Olen sen verran useita kymmeniä kertoja joutunut itsestäni riippumattomista syistä vaihtamaan työpaikkaa ja -yhteisöä, että olen pikku hiljaa ymmärtänyt ainakin jälkikäteisesti alitajuisista itsesuojelusyistä erottaneeni työpaikan ja sosiaalisen elämän toisistaan, tai ainakin ottaa usein aika minimalistisen suhteen työpaikkasosiaalisuuteen. Olen kyllä saanut joistakin työpaikoistani sydänystäviä, mutta tällöin yhdistävänä tekijänä ovat olleet yhdistävät intressit, kuten vaikka juokseminen, musiikki tai ympäristö, työ on vain sattumalta tuonut meidät yhteen. Eihän kaikista koulukavereistakaan tule elinikäisiä sydänystäviä, mikä olisikin aika pervessi vaatimus kun samanikäisiä ja samassa lähiössä asuvia sullotaan kymmenittäin samaan luokkahuoneeseen useinkaan ilman mitään muita yhdistäviä nimittäjiä kuin vaikka kannelmäkeläisyys ja sama syntymäkohortti.
Samaten olen varmaan ainakin osittain itsesuojelullisistakin syistä ollut leipäpappina tekemässä kulloisenkin työni projektiluontoisesti, mutta kun projekti on loppunut, minä en ole loppunut. Työn substanssiin tai työyhteisöön ei kannata liiaksi kiintyä, eikä kannata ladata liian suuria odotusarvoja määräaikaisuuden mahdollisesta jatkumisesta tai loisteliaan comebackin tekemisestä keskenjääneen elämäntyön jatkamisen toivossa. Ymmärsin vasta joskus noin 38-vuotiaana, että en ole ehkä ollut koko aikaa ihan varmalla pohjalla muna-kana -suhteista tässä asiassa kun ei mentoria ole ollut.
Leipäpappius ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö jokaisesta työstä jotain voisi oppia. Se vain tarkoittaa sen asian myöntämistä, että työ on - vain - yksi osa elämää. Kolikon kääntöpuolena, leipäpappi saattaa romantisoiden ihannoida tilannetta, jossa harrastuksistaan voisi tehdä työn. Voi kuitenkin olla, että esimerkiksi musiikin amatööriys antaa mahdollisuuden suhtautua intohimoonsa kuin valintamyymälään tai löytöretkeilyyn.
Paradoksaalista kyllä, silloin kun työ ei nyt ole niin hääviä, silloin työhön fokusoituminen saattaa auttaa unohtamaan työolojen kurjuuden. Työhön voi ottaa esimerkiksi tutkijan, taiteilijan tai urheilijan asenteen. Tutkija yrittää oppia työnsä substanssin mahdollisimman hyvin, taiteilija voi ajatella työtään metaforisesti, koettaen sijoittaa itseään esimerkiksi pianistiselle asteikolle miettien että onko Jerry Lee Lewis, Wilhelm Kempff, Edwin Fischer, Glenn Gould, Arthur Rubistein vai Vladimir Horowitz. Urheilija taas valitsee, kilpaillako muiden vai itsensä kanssa, piiskatessaan itseään sellaiseen työsuoritukseen jossa voi säilyttää itsekunnioituksensa. Mieluiten itsensä kanssa.
Ja vaikka harrastuksien ja työn yhdistämiseen olisikin aika naiivin idealistinen asenne, sama pätee muuten vapaaehtoistyöhönkin: siihenkään ei kannata liikaa rakastua. Siinä vaiheessa kun haaveilee, että voisi yhdistää harrastuksensa ja työnsä, silloinkin on mahdollisuus tulla havainneeksi että ei olekaan onnistunut siinä määrin ammatillistamaan tätä amatööriyttään että siitä palkan nauttiminen olisi niin kovin realistinen optio.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Wilhelm Kempff. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Wilhelm Kempff. Näytä kaikki tekstit
15.5.2013
10.2.2012
Musiikillinen raideri
Presidentti on julkistanut virallisen kampanjasoittolistansa ja samalla tullut keksineeksi uuden yhdyssanan. Ei, en puhu presidentti Niinistöstä tai sydänten presidentti Haavistosta. Puhun presidentti Obamasta, jonka raideriin kuuluu Springsteeniä, Ricky Martinia, U2: ta ja sellaista jota tämä setä ei tunnista.
