Olen sen verran useita kymmeniä kertoja joutunut itsestäni riippumattomista syistä vaihtamaan työpaikkaa ja -yhteisöä, että olen pikku hiljaa ymmärtänyt ainakin jälkikäteisesti alitajuisista itsesuojelusyistä erottaneeni työpaikan ja sosiaalisen elämän toisistaan, tai ainakin ottaa usein aika minimalistisen suhteen työpaikkasosiaalisuuteen. Olen kyllä saanut joistakin työpaikoistani sydänystäviä, mutta tällöin yhdistävänä tekijänä ovat olleet yhdistävät intressit, kuten vaikka juokseminen, musiikki tai ympäristö, työ on vain sattumalta tuonut meidät yhteen. Eihän kaikista koulukavereistakaan tule elinikäisiä sydänystäviä, mikä olisikin aika pervessi vaatimus kun samanikäisiä ja samassa lähiössä asuvia sullotaan kymmenittäin samaan luokkahuoneeseen useinkaan ilman mitään muita yhdistäviä nimittäjiä kuin vaikka kannelmäkeläisyys ja sama syntymäkohortti.
Samaten olen varmaan ainakin osittain itsesuojelullisistakin syistä ollut leipäpappina tekemässä kulloisenkin työni projektiluontoisesti, mutta kun projekti on loppunut, minä en ole loppunut. Työn substanssiin tai työyhteisöön ei kannata liiaksi kiintyä, eikä kannata ladata liian suuria odotusarvoja määräaikaisuuden mahdollisesta jatkumisesta tai loisteliaan comebackin tekemisestä keskenjääneen elämäntyön jatkamisen toivossa. Ymmärsin vasta joskus noin 38-vuotiaana, että en ole ehkä ollut koko aikaa ihan varmalla pohjalla muna-kana -suhteista tässä asiassa kun ei mentoria ole ollut.
Leipäpappius ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö jokaisesta työstä jotain voisi oppia. Se vain tarkoittaa sen asian myöntämistä, että työ on - vain - yksi osa elämää. Kolikon kääntöpuolena, leipäpappi saattaa romantisoiden ihannoida tilannetta, jossa harrastuksistaan voisi tehdä työn. Voi kuitenkin olla, että esimerkiksi musiikin amatööriys antaa mahdollisuuden suhtautua intohimoonsa kuin valintamyymälään tai löytöretkeilyyn.
Paradoksaalista kyllä, silloin kun työ ei nyt ole niin hääviä, silloin työhön fokusoituminen saattaa auttaa unohtamaan työolojen kurjuuden. Työhön voi ottaa esimerkiksi tutkijan, taiteilijan tai urheilijan asenteen. Tutkija yrittää oppia työnsä substanssin mahdollisimman hyvin, taiteilija voi ajatella työtään metaforisesti, koettaen sijoittaa itseään esimerkiksi pianistiselle asteikolle miettien että onko Jerry Lee Lewis, Wilhelm Kempff, Edwin Fischer, Glenn Gould, Arthur Rubistein vai Vladimir Horowitz. Urheilija taas valitsee, kilpaillako muiden vai itsensä kanssa, piiskatessaan itseään sellaiseen työsuoritukseen jossa voi säilyttää itsekunnioituksensa. Mieluiten itsensä kanssa.
Ja vaikka harrastuksien ja työn yhdistämiseen olisikin aika naiivin idealistinen asenne, sama pätee muuten vapaaehtoistyöhönkin: siihenkään ei kannata liikaa rakastua. Siinä vaiheessa kun haaveilee, että voisi yhdistää harrastuksensa ja työnsä, silloinkin on mahdollisuus tulla havainneeksi että ei olekaan onnistunut siinä määrin ammatillistamaan tätä amatööriyttään että siitä palkan nauttiminen olisi niin kovin realistinen optio.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Artur Rubinstein. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Artur Rubinstein. Näytä kaikki tekstit
15.5.2013
19.1.2013
Suurimmat orkesterilevytykset
Vaikka olenkin äänilevymusiikin - ja nimenomaan orkesterimusiikin - intohimoinen ystävä, moni suurimmista äänilevytaltioinneista on konserttitaltiointi. Ja jo jonkin aikaa äänitystekniikka on mahdollistanut sen, että enää ei ole välttämätöntä tavoitella superrealismia, johon on mahdollista yltää vain studiossa. Konsertin nyt-hetki nimittäin parhaimmillaan tuo musiikkiin yhden lisäulottuvuuden, joka välittyy myös levyllä.
Pianistinero Glenn Gould oli siis väärässä: kyllä tekniikka mahdollistaa realismin parantelun myös livetilanteessa, tosin ehkei vielä hänen elinaikanaan (-82). Samaten zenbuddhistikapellimestari Sergiu Celibidache oli väärässä: kyllä äänilevy on enemmän kuin pelkkä kaksiulotteinen pahvinen korvike, Brigitte Bardot'n kuva. Vaikkei se nyt ihan BB:kään toki ole.
Seuraavaksi käyn läpi oman listani hienoimmista tietämistäni orkesterilevytyksistä, jatkaen sarjaa, jossa kävin läpi suurimpia pianolevytyksiä (löytyvät allaolevasta linkistä):
http://perukangas.blogspot.fi/2010/12/kaikkien-aikojen-pianolevytykset.html
Wilhelm Furtwängler: Levytykset 1942-1944. Sodan aikana puna-armeijan kaappaamat konserttitaltioinnit ovat osuvin muistutus siitä, mitä taide voi merkitä ihmiskunnan kaikkein vaikeimpina aikoina. Paikka paikoin bronkiittinen yleisö keskellä pommituksia sai todistaa kaikkien aikojen suurimman orkesterinjohtajan ehkä kaikkein suurimpia hetkiä. 10 cd:n paketti on täynnä huippuhetkiä: Straussin Sinfonia Domestica, jossa orkesteri on kuin hyökkäysvaunu, maanisen alkuvoimaiset Beethovenin sinfoniat 4, 5 ja 7, Brahmsin 2. pianokonsertto elementaarisesti ja monumentaalisesti Edwin Fischerin kanssa, Schubertin C-duurisinfonia kaikkine niinekin kiihdytyksineen ja hidastuksineen, jotka eivät kuulu kirjaan mutta kyllä henkeen ja käsittämättömän koloristinen Ravelin Daphnis -sarja, jonka rinnalla kaikki muut ranskalaisen musiikin esitykset kuulostavat parfyymiltä ilman lihallista sisältöä.
Arturo Toscanini: New Yorkin levytykset 1926-1936. Edellisen tyylillinen, filosofinen ja auditiivinen vastapooli kaikkein edustavimmillaan ja parhaimmillaan. Kun useimmat Tosciksen levytykset vähän latistuvat äärikuivaan akustiikkaan, näissä New Yorkin levytyksissä saatetaan kuulla mahdollisesti kaikkien aikojen parasta orkesterisoittoa. Ei tarvitse kuunnella kuin esimerkiksi Haydnin 101. ”kello”sinfoniaa. Yhtään sen paremmin Haydnia ei voi esittää.
Georg Friedrich (Georg Friderick) Händel: Orkesterimusiikkia. The English Concert, joht. Trevor Pinnock. Luultavasti tasaisen vauhdin taulukolla kaikkein eniten kuuntelemaani "käyttömusiikkia". 6 cd:n paketti, josta edelleenkin 22 vuoden jälkeen teen uusia löytöjä. Händelin orkesterimusiikki on turhaan jäänyt Bachin varjoon, se on täynnä yllätyksiä. Pinnock on nuoruuteni ehkä suurin musiikillinen vaikuttaja. ja tässä hän tarjoilee autenttista instrumentaatiota eloisimmillaan.
Paul Hindemith: Mathis der Maler etc/San Franciscon filharmonikot, joht. Herbert Blomstedt. Pois muodista jäänyt Hindemith, jossa aikalaiskollega Sostakovitsin mukaan ei ollut mitään muuta vikaa kuin että se oli ”kuunneltavaksi kelpaamatonta”, näyttäytyy tässä niin hyvin tehtynä, soitinnettuna ja sitäpaitsi soitettuna ja äänitettynä kuin on mahdollista, jos ottaa huomioon, että se on kuunneltavaksi kelpaamatonta.
Leos Janacek: Sinfonietta ja Taras Bulba/Wienin filharmonikot, joht. Charles Mackerras. Tsekkiläiseen musiikkiin wieniläisklassikoiden ohella erikoistunut melko äskettäin kuollut, Suomessa melko vähän arvostettu australiaiskapellimestari tarjoaa häkellyttävän autenttista tsekkiläismusiikkia, jossa arkaaiset kaiut on modernisoitu aivan ainutlaatuisella klangilla. Mitään vastaavanlaista musiikkia ei olla koskaan tehty.
Anton Bruckner: Sinfoniat no 4 ja 6/Philharmonia ja New Philharmonia Orchestra, joht. Otto Klemperer. Klempererin orkesteri kahdella eri nimellä ei tarjoa mitään korviahivelevää hyväilyä a la Karajan, vaan goottilaiskatedraalin tavoin jäsenneltyä, selkeydessään ja jaloudessaan lähes luurangoksi riisuttua musiikkia kaikessa kauneudessaan ja traagisuudessaan. Erityisesti oboisti Jock Sutcliffen oboesoolo 6.sinfonian 2. osassa on oman sieluni ääni, jo siitä lähtien kun ensirakkauteni kohta 20 vuotta sitten päättyi, jolloin Sutcliffe hoiti itkemisen puolestani.
Anton Bruckner: Sinfoniat no 4, 6 ja 8/Münchenin filharmonikot joht. Sergiu Celibidache. Hesarin kriitikko Jukka Isopuro antoi paljolti innoituksen tähän juttuun tai ainakin livelevytyksien pohtimiseen. Isopuro puffasi tuoreeltaan näitä levyjä koko äänilevyhistorian suurimmiksi levytyksiksi. Näihin levytyksiin liittyy paradoksi: niitä ei oikeastaan ole, sillä kapellimestari Celibidache ei suostunut tekemään äänilevyjä. Hänen mielestään musiikin kuuntelu äänilevyltä on kuin rakastelisi Brigitte Bardot’n pahvikuvan kanssa. Kuitenkin hänen konserttitaltiointejaan julkaistiin hänen poikansa autorisoimana laitoksena melkein heti kun Celibidachen hautakummulta olivat tomut laskeutuneet, ja tämä vain siksi, että muuten piraattien taskuun menevät rahat voitaisiin kanavoida Celin arvostamiin tarkoituksiin. Zen-buddhalainen Celin Bruckner-levytykset eivät käy taustamusiikiksi: niihin pitää keskittyä hievahtamatta. Ne ovat ehkä kaikkien aikojen muhkeimpia livelevytyksiä, ja siinä mielessä ehkä kaikkien aikojen parhaita levytyksiä, että niissä on Celibidachen tarkoittama nyt-hetki onnistuttu jähmettämään jälkipolvillekin toistettaviksi.
Antonin Dvorak: Slaavilaiset tanssit/Clevelandin orkesteri joht. George Szell. Useasti oppi-isänsäkin ”ulostoscaninisoinut” Szell, joka kehitti pikkutarkan tutti-soiton pilkkuunsa, esittelee tässä myös roppakaupalla charmia. Yksi kaikkien aikojen parhaista orkesterilevytyksistä: rytmiä, väriä, kaihoa, romantiikkaa ja charmia vähintääkin yhden puutarhallisen verran, täydellisesti esitettynä. Kun usein urheilusuorituksia on pidetty ikuisesti lyömättöminä, tämä on Bob Beamon, Michael Johnson, Jesse Owens ja Usain Bolt samalla levyllä.
Gustav Mahler: Sinfonia no 9/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Ehkä kaikkien aikojen paras sinfonialevytys, jossa Mahlerin autorisoiduin tulkki on saanut aikakoneella kuljettua vuosisadan vaihteen Wienin 1960-luvun Yhdysvaltoihin. Studio-orkesteri soittaa kuin henkensä hädässä, vaikka tässä ei olekaan kenelläkään minnekään kiire, ei edes finaalissa, joka soitetaan lähes 10 minuuttia nopeammin kuin yleensä.
Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfoniat no 35-41/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Samat sanat kuin Szellin slaavilaisisista tansseista: tätä ei voi paremmaksi pistää. Tuntuu siltä, että Walter olisi ollut myös Mozartin henkilökohtainen ystävä, ei vain Mahlerin. Reilusti yli 8-kymppinen Walter on sitäpaitsi vitaalimpi ja löytää Mozartista enemmän sekä riemua että voimaa kuin yksikään nuorempi orkesterinjohtaja.
Ottorino Respighi: Rooma-trilogia/Philadelphia Orchestra joht. Riccardo Muti. Italian R. Strauss, jonka Rooma-trilogia tässä Mutin ehkä parhaassa levyssä mehustetaan siinä määrin viinilliseksi kuin tästä nyt on mahdollista saada irti. Raati on vielä hieman ulkona tästä, onko tämä musiikkia?
Jean Sibelius: Sinfoniat no 2+7 ja 5+6 (+Tuonelan joutsen)/Lontoon filharmoninen orkesteri joht. Paavo Berglund. Definitiivisen Sibelius-tulkin viimeinen sana on ehkä myös kaikkein tuoreinta ja raikkainta Sibeliusta. Toinen pääinspiraationi tämän juttuni kirjoittamiseen; jos Isopurolle Celin Bruckner oli syy äänilevyjen olemassaoloon, nämä livetaltioinnit suuren Paavon viimeisiltä vuosilta merkitsevät minulle samaa kuin Isopurolle Celibidachet. Sibelius, kuten Beethovenkin, on aina suurempaa kuin yksikään sen esitys, opin nyt viimeistään. Siltikin definitiivistä. Vielä kun saisi sen Ranskan radio-orkesterin kanssa tehdyn Siban nelosen, jota maestro itse piti 80-vuotishaastattelussaan jo miltei onnistuneena...
Dimitri Sostakovits: Sinfonia no 8/Leningradin filharmonikot, joht. Jevgeni Mravinski. Ei sosialistista realismia vaan realismia sosialistisesta realismista. Realistisismia kaikessa inhorealismissaan, jossa orkesteri kuulostaa ruostuneelta tehtaalta.
Richard Strauss: Ein Heldenleben/New Yorkin filharmonikot, joht. Willem Mengelberg. Oman aikansa (1928) hämmästyttävin orkesterilevytys. Mengelberg johti 20-30 –lukujen vaihteessa vuorotellen oman aikansa ja ehkä kaikkien aikojen hienointa sinfoniaorkesteria, New Yorkin filharmonikkoja, ja molemmat syyttivät toista ”oman” orkesterinsa pilaamisesta. Myös oman aikansa hifiä. Mengelbergin tyylissä kuulee vielä kaikuja 1800 –luvun portamentosta, jossa jouset liu’uttamalla siirtyivät sävelkorkeudesta toiseen, ja sooloviulisti Scipione Guidi on tämän tyylin mestari.
Richard Strauss: Ein Heldenleben, Also Sprach Zarathustra/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Hifiä todella tarvitaankin tähän musiikkiin, ja hifi on kuin keksitty Straussia varten. Ja Reiner keksi hifin, voisi sanoa, sitä myöten, että hän itse ripusti mikrofonit levytyssessioihin. Moni epäilee, että ei se ole musiikkia. Se on kuitenkin sivuseikka. Nämä ovat kautta aikojen ensimmäiset kaupalliset stereolevytykset. Ja ne ovat edelleenkin kautta aikojen parhaat. Tekniikka ei ole mennyt yhtään eteenpäin vuodesta 1954 (!), puhumattakaan orkesterikulttuurin korkeakulttuurista. Reiner välttää kaikkea tyhjää sensationalismia. Sen sijaan hän esittää Straussin virtuoosipaletin kaikissa mahdollisissa väreissä. Kuka sanoi, että Debussy on koloristi? Tämä kaikkien aikojen paras orkesterilevy on myös Chicagon orkesterin monikymmenvuotisen soolotrumpetisti Adolph Hersethin ”soolokonsertto”.
Vienna! Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Samat sanat kuin Szellin Slaavilaisiin tansseihin: kyse ei ole vain tanssiviihteestä, vaan sinfonisesta runoelmamusiikista. Olisivat vaan saaneet jättää pois Weberin tanssiinkutsun, joka on paitsi täysin vanhentunut teos, myös täysin mitäänsanomatonta paskaa.
Maurice Ravel: Rapsodie Espagnole/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. No, kyllä ranskalaisessakin musiikissa voi olla värejä. Kunhan se annetaan Reinerin johtamalle Chicagon orkesterille. Aivan henkeäsalpaavaa soittoa, jossa orkesteri on aivan varpahillaan.
Maurice Ravel: Daphnis et Chloe/Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Charles Münch. Sensuellia, alkuvoimaista, seksuaalista, tuoksuvaa kuin juhannusöinen metsä. Pääsyyllinen siihen, että aloin löytämään ranskalaisen musiikin 1990-luvun puolivälissä, ylipäätään pitämään mahdollisena sitä, että Ranskassa muutkin voivat tehdä musiikkia kuin Edith Piaf. Yksi 1900 –luvun hämmästyttävimmistä partituureista, ainakin kaikkien aikojen orgastisinta musiikkia.
Anton Webern: Boulez conducts Webern vol II. Berliinin filharmonikot, joht. Pierre Boulez. Jos ei usko moderniin musiikkiin, niin tämän jälkeen uskoo. Eikä tämä johdu vain siitä, että levytyksessä on vielä yksi ”D” digitaalisuuden merkkinä enemmän kuin mikä on mahdollista. Tekniikka on tässä valjastettu modernin musiikin palvelukseen niin täydellisesti kuin mahdollista.
Jätin tällä kertaa pois vokaaliosuuksia ja sooloinstrumentteja sisältävät levytykset. Ne esitellään seuraavassa osassa.
Pianistinero Glenn Gould oli siis väärässä: kyllä tekniikka mahdollistaa realismin parantelun myös livetilanteessa, tosin ehkei vielä hänen elinaikanaan (-82). Samaten zenbuddhistikapellimestari Sergiu Celibidache oli väärässä: kyllä äänilevy on enemmän kuin pelkkä kaksiulotteinen pahvinen korvike, Brigitte Bardot'n kuva. Vaikkei se nyt ihan BB:kään toki ole.
Seuraavaksi käyn läpi oman listani hienoimmista tietämistäni orkesterilevytyksistä, jatkaen sarjaa, jossa kävin läpi suurimpia pianolevytyksiä (löytyvät allaolevasta linkistä):
http://perukangas.blogspot.fi/2010/12/kaikkien-aikojen-pianolevytykset.html
Wilhelm Furtwängler: Levytykset 1942-1944. Sodan aikana puna-armeijan kaappaamat konserttitaltioinnit ovat osuvin muistutus siitä, mitä taide voi merkitä ihmiskunnan kaikkein vaikeimpina aikoina. Paikka paikoin bronkiittinen yleisö keskellä pommituksia sai todistaa kaikkien aikojen suurimman orkesterinjohtajan ehkä kaikkein suurimpia hetkiä. 10 cd:n paketti on täynnä huippuhetkiä: Straussin Sinfonia Domestica, jossa orkesteri on kuin hyökkäysvaunu, maanisen alkuvoimaiset Beethovenin sinfoniat 4, 5 ja 7, Brahmsin 2. pianokonsertto elementaarisesti ja monumentaalisesti Edwin Fischerin kanssa, Schubertin C-duurisinfonia kaikkine niinekin kiihdytyksineen ja hidastuksineen, jotka eivät kuulu kirjaan mutta kyllä henkeen ja käsittämättömän koloristinen Ravelin Daphnis -sarja, jonka rinnalla kaikki muut ranskalaisen musiikin esitykset kuulostavat parfyymiltä ilman lihallista sisältöä.
Arturo Toscanini: New Yorkin levytykset 1926-1936. Edellisen tyylillinen, filosofinen ja auditiivinen vastapooli kaikkein edustavimmillaan ja parhaimmillaan. Kun useimmat Tosciksen levytykset vähän latistuvat äärikuivaan akustiikkaan, näissä New Yorkin levytyksissä saatetaan kuulla mahdollisesti kaikkien aikojen parasta orkesterisoittoa. Ei tarvitse kuunnella kuin esimerkiksi Haydnin 101. ”kello”sinfoniaa. Yhtään sen paremmin Haydnia ei voi esittää.
Georg Friedrich (Georg Friderick) Händel: Orkesterimusiikkia. The English Concert, joht. Trevor Pinnock. Luultavasti tasaisen vauhdin taulukolla kaikkein eniten kuuntelemaani "käyttömusiikkia". 6 cd:n paketti, josta edelleenkin 22 vuoden jälkeen teen uusia löytöjä. Händelin orkesterimusiikki on turhaan jäänyt Bachin varjoon, se on täynnä yllätyksiä. Pinnock on nuoruuteni ehkä suurin musiikillinen vaikuttaja. ja tässä hän tarjoilee autenttista instrumentaatiota eloisimmillaan.
Paul Hindemith: Mathis der Maler etc/San Franciscon filharmonikot, joht. Herbert Blomstedt. Pois muodista jäänyt Hindemith, jossa aikalaiskollega Sostakovitsin mukaan ei ollut mitään muuta vikaa kuin että se oli ”kuunneltavaksi kelpaamatonta”, näyttäytyy tässä niin hyvin tehtynä, soitinnettuna ja sitäpaitsi soitettuna ja äänitettynä kuin on mahdollista, jos ottaa huomioon, että se on kuunneltavaksi kelpaamatonta.
Leos Janacek: Sinfonietta ja Taras Bulba/Wienin filharmonikot, joht. Charles Mackerras. Tsekkiläiseen musiikkiin wieniläisklassikoiden ohella erikoistunut melko äskettäin kuollut, Suomessa melko vähän arvostettu australiaiskapellimestari tarjoaa häkellyttävän autenttista tsekkiläismusiikkia, jossa arkaaiset kaiut on modernisoitu aivan ainutlaatuisella klangilla. Mitään vastaavanlaista musiikkia ei olla koskaan tehty.
Anton Bruckner: Sinfoniat no 4 ja 6/Philharmonia ja New Philharmonia Orchestra, joht. Otto Klemperer. Klempererin orkesteri kahdella eri nimellä ei tarjoa mitään korviahivelevää hyväilyä a la Karajan, vaan goottilaiskatedraalin tavoin jäsenneltyä, selkeydessään ja jaloudessaan lähes luurangoksi riisuttua musiikkia kaikessa kauneudessaan ja traagisuudessaan. Erityisesti oboisti Jock Sutcliffen oboesoolo 6.sinfonian 2. osassa on oman sieluni ääni, jo siitä lähtien kun ensirakkauteni kohta 20 vuotta sitten päättyi, jolloin Sutcliffe hoiti itkemisen puolestani.
Anton Bruckner: Sinfoniat no 4, 6 ja 8/Münchenin filharmonikot joht. Sergiu Celibidache. Hesarin kriitikko Jukka Isopuro antoi paljolti innoituksen tähän juttuun tai ainakin livelevytyksien pohtimiseen. Isopuro puffasi tuoreeltaan näitä levyjä koko äänilevyhistorian suurimmiksi levytyksiksi. Näihin levytyksiin liittyy paradoksi: niitä ei oikeastaan ole, sillä kapellimestari Celibidache ei suostunut tekemään äänilevyjä. Hänen mielestään musiikin kuuntelu äänilevyltä on kuin rakastelisi Brigitte Bardot’n pahvikuvan kanssa. Kuitenkin hänen konserttitaltiointejaan julkaistiin hänen poikansa autorisoimana laitoksena melkein heti kun Celibidachen hautakummulta olivat tomut laskeutuneet, ja tämä vain siksi, että muuten piraattien taskuun menevät rahat voitaisiin kanavoida Celin arvostamiin tarkoituksiin. Zen-buddhalainen Celin Bruckner-levytykset eivät käy taustamusiikiksi: niihin pitää keskittyä hievahtamatta. Ne ovat ehkä kaikkien aikojen muhkeimpia livelevytyksiä, ja siinä mielessä ehkä kaikkien aikojen parhaita levytyksiä, että niissä on Celibidachen tarkoittama nyt-hetki onnistuttu jähmettämään jälkipolvillekin toistettaviksi.
Antonin Dvorak: Slaavilaiset tanssit/Clevelandin orkesteri joht. George Szell. Useasti oppi-isänsäkin ”ulostoscaninisoinut” Szell, joka kehitti pikkutarkan tutti-soiton pilkkuunsa, esittelee tässä myös roppakaupalla charmia. Yksi kaikkien aikojen parhaista orkesterilevytyksistä: rytmiä, väriä, kaihoa, romantiikkaa ja charmia vähintääkin yhden puutarhallisen verran, täydellisesti esitettynä. Kun usein urheilusuorituksia on pidetty ikuisesti lyömättöminä, tämä on Bob Beamon, Michael Johnson, Jesse Owens ja Usain Bolt samalla levyllä.
Gustav Mahler: Sinfonia no 9/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Ehkä kaikkien aikojen paras sinfonialevytys, jossa Mahlerin autorisoiduin tulkki on saanut aikakoneella kuljettua vuosisadan vaihteen Wienin 1960-luvun Yhdysvaltoihin. Studio-orkesteri soittaa kuin henkensä hädässä, vaikka tässä ei olekaan kenelläkään minnekään kiire, ei edes finaalissa, joka soitetaan lähes 10 minuuttia nopeammin kuin yleensä.
Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfoniat no 35-41/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Samat sanat kuin Szellin slaavilaisisista tansseista: tätä ei voi paremmaksi pistää. Tuntuu siltä, että Walter olisi ollut myös Mozartin henkilökohtainen ystävä, ei vain Mahlerin. Reilusti yli 8-kymppinen Walter on sitäpaitsi vitaalimpi ja löytää Mozartista enemmän sekä riemua että voimaa kuin yksikään nuorempi orkesterinjohtaja.
Ottorino Respighi: Rooma-trilogia/Philadelphia Orchestra joht. Riccardo Muti. Italian R. Strauss, jonka Rooma-trilogia tässä Mutin ehkä parhaassa levyssä mehustetaan siinä määrin viinilliseksi kuin tästä nyt on mahdollista saada irti. Raati on vielä hieman ulkona tästä, onko tämä musiikkia?
Jean Sibelius: Sinfoniat no 2+7 ja 5+6 (+Tuonelan joutsen)/Lontoon filharmoninen orkesteri joht. Paavo Berglund. Definitiivisen Sibelius-tulkin viimeinen sana on ehkä myös kaikkein tuoreinta ja raikkainta Sibeliusta. Toinen pääinspiraationi tämän juttuni kirjoittamiseen; jos Isopurolle Celin Bruckner oli syy äänilevyjen olemassaoloon, nämä livetaltioinnit suuren Paavon viimeisiltä vuosilta merkitsevät minulle samaa kuin Isopurolle Celibidachet. Sibelius, kuten Beethovenkin, on aina suurempaa kuin yksikään sen esitys, opin nyt viimeistään. Siltikin definitiivistä. Vielä kun saisi sen Ranskan radio-orkesterin kanssa tehdyn Siban nelosen, jota maestro itse piti 80-vuotishaastattelussaan jo miltei onnistuneena...
Dimitri Sostakovits: Sinfonia no 8/Leningradin filharmonikot, joht. Jevgeni Mravinski. Ei sosialistista realismia vaan realismia sosialistisesta realismista. Realistisismia kaikessa inhorealismissaan, jossa orkesteri kuulostaa ruostuneelta tehtaalta.
Richard Strauss: Ein Heldenleben/New Yorkin filharmonikot, joht. Willem Mengelberg. Oman aikansa (1928) hämmästyttävin orkesterilevytys. Mengelberg johti 20-30 –lukujen vaihteessa vuorotellen oman aikansa ja ehkä kaikkien aikojen hienointa sinfoniaorkesteria, New Yorkin filharmonikkoja, ja molemmat syyttivät toista ”oman” orkesterinsa pilaamisesta. Myös oman aikansa hifiä. Mengelbergin tyylissä kuulee vielä kaikuja 1800 –luvun portamentosta, jossa jouset liu’uttamalla siirtyivät sävelkorkeudesta toiseen, ja sooloviulisti Scipione Guidi on tämän tyylin mestari.
Richard Strauss: Ein Heldenleben, Also Sprach Zarathustra/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Hifiä todella tarvitaankin tähän musiikkiin, ja hifi on kuin keksitty Straussia varten. Ja Reiner keksi hifin, voisi sanoa, sitä myöten, että hän itse ripusti mikrofonit levytyssessioihin. Moni epäilee, että ei se ole musiikkia. Se on kuitenkin sivuseikka. Nämä ovat kautta aikojen ensimmäiset kaupalliset stereolevytykset. Ja ne ovat edelleenkin kautta aikojen parhaat. Tekniikka ei ole mennyt yhtään eteenpäin vuodesta 1954 (!), puhumattakaan orkesterikulttuurin korkeakulttuurista. Reiner välttää kaikkea tyhjää sensationalismia. Sen sijaan hän esittää Straussin virtuoosipaletin kaikissa mahdollisissa väreissä. Kuka sanoi, että Debussy on koloristi? Tämä kaikkien aikojen paras orkesterilevy on myös Chicagon orkesterin monikymmenvuotisen soolotrumpetisti Adolph Hersethin ”soolokonsertto”.
Vienna! Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Samat sanat kuin Szellin Slaavilaisiin tansseihin: kyse ei ole vain tanssiviihteestä, vaan sinfonisesta runoelmamusiikista. Olisivat vaan saaneet jättää pois Weberin tanssiinkutsun, joka on paitsi täysin vanhentunut teos, myös täysin mitäänsanomatonta paskaa.
Maurice Ravel: Rapsodie Espagnole/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. No, kyllä ranskalaisessakin musiikissa voi olla värejä. Kunhan se annetaan Reinerin johtamalle Chicagon orkesterille. Aivan henkeäsalpaavaa soittoa, jossa orkesteri on aivan varpahillaan.
Maurice Ravel: Daphnis et Chloe/Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Charles Münch. Sensuellia, alkuvoimaista, seksuaalista, tuoksuvaa kuin juhannusöinen metsä. Pääsyyllinen siihen, että aloin löytämään ranskalaisen musiikin 1990-luvun puolivälissä, ylipäätään pitämään mahdollisena sitä, että Ranskassa muutkin voivat tehdä musiikkia kuin Edith Piaf. Yksi 1900 –luvun hämmästyttävimmistä partituureista, ainakin kaikkien aikojen orgastisinta musiikkia.
Anton Webern: Boulez conducts Webern vol II. Berliinin filharmonikot, joht. Pierre Boulez. Jos ei usko moderniin musiikkiin, niin tämän jälkeen uskoo. Eikä tämä johdu vain siitä, että levytyksessä on vielä yksi ”D” digitaalisuuden merkkinä enemmän kuin mikä on mahdollista. Tekniikka on tässä valjastettu modernin musiikin palvelukseen niin täydellisesti kuin mahdollista.
Jätin tällä kertaa pois vokaaliosuuksia ja sooloinstrumentteja sisältävät levytykset. Ne esitellään seuraavassa osassa.
1.8.2011
Onaniaa musiikin asemesta
200 vuotta sitten syntynyt Franz Liszt (1811-1886) on ehkä kaikkien aikojen pianisti. Kuten monet säveltäjät, hän esiintyi lähinnä henkensä pitimiksi. Näinhän teki myöhempinä aikoina muun muassa myös Sergei Rahmaninov, myös yksi kaikkien aikojen pianisteista.
Valitettavasti äänilevy keksittiin liian myöhään, ja parhaat aavistukset siitä, miltä Lisztin soitto on saattanut kuulostaa, voimme nykyään kuulla hänen lukuisten piano-oppilaidensa levytyksistä. Heistä paras lienee ollut Emil von Sauer, jonka helmeilevä soitto kimmeltää rahisevan äänitystekniikankin takaa.
Moni muusikko-säveltäjä kuitenkin on jäänyt musiikin historiaan ennen kaikkea muusikkoina, jotka luulivat olevansa säveltäjiä. Liszt toki tunsi ensisijaisen instrumenttinsa – pianon – ja osasi ulosmitata siitä ulos ainakin teknisessä mielessä kaiken. Lisztin musiikissa ei kuitenkaan ole teknisen briljeerauksen alla oikeastaan mitään.
Lisztin soitosta on sanottu, että hän oli muutakin kuin virtuoosi. Oli miten oli, ainakin hän oli aikansa rocktähti, joka heitteli sikarintumppejaan kirkuville naiskuulijoille. Niitä on säilötty Liszt-museoon, siis ei naisia vaan sikareita. Olen käynyt itse tarkistamassa.
Jotta Lisztin tuotannolle voisi tehdä oikeutta, on oltava suvereeni muusikko, ei ainoastaan pianisti. Parhaiten Lisztia tuntemistani pianisteista ovat soittaneet mainittu von Sauer, Simon Barere, Claudio Arrau, Emil Gilels sekä Artur Rubinstein. Barere (1896-1951), joka kuoli esiintymislavalle, oli teknisesti huikea virtuoosi, ilman mautonta itsetehostusta a la Horowitz. Bareren Gnomenreigen saattaa olla levytetyn pianohistorian huikein virtuoosipurkaus; kuitenkin hänen Petrarca-sonettinsa no 104 on poeetillinen. Niin on myöskin Dinu Lipatin (1917-1950), jonka ainoa säilynyt Liszt-näyte se on. Arrau (1903-1991) taas oli aristokraattinen koloristi, jonka soitossa painottuvat musiikin sointivärit silloinkin kun siinä ei niitä ole. Arrau saa rasittavan toisteiset unkarilaiset rapsodiatkin kuulostamaan yleviltä. Emil Gilels (1916-1985) saa ainoana h-mollisonaatin risuaidan selvitetyksi. Rubinstein (1887-1982) taas oli ensisijaisesti muusikko, vasta toissijaisesti pianisti. Hänen soittamassaan 1.pianokonsertossa paistaa musiikin ilo; piirre, joka on yleensä Lisztin musiikista kaukana.
Lisztin epämusiikin esittämiseksi tulee siis olla paitsi pianisti, mutta ennen kaikkea muusikko. Ai että miten niin epämusiikkia? Suosittelen kuuntelemaan epämusiikista yhden edustavimmista näytteistä, Mefisto-valssin. Se on onaniaa musiikin asemesta.
Valitettavasti äänilevy keksittiin liian myöhään, ja parhaat aavistukset siitä, miltä Lisztin soitto on saattanut kuulostaa, voimme nykyään kuulla hänen lukuisten piano-oppilaidensa levytyksistä. Heistä paras lienee ollut Emil von Sauer, jonka helmeilevä soitto kimmeltää rahisevan äänitystekniikankin takaa.
Moni muusikko-säveltäjä kuitenkin on jäänyt musiikin historiaan ennen kaikkea muusikkoina, jotka luulivat olevansa säveltäjiä. Liszt toki tunsi ensisijaisen instrumenttinsa – pianon – ja osasi ulosmitata siitä ulos ainakin teknisessä mielessä kaiken. Lisztin musiikissa ei kuitenkaan ole teknisen briljeerauksen alla oikeastaan mitään.
Lisztin soitosta on sanottu, että hän oli muutakin kuin virtuoosi. Oli miten oli, ainakin hän oli aikansa rocktähti, joka heitteli sikarintumppejaan kirkuville naiskuulijoille. Niitä on säilötty Liszt-museoon, siis ei naisia vaan sikareita. Olen käynyt itse tarkistamassa.
Jotta Lisztin tuotannolle voisi tehdä oikeutta, on oltava suvereeni muusikko, ei ainoastaan pianisti. Parhaiten Lisztia tuntemistani pianisteista ovat soittaneet mainittu von Sauer, Simon Barere, Claudio Arrau, Emil Gilels sekä Artur Rubinstein. Barere (1896-1951), joka kuoli esiintymislavalle, oli teknisesti huikea virtuoosi, ilman mautonta itsetehostusta a la Horowitz. Bareren Gnomenreigen saattaa olla levytetyn pianohistorian huikein virtuoosipurkaus; kuitenkin hänen Petrarca-sonettinsa no 104 on poeetillinen. Niin on myöskin Dinu Lipatin (1917-1950), jonka ainoa säilynyt Liszt-näyte se on. Arrau (1903-1991) taas oli aristokraattinen koloristi, jonka soitossa painottuvat musiikin sointivärit silloinkin kun siinä ei niitä ole. Arrau saa rasittavan toisteiset unkarilaiset rapsodiatkin kuulostamaan yleviltä. Emil Gilels (1916-1985) saa ainoana h-mollisonaatin risuaidan selvitetyksi. Rubinstein (1887-1982) taas oli ensisijaisesti muusikko, vasta toissijaisesti pianisti. Hänen soittamassaan 1.pianokonsertossa paistaa musiikin ilo; piirre, joka on yleensä Lisztin musiikista kaukana.
Lisztin epämusiikin esittämiseksi tulee siis olla paitsi pianisti, mutta ennen kaikkea muusikko. Ai että miten niin epämusiikkia? Suosittelen kuuntelemaan epämusiikista yhden edustavimmista näytteistä, Mefisto-valssin. Se on onaniaa musiikin asemesta.
15.12.2010
Kaikkien aikojen pianolevytykset
Kuten kaikki listat, tämäkin lista on subjektiivisuudessaan muistinvarainen. Paljon listalle asiallisesti ottaen kuuluvia levytyksiä jää listan ulkopuolelle, kuten aina erilaisten best of-listausten kanssa on laita.
Dinu Lipatti, koko levytetty tuotanto
Dinu Lipatti (1917-1950), valitettavan nuorena leukemiaan kuolleen romanialaispianistin kaikissa levytyksissä (studiolevytykset koottu EMI:n 6 cd:n pakkaukseen) on definitiivisen autoritaarisuuden tuntua ilman minkäänlaista itsetehostusta. Lipatti soitti etenkin Bachia, Chopinia ja Mozartia ylimaallisesti, tekisi mieli sanoa transendentaalisesti, ylimpien voimien koskettamana, vaikka termi onkin Lisztin korruptoima, mutta myös hänen Ravelinsa, Schumanninsa ja Grieginsä ovat vertaansa vailla. Schumannin pianokonsertto on yhtäaikaisesti haltioitunut mutta täydessä kontrollissa; mahdottomasta mahdollinen. Mozartin 21. - ruotsalaisen pehmopornoelokuvan mukaan uudelleennimetty - konsertto osoittaa, että on pinnallista pitää Mozartia pinnallisena, ja hänen Bachissaan ateistikin kuulee jumalten kosketuksen. Lipattin Schubertissa ja Chopinissa yhdistyvät dialektisesti instrumentaalisesti näennäinen painovoiman voittaminen ja inhimillisen tragedian kosketus. Lipatti saa fortetkin soimaan; hänen staccatonsakaan ei ole koskaan perkussiivinen. Vahinko että jäimme ilman hänen Beethoveniaan. Kaikkien aikojen suurin pianisti.
Sergei Rahmaninov: Schumannin Karnevaali
Sergei Rahmaninov (1873-1943), joka tunnetaan ensisijaisesti säveltäjänä, henkensä pitimiksi soitti myös pianoa ja johti orkesteria. Ja miten hän soittikaan! Rahmaninov luonnehtii Karnevaalin karakteerikappaleiden sarjan, tuon pianon Enigma-muunnelmat eloisammin kuin kukaan toinen. Hän soitti myös Bachia ja Chopinia hienosti; lisäksi hän onneksi taltioi kaikki pianokonserttonsa, jotka kuuluvat välttämättöminä kaikkien pianosta kiinnostuneiden levyhyllyyn.
Samuel Feinberg: Bachin Tasavireinen klaveeri
Samuel Feinberg (1890-1962), aikanaan itänaapurissa legendaarinen pianisti, soitti Bachin Das Wohltemperierte Klavierin, tämän pianon vanhan testamentin hienommin kuin kukaan toinen, vaikka vertailussa olisivat Gould, Richter ja Fischer.
Claudio Arrau: Schubertin Moments musicaux, Wanderer-fantasia ja Klavierstücke.
Claudio Arrau (1903-1991), chileläinen mestaripianisti, jonka Finlandia-talon konsertin menetin artistin kuoleman takia, oli suuri koloristi. Arraun Liszt kuulostaa - harvinaista kyllä – täysipätöiseltä musiikilta, ja unkarilaisia fantasioitakin jaksaa kuunnella enemmän kuin yhden kerrallaan, vaikka ne muutoin kuulostavat kaikki samoilta. Arraun Beethoven on upeaa - Colin Davisin kanssa levytetty Keisarikonsertto avasi minulle Beethovenin musiikin ylipäätään - Chopin kolossaalista ja Schubertissa hän ylittää instrumenttinsa rajat; Arraun Schubert-levyssä piano ei enää ole piano, vaan paikoitellen se kuulostaa kitaralta tai jopa kanteleelta.
Simon Barere: The HMV recordings
Simon Bareresta (1896-1951), joka kuoli kesken konsertin, on sanottu, että hän oli Horowitz ilman Horowitzin heikkouksia. Bareren HMV-levytyksistä koottu kahden cd:n boksi sisältää ainakin teknisesti uskomattominta koskaan levytettyä pianismia. Etenkin Bareren Liszt on täysin omaa luokkaansa, mutta Barere ei typisty silkaksi virtuoosiksi: hän löytää Lisztistä ja Chopinista myös lyyrisiä sävyjä. Myös Schumannin Toccata ja Balakirevin Islamey ovat ylittämättömiä.
Josef Hofmann: Chopinin pianokonsertot
Josef Hofmann (1876-1957), jonka uran katkaisi alkoholismi, taltioi New Yorkissa konserttitilanteessa nämä Chopinin konsertot John Barbirollin kanssa. Koska Chopinin orkesterinkäyttö on lähinnä viitteellistä, perifeerinen äänitys ei haittaa. Etenkin ensimmäisen pianokonserton ensimmäisessä osassa noin 5 minuutin kohdalla henkeäsalpaava tekniikka ja ylittämätön runollisuus yhdistyvät. Kaikki muut Chopin-soittajat kuulostavat tämän jälkeen riittämättömiltä; kukaan toinen ei onnistu soittamaan jopa forteja, he vain paukuttavat.
Solomon: Beethovenin pianosonaatit 27-32
Solomon (Cutner) 1902-1988, jonka uran katkaisi jo 50-luvun loppupuolella aivohalvaus, oli ylittämätön Beethoven-tulkki. Hänen Hammerklavierinsa on suurin taltionti tästä pianokirjallisuuden suurimmasta sonaattijärkäleestä; yleensäkin hänen Beethovenissaan on tosi kyseessä, ja hänen soittonsa on aikuista ja vakavaa. Häneen pätee – kuten Lipattiinkin – kaikki itsetehostuksellisuuden puute. Myös Solomonin Chopin on upeaa, vaikkei ehkä kaikkein chopinmaisinta; Solomon ei tunteile vaan antaa musiikin puhua omalla painollaan.
Wilhelm Backhaus: Brahmsin pianomusiikkia (2 cd, sisältäen pianokonsertot)
Wilhelm Backhausin (1884-1969) Brahms on ideaalista. Se on maskuliinista, tunteilematonta, romantisoivaa kuorrutusta välttävää, suorastaan kuivakkaa kaikessa asiallisuudessaan. Näin Brahmsia tulee soittaa.
Artur Rubinstein: Chopinin pianomusiikkia (EMI 5 cd, sis. Pianokonsertot)
Rubinsteinia (1887-1982) pidettiin Chopinin synonyyminä, ja Rubinstein soittaa aina linjakkaasti, tunteilematta, antaen musiikin puhua omalla painollaan. Rubinstein on ainoa pianisti, jonka käsissä masurkoita jaksaa kuunnella kokonaisena sarjana. Lisäksi Rubinstein on Brahms-soittajista hyvä kakkonen Backhausin jälkeen, ja hänen levytyksensä Brahmsin ekasta Reinerin kanssa on ehkä kaikkien aikojen paras pianokonserttolevytys. Rubinstein saa myös sellaisen toisen luokan musiikin kuin Saint-Saensin toisen pianokonserton tai Franckin Sinfoniset muunnelmat kuulostamaan täysipätöiseltä musiikilta.
Benno Moiseiwitsch: Schumannin fantasia, Brahmsin pianomusiikkia
Benno Moiseiwitschin (1890-1963) soitossa yhdistyi hyvä maku ja musiikillinen arvostelukyky, maskuliininen strukturaalisuus ja rikas pianoääni. Moiseiwitsch on ainoa pianisti, joka saa Schumannin fantasian kuulostamaan vakavasti otettavalta musiikilta, ei vain pompöösiltä itsetehostukselta. Hänen Schumanninsa mutta myös Brahmsinsa on malliesimerkki tyylikkäästä pianonsoitosta.
Artur Schnabel: Beethovenin pianosonaatit
Artur Schnabel (1882-1951) sai tehtäväkseen levyttää ensimmäisenä kaikki Beethovenin 32 sonaattia, ja edelleenkin hänen näkemyksensä toimii referenssinä. Monista tunnetuista sonaateista on myöhemmin esitetty muitakin valideja näkemyksiä, mutta etenkin vähemmän soitetuissa sonaateissa (etenkin alkupään sonaateissa) Schnabel ymmärtää Beethovenia paremmin kuin kukaan häntä ennen tai kukaan hänen jälkeensä.
Edwin Fischer: Schubertin impromptut
Edwin Fischer (1886-1960), jonka isä eli jo Beethovenin ja isoisä jo Bachin aikakaudella, oli tunnettu etenkin Bach-tulkkina, mutta Schubertin impromptut eivät hänen käsittelyssään ole kahdeksan hajanaista improvisaatiota vaan yhtenä haltioituneena improvisaationa soitettu sarja. Lisäksi Furtwänglerin kanssa levytetty Beethovenin keisarikonsertto on klassisessa autoritaarisuudessaan ja harvinaislaatuisessa solistin ja kapellimestarin yhteisymmärräksessä yksi kaikkien aikojen suurimpia konserttolevytyksiä; myös Furtwänglerin kanssa tehty Brahmsin toka on erraattisuudessaankin ainutlaatuisen kiinnostava ja luova, mitä yleensäkin voi sanoa Fischeristä: ajoittaisista hutilyönneistään huolimatta, hänen kokonaiskäsityksensä musiikista on niin korkea, että häntä kuuntelee paljon mieluummin kuin erilaisten pianon idolikilpailujen voittajia. Fischer oli myös suurenmoinen Bach-tulkki; hänen pianokonserttonsa eivät varmasti ole tyylillisesti autenttisia mutta musiikillisesti ovat. Viides brandenburgilaiskonsertto on nykykäsityksen mukaan sikamaisen juhlallisesti pakattu, ja niin se onkin. Siinä on sellaista luksusta, johon ei yleensä ole nykyaikana varaa: siinä ei ole kiire mihinkään, ja etenkin solisteja – etenkin huilusolisti Gareth Morrisia – kuuntelee sulaksi nautinnokseen.
Svjatoslav Richter: Beethovenin Diabelli-muunnelmat
Svjatoslav Richterin(1915-1997), joka ihmisenä pakeni julkisuutta ja kaikkia määrittely-yrityksiä samoin kuin lumimies kameroita, käsissä Diabelli-muunnelmat kulkevat vääjäämättömän epätoivoisen matkan bagatellimaisesta alusta kohti vääjäämätöntä tragediaa. Richter soitti nuoteista, toisin kuin useimmat muut, koska ”hän osasi lukea niitä”. Ehkä kaikkien aikojen suurin pianolivelevytys. Lisäksi Richterin läpimurto länsimaissa – Beethovenin Appassionata – on aivan omassa kastissaan.
Emil Gilels: Lisztin h-mollisonaatti ja Schubertin 17. sonaatti
Emil Gilelsinkin (1916-1985) – erottaa tavanomaisen hyvistä pianisteista Liszt. Muuten jankuttava h-mollisonaatti on Gilelsin käsittelyssä kunnollista musiikkia, ja sama levy sisältää suurimman koskaan tehdyn levytyksen mistään Schubertin pianosonaatista (joita muuten soitetaan aika vähän). Myös Gilelsin levytys Brahmsin toisesta pianokonsertosta on monumentaalisuudessaan upea.
Glenn Gould: Bachin Goldberg-muunnelmat
Glenn Gould (1932-1982), jonka maine säestää itseään hyräilyllä ja narisevalla pianotuolilla kulkee miehen itsensä edellä, oli polyfonisti ylitse muiden, joka nyppii Bachin partituurin kaikki kerrokset irti toisistaan. Levy – joka oli Gouldin läpimurto – on ehkä levytetyn pianohistorian referentiaalisin levytys, eikä syyttä. Gould on paitsi inspiroitunut ja saa Bachin polyfonisen struktuurin toimimaan syvällisemmin kuin ehkä kukaan toinen; sitäpaitsi hänen sormitekniikkansa on kaikkien aikojen irtonaisinta. Muukin Gouldin levyttämä Bachin pianomusiikki on välttämätöntä, etenkin Das Wohltemperierte Klavier.
Wilhelm Kempff: Beethovenin pianokonsertot
Wilhelm Kempff (1895-1991). Riippumatta siitä, mitä versioita Beethovenin pianokonsertoista kuulee tai omistaa, näihin palaa aina, ja oikeastaan muita ei tarvita. Leitnerin johtamien Berliinin filharmonikkojen kanssa tehdyt levytykset ovat klassisia mutta niistä välittyy musisoinnin ilo. Moni pitää vanhempia, Paul van Kempenin kanssa tehtyjä levytyksiä vieläkin parempina. Niin ne taitavat ollakin, ihan pikkuisen. Beethovenin pianokonsertoissa - jotka ovat minulle hyvän päivittäiskäyttömusiikkini uusi testamentti - Kempff johtaa muuta maailmaa 2-0. Lisäksi Kempffin kokonaislevytystä Beethovenin sonaateista pidetään ”uutena” kaanonina Schnabelin jälkeen, ja hyviä ne yleisesti ottaen ovatkin. Yehudi Menuhinin kanssa levytetyt Beethovenin viulusonaatit ovat kamarimusiikkia parhaimmillaan, ja itselläni Kreutzer- ja kevätsonaatit avasivat oven kamarimusiikin maailmaan.
Vladimir Horowitz: Scarlattin sonaatit
Vladimir Horowitz (1902/03/04-1989), pianon virtuoosinen primadonna, jolla joskus poseeraus nousi musisoinnin edelle. Rubinstein sanoi hänestä osuvasti: Horowitz on häntä parempi pianisti mutta hän Horoa parempi muusikko. No, Scarlattin sonaatit tai oikeastaan sonatiinit – joita on kuutisensataa – ovat parhaita klaveeriminiatuureja joita on koskaan tehty, ja niissä narsismin piinaama Horowitz löytää sielunrauhan ja yksinkertaisuuden. Toscaninin kanssa tehty Tsaikovskin pianokonsertto taas jää historiaan aivan muista syistä; se on perverssissä konekivääritulituksessaan ja hakkaavuudessaankin aivan ylittämätön.
Maurizio Pollini: Chopinin Etydit, Preludit ja Poloneesit
Joskin A. Rubinsteinin Chopin-paketit, niin vanha kuin uusi, ovatkin Chopinin - joka on kaikkien pianistin säveltäjä - vanha ja uusi testamentti, Pollini tarjonnee tässä ehkä kaikkein parhaan esimerkin siitä, miten virheetön pianismi voi palvella runoutta.
Keith Jarrett: The Köln Concert
Keith Jarrett (1945-), joka saa edustaa listalla ainoaa leipälajiltaan ei-klassista konserttipianistia, on monilahjakkuus, joka on levyttänyt jazzin lisäksi mm. Mozartia ja Bachia, paitsi pianolla, myös cembalolla. Kölnin konsertti koostuu pitkistä, improvisatorisilta kuulostavilta soolokappaleilta, joissa Jarretin hurmioitunut keskittyneisyys vangitsee ja vie kuulijan transsiomaiseen tilaan.
Krystian Zimerman: Debussyn preludit
Krystian Zimerman (1956-) saa Debussyn kolorismiin enemmän kerroksia kuin kukaan toinen; häneen verrattuna esimerkiksi Giesekingin kanonisoitu versio on jotensakin köyhä. Jos kaikista koskaan levytetyistä pianolevyistä tulisi valita yksi, saattaisi valinta kohdistua tähän.
Dinu Lipatti, koko levytetty tuotanto
Dinu Lipatti (1917-1950), valitettavan nuorena leukemiaan kuolleen romanialaispianistin kaikissa levytyksissä (studiolevytykset koottu EMI:n 6 cd:n pakkaukseen) on definitiivisen autoritaarisuuden tuntua ilman minkäänlaista itsetehostusta. Lipatti soitti etenkin Bachia, Chopinia ja Mozartia ylimaallisesti, tekisi mieli sanoa transendentaalisesti, ylimpien voimien koskettamana, vaikka termi onkin Lisztin korruptoima, mutta myös hänen Ravelinsa, Schumanninsa ja Grieginsä ovat vertaansa vailla. Schumannin pianokonsertto on yhtäaikaisesti haltioitunut mutta täydessä kontrollissa; mahdottomasta mahdollinen. Mozartin 21. - ruotsalaisen pehmopornoelokuvan mukaan uudelleennimetty - konsertto osoittaa, että on pinnallista pitää Mozartia pinnallisena, ja hänen Bachissaan ateistikin kuulee jumalten kosketuksen. Lipattin Schubertissa ja Chopinissa yhdistyvät dialektisesti instrumentaalisesti näennäinen painovoiman voittaminen ja inhimillisen tragedian kosketus. Lipatti saa fortetkin soimaan; hänen staccatonsakaan ei ole koskaan perkussiivinen. Vahinko että jäimme ilman hänen Beethoveniaan. Kaikkien aikojen suurin pianisti.
Sergei Rahmaninov: Schumannin Karnevaali
Sergei Rahmaninov (1873-1943), joka tunnetaan ensisijaisesti säveltäjänä, henkensä pitimiksi soitti myös pianoa ja johti orkesteria. Ja miten hän soittikaan! Rahmaninov luonnehtii Karnevaalin karakteerikappaleiden sarjan, tuon pianon Enigma-muunnelmat eloisammin kuin kukaan toinen. Hän soitti myös Bachia ja Chopinia hienosti; lisäksi hän onneksi taltioi kaikki pianokonserttonsa, jotka kuuluvat välttämättöminä kaikkien pianosta kiinnostuneiden levyhyllyyn.
Samuel Feinberg: Bachin Tasavireinen klaveeri
Samuel Feinberg (1890-1962), aikanaan itänaapurissa legendaarinen pianisti, soitti Bachin Das Wohltemperierte Klavierin, tämän pianon vanhan testamentin hienommin kuin kukaan toinen, vaikka vertailussa olisivat Gould, Richter ja Fischer.
Claudio Arrau: Schubertin Moments musicaux, Wanderer-fantasia ja Klavierstücke.
Claudio Arrau (1903-1991), chileläinen mestaripianisti, jonka Finlandia-talon konsertin menetin artistin kuoleman takia, oli suuri koloristi. Arraun Liszt kuulostaa - harvinaista kyllä – täysipätöiseltä musiikilta, ja unkarilaisia fantasioitakin jaksaa kuunnella enemmän kuin yhden kerrallaan, vaikka ne muutoin kuulostavat kaikki samoilta. Arraun Beethoven on upeaa - Colin Davisin kanssa levytetty Keisarikonsertto avasi minulle Beethovenin musiikin ylipäätään - Chopin kolossaalista ja Schubertissa hän ylittää instrumenttinsa rajat; Arraun Schubert-levyssä piano ei enää ole piano, vaan paikoitellen se kuulostaa kitaralta tai jopa kanteleelta.
Simon Barere: The HMV recordings
Simon Bareresta (1896-1951), joka kuoli kesken konsertin, on sanottu, että hän oli Horowitz ilman Horowitzin heikkouksia. Bareren HMV-levytyksistä koottu kahden cd:n boksi sisältää ainakin teknisesti uskomattominta koskaan levytettyä pianismia. Etenkin Bareren Liszt on täysin omaa luokkaansa, mutta Barere ei typisty silkaksi virtuoosiksi: hän löytää Lisztistä ja Chopinista myös lyyrisiä sävyjä. Myös Schumannin Toccata ja Balakirevin Islamey ovat ylittämättömiä.
Josef Hofmann: Chopinin pianokonsertot
Josef Hofmann (1876-1957), jonka uran katkaisi alkoholismi, taltioi New Yorkissa konserttitilanteessa nämä Chopinin konsertot John Barbirollin kanssa. Koska Chopinin orkesterinkäyttö on lähinnä viitteellistä, perifeerinen äänitys ei haittaa. Etenkin ensimmäisen pianokonserton ensimmäisessä osassa noin 5 minuutin kohdalla henkeäsalpaava tekniikka ja ylittämätön runollisuus yhdistyvät. Kaikki muut Chopin-soittajat kuulostavat tämän jälkeen riittämättömiltä; kukaan toinen ei onnistu soittamaan jopa forteja, he vain paukuttavat.
Solomon: Beethovenin pianosonaatit 27-32
Solomon (Cutner) 1902-1988, jonka uran katkaisi jo 50-luvun loppupuolella aivohalvaus, oli ylittämätön Beethoven-tulkki. Hänen Hammerklavierinsa on suurin taltionti tästä pianokirjallisuuden suurimmasta sonaattijärkäleestä; yleensäkin hänen Beethovenissaan on tosi kyseessä, ja hänen soittonsa on aikuista ja vakavaa. Häneen pätee – kuten Lipattiinkin – kaikki itsetehostuksellisuuden puute. Myös Solomonin Chopin on upeaa, vaikkei ehkä kaikkein chopinmaisinta; Solomon ei tunteile vaan antaa musiikin puhua omalla painollaan.
Wilhelm Backhaus: Brahmsin pianomusiikkia (2 cd, sisältäen pianokonsertot)
Wilhelm Backhausin (1884-1969) Brahms on ideaalista. Se on maskuliinista, tunteilematonta, romantisoivaa kuorrutusta välttävää, suorastaan kuivakkaa kaikessa asiallisuudessaan. Näin Brahmsia tulee soittaa.
Artur Rubinstein: Chopinin pianomusiikkia (EMI 5 cd, sis. Pianokonsertot)
Rubinsteinia (1887-1982) pidettiin Chopinin synonyyminä, ja Rubinstein soittaa aina linjakkaasti, tunteilematta, antaen musiikin puhua omalla painollaan. Rubinstein on ainoa pianisti, jonka käsissä masurkoita jaksaa kuunnella kokonaisena sarjana. Lisäksi Rubinstein on Brahms-soittajista hyvä kakkonen Backhausin jälkeen, ja hänen levytyksensä Brahmsin ekasta Reinerin kanssa on ehkä kaikkien aikojen paras pianokonserttolevytys. Rubinstein saa myös sellaisen toisen luokan musiikin kuin Saint-Saensin toisen pianokonserton tai Franckin Sinfoniset muunnelmat kuulostamaan täysipätöiseltä musiikilta.
Benno Moiseiwitsch: Schumannin fantasia, Brahmsin pianomusiikkia
Benno Moiseiwitschin (1890-1963) soitossa yhdistyi hyvä maku ja musiikillinen arvostelukyky, maskuliininen strukturaalisuus ja rikas pianoääni. Moiseiwitsch on ainoa pianisti, joka saa Schumannin fantasian kuulostamaan vakavasti otettavalta musiikilta, ei vain pompöösiltä itsetehostukselta. Hänen Schumanninsa mutta myös Brahmsinsa on malliesimerkki tyylikkäästä pianonsoitosta.
Artur Schnabel: Beethovenin pianosonaatit
Artur Schnabel (1882-1951) sai tehtäväkseen levyttää ensimmäisenä kaikki Beethovenin 32 sonaattia, ja edelleenkin hänen näkemyksensä toimii referenssinä. Monista tunnetuista sonaateista on myöhemmin esitetty muitakin valideja näkemyksiä, mutta etenkin vähemmän soitetuissa sonaateissa (etenkin alkupään sonaateissa) Schnabel ymmärtää Beethovenia paremmin kuin kukaan häntä ennen tai kukaan hänen jälkeensä.
Edwin Fischer: Schubertin impromptut
Edwin Fischer (1886-1960), jonka isä eli jo Beethovenin ja isoisä jo Bachin aikakaudella, oli tunnettu etenkin Bach-tulkkina, mutta Schubertin impromptut eivät hänen käsittelyssään ole kahdeksan hajanaista improvisaatiota vaan yhtenä haltioituneena improvisaationa soitettu sarja. Lisäksi Furtwänglerin kanssa levytetty Beethovenin keisarikonsertto on klassisessa autoritaarisuudessaan ja harvinaislaatuisessa solistin ja kapellimestarin yhteisymmärräksessä yksi kaikkien aikojen suurimpia konserttolevytyksiä; myös Furtwänglerin kanssa tehty Brahmsin toka on erraattisuudessaankin ainutlaatuisen kiinnostava ja luova, mitä yleensäkin voi sanoa Fischeristä: ajoittaisista hutilyönneistään huolimatta, hänen kokonaiskäsityksensä musiikista on niin korkea, että häntä kuuntelee paljon mieluummin kuin erilaisten pianon idolikilpailujen voittajia. Fischer oli myös suurenmoinen Bach-tulkki; hänen pianokonserttonsa eivät varmasti ole tyylillisesti autenttisia mutta musiikillisesti ovat. Viides brandenburgilaiskonsertto on nykykäsityksen mukaan sikamaisen juhlallisesti pakattu, ja niin se onkin. Siinä on sellaista luksusta, johon ei yleensä ole nykyaikana varaa: siinä ei ole kiire mihinkään, ja etenkin solisteja – etenkin huilusolisti Gareth Morrisia – kuuntelee sulaksi nautinnokseen.
Svjatoslav Richter: Beethovenin Diabelli-muunnelmat
Svjatoslav Richterin(1915-1997), joka ihmisenä pakeni julkisuutta ja kaikkia määrittely-yrityksiä samoin kuin lumimies kameroita, käsissä Diabelli-muunnelmat kulkevat vääjäämättömän epätoivoisen matkan bagatellimaisesta alusta kohti vääjäämätöntä tragediaa. Richter soitti nuoteista, toisin kuin useimmat muut, koska ”hän osasi lukea niitä”. Ehkä kaikkien aikojen suurin pianolivelevytys. Lisäksi Richterin läpimurto länsimaissa – Beethovenin Appassionata – on aivan omassa kastissaan.
Emil Gilels: Lisztin h-mollisonaatti ja Schubertin 17. sonaatti
Emil Gilelsinkin (1916-1985) – erottaa tavanomaisen hyvistä pianisteista Liszt. Muuten jankuttava h-mollisonaatti on Gilelsin käsittelyssä kunnollista musiikkia, ja sama levy sisältää suurimman koskaan tehdyn levytyksen mistään Schubertin pianosonaatista (joita muuten soitetaan aika vähän). Myös Gilelsin levytys Brahmsin toisesta pianokonsertosta on monumentaalisuudessaan upea.
Glenn Gould: Bachin Goldberg-muunnelmat
Glenn Gould (1932-1982), jonka maine säestää itseään hyräilyllä ja narisevalla pianotuolilla kulkee miehen itsensä edellä, oli polyfonisti ylitse muiden, joka nyppii Bachin partituurin kaikki kerrokset irti toisistaan. Levy – joka oli Gouldin läpimurto – on ehkä levytetyn pianohistorian referentiaalisin levytys, eikä syyttä. Gould on paitsi inspiroitunut ja saa Bachin polyfonisen struktuurin toimimaan syvällisemmin kuin ehkä kukaan toinen; sitäpaitsi hänen sormitekniikkansa on kaikkien aikojen irtonaisinta. Muukin Gouldin levyttämä Bachin pianomusiikki on välttämätöntä, etenkin Das Wohltemperierte Klavier.
Wilhelm Kempff: Beethovenin pianokonsertot
Wilhelm Kempff (1895-1991). Riippumatta siitä, mitä versioita Beethovenin pianokonsertoista kuulee tai omistaa, näihin palaa aina, ja oikeastaan muita ei tarvita. Leitnerin johtamien Berliinin filharmonikkojen kanssa tehdyt levytykset ovat klassisia mutta niistä välittyy musisoinnin ilo. Moni pitää vanhempia, Paul van Kempenin kanssa tehtyjä levytyksiä vieläkin parempina. Niin ne taitavat ollakin, ihan pikkuisen. Beethovenin pianokonsertoissa - jotka ovat minulle hyvän päivittäiskäyttömusiikkini uusi testamentti - Kempff johtaa muuta maailmaa 2-0. Lisäksi Kempffin kokonaislevytystä Beethovenin sonaateista pidetään ”uutena” kaanonina Schnabelin jälkeen, ja hyviä ne yleisesti ottaen ovatkin. Yehudi Menuhinin kanssa levytetyt Beethovenin viulusonaatit ovat kamarimusiikkia parhaimmillaan, ja itselläni Kreutzer- ja kevätsonaatit avasivat oven kamarimusiikin maailmaan.
Vladimir Horowitz: Scarlattin sonaatit
Vladimir Horowitz (1902/03/04-1989), pianon virtuoosinen primadonna, jolla joskus poseeraus nousi musisoinnin edelle. Rubinstein sanoi hänestä osuvasti: Horowitz on häntä parempi pianisti mutta hän Horoa parempi muusikko. No, Scarlattin sonaatit tai oikeastaan sonatiinit – joita on kuutisensataa – ovat parhaita klaveeriminiatuureja joita on koskaan tehty, ja niissä narsismin piinaama Horowitz löytää sielunrauhan ja yksinkertaisuuden. Toscaninin kanssa tehty Tsaikovskin pianokonsertto taas jää historiaan aivan muista syistä; se on perverssissä konekivääritulituksessaan ja hakkaavuudessaankin aivan ylittämätön.
Maurizio Pollini: Chopinin Etydit, Preludit ja Poloneesit
Joskin A. Rubinsteinin Chopin-paketit, niin vanha kuin uusi, ovatkin Chopinin - joka on kaikkien pianistin säveltäjä - vanha ja uusi testamentti, Pollini tarjonnee tässä ehkä kaikkein parhaan esimerkin siitä, miten virheetön pianismi voi palvella runoutta.
Keith Jarrett: The Köln Concert
Keith Jarrett (1945-), joka saa edustaa listalla ainoaa leipälajiltaan ei-klassista konserttipianistia, on monilahjakkuus, joka on levyttänyt jazzin lisäksi mm. Mozartia ja Bachia, paitsi pianolla, myös cembalolla. Kölnin konsertti koostuu pitkistä, improvisatorisilta kuulostavilta soolokappaleilta, joissa Jarretin hurmioitunut keskittyneisyys vangitsee ja vie kuulijan transsiomaiseen tilaan.
Krystian Zimerman: Debussyn preludit
Krystian Zimerman (1956-) saa Debussyn kolorismiin enemmän kerroksia kuin kukaan toinen; häneen verrattuna esimerkiksi Giesekingin kanonisoitu versio on jotensakin köyhä. Jos kaikista koskaan levytetyistä pianolevyistä tulisi valita yksi, saattaisi valinta kohdistua tähän.
25.2.2010
Maahanmuuttajia
Tavallisin ja jäsentynein argumentti suhtautua maahanmuuttoon ns. kriittisesti (eli vastustaa humanitaarista maahanmuuttoa) lähtee siitä, että maahanmuuttajat nähdään kulunkina. Tämä ajatus pohjaa siihen, että koska maahanmuuttajilla on syntyperäisiä suomalaisia vaikeampaa työllistyä - mikä on tilastollinen fakta, ilmiön tai sen syyn erittelemisestä viis - heidän aiheuttamansa yhteiskunnalliset kustannukset voitaisiin jollakin mystisellä kaavalla osoittaa suuremmiksi kuin heidän maatamme ja kulttuuria rikastava vaikutuksensa. Näin väittäjät tulevat siis itse asiassa väittäneeksi, että he ovat keksineet matemaattisesti aukottoman kaavan sosiaaliseen tilinpitoon, kts. viimeisintä edellinen posti.
Seuraavaksi esitän muistinvaraisen listan maahanmuuttajista, jotka ovat epäilemättä tuoneet uuteen maahansa vähintäänkin sellaisen panoksen, jota yhdeltä ihmiseltä on kohtuullista edellyttää. Listallani on myös Suomen kannalta katsoen maastamuuttajia, sillä he ovat jonkin toisen maan kannalta maahanmuuttajia. En tietenkään rajoitu ainoastaan Suomeen, sillä ei tekisi oikeutta maahanmuutolle ilmiönä rajata tarkastelu Suomen kaltaiseen pienen kansainvälisen liikkuvuuden maahan.
Rajoitun tarkastelussani ensimmäisen polven maahanmuuttajiin. Maahanmuuttajan kriteerinä pidän pysyvää asumista muussa maassa kuin missä on syntynyt. Listani ei ole mitenkään kattava, koska se on, paitsi muistinvarainen, myös sekalainen ja varmasti kiistanalainen, sen kriteerinä kun on lähinnä aikaansaavuus, minkä puutteesta maahanmuuttajia tavataan siis usein syyllistää. En siis arvota mitenkään listani toimijoiden motiiveja tai keinoja, vaan tarkasteltavana on nimenomaan heidän aktiivisuutensa.
Poliittinen tai muu yhteiskunnallinen vaikuttaminen:
Adolf Hitler
Arnold Schwarzenegger
Äiti Teresa
Manuela Ramin-Osmundsen
Ayaan Hirsi Ali
Umayya Abu-Hanna
Kuningatar Silvia
Paavi Johannes Paavali II
Tiede:
Albert Einstein
Algirdas Julien Greimas
Julia Kristeva
Taiteet:
Georg Friedrich Händel
Sergei Prokofjev
Arnold Schönberg
Igor Stravinski
Herman Rechberger
Rut Bryk
Artur Rubinstein
Vladimir Horowitz
Arturo Toscanini
Maria Callas
Hui-Ying Liu
Neil Hardwick
Greta Garbo
Marlene Dietrich
Salman Rushdie
Hella Wuolijoki
Charlie Chaplin
Andrei Makine
Pablo Picasso
Fredrik Pacius
Carl Ludwig Engel
Eero Saarinen
Dilbér
Izumi Tateno
Josef ja Fares Fares
Urheilu:
Zlatan Ibrahimovic
Mustafa Mohamed
Lilian Thuram
Edgar Davids
Johan Mühlegg
Wilson Kirwa
Eduard Hämäläinen
Aleksei Jeremenko Sr.
Wilson Kipketer
Ljudmila Enqvist
Merlene Ottey
Eusebio
Deco
Eduardo da Silva
Alfredo di Stefano
Ferenc Puskas
Mika Häkkinen
Tommi Mäkinen
Kimi Räikkönen
Teemu Selänne
Saku Koivu
Tom Hahl (tai elinkeinoelämä)
Muu yleinen pr- tai kulttuuri-työ:
Armi Kuusela
Roman Schatz
Elinkeinoelämä (lista on lyhyt susbtanssituntemukseni puutteen takia):
Loreno dalla Valle
James Finlayson
Klaus Heymann
Mohammed al-Fayed
Linus Torvalds
Ehdotuksia listan täydennyksiksi otetaan kernaasti vastaan.
Odotan vain, koska tälle listalle kommentiksi esitetään antilista, joka tahtoo kumota ylläesitetyn, ja joka tulee ihan takuuvarmasti alkamaan suunnilleen seuraavasti (muutettavat muuttaen):
Muhammed Ibrahim
Hassan Mohamoud
Ali Abdullahi
Ali Abdi Husain Muhamadi
JK.
Viimeinen "antilista" oli synteettinen, ja pahoittelen mikäli jollakin sen "jäsenistä" on kaima todellisessa elämässä, niinkuin varmaan onkin. En halua mustata kenenkään mainetta ainakaan jos siihen ei ole syytä.
Seuraavaksi esitän muistinvaraisen listan maahanmuuttajista, jotka ovat epäilemättä tuoneet uuteen maahansa vähintäänkin sellaisen panoksen, jota yhdeltä ihmiseltä on kohtuullista edellyttää. Listallani on myös Suomen kannalta katsoen maastamuuttajia, sillä he ovat jonkin toisen maan kannalta maahanmuuttajia. En tietenkään rajoitu ainoastaan Suomeen, sillä ei tekisi oikeutta maahanmuutolle ilmiönä rajata tarkastelu Suomen kaltaiseen pienen kansainvälisen liikkuvuuden maahan.
Rajoitun tarkastelussani ensimmäisen polven maahanmuuttajiin. Maahanmuuttajan kriteerinä pidän pysyvää asumista muussa maassa kuin missä on syntynyt. Listani ei ole mitenkään kattava, koska se on, paitsi muistinvarainen, myös sekalainen ja varmasti kiistanalainen, sen kriteerinä kun on lähinnä aikaansaavuus, minkä puutteesta maahanmuuttajia tavataan siis usein syyllistää. En siis arvota mitenkään listani toimijoiden motiiveja tai keinoja, vaan tarkasteltavana on nimenomaan heidän aktiivisuutensa.
Poliittinen tai muu yhteiskunnallinen vaikuttaminen:
Adolf Hitler
Arnold Schwarzenegger
Äiti Teresa
Manuela Ramin-Osmundsen
Ayaan Hirsi Ali
Umayya Abu-Hanna
Kuningatar Silvia
Paavi Johannes Paavali II
Tiede:
Albert Einstein
Algirdas Julien Greimas
Julia Kristeva
Taiteet:
Georg Friedrich Händel
Sergei Prokofjev
Arnold Schönberg
Igor Stravinski
Herman Rechberger
Rut Bryk
Artur Rubinstein
Vladimir Horowitz
Arturo Toscanini
Maria Callas
Hui-Ying Liu
Neil Hardwick
Greta Garbo
Marlene Dietrich
Salman Rushdie
Hella Wuolijoki
Charlie Chaplin
Andrei Makine
Pablo Picasso
Fredrik Pacius
Carl Ludwig Engel
Eero Saarinen
Dilbér
Izumi Tateno
Josef ja Fares Fares
Urheilu:
Zlatan Ibrahimovic
Mustafa Mohamed
Lilian Thuram
Edgar Davids
Johan Mühlegg
Wilson Kirwa
Eduard Hämäläinen
Aleksei Jeremenko Sr.
Wilson Kipketer
Ljudmila Enqvist
Merlene Ottey
Eusebio
Deco
Eduardo da Silva
Alfredo di Stefano
Ferenc Puskas
Mika Häkkinen
Tommi Mäkinen
Kimi Räikkönen
Teemu Selänne
Saku Koivu
Tom Hahl (tai elinkeinoelämä)
Muu yleinen pr- tai kulttuuri-työ:
Armi Kuusela
Roman Schatz
Elinkeinoelämä (lista on lyhyt susbtanssituntemukseni puutteen takia):
Loreno dalla Valle
James Finlayson
Klaus Heymann
Mohammed al-Fayed
Linus Torvalds
Ehdotuksia listan täydennyksiksi otetaan kernaasti vastaan.
Odotan vain, koska tälle listalle kommentiksi esitetään antilista, joka tahtoo kumota ylläesitetyn, ja joka tulee ihan takuuvarmasti alkamaan suunnilleen seuraavasti (muutettavat muuttaen):
Muhammed Ibrahim
Hassan Mohamoud
Ali Abdullahi
Ali Abdi Husain Muhamadi
JK.
Viimeinen "antilista" oli synteettinen, ja pahoittelen mikäli jollakin sen "jäsenistä" on kaima todellisessa elämässä, niinkuin varmaan onkin. En halua mustata kenenkään mainetta ainakaan jos siihen ei ole syytä.
8.6.2007
Musiikin autenttisuus
Mistäköhän johtuu, että “authoreita“ arvostetaan kulttuurisesti enemmän kuin esittäjiä? Tietenkin taiteilijoiden tehtävänä on toimia välittäjinä, taiteellisen ilmaisun välineinä, mutta kyllä esimerkiksi Karajan, Toscanini, Callas ja Rubinstein ovat viime vuosisadan musiikin historiaa siinä missä Stravinski, Bartok ja Schönbergikin. Ainakin he ovat suunnilleen yhtä tuttuja, vähintäänkin yhtä tunnistettavia (tavaramerkkejä), ja varmastikin ainakin yhtä paljon ihmiskunnalle iloa tuottaneita kuin em. säveltäjät, “authorit“, ja kuten maanmainiossa kirjassa Äänilevyn historia todetaan, 1900 -luvun musiikin historia ehkä onkin juuri Karajanin, Caruson ja Fischer-Dieskaun historiaa eikä Luigi Nonon, Edgar Varesen ja György Ligetin historiaa.
Äänilevyteollisuus ja konserttimanagerismi liputtaakin ensisijaisesti esiintyjien puolesta, siis silloin kun he ovat tunnettuja. “Rubinstein soittaa Chopinia“, eikä “Chopin played by Rubinstein“, tai “Horowitz -resitaali“, eikä resitaali, jonka säveltäjäniminä ovat Skrjabin, Rahmaninov ja Scarlatti, soittajana Horowitz. Samaten levytuottajat ja äänilevytekniikan keksijät ovat musiikin suuruuksia, esimerkiksi Emin pitkäaikainen levytuottaja sir Walter Legge on oikeastaan luoja, suunniteltuaan visionäärisiä levytysprojekteja ja kiinnittäessään niihin sellaisia taiteilijakombinaatioita, joita ei muuten ikipäivinä olisi saatu saman katon alle. Tai Peter Goldmark, joka “keksi“ lp-levyn, jonka ansiosta laajamuotoisen musiikin levittäminen ja kokonaisuuksien rakentamisen (Miles Davis: Sketches of Spain tai Beatles: Sergeant Pepper, esimerkiksi) mahdollisuudet nousivat aivan uusin ulottuvuuksiin. Enää eivät sinfoniat katkenneet joka neljäs ja puoles minuutti. He olivat toki musiikin palvelijoita, eivät varsinaisesti luojia, mutta todella merkittäviä sellaisia.
Musiikin säveltämisen ensisijainen tavoite on tuottaa se soitettavaksi. Tuskin yksikään valmis kappale on jäänyt soittamatta - edes kerran, säveltäjän toimesta. Paitsi John Cagen “4´33“, jonka ideana oli se, että kappaleen saattoi soittaa, tai pikemminkin, olla soittamatta, millä kokoonpanolla tahansa, niin kauan kuin tahansa. Tästä on uraauurtava taltiointi, jossa pianisti istuu pianon ääressä soittamatta mainitut 4 minuuttia 33 sekuntia, ja siitä kappaleen senkertainen nimi. Kyse on siis eräänlainen vapaamuotoinen teos yleisölle, sillä yleisön reaktiot, mahdolliset levylle taltioituvat vaivautuneet yskäisyt, varastavat “musiikilta“ pääosan.
Tulkinnan “autenttisuudesta“ ja/tai auktoriteetista on suunnilleen yhtä monta koulukuntaa kuin on muusikkojakin. Pelkästään nuottikuvassa uskollisesti pitäytyminen saa aikaan täysin eri tempoilla ja dynamiikalla pelaavia tulkintoja, puhumattakaan sellaisesta laajennetun autenttisuuden käsitteestä, jossa pyritään ikään kuin menemään säveltäjän nahan sisälle, ja ajatellaan, että esitystilanteessa teos ikäänkuin luotaisiin uudestaa, tai ainakin esitettäisiin ensimmäisen kerran. Sitenkin voidaan toteuttaa säveltäjän tahtoa, että kunnioitetaan hänen henkeään, yrittämällä eläytyä siihen.
1950 -luvulta lähtien on syntynyt ja kasvanut sellainen vanhan musiikin koulukunta, jossa esitykset pyritään konstruoimaan siten, että käytetään sellaisia tai senkaltaisia instrumentteja, joita säveltäjän aikana on käytetty (Mozartin fortepiano oli aivan erikuuloinen soitin kuin Steinway -flyygeli; tähän vasta-argumentiksi on esitetty, että Mozart varmaankin olisi säveltänyt Steinwaylle jos sellainen olisi ollut saatavilla), ja mahdollisesti samoissa saleissa kuin missä ne on kantaesitetty 250 vuotta sitten; jopa saatetaan pukeutua peruukkeihin, ja tietenkin pyritään rekonstruoimaan 1700 -luvun soittimien hertsitaajuus, ja virittämään ne sen mukaisesti. Jopa saatetaan päätellä, kuinka montaa metronominlyöntiä per minuutti on tarkoittanut vaikka Allegretto Beethovenin aikana.
Nämä - yleensä pienehköt kamariorkesterit, sillä orkesterit olivat yleensä pieniä - käyttävätkin usein nimissään jotain “barokkisolistit“ tai “klassiset soittajat“ -epiteettiä. Kumma kyllä, vaikka tässä lähtökohdat ovat kovasti erilaiset kuin näissä klassisen nuottiuskollisuuden nimiin vannovissa esityksissä (ja nämä uusautenttiset “barokkisolisti“ -tyyppiset yhtyeet usein kavahtavat perinteisten sinfoniaorkestereiden esityksiä ei-tyylinmukaisiksi ja suorastaan mauttoman romantisoiduksi ja tunkkaisiksi), silti esimerkiksi noin 40 -jäsenisen London Classical Playersin esityksistä saa sellaisen vaikutelman, että velkaa ollaan vaikkapa 25 vuotta vanhempiin George Szellin johtaman Clevelandin orkesterin esityksillä, ja paljon. Ainakin tempojen rivakkuus ja artikulaation kirpeys on ikäänkuin suoraan kopioitu. Ja Clevelandin orkesteri soitto on kuin hevospiiskan sivallus verrattuna “klassisten soittajien“ kissanhännän heilautukseen.
Uutuus on kuvitelma jostain paremmasta - ja meneehän se läpi, jos ei ole sitä alkuperäistä sivistyspohjaa jossa olisi vertailukohtana se vanhempi versio. Mikä sitten on “alkuperäinen“? Koska saatavilla ei ole esimerkiksi Chopinin omia levytyksiä, niin erityisen autenttisuuden leimaa kantavat sellaisen pianistin harvalukuiset 1920 -luvun levytykset, joka oli Chopinin oppilaan oppilas. Ja Mozartin pianomusiikkia esimerkiksi on levytetty hänen omalla fortepianollaan. Kaksi asiaa, jotka kieltäisin jollain copyrightin pykälän laajentavan sovelluksen sivuklausuulilla, jos olisin maailman diktaattori, olisivat a) klassisen musiikin (klassisen musiikin määrittely on yhtä epätarkka mutta yhtä ymmärrettävä kuin “spurgun“) käyttö mainoksissa ja b) kännyköissä. Yksi Schubertin impromptu on muun muassa pilattu lopuksi ikää, koska siitä tulee aina mielleyhtymiä jugurttiin, vai oliko se jogurtti, niin kielitoimisto ennen suositteli. Siinä ei ole mitään vikaa, jos musiikkia replikoidaan a) pieteetillä b) huumorilla tai c) jollakin idealla, koska musiikki ei ole pyhää, mutta kännykkä-äänissä ja mainoksissa ainoana taustaideana on rahat pois.
Monista (varsinkin suurista) kappaleista voi esittää melkein rajattoman monta ihan validin kuuloista näkemystä. Kyllä esimerkiksi Beethovenin sinfonioita voi esittää suunnilleen yhtä monella oikealla kuin väärälläkin tavalla, ja sitäkään ei voi palauttaa pelkästään tempoihin, dynamiikkaan tai osien keskinäisiin suhteisiin. Kyse on kokonaisuudesta, jossa on järkeä, tai sitten ei. Kyse on samantyyppisestä asiasta kuin karisma; jotain, joka tuntuu itsestäänselvältä. Karismaattinen muusikko (eli vakuuttava) esittää kappaleen sillä tavalla, että hänen tapansa tuntuu sillä hetkellä ainoalta oikealta. Ja näitä ainoita oikeita tapoja voikin olla monta. Tietysti tämän keskustelun ulkopuolella ovat sellaiset esitykset, joissa oikeastaan ei ole relevanttia puhua tulkinnoista, koska ne eivät edes täytä ammattimusisoinnin vähimmäiskvalifikaatioita, kuten Loisto -elokuvan David Helfgott. Muusikkous ei ole mikään aksidenssi (että N.N soittaa pianoa) vaan pysyvä, ammatillinen ominaisuus (N.N. on pianisti). Harrastelijat ovat asia erikseen, mutta he ovat yhtä vähän pianisteja kuin kansanparantajat ovat lääkäreitä tai evankelioimaan ryhtyneet ex-laulajat ja urheilijat pappeja.
Nykyään tietty tekninen perustaso on välttämätöntä, jotta muusikkoa voidaan pitää vakuuttavana ja jotta hän konservatorio-musiikkikilpailu -seulan läpi edes pääsee esiintymään. Mutta kun kuuntelee joitakin entisaikojen suurmuusikoita, kuten vaikka Artur Schnabelin Beethovenia, Alfred Cortot'n Chopinia tai Edwin Fischerin Schubertia, niin väärien lyöntien määrä on niissä niin suuri, että nykyaikana he tuskin läpäisivät edes konservatorioiden päättötutkintoja. Mutta sen sijaan levytyksistä paistava läpikotainen muusikkous, eli musiikin ymmärtäminen, eli vakuuttavuus, eli toisinsanoen karismaattisuus on vastaansanomatonta. Ja vaikka kyseisten herrojen tulkinnat onkin kanonisoitu jopa musiikkikritiikin melko tiukassa konventiossa, niin silti, paatuneena musiikinkuuntelijana, kuuntelen n. tuhat kertaa mieluummin Schnabelin ihania ajoittaisia vääriä ääniä kuin Horowitzin tai useimpien nykypianistien konekiväärimäisen oikeaoppisia täsmätulkintoja, joista jää kaipaamaan juuri niitä Schnabelin tai Fischerin lipsahduksia. He keskittyivät musiikkiin, eli oleelliseen, eivätkä nussineet yksityiskohtia tai ihailleet sorminäppäryyttään narsistisesti peilistä.
Vaikka kyllä moni entisaikojen muusikko on ollut teknisestikin aivan unenomaisen taitava; esimerkiksi Josef Hoffmanin Chopinissä tai Simon Bareren Lisztissä muusikkous palvelee aivan viimeiseen asti hiottua teknistä loistokkuutta, ja sama päinvastoin. Sekä tekniikka että tulkinta, pianismi että muusikkous osuvat yksiin. Näissä tapauksissa sisältö on muotoa tärkeämpi. Musiikillinen sanoma on yhtä kuin sisältö, ja joskus sen pystyvät parhaiten välittämään tiukoista muotokonventioista piittaamattomat taiteilijat, ja joskus jopa sellaiset, jotka eivät edes kykene niitä toteuttamaan ihan yksi yhteen. Chopinin musiikki on romanttista, ja oleellinen osa sitä on charmi, ja sen pystyy Cortot välittämään osuvammin kuin täydellisen taitava Horowitz.
Ja vaikka vakuuttavuuteen voi yltää näin erilaisista lähtökohdista, silti, juuri sillä hetkellä, kun kuuntelee kyseistä muusikkoa, tuntuu siltä, että hänen tapansa esittää kyseistä musiikkia on juuri ja tismalleen se ainoa oikea. Kun on esimerkiksi kuullut kaikki Dinu Lipattin harvalukuiset levytykset, kaikkia muita tulee verranneeksi niihin.
Mutta kuka tietää tai tuntee esim Mozartin hengen? Meillä on siitä tietty käsitys, mutta mies oli nero. Kukaan nykyisistä ei pääse lähellekään sitä. Mozart kuitenkin kuulostaa aivan erilaiselta soitettuna cembalolla kuin mitä se on pianolla. Ja jos on hyvä soittaja, saa sekä fortepianolla että pianolla kappaleen kuulostamaan järkevältä. Vaikka kammalla ja voipaperilla, sillä karkeasti ottaen, musiikkia tekevät ihmiset (siis ammatikseen) voidaan jakaa kahteen luokkaan: soittajiin (eli instrumentalisteihin taikka virtuooseihin) ja muusikkoihin, joilla soittaminen on inhimillinen aktiviteetti. Ensimmäiseen luokkaan kuuluvia kuunnellessa ei voi välttää sitä oloa, että kuuntelee nimenomaan heitä esiintymässä, ja heidän esityksensä herättää kaiken kunnoituksen. Muusikkoja kuunnellessa tulee kuulleeksi nimenomaan musiikkia, ja soittaja jääkin taka-alalle. Soittajalla musiikki palvelee soittajan narsismia, ja muusikko taas on musiikin palvelija. Muusikkojen keskuudessa on kuitenkin tapana vitsailla, että fortepianisteiksi (ja tietyin varauksin ehkä cembalisteiksi) ryhtyy sellaisia soittajia, jotka eivät menestyneet pianistien markkinoilla. Jokaista fortepianistia kohti kun on varmaan tuhat flyygelinsoittajaa. Onneksi tämä leima on kateellisten panettelua, mistä voi vakuuttua kuunnellessaan Tuija Hakkilaa, Melvyn Tania tai Jos van Immerseeliä.
Esimerkiksi Mozart, Beethoven ja Liszt olivat upeiden instrumentalistien maineessa, mutta on dokumentoitu sellaisia säveltäjien sellaisia, joissa säveltäjä on ollut kehno soittaja eikä siksi ole kyennyt teknisesti välittämään omia tarkoitusperiään tai sitten levytystilanne ei ole tehnyt heille oikeutta. Willem Mengelbergin esittämä Richard Straussin “Ein Heldenleben“ (Strauss omisti kappaleen Mengelbergille) on paljon parempi kuin Straussin oma tulkinta, joka on jokseenkin metronomimainen, ainakin levyllä, vaikkakin aikalaistodistajat sanovat ihan muuta. Tietenkin savikiekkojen aikakaudella, jolloin pitkänkin teoksen levytys piti pilkkoa noin neljän ja puolen minuutin osiin, sopi toisten muusikoiden taiteilijaluonteelle paremmin kuin toisten ja esimerkiksi se sopi paremmin vaikka Chopinin etydeille kuin Wagnerin oopperoille. Alkuperäinen, alkuperäisen artistin esittämä ensimmäinen versio on yleensä sama kuin ainoa oikea ja definitiivinen; tosin esimerkiksi Kirkan Leijat taitaa olla vielä parempi kuin alkuperäinen teos.
Ennen säveltäjien tuli tehdä tiettyjä teoksia, sinfonioita, konserttoja, oopperoita sille yleisölle, joka niitä kuunteli ja oli valmis ilosta maksamaan. Nykyään arvostetaan enemmän "auteur" ominaisuutta - omaa henkilökohtaista sisäistä taiteen paloa, joka sitten myydään muille keinolla millä hyvänsä. Oikeastaan kaikki säveltäjät olivat vuosisadan vaihteeseen asti paitsi oman musiikkinsa suvereeneja ja ensimmäisiä tulkkeja, niin myös yleisesti ottaenkin ensisijaisesti muusikoita, jotka sattuivat säveltämään. Esimerkiksi Franz Lisztin mittava pianokirjallisuus on sävelletty lähinnä hänen kiertueohjelmistokseen, ja Mozart sattui soittamaan suunnilleen kaikkea käsiinsä osunutta; todellinen yhden miehen orkesteri. Nykyinen kapellimestarien ammattikunta ja kultti oikeastaan syntyi vasta 1800 -luvun loppupuoliskolla; Hans van Bülow taisi olla ensimmäinen (suunnilleen Wagnerin aikalainen), joka etupäässä“vain“ johti orkesteria, ja sitten ovat tulleet perässä nämä Toscaninit, Karajanit, Saloset sun muut. Mitään tilastollista tietoa siitä, kuinka suuri osuus säveltäjistä julkisesti on minäkin aikakautena esittänyt omaa musiikkiaan, tuskin on olemassa, mutta vielä vuosisadan alkupuolella esimerkiksi Mahler ja Richard Strauss olivat merkittäviä kapellimestareita oikeastaan ensisijaisesti, joiden sävellystuotantoa avantgardisena pidettiin kummallisena harrasteluna. Saas nähdä, kokeeko esimerkiksi Leif Segerstamin tuotanto todellisen esiinmarssin 50-60 vuoden päästä.
Teksti perustuu Nina Broströmin kanssa tehtyihin luonnoksiin.
Äänilevyteollisuus ja konserttimanagerismi liputtaakin ensisijaisesti esiintyjien puolesta, siis silloin kun he ovat tunnettuja. “Rubinstein soittaa Chopinia“, eikä “Chopin played by Rubinstein“, tai “Horowitz -resitaali“, eikä resitaali, jonka säveltäjäniminä ovat Skrjabin, Rahmaninov ja Scarlatti, soittajana Horowitz. Samaten levytuottajat ja äänilevytekniikan keksijät ovat musiikin suuruuksia, esimerkiksi Emin pitkäaikainen levytuottaja sir Walter Legge on oikeastaan luoja, suunniteltuaan visionäärisiä levytysprojekteja ja kiinnittäessään niihin sellaisia taiteilijakombinaatioita, joita ei muuten ikipäivinä olisi saatu saman katon alle. Tai Peter Goldmark, joka “keksi“ lp-levyn, jonka ansiosta laajamuotoisen musiikin levittäminen ja kokonaisuuksien rakentamisen (Miles Davis: Sketches of Spain tai Beatles: Sergeant Pepper, esimerkiksi) mahdollisuudet nousivat aivan uusin ulottuvuuksiin. Enää eivät sinfoniat katkenneet joka neljäs ja puoles minuutti. He olivat toki musiikin palvelijoita, eivät varsinaisesti luojia, mutta todella merkittäviä sellaisia.
Musiikin säveltämisen ensisijainen tavoite on tuottaa se soitettavaksi. Tuskin yksikään valmis kappale on jäänyt soittamatta - edes kerran, säveltäjän toimesta. Paitsi John Cagen “4´33“, jonka ideana oli se, että kappaleen saattoi soittaa, tai pikemminkin, olla soittamatta, millä kokoonpanolla tahansa, niin kauan kuin tahansa. Tästä on uraauurtava taltiointi, jossa pianisti istuu pianon ääressä soittamatta mainitut 4 minuuttia 33 sekuntia, ja siitä kappaleen senkertainen nimi. Kyse on siis eräänlainen vapaamuotoinen teos yleisölle, sillä yleisön reaktiot, mahdolliset levylle taltioituvat vaivautuneet yskäisyt, varastavat “musiikilta“ pääosan.
Tulkinnan “autenttisuudesta“ ja/tai auktoriteetista on suunnilleen yhtä monta koulukuntaa kuin on muusikkojakin. Pelkästään nuottikuvassa uskollisesti pitäytyminen saa aikaan täysin eri tempoilla ja dynamiikalla pelaavia tulkintoja, puhumattakaan sellaisesta laajennetun autenttisuuden käsitteestä, jossa pyritään ikään kuin menemään säveltäjän nahan sisälle, ja ajatellaan, että esitystilanteessa teos ikäänkuin luotaisiin uudestaa, tai ainakin esitettäisiin ensimmäisen kerran. Sitenkin voidaan toteuttaa säveltäjän tahtoa, että kunnioitetaan hänen henkeään, yrittämällä eläytyä siihen.
1950 -luvulta lähtien on syntynyt ja kasvanut sellainen vanhan musiikin koulukunta, jossa esitykset pyritään konstruoimaan siten, että käytetään sellaisia tai senkaltaisia instrumentteja, joita säveltäjän aikana on käytetty (Mozartin fortepiano oli aivan erikuuloinen soitin kuin Steinway -flyygeli; tähän vasta-argumentiksi on esitetty, että Mozart varmaankin olisi säveltänyt Steinwaylle jos sellainen olisi ollut saatavilla), ja mahdollisesti samoissa saleissa kuin missä ne on kantaesitetty 250 vuotta sitten; jopa saatetaan pukeutua peruukkeihin, ja tietenkin pyritään rekonstruoimaan 1700 -luvun soittimien hertsitaajuus, ja virittämään ne sen mukaisesti. Jopa saatetaan päätellä, kuinka montaa metronominlyöntiä per minuutti on tarkoittanut vaikka Allegretto Beethovenin aikana.
Nämä - yleensä pienehköt kamariorkesterit, sillä orkesterit olivat yleensä pieniä - käyttävätkin usein nimissään jotain “barokkisolistit“ tai “klassiset soittajat“ -epiteettiä. Kumma kyllä, vaikka tässä lähtökohdat ovat kovasti erilaiset kuin näissä klassisen nuottiuskollisuuden nimiin vannovissa esityksissä (ja nämä uusautenttiset “barokkisolisti“ -tyyppiset yhtyeet usein kavahtavat perinteisten sinfoniaorkestereiden esityksiä ei-tyylinmukaisiksi ja suorastaan mauttoman romantisoiduksi ja tunkkaisiksi), silti esimerkiksi noin 40 -jäsenisen London Classical Playersin esityksistä saa sellaisen vaikutelman, että velkaa ollaan vaikkapa 25 vuotta vanhempiin George Szellin johtaman Clevelandin orkesterin esityksillä, ja paljon. Ainakin tempojen rivakkuus ja artikulaation kirpeys on ikäänkuin suoraan kopioitu. Ja Clevelandin orkesteri soitto on kuin hevospiiskan sivallus verrattuna “klassisten soittajien“ kissanhännän heilautukseen.
Uutuus on kuvitelma jostain paremmasta - ja meneehän se läpi, jos ei ole sitä alkuperäistä sivistyspohjaa jossa olisi vertailukohtana se vanhempi versio. Mikä sitten on “alkuperäinen“? Koska saatavilla ei ole esimerkiksi Chopinin omia levytyksiä, niin erityisen autenttisuuden leimaa kantavat sellaisen pianistin harvalukuiset 1920 -luvun levytykset, joka oli Chopinin oppilaan oppilas. Ja Mozartin pianomusiikkia esimerkiksi on levytetty hänen omalla fortepianollaan. Kaksi asiaa, jotka kieltäisin jollain copyrightin pykälän laajentavan sovelluksen sivuklausuulilla, jos olisin maailman diktaattori, olisivat a) klassisen musiikin (klassisen musiikin määrittely on yhtä epätarkka mutta yhtä ymmärrettävä kuin “spurgun“) käyttö mainoksissa ja b) kännyköissä. Yksi Schubertin impromptu on muun muassa pilattu lopuksi ikää, koska siitä tulee aina mielleyhtymiä jugurttiin, vai oliko se jogurtti, niin kielitoimisto ennen suositteli. Siinä ei ole mitään vikaa, jos musiikkia replikoidaan a) pieteetillä b) huumorilla tai c) jollakin idealla, koska musiikki ei ole pyhää, mutta kännykkä-äänissä ja mainoksissa ainoana taustaideana on rahat pois.
Monista (varsinkin suurista) kappaleista voi esittää melkein rajattoman monta ihan validin kuuloista näkemystä. Kyllä esimerkiksi Beethovenin sinfonioita voi esittää suunnilleen yhtä monella oikealla kuin väärälläkin tavalla, ja sitäkään ei voi palauttaa pelkästään tempoihin, dynamiikkaan tai osien keskinäisiin suhteisiin. Kyse on kokonaisuudesta, jossa on järkeä, tai sitten ei. Kyse on samantyyppisestä asiasta kuin karisma; jotain, joka tuntuu itsestäänselvältä. Karismaattinen muusikko (eli vakuuttava) esittää kappaleen sillä tavalla, että hänen tapansa tuntuu sillä hetkellä ainoalta oikealta. Ja näitä ainoita oikeita tapoja voikin olla monta. Tietysti tämän keskustelun ulkopuolella ovat sellaiset esitykset, joissa oikeastaan ei ole relevanttia puhua tulkinnoista, koska ne eivät edes täytä ammattimusisoinnin vähimmäiskvalifikaatioita, kuten Loisto -elokuvan David Helfgott. Muusikkous ei ole mikään aksidenssi (että N.N soittaa pianoa) vaan pysyvä, ammatillinen ominaisuus (N.N. on pianisti). Harrastelijat ovat asia erikseen, mutta he ovat yhtä vähän pianisteja kuin kansanparantajat ovat lääkäreitä tai evankelioimaan ryhtyneet ex-laulajat ja urheilijat pappeja.
Nykyään tietty tekninen perustaso on välttämätöntä, jotta muusikkoa voidaan pitää vakuuttavana ja jotta hän konservatorio-musiikkikilpailu -seulan läpi edes pääsee esiintymään. Mutta kun kuuntelee joitakin entisaikojen suurmuusikoita, kuten vaikka Artur Schnabelin Beethovenia, Alfred Cortot'n Chopinia tai Edwin Fischerin Schubertia, niin väärien lyöntien määrä on niissä niin suuri, että nykyaikana he tuskin läpäisivät edes konservatorioiden päättötutkintoja. Mutta sen sijaan levytyksistä paistava läpikotainen muusikkous, eli musiikin ymmärtäminen, eli vakuuttavuus, eli toisinsanoen karismaattisuus on vastaansanomatonta. Ja vaikka kyseisten herrojen tulkinnat onkin kanonisoitu jopa musiikkikritiikin melko tiukassa konventiossa, niin silti, paatuneena musiikinkuuntelijana, kuuntelen n. tuhat kertaa mieluummin Schnabelin ihania ajoittaisia vääriä ääniä kuin Horowitzin tai useimpien nykypianistien konekiväärimäisen oikeaoppisia täsmätulkintoja, joista jää kaipaamaan juuri niitä Schnabelin tai Fischerin lipsahduksia. He keskittyivät musiikkiin, eli oleelliseen, eivätkä nussineet yksityiskohtia tai ihailleet sorminäppäryyttään narsistisesti peilistä.
Vaikka kyllä moni entisaikojen muusikko on ollut teknisestikin aivan unenomaisen taitava; esimerkiksi Josef Hoffmanin Chopinissä tai Simon Bareren Lisztissä muusikkous palvelee aivan viimeiseen asti hiottua teknistä loistokkuutta, ja sama päinvastoin. Sekä tekniikka että tulkinta, pianismi että muusikkous osuvat yksiin. Näissä tapauksissa sisältö on muotoa tärkeämpi. Musiikillinen sanoma on yhtä kuin sisältö, ja joskus sen pystyvät parhaiten välittämään tiukoista muotokonventioista piittaamattomat taiteilijat, ja joskus jopa sellaiset, jotka eivät edes kykene niitä toteuttamaan ihan yksi yhteen. Chopinin musiikki on romanttista, ja oleellinen osa sitä on charmi, ja sen pystyy Cortot välittämään osuvammin kuin täydellisen taitava Horowitz.
Ja vaikka vakuuttavuuteen voi yltää näin erilaisista lähtökohdista, silti, juuri sillä hetkellä, kun kuuntelee kyseistä muusikkoa, tuntuu siltä, että hänen tapansa esittää kyseistä musiikkia on juuri ja tismalleen se ainoa oikea. Kun on esimerkiksi kuullut kaikki Dinu Lipattin harvalukuiset levytykset, kaikkia muita tulee verranneeksi niihin.
Mutta kuka tietää tai tuntee esim Mozartin hengen? Meillä on siitä tietty käsitys, mutta mies oli nero. Kukaan nykyisistä ei pääse lähellekään sitä. Mozart kuitenkin kuulostaa aivan erilaiselta soitettuna cembalolla kuin mitä se on pianolla. Ja jos on hyvä soittaja, saa sekä fortepianolla että pianolla kappaleen kuulostamaan järkevältä. Vaikka kammalla ja voipaperilla, sillä karkeasti ottaen, musiikkia tekevät ihmiset (siis ammatikseen) voidaan jakaa kahteen luokkaan: soittajiin (eli instrumentalisteihin taikka virtuooseihin) ja muusikkoihin, joilla soittaminen on inhimillinen aktiviteetti. Ensimmäiseen luokkaan kuuluvia kuunnellessa ei voi välttää sitä oloa, että kuuntelee nimenomaan heitä esiintymässä, ja heidän esityksensä herättää kaiken kunnoituksen. Muusikkoja kuunnellessa tulee kuulleeksi nimenomaan musiikkia, ja soittaja jääkin taka-alalle. Soittajalla musiikki palvelee soittajan narsismia, ja muusikko taas on musiikin palvelija. Muusikkojen keskuudessa on kuitenkin tapana vitsailla, että fortepianisteiksi (ja tietyin varauksin ehkä cembalisteiksi) ryhtyy sellaisia soittajia, jotka eivät menestyneet pianistien markkinoilla. Jokaista fortepianistia kohti kun on varmaan tuhat flyygelinsoittajaa. Onneksi tämä leima on kateellisten panettelua, mistä voi vakuuttua kuunnellessaan Tuija Hakkilaa, Melvyn Tania tai Jos van Immerseeliä.
Esimerkiksi Mozart, Beethoven ja Liszt olivat upeiden instrumentalistien maineessa, mutta on dokumentoitu sellaisia säveltäjien sellaisia, joissa säveltäjä on ollut kehno soittaja eikä siksi ole kyennyt teknisesti välittämään omia tarkoitusperiään tai sitten levytystilanne ei ole tehnyt heille oikeutta. Willem Mengelbergin esittämä Richard Straussin “Ein Heldenleben“ (Strauss omisti kappaleen Mengelbergille) on paljon parempi kuin Straussin oma tulkinta, joka on jokseenkin metronomimainen, ainakin levyllä, vaikkakin aikalaistodistajat sanovat ihan muuta. Tietenkin savikiekkojen aikakaudella, jolloin pitkänkin teoksen levytys piti pilkkoa noin neljän ja puolen minuutin osiin, sopi toisten muusikoiden taiteilijaluonteelle paremmin kuin toisten ja esimerkiksi se sopi paremmin vaikka Chopinin etydeille kuin Wagnerin oopperoille. Alkuperäinen, alkuperäisen artistin esittämä ensimmäinen versio on yleensä sama kuin ainoa oikea ja definitiivinen; tosin esimerkiksi Kirkan Leijat taitaa olla vielä parempi kuin alkuperäinen teos.
Ennen säveltäjien tuli tehdä tiettyjä teoksia, sinfonioita, konserttoja, oopperoita sille yleisölle, joka niitä kuunteli ja oli valmis ilosta maksamaan. Nykyään arvostetaan enemmän "auteur" ominaisuutta - omaa henkilökohtaista sisäistä taiteen paloa, joka sitten myydään muille keinolla millä hyvänsä. Oikeastaan kaikki säveltäjät olivat vuosisadan vaihteeseen asti paitsi oman musiikkinsa suvereeneja ja ensimmäisiä tulkkeja, niin myös yleisesti ottaenkin ensisijaisesti muusikoita, jotka sattuivat säveltämään. Esimerkiksi Franz Lisztin mittava pianokirjallisuus on sävelletty lähinnä hänen kiertueohjelmistokseen, ja Mozart sattui soittamaan suunnilleen kaikkea käsiinsä osunutta; todellinen yhden miehen orkesteri. Nykyinen kapellimestarien ammattikunta ja kultti oikeastaan syntyi vasta 1800 -luvun loppupuoliskolla; Hans van Bülow taisi olla ensimmäinen (suunnilleen Wagnerin aikalainen), joka etupäässä“vain“ johti orkesteria, ja sitten ovat tulleet perässä nämä Toscaninit, Karajanit, Saloset sun muut. Mitään tilastollista tietoa siitä, kuinka suuri osuus säveltäjistä julkisesti on minäkin aikakautena esittänyt omaa musiikkiaan, tuskin on olemassa, mutta vielä vuosisadan alkupuolella esimerkiksi Mahler ja Richard Strauss olivat merkittäviä kapellimestareita oikeastaan ensisijaisesti, joiden sävellystuotantoa avantgardisena pidettiin kummallisena harrasteluna. Saas nähdä, kokeeko esimerkiksi Leif Segerstamin tuotanto todellisen esiinmarssin 50-60 vuoden päästä.
Teksti perustuu Nina Broströmin kanssa tehtyihin luonnoksiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)