysis-toiminnalliselle, ulkomaailmaan sijoittuvalle sankaruudelle, vaihtoehtona on - kotiäiti. Ehkä riittäisi, että kumotaan sukupuolisuuden ja toimijuuden kategorioista jompi kumpi: tehtäisiin ohjelmia, joissa miehet ovat kotona ja naiset pelastavat taloja ja niistä kissat ja ihmiset.
Ilmeistä kuitenkin on, että lapsuuteen, siis ihmisenä kasvamiseen kuuluu esikuvien hakeminen ja niiden ihailu. Ja jos esikuvia ei ole, sellaiset pitää itse keksiä. Nämä sankarit voivat perustua todellisen - siis oman - maailman oikeisiin ihmisiin, erityisesti isompiin lapsiin tai sitten sankariksi voi kelvata ihminen, josta on lukenut ja kuullut. Ei, en tarkoita Hannah Montanaa, Britney Spearsia, David Beckhamia, Kimi Räikkösiä ja sellaisia.
Käsikirjoitin, kuvakäsikirjoitin, kirjoitin ja kuvitin lapsena kuvakirjoja, joiden tarinat perustuivat uniini. Tämä kirjallinen toiminta oli vilkkaimmillaan noin 4-5 -vuotiaana, mutta se jatkui noin 10-vuotiaaksi. Ajattelin myös käsin monistaa kirjallisuuttani myytäväksi Erottajalle, josta vuokraisin myyntipöydän.
Kirjat olivat tyypillisiä sankaritarinoita, joissa sankaruus oli hierarkkista. Päähenkilönä olin yleensä minä, ja joskus seikkailin vajaa vuotta vanhemman Jaska-serkkuni kanssa. Joskus mukana oli myös kissani, joskus Sylvesteri, mutta julkaisun ydinvaiheen aikana enimmäkseen Julius. Jouduimme erilaisiin pulmatilanteisiin, joista vaarallisimmat olivat suohon uppoaminen tai roskaleikkureihin joutuminen. Niistä meidät pelasti yleensä suurin idolini, Keski-Arto, jonka mukaan koko kirjasarja nimettiin.
Artuuden hierarkia perustui artojen ikään. Pihallani oli kolme artoa, joista vanhin ei enää ollut lapsena sopiva samastumiskohteeksi, ja nuorin taas oli mua kyllä kaksi vuotta vanhempi, mutta liian arkinen koska oli meillä aika ajoin hoidossa. Jäljelle jäi Keski-Arto, joka oli sankariksi sopivassa iässä, 9-vuotias silloin kun olin itse 5-vuotias. Keski-Arton avustajia olivat muut talon isot pojat, Jukka mutta etenkin Ari, joka oli Keski-Arton aisapari siinä määrin, että joskus nimitin heitä tarinoissani yhteiskäsitteellä keskiartoari.
Keski-Artonkin voimat olivat kuitenkin rajalliset. Silloin kun jouduttiin oikein pahaan pulaan, kuten esimerkiksi naapurin pihan 14-vuotiaan Andersin kidnappaamaksi, apuun tuli Brenneka. Olihan Keski-Arto tietysti 9-vuotiaana iso poika, mutta ei kyennyt yksin päihittämään Andersia. Alan Brenneka, sankareista suurin, omisti esikuvan tosielämässä: hän oli 19-vuotias (minun muistijäljessäni "vain" 18-vuotias; muisti kultaa mutta se myös tallettaa yllättävän hyvin!) lainelautailija, joka pelastautui hain hampaista. Tällaisesta voi selvitä vain todellinen sankari.
Jos sankaruus esitetään tavallisesti - ainakin lapsille syötetyssä kulttuurissa, sodan ja rauhan teoissa ja urheilumediassa - miehisenä attribuuttina, joka rakentuu teoista ja kyvyistä, niin ymmärsin myös naissankariuden mahdollisuuden. Tarinoissani oli myös Jaana, jonka esikuvana oli naapurirapun 12-vuotias tyttö. Jaana oli tasaveroinen, neuvokas, oikeamielinen ja voimakas toimija, joka oli turva jopa kauheaa Andersia vastaan.
Nyt isompana en enää usko sankaruuteen; joulupukkiin en ole koskaan uskonutkaan. Samastun mieluummin uskottaviin tositarinoihiin arkielämän selviytyjistä, sellaisiin kaurismäkeläisiin hahmoihin.
Tarina Al(an) Brennekasta löytyy otsikon takaa.
Asiaa ei voi tyydyttävästi korjata laittamalla ohjelmiin vaikka yksi kiintiöneekeri (kuten on tehty vaikka Simpsoneissa) tai kiintiöhomo, koska yritys on niin kovin läpinäkyvä. Ehkä kategoriat, stereotypiat ja rooliodotukset tulisi systemaattisesti kumota päälaelleen.