Julkistan nyt virallisen kampanjasoittolistani pyrkiessäni julkisiin tehtäviin. Tämä tiedoksi tukiryhmälleni ja myös kaikille mahdollisille ja mahdottomille kannattajilleni, jotta tietävät, mitä musiikkia joutuvat välttelemään:
- Miles Davis: Gil Evansin kanssa tehdyt levytykset
- John Coltrane: Heavyweight Champion -kokoelma
- Gotan Project: la Revancha del Tango ja Lunatico
- valikoima argentiinalaisia tangoja, ml. Astor Piazzolla
- Pelle Miljoona: Moottoritie on kuuma
- Hassisen koneen tuotanto
- Derek and the Dominoes: Layla and other assorted love songs
- Specials: More Specials
- Anton Bruckner, Gustav Mahler, Ludwig van Beethoven, Jean Sibelius, Johannes Brahms, Piotr Tsaikovski ja Robert Schumann: Sinfoniat
- Ludwig van Beethoven: Pianosonaatit no 1-32
- Ludwig van Beethoven: Pianokonsertot no 1-5 (Wilhelm Kempff, Berliini filharmonikot joht. Paul van Kempen. Myös Ferdinand Leitnerin kanssa tehty uudempi levytys käy.)
- Georg Friedrich Händel: Concerto grossi op. 6 (The English Concert, joht. Trevor Pinnock)
Olen kohtuuden mies, ja tällä raiderilla voin vetää sekä kunta- että eduskuntavaalit. Presidentillisiä asioita ovat mielestäni Aki Yrjänän sienikeitto, punaviini, uiminen ja livejousikvartettimusiikki, ja ne edellytän vasta presidentinvaalikampanjassa.
Barack Obaman soittolistan voi katsoa klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.
Julkistan nyt virallisen kampanjasoittolistani pyrkiessäni julkisiin tehtäviin. Tämä tiedoksi tukiryhmälleni ja myös kaikille mahdollisille ja mahdottomille kannattajilleni, jotta tietävät, mitä musiikkia joutuvat välttelemään:
- Miles Davis: Gil Evansin kanssa tehdyt levytykset
- John Coltrane: Heavyweight Champion -kokoelma
- Gotan Project: la Revancha del Tango ja Lunatico
- valikoima argentiinalaisia tangoja, ml. Astor Piazzolla
- Pelle Miljoona: Moottoritie on kuuma
- Hassisen koneen tuotanto
- Derek and the Dominoes: Layla and other assorted love songs
- Specials: More Specials
- Anton Bruckner, Gustav Mahler, Ludwig van Beethoven, Jean Sibelius, Johannes Brahms, Piotr Tsaikovski ja Robert Schumann: Sinfoniat
- Ludwig van Beethoven: Pianosonaatit no 1-32
- Ludwig van Beethoven: Pianokonsertot no 1-5 (Wilhelm Kempff, Berliini filharmonikot joht. Paul van Kempen. Myös Ferdinand Leitnerin kanssa tehty uudempi levytys käy.)
- Georg Friedrich Händel: Concerto grossi op. 6 (The English Concert, joht. Trevor Pinnock)
Olen kohtuuden mies, ja tällä raiderilla voin vetää sekä kunta- että eduskuntavaalit. Presidentillisiä asioita ovat mielestäni Aki Yrjänän sienikeitto, punaviini, uiminen ja livejousikvartettimusiikki, ja ne edellytän vasta presidentinvaalikampanjassa.
Barack Obaman soittolistan voi katsoa klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.
15.12.2010
Kaikkien aikojen pianolevytykset
Kuten kaikki listat, tämäkin lista on subjektiivisuudessaan muistinvarainen. Paljon listalle asiallisesti ottaen kuuluvia levytyksiä jää listan ulkopuolelle, kuten aina erilaisten best of-listausten kanssa on laita.
Dinu Lipatti, koko levytetty tuotanto
Dinu Lipatti (1917-1950), valitettavan nuorena leukemiaan kuolleen romanialaispianistin kaikissa levytyksissä (studiolevytykset koottu EMI:n 6 cd:n pakkaukseen) on definitiivisen autoritaarisuuden tuntua ilman minkäänlaista itsetehostusta. Lipatti soitti etenkin Bachia, Chopinia ja Mozartia ylimaallisesti, tekisi mieli sanoa transendentaalisesti, ylimpien voimien koskettamana, vaikka termi onkin Lisztin korruptoima, mutta myös hänen Ravelinsa, Schumanninsa ja Grieginsä ovat vertaansa vailla. Schumannin pianokonsertto on yhtäaikaisesti haltioitunut mutta täydessä kontrollissa; mahdottomasta mahdollinen. Mozartin 21. - ruotsalaisen pehmopornoelokuvan mukaan uudelleennimetty - konsertto osoittaa, että on pinnallista pitää Mozartia pinnallisena, ja hänen Bachissaan ateistikin kuulee jumalten kosketuksen. Lipattin Schubertissa ja Chopinissa yhdistyvät dialektisesti instrumentaalisesti näennäinen painovoiman voittaminen ja inhimillisen tragedian kosketus. Lipatti saa fortetkin soimaan; hänen staccatonsakaan ei ole koskaan perkussiivinen. Vahinko että jäimme ilman hänen Beethoveniaan. Kaikkien aikojen suurin pianisti.
Sergei Rahmaninov: Schumannin Karnevaali
Sergei Rahmaninov (1873-1943), joka tunnetaan ensisijaisesti säveltäjänä, henkensä pitimiksi soitti myös pianoa ja johti orkesteria. Ja miten hän soittikaan! Rahmaninov luonnehtii Karnevaalin karakteerikappaleiden sarjan, tuon pianon Enigma-muunnelmat eloisammin kuin kukaan toinen. Hän soitti myös Bachia ja Chopinia hienosti; lisäksi hän onneksi taltioi kaikki pianokonserttonsa, jotka kuuluvat välttämättöminä kaikkien pianosta kiinnostuneiden levyhyllyyn.
Samuel Feinberg: Bachin Tasavireinen klaveeri
Samuel Feinberg (1890-1962), aikanaan itänaapurissa legendaarinen pianisti, soitti Bachin Das Wohltemperierte Klavierin, tämän pianon vanhan testamentin hienommin kuin kukaan toinen, vaikka vertailussa olisivat Gould, Richter ja Fischer.
Claudio Arrau: Schubertin Moments musicaux, Wanderer-fantasia ja Klavierstücke.
Claudio Arrau (1903-1991), chileläinen mestaripianisti, jonka Finlandia-talon konsertin menetin artistin kuoleman takia, oli suuri koloristi. Arraun Liszt kuulostaa - harvinaista kyllä – täysipätöiseltä musiikilta, ja unkarilaisia fantasioitakin jaksaa kuunnella enemmän kuin yhden kerrallaan, vaikka ne muutoin kuulostavat kaikki samoilta. Arraun Beethoven on upeaa - Colin Davisin kanssa levytetty Keisarikonsertto avasi minulle Beethovenin musiikin ylipäätään - Chopin kolossaalista ja Schubertissa hän ylittää instrumenttinsa rajat; Arraun Schubert-levyssä piano ei enää ole piano, vaan paikoitellen se kuulostaa kitaralta tai jopa kanteleelta.
Simon Barere: The HMV recordings
Simon Bareresta (1896-1951), joka kuoli kesken konsertin, on sanottu, että hän oli Horowitz ilman Horowitzin heikkouksia. Bareren HMV-levytyksistä koottu kahden cd:n boksi sisältää ainakin teknisesti uskomattominta koskaan levytettyä pianismia. Etenkin Bareren Liszt on täysin omaa luokkaansa, mutta Barere ei typisty silkaksi virtuoosiksi: hän löytää Lisztistä ja Chopinista myös lyyrisiä sävyjä. Myös Schumannin Toccata ja Balakirevin Islamey ovat ylittämättömiä.
Josef Hofmann: Chopinin pianokonsertot
Josef Hofmann (1876-1957), jonka uran katkaisi alkoholismi, taltioi New Yorkissa konserttitilanteessa nämä Chopinin konsertot John Barbirollin kanssa. Koska Chopinin orkesterinkäyttö on lähinnä viitteellistä, perifeerinen äänitys ei haittaa. Etenkin ensimmäisen pianokonserton ensimmäisessä osassa noin 5 minuutin kohdalla henkeäsalpaava tekniikka ja ylittämätön runollisuus yhdistyvät. Kaikki muut Chopin-soittajat kuulostavat tämän jälkeen riittämättömiltä; kukaan toinen ei onnistu soittamaan jopa forteja, he vain paukuttavat.
Solomon: Beethovenin pianosonaatit 27-32
Solomon (Cutner) 1902-1988, jonka uran katkaisi jo 50-luvun loppupuolella aivohalvaus, oli ylittämätön Beethoven-tulkki. Hänen Hammerklavierinsa on suurin taltionti tästä pianokirjallisuuden suurimmasta sonaattijärkäleestä; yleensäkin hänen Beethovenissaan on tosi kyseessä, ja hänen soittonsa on aikuista ja vakavaa. Häneen pätee – kuten Lipattiinkin – kaikki itsetehostuksellisuuden puute. Myös Solomonin Chopin on upeaa, vaikkei ehkä kaikkein chopinmaisinta; Solomon ei tunteile vaan antaa musiikin puhua omalla painollaan.
Wilhelm Backhaus: Brahmsin pianomusiikkia (2 cd, sisältäen pianokonsertot)
Wilhelm Backhausin (1884-1969) Brahms on ideaalista. Se on maskuliinista, tunteilematonta, romantisoivaa kuorrutusta välttävää, suorastaan kuivakkaa kaikessa asiallisuudessaan. Näin Brahmsia tulee soittaa.
Artur Rubinstein: Chopinin pianomusiikkia (EMI 5 cd, sis. Pianokonsertot)
Rubinsteinia (1887-1982) pidettiin Chopinin synonyyminä, ja Rubinstein soittaa aina linjakkaasti, tunteilematta, antaen musiikin puhua omalla painollaan. Rubinstein on ainoa pianisti, jonka käsissä masurkoita jaksaa kuunnella kokonaisena sarjana. Lisäksi Rubinstein on Brahms-soittajista hyvä kakkonen Backhausin jälkeen, ja hänen levytyksensä Brahmsin ekasta Reinerin kanssa on ehkä kaikkien aikojen paras pianokonserttolevytys. Rubinstein saa myös sellaisen toisen luokan musiikin kuin Saint-Saensin toisen pianokonserton tai Franckin Sinfoniset muunnelmat kuulostamaan täysipätöiseltä musiikilta.
Benno Moiseiwitsch: Schumannin fantasia, Brahmsin pianomusiikkia
Benno Moiseiwitschin (1890-1963) soitossa yhdistyi hyvä maku ja musiikillinen arvostelukyky, maskuliininen strukturaalisuus ja rikas pianoääni. Moiseiwitsch on ainoa pianisti, joka saa Schumannin fantasian kuulostamaan vakavasti otettavalta musiikilta, ei vain pompöösiltä itsetehostukselta. Hänen Schumanninsa mutta myös Brahmsinsa on malliesimerkki tyylikkäästä pianonsoitosta.
Artur Schnabel: Beethovenin pianosonaatit
Artur Schnabel (1882-1951) sai tehtäväkseen levyttää ensimmäisenä kaikki Beethovenin 32 sonaattia, ja edelleenkin hänen näkemyksensä toimii referenssinä. Monista tunnetuista sonaateista on myöhemmin esitetty muitakin valideja näkemyksiä, mutta etenkin vähemmän soitetuissa sonaateissa (etenkin alkupään sonaateissa) Schnabel ymmärtää Beethovenia paremmin kuin kukaan häntä ennen tai kukaan hänen jälkeensä.
Edwin Fischer: Schubertin impromptut
Edwin Fischer (1886-1960), jonka isä eli jo Beethovenin ja isoisä jo Bachin aikakaudella, oli tunnettu etenkin Bach-tulkkina, mutta Schubertin impromptut eivät hänen käsittelyssään ole kahdeksan hajanaista improvisaatiota vaan yhtenä haltioituneena improvisaationa soitettu sarja. Lisäksi Furtwänglerin kanssa levytetty Beethovenin keisarikonsertto on klassisessa autoritaarisuudessaan ja harvinaislaatuisessa solistin ja kapellimestarin yhteisymmärräksessä yksi kaikkien aikojen suurimpia konserttolevytyksiä; myös Furtwänglerin kanssa tehty Brahmsin toka on erraattisuudessaankin ainutlaatuisen kiinnostava ja luova, mitä yleensäkin voi sanoa Fischeristä: ajoittaisista hutilyönneistään huolimatta, hänen kokonaiskäsityksensä musiikista on niin korkea, että häntä kuuntelee paljon mieluummin kuin erilaisten pianon idolikilpailujen voittajia. Fischer oli myös suurenmoinen Bach-tulkki; hänen pianokonserttonsa eivät varmasti ole tyylillisesti autenttisia mutta musiikillisesti ovat. Viides brandenburgilaiskonsertto on nykykäsityksen mukaan sikamaisen juhlallisesti pakattu, ja niin se onkin. Siinä on sellaista luksusta, johon ei yleensä ole nykyaikana varaa: siinä ei ole kiire mihinkään, ja etenkin solisteja – etenkin huilusolisti Gareth Morrisia – kuuntelee sulaksi nautinnokseen.
Svjatoslav Richter: Beethovenin Diabelli-muunnelmat
Svjatoslav Richterin(1915-1997), joka ihmisenä pakeni julkisuutta ja kaikkia määrittely-yrityksiä samoin kuin lumimies kameroita, käsissä Diabelli-muunnelmat kulkevat vääjäämättömän epätoivoisen matkan bagatellimaisesta alusta kohti vääjäämätöntä tragediaa. Richter soitti nuoteista, toisin kuin useimmat muut, koska ”hän osasi lukea niitä”. Ehkä kaikkien aikojen suurin pianolivelevytys. Lisäksi Richterin läpimurto länsimaissa – Beethovenin Appassionata – on aivan omassa kastissaan.
Emil Gilels: Lisztin h-mollisonaatti ja Schubertin 17. sonaatti
Emil Gilelsinkin (1916-1985) – erottaa tavanomaisen hyvistä pianisteista Liszt. Muuten jankuttava h-mollisonaatti on Gilelsin käsittelyssä kunnollista musiikkia, ja sama levy sisältää suurimman koskaan tehdyn levytyksen mistään Schubertin pianosonaatista (joita muuten soitetaan aika vähän). Myös Gilelsin levytys Brahmsin toisesta pianokonsertosta on monumentaalisuudessaan upea.
Glenn Gould: Bachin Goldberg-muunnelmat
Glenn Gould (1932-1982), jonka maine säestää itseään hyräilyllä ja narisevalla pianotuolilla kulkee miehen itsensä edellä, oli polyfonisti ylitse muiden, joka nyppii Bachin partituurin kaikki kerrokset irti toisistaan. Levy – joka oli Gouldin läpimurto – on ehkä levytetyn pianohistorian referentiaalisin levytys, eikä syyttä. Gould on paitsi inspiroitunut ja saa Bachin polyfonisen struktuurin toimimaan syvällisemmin kuin ehkä kukaan toinen; sitäpaitsi hänen sormitekniikkansa on kaikkien aikojen irtonaisinta. Muukin Gouldin levyttämä Bachin pianomusiikki on välttämätöntä, etenkin Das Wohltemperierte Klavier.
Wilhelm Kempff: Beethovenin pianokonsertot
Wilhelm Kempff (1895-1991). Riippumatta siitä, mitä versioita Beethovenin pianokonsertoista kuulee tai omistaa, näihin palaa aina, ja oikeastaan muita ei tarvita. Leitnerin johtamien Berliinin filharmonikkojen kanssa tehdyt levytykset ovat klassisia mutta niistä välittyy musisoinnin ilo. Moni pitää vanhempia, Paul van Kempenin kanssa tehtyjä levytyksiä vieläkin parempina. Niin ne taitavat ollakin, ihan pikkuisen. Beethovenin pianokonsertoissa - jotka ovat minulle hyvän päivittäiskäyttömusiikkini uusi testamentti - Kempff johtaa muuta maailmaa 2-0. Lisäksi Kempffin kokonaislevytystä Beethovenin sonaateista pidetään ”uutena” kaanonina Schnabelin jälkeen, ja hyviä ne yleisesti ottaen ovatkin. Yehudi Menuhinin kanssa levytetyt Beethovenin viulusonaatit ovat kamarimusiikkia parhaimmillaan, ja itselläni Kreutzer- ja kevätsonaatit avasivat oven kamarimusiikin maailmaan.
Vladimir Horowitz: Scarlattin sonaatit
Vladimir Horowitz (1902/03/04-1989), pianon virtuoosinen primadonna, jolla joskus poseeraus nousi musisoinnin edelle. Rubinstein sanoi hänestä osuvasti: Horowitz on häntä parempi pianisti mutta hän Horoa parempi muusikko. No, Scarlattin sonaatit tai oikeastaan sonatiinit – joita on kuutisensataa – ovat parhaita klaveeriminiatuureja joita on koskaan tehty, ja niissä narsismin piinaama Horowitz löytää sielunrauhan ja yksinkertaisuuden. Toscaninin kanssa tehty Tsaikovskin pianokonsertto taas jää historiaan aivan muista syistä; se on perverssissä konekivääritulituksessaan ja hakkaavuudessaankin aivan ylittämätön.
Maurizio Pollini: Chopinin Etydit, Preludit ja Poloneesit
Joskin A. Rubinsteinin Chopin-paketit, niin vanha kuin uusi, ovatkin Chopinin - joka on kaikkien pianistin säveltäjä - vanha ja uusi testamentti, Pollini tarjonnee tässä ehkä kaikkein parhaan esimerkin siitä, miten virheetön pianismi voi palvella runoutta.
Keith Jarrett: The Köln Concert
Keith Jarrett (1945-), joka saa edustaa listalla ainoaa leipälajiltaan ei-klassista konserttipianistia, on monilahjakkuus, joka on levyttänyt jazzin lisäksi mm. Mozartia ja Bachia, paitsi pianolla, myös cembalolla. Kölnin konsertti koostuu pitkistä, improvisatorisilta kuulostavilta soolokappaleilta, joissa Jarretin hurmioitunut keskittyneisyys vangitsee ja vie kuulijan transsiomaiseen tilaan.
Krystian Zimerman: Debussyn preludit
Krystian Zimerman (1956-) saa Debussyn kolorismiin enemmän kerroksia kuin kukaan toinen; häneen verrattuna esimerkiksi Giesekingin kanonisoitu versio on jotensakin köyhä. Jos kaikista koskaan levytetyistä pianolevyistä tulisi valita yksi, saattaisi valinta kohdistua tähän.
Dinu Lipatti, koko levytetty tuotanto
Dinu Lipatti (1917-1950), valitettavan nuorena leukemiaan kuolleen romanialaispianistin kaikissa levytyksissä (studiolevytykset koottu EMI:n 6 cd:n pakkaukseen) on definitiivisen autoritaarisuuden tuntua ilman minkäänlaista itsetehostusta. Lipatti soitti etenkin Bachia, Chopinia ja Mozartia ylimaallisesti, tekisi mieli sanoa transendentaalisesti, ylimpien voimien koskettamana, vaikka termi onkin Lisztin korruptoima, mutta myös hänen Ravelinsa, Schumanninsa ja Grieginsä ovat vertaansa vailla. Schumannin pianokonsertto on yhtäaikaisesti haltioitunut mutta täydessä kontrollissa; mahdottomasta mahdollinen. Mozartin 21. - ruotsalaisen pehmopornoelokuvan mukaan uudelleennimetty - konsertto osoittaa, että on pinnallista pitää Mozartia pinnallisena, ja hänen Bachissaan ateistikin kuulee jumalten kosketuksen. Lipattin Schubertissa ja Chopinissa yhdistyvät dialektisesti instrumentaalisesti näennäinen painovoiman voittaminen ja inhimillisen tragedian kosketus. Lipatti saa fortetkin soimaan; hänen staccatonsakaan ei ole koskaan perkussiivinen. Vahinko että jäimme ilman hänen Beethoveniaan. Kaikkien aikojen suurin pianisti.
Sergei Rahmaninov: Schumannin Karnevaali
Sergei Rahmaninov (1873-1943), joka tunnetaan ensisijaisesti säveltäjänä, henkensä pitimiksi soitti myös pianoa ja johti orkesteria. Ja miten hän soittikaan! Rahmaninov luonnehtii Karnevaalin karakteerikappaleiden sarjan, tuon pianon Enigma-muunnelmat eloisammin kuin kukaan toinen. Hän soitti myös Bachia ja Chopinia hienosti; lisäksi hän onneksi taltioi kaikki pianokonserttonsa, jotka kuuluvat välttämättöminä kaikkien pianosta kiinnostuneiden levyhyllyyn.
Samuel Feinberg: Bachin Tasavireinen klaveeri
Samuel Feinberg (1890-1962), aikanaan itänaapurissa legendaarinen pianisti, soitti Bachin Das Wohltemperierte Klavierin, tämän pianon vanhan testamentin hienommin kuin kukaan toinen, vaikka vertailussa olisivat Gould, Richter ja Fischer.
Claudio Arrau: Schubertin Moments musicaux, Wanderer-fantasia ja Klavierstücke.
Claudio Arrau (1903-1991), chileläinen mestaripianisti, jonka Finlandia-talon konsertin menetin artistin kuoleman takia, oli suuri koloristi. Arraun Liszt kuulostaa - harvinaista kyllä – täysipätöiseltä musiikilta, ja unkarilaisia fantasioitakin jaksaa kuunnella enemmän kuin yhden kerrallaan, vaikka ne muutoin kuulostavat kaikki samoilta. Arraun Beethoven on upeaa - Colin Davisin kanssa levytetty Keisarikonsertto avasi minulle Beethovenin musiikin ylipäätään - Chopin kolossaalista ja Schubertissa hän ylittää instrumenttinsa rajat; Arraun Schubert-levyssä piano ei enää ole piano, vaan paikoitellen se kuulostaa kitaralta tai jopa kanteleelta.
Simon Barere: The HMV recordings
Simon Bareresta (1896-1951), joka kuoli kesken konsertin, on sanottu, että hän oli Horowitz ilman Horowitzin heikkouksia. Bareren HMV-levytyksistä koottu kahden cd:n boksi sisältää ainakin teknisesti uskomattominta koskaan levytettyä pianismia. Etenkin Bareren Liszt on täysin omaa luokkaansa, mutta Barere ei typisty silkaksi virtuoosiksi: hän löytää Lisztistä ja Chopinista myös lyyrisiä sävyjä. Myös Schumannin Toccata ja Balakirevin Islamey ovat ylittämättömiä.
Josef Hofmann: Chopinin pianokonsertot
Josef Hofmann (1876-1957), jonka uran katkaisi alkoholismi, taltioi New Yorkissa konserttitilanteessa nämä Chopinin konsertot John Barbirollin kanssa. Koska Chopinin orkesterinkäyttö on lähinnä viitteellistä, perifeerinen äänitys ei haittaa. Etenkin ensimmäisen pianokonserton ensimmäisessä osassa noin 5 minuutin kohdalla henkeäsalpaava tekniikka ja ylittämätön runollisuus yhdistyvät. Kaikki muut Chopin-soittajat kuulostavat tämän jälkeen riittämättömiltä; kukaan toinen ei onnistu soittamaan jopa forteja, he vain paukuttavat.
Solomon: Beethovenin pianosonaatit 27-32
Solomon (Cutner) 1902-1988, jonka uran katkaisi jo 50-luvun loppupuolella aivohalvaus, oli ylittämätön Beethoven-tulkki. Hänen Hammerklavierinsa on suurin taltionti tästä pianokirjallisuuden suurimmasta sonaattijärkäleestä; yleensäkin hänen Beethovenissaan on tosi kyseessä, ja hänen soittonsa on aikuista ja vakavaa. Häneen pätee – kuten Lipattiinkin – kaikki itsetehostuksellisuuden puute. Myös Solomonin Chopin on upeaa, vaikkei ehkä kaikkein chopinmaisinta; Solomon ei tunteile vaan antaa musiikin puhua omalla painollaan.
Wilhelm Backhaus: Brahmsin pianomusiikkia (2 cd, sisältäen pianokonsertot)
Wilhelm Backhausin (1884-1969) Brahms on ideaalista. Se on maskuliinista, tunteilematonta, romantisoivaa kuorrutusta välttävää, suorastaan kuivakkaa kaikessa asiallisuudessaan. Näin Brahmsia tulee soittaa.
Artur Rubinstein: Chopinin pianomusiikkia (EMI 5 cd, sis. Pianokonsertot)
Rubinsteinia (1887-1982) pidettiin Chopinin synonyyminä, ja Rubinstein soittaa aina linjakkaasti, tunteilematta, antaen musiikin puhua omalla painollaan. Rubinstein on ainoa pianisti, jonka käsissä masurkoita jaksaa kuunnella kokonaisena sarjana. Lisäksi Rubinstein on Brahms-soittajista hyvä kakkonen Backhausin jälkeen, ja hänen levytyksensä Brahmsin ekasta Reinerin kanssa on ehkä kaikkien aikojen paras pianokonserttolevytys. Rubinstein saa myös sellaisen toisen luokan musiikin kuin Saint-Saensin toisen pianokonserton tai Franckin Sinfoniset muunnelmat kuulostamaan täysipätöiseltä musiikilta.
Benno Moiseiwitsch: Schumannin fantasia, Brahmsin pianomusiikkia
Benno Moiseiwitschin (1890-1963) soitossa yhdistyi hyvä maku ja musiikillinen arvostelukyky, maskuliininen strukturaalisuus ja rikas pianoääni. Moiseiwitsch on ainoa pianisti, joka saa Schumannin fantasian kuulostamaan vakavasti otettavalta musiikilta, ei vain pompöösiltä itsetehostukselta. Hänen Schumanninsa mutta myös Brahmsinsa on malliesimerkki tyylikkäästä pianonsoitosta.
Artur Schnabel: Beethovenin pianosonaatit
Artur Schnabel (1882-1951) sai tehtäväkseen levyttää ensimmäisenä kaikki Beethovenin 32 sonaattia, ja edelleenkin hänen näkemyksensä toimii referenssinä. Monista tunnetuista sonaateista on myöhemmin esitetty muitakin valideja näkemyksiä, mutta etenkin vähemmän soitetuissa sonaateissa (etenkin alkupään sonaateissa) Schnabel ymmärtää Beethovenia paremmin kuin kukaan häntä ennen tai kukaan hänen jälkeensä.
Edwin Fischer: Schubertin impromptut
Edwin Fischer (1886-1960), jonka isä eli jo Beethovenin ja isoisä jo Bachin aikakaudella, oli tunnettu etenkin Bach-tulkkina, mutta Schubertin impromptut eivät hänen käsittelyssään ole kahdeksan hajanaista improvisaatiota vaan yhtenä haltioituneena improvisaationa soitettu sarja. Lisäksi Furtwänglerin kanssa levytetty Beethovenin keisarikonsertto on klassisessa autoritaarisuudessaan ja harvinaislaatuisessa solistin ja kapellimestarin yhteisymmärräksessä yksi kaikkien aikojen suurimpia konserttolevytyksiä; myös Furtwänglerin kanssa tehty Brahmsin toka on erraattisuudessaankin ainutlaatuisen kiinnostava ja luova, mitä yleensäkin voi sanoa Fischeristä: ajoittaisista hutilyönneistään huolimatta, hänen kokonaiskäsityksensä musiikista on niin korkea, että häntä kuuntelee paljon mieluummin kuin erilaisten pianon idolikilpailujen voittajia. Fischer oli myös suurenmoinen Bach-tulkki; hänen pianokonserttonsa eivät varmasti ole tyylillisesti autenttisia mutta musiikillisesti ovat. Viides brandenburgilaiskonsertto on nykykäsityksen mukaan sikamaisen juhlallisesti pakattu, ja niin se onkin. Siinä on sellaista luksusta, johon ei yleensä ole nykyaikana varaa: siinä ei ole kiire mihinkään, ja etenkin solisteja – etenkin huilusolisti Gareth Morrisia – kuuntelee sulaksi nautinnokseen.
Svjatoslav Richter: Beethovenin Diabelli-muunnelmat
Svjatoslav Richterin(1915-1997), joka ihmisenä pakeni julkisuutta ja kaikkia määrittely-yrityksiä samoin kuin lumimies kameroita, käsissä Diabelli-muunnelmat kulkevat vääjäämättömän epätoivoisen matkan bagatellimaisesta alusta kohti vääjäämätöntä tragediaa. Richter soitti nuoteista, toisin kuin useimmat muut, koska ”hän osasi lukea niitä”. Ehkä kaikkien aikojen suurin pianolivelevytys. Lisäksi Richterin läpimurto länsimaissa – Beethovenin Appassionata – on aivan omassa kastissaan.
Emil Gilels: Lisztin h-mollisonaatti ja Schubertin 17. sonaatti
Emil Gilelsinkin (1916-1985) – erottaa tavanomaisen hyvistä pianisteista Liszt. Muuten jankuttava h-mollisonaatti on Gilelsin käsittelyssä kunnollista musiikkia, ja sama levy sisältää suurimman koskaan tehdyn levytyksen mistään Schubertin pianosonaatista (joita muuten soitetaan aika vähän). Myös Gilelsin levytys Brahmsin toisesta pianokonsertosta on monumentaalisuudessaan upea.
Glenn Gould: Bachin Goldberg-muunnelmat
Glenn Gould (1932-1982), jonka maine säestää itseään hyräilyllä ja narisevalla pianotuolilla kulkee miehen itsensä edellä, oli polyfonisti ylitse muiden, joka nyppii Bachin partituurin kaikki kerrokset irti toisistaan. Levy – joka oli Gouldin läpimurto – on ehkä levytetyn pianohistorian referentiaalisin levytys, eikä syyttä. Gould on paitsi inspiroitunut ja saa Bachin polyfonisen struktuurin toimimaan syvällisemmin kuin ehkä kukaan toinen; sitäpaitsi hänen sormitekniikkansa on kaikkien aikojen irtonaisinta. Muukin Gouldin levyttämä Bachin pianomusiikki on välttämätöntä, etenkin Das Wohltemperierte Klavier.
Wilhelm Kempff: Beethovenin pianokonsertot
Wilhelm Kempff (1895-1991). Riippumatta siitä, mitä versioita Beethovenin pianokonsertoista kuulee tai omistaa, näihin palaa aina, ja oikeastaan muita ei tarvita. Leitnerin johtamien Berliinin filharmonikkojen kