Minä, reservin sivari

Kun tänään sain täytettäväkseni työterveystarkastuksen esitietolomakkeita, systeemi herjasi jo alkumetreillään. En osannut ottaa yksiselitteistä kantaa siihen, millä tavalla olen suhtautunut asevelvollisuuteen. Ja kun tilttasin minä, tilttasi myös kone.

Julkisiin tehtäviin pyrkivistä ihmisistä joka tapauksessa pyritään kaivamaan kaikki epäilyttävä esille. Teen tämän mahdottomaksi paljastamalla itse ennen kuin kukaan toinen ehtii, että olen reservin sivari. Tai siviilin tykkimies.

Suomessa oli voimassa v. 1991-1992 joitakin aikoja laki, joka jätti porsaanreiän: se mahdollisti siviiliin siirtymisen esimerkiksi 9,5 kk miehille 8 kuukaudessa, tarkemmin sanoen 239 vuorokaudessa ilman että he olisivat olleet velvollisia suorittamaan tätä jäljelle jäänyttä 46 päivää siviilipalveluksena missään. Tästä hyvästä he saivat sivarin paperit. Tätä porsaanreikää ehti käyttää yhteensä muistaakseni jotakin 60-70 nuorukaista, omasta varuskunnastani neljä. Sitten se tukittiin.

Kokoomusnuorena leikittelin alussa aliupseerikoulun käymisellä. Mitä enemmän vietin öitä kasarmilla, ymmärsin että olen Masi tai Uuno armeijassa, ja mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen kyseenalaistanut silkkaan muodolliseen asemaan pohjaavat auktoriteetit.

Toki olisinhan minä voinut sen intin loppuunkin käydä. Mutta ei se olisi ollut herkkua. Ilta- ja viikonloppulomat olin polttanut, koska olin kilttinä jaellut varusmieskavereilleni niin avokätisesti vk-tsettejä että joskus iltavahvuuslaskennoissa oli vain kolmisen varusmiestä paikalla.

Piti päästä siis pois. Armeija oli tullut nähtyä, en olisi siellä oppinutkaan enää mitään (mielestäni armeija voitaisiin ihan hyvin lyhentää kahteen-kolmeen kuukauteen, sillä siinä ajassa kyllä oppii rynkyn pyöräytykset ja hattumarssit. Minä en oppinut. Ammuin vahingossa vierustoverin tauluunkin. En sentään naamatauluun).

Koska suoritin varusmiespalvelukseni loppuajan varuskuntalehden päätoimittajana ja kävin useasti pääesikunnassa, minulla oli hallussani tietoa jota useimmilla varusmiestovereillani ei ollut. Olen aina pitänyt tietoa julkisena omaisuutena ja kutsumuksenani ja velvollisuutenani on sen jakaminen. Otinkin kopioita varusmieslaista yhtä monta kuin kasarmissani oli huoneita ja jaoin niitä yhden per kasarmini huone. Lähtöpäivänä meitä oli yhdessä vuotavassa kuplavolkkarissa neljä nuorukaista, jotka ensimmäisenä työnään suuntasivat Herttoniemen alkoon ja sitten juhlimaan.

Yritykseni rapauttaa Suomen puolustustahto ja -taito huomattiin, sillä ystäväni kuuli erään upseerin sanovan että jos olisi sota niin minut, agitaattorin, hän ampuisi ensimmäisenä. Ja patterin päällikkö yritti huolestuneena udella että mikä mättää, tarvitsenko rahaa vai naisia. No, ei se niistä mättänyt.

Suomen puolustaminen on kyllä ehdottoman tärkeää. Sitä pitää puolustaa öljy-ja ydinonnettomuuksilta, kyberhyökkäyksiltä ja sen rajoja pitää ehdottomasti puolustaa sisäänpäin sulkeutumista vastaan.

Mikä oli tarinan opetus? Todellisuus voi siis olla huomattavasti kyselyiden jaa-ei-asteikkoja monimutkaisempi.

Asevelvollisuus vai -oikeus?

Nykyinen koko ikäluokan läpäisevä nuorten miesten asevelvollisuus ei tietenkään ole tasa-arvoinen järjestelmä, eikä naisten osallistaminen aseelliseen palvelukseen sitä sen tasa-arvoisemmaksi tee, oli se sitten vapaaehtoista tai ei. Se, että kaikilla on yhtä kurjaa, ei ole tasa-arvoista, vaan tasaepäarvoista. Niiden syiden lisäksi, joilla tämän systeemin ylläpitämistä perustellaan - yleisen maanpuolustustahdon ylläpitäminen, uskottavan puolustuskyvyn esittäminen (nimenomaan esittäminen, kansainväliset sopimusvelvoitteet - armeijaa voidaan perustella myös ihan puhtaasti itsekkäillä syillä.

Vieläkin on kuulemma ammatteja, joissa armeijan käyminen, siis nimenomaan aseellisena, on meriitti, vaikka tosin en ole koskaan tavannut ketään, jolle tästä olisi ollut työnhaussa muuta hyötyä kuin että ovat voineet laittaa raksin ruutuun kohtaan "on suoritettu".

Armeija opettaa auktoriteettien tottelemista kyseenalaistamatta, mistä ei ole mitään hyötyä. Samalla se kuitenkin opettaa pitkää pinnaa, kykyä purra hammasta vaikka tekisi mieli vähän...

Nykyisellään, parikymppisten nuorukaisten ikäluokan suuren enemmistön läpäisykoneena, armeija pakottaa kohtaamaan erilaisuutta. Tupakavereiksi ja jopa taistelupareiksi saattaa tulla - ja tuleekin - kavereita, joilla on hyvin erilainen tausta ja mahdollisesti jopa maailmankuva kuin itsellä. Tällöin oma maailmankuva avartuu, yhteistoimintakyky kehittyy ja suvaitsevaisuuskin yleensä sivutuotteena lisääntyy.

Armeija opettaa myös sietämään normaaleja kotioloja alkeellisempia elinoloja. Kun oman henkilökohtaisen intimiteetin, saatikka intiimihygienian ylläpito ei ole mahdollista, tämä opettaa elämään sellaisenkin mahdollisuuden kanssa, että esimerkiksi suihku ei toimi tai astioita ei voi pestä.

Monille nuorukaisille armeija on myös ensimmäinen kerta pois kotoa, oman sängyn ja äidin täyttämän jääkaapin luota. Armeija onkin itsenäistymis- ja aikuistumiskoulu.

Tietenkään tämän edelläkuvatun piilo-opetussuunnitelman toteuttamiseksi ei tarvita aseita, enkä aio tuputtaa kenellekään omaa mielipidettäni siihen, pitääkö armeija käydä vai ei. Se on henkilökohtainen ratkaisu. Elämänkokemuksena se on kuitenkin monellakin tapaa ainutlaatuinen, johon osaa suhtautua 20 vuoden perästä nostalgisesti, vaikka kyllä joskus silloin puristikin vanne päästä.