Mutta mikä sitten on päälaki? Negaation negaatiohan on tunnetusti plussa. Jos halutaan esittää vaihtoehto sekä miehiselle että fyysis-toiminnalliselle, ulkomaailmaan sijoittuvalle sankaruudelle, vaihtoehtona on - kotiäiti. Ehkä riittäisi, että kumotaan sukupuolisuuden ja toimijuuden kategorioista jompi kumpi: tehtäisiin ohjelmia, joissa miehet ovat kotona ja naiset pelastavat taloja ja niistä kissat ja ihmiset.
Ilmeistä kuitenkin on, että lapsuuteen, siis ihmisenä kasvamiseen kuuluu esikuvien hakeminen ja niiden ihailu. Ja jos esikuvia ei ole, sellaiset pitää itse keksiä. Nämä sankarit voivat perustua todellisen - siis oman - maailman oikeisiin ihmisiin, erityisesti isompiin lapsiin tai sitten sankariksi voi kelvata ihminen, josta on lukenut ja kuullut. Ei, en tarkoita Hannah Montanaa, Britney Spearsia, David Beckhamia, Kimi Räikkösiä ja sellaisia.
Käsikirjoitin, kuvakäsikirjoitin, kirjoitin ja kuvitin lapsena kuvakirjoja, joiden tarinat perustuivat uniini. Tämä kirjallinen toiminta oli vilkkaimmillaan noin 4-5 -vuotiaana, mutta se jatkui noin 10-vuotiaaksi. Ajattelin myös käsin monistaa kirjallisuuttani myytäväksi Erottajalle, josta vuokraisin myyntipöydän.
Kirjat olivat tyypillisiä sankaritarinoita, joissa sankaruus oli hierarkkista. Päähenkilönä olin yleensä minä, ja joskus seikkailin vajaa vuotta vanhemman Jaska-serkkuni kanssa. Joskus mukana oli myös kissani, joskus Sylvesteri, mutta julkaisun ydinvaiheen aikana enimmäkseen Julius. Jouduimme erilaisiin pulmatilanteisiin, joista vaarallisimmat olivat suohon uppoaminen tai roskaleikkureihin joutuminen. Niistä meidät pelasti yleensä suurin idolini, Keski-Arto, jonka mukaan koko kirjasarja nimettiin.
Artuuden hierarkia perustui artojen ikään. Pihallani oli kolme artoa, joista vanhin ei enää ollut lapsena sopiva samastumiskohteeksi, ja nuorin taas oli mua kyllä kaksi vuotta vanhempi, mutta liian arkinen koska oli meillä aika ajoin hoidossa. Jäljelle jäi Keski-Arto, joka oli sankariksi sopivassa iässä, 9-vuotias silloin kun olin itse 5-vuotias. Keski-Arton avustajia olivat muut talon isot pojat, Jukka mutta etenkin Ari, joka oli Keski-Arton aisapari siinä määrin, että joskus nimitin heitä tarinoissani yhteiskäsitteellä keskiartoari.
Keski-Artonkin voimat olivat kuitenkin rajalliset. Silloin kun jouduttiin oikein pahaan pulaan, kuten esimerkiksi naapurin pihan 14-vuotiaan Andersin kidnappaamaksi, apuun tuli Brenneka. Olihan Keski-Arto tietysti 9-vuotiaana iso poika, mutta ei kyennyt yksin päihittämään Andersia. Alan Brenneka, sankareista suurin, omisti esikuvan tosielämässä: hän oli 19-vuotias (minun muistijäljessäni "vain" 18-vuotias; muisti kultaa mutta se myös tallettaa yllättävän hyvin!) lainelautailija, joka pelastautui hain hampaista. Tällaisesta voi selvitä vain todellinen sankari.
Jos sankaruus esitetään tavallisesti - ainakin lapsille syötetyssä kulttuurissa, sodan ja rauhan teoissa ja urheilumediassa - miehisenä attribuuttina, joka rakentuu teoista ja kyvyistä, niin ymmärsin myös naissankariuden mahdollisuuden. Tarinoissani oli myös Jaana, jonka esikuvana oli naapurirapun 12-vuotias tyttö. Jaana oli tasaveroinen, neuvokas, oikeamielinen ja voimakas toimija, joka oli turva jopa kauheaa Andersia vastaan.
Nyt isompana en enää usko sankaruuteen; joulupukkiin en ole koskaan uskonutkaan. Samastun mieluummin uskottaviin tositarinoihiin arkielämän selviytyjistä, sellaisiin kaurismäkeläisiin hahmoihin.
Tarina Al(an) Brennekasta löytyy otsikon takaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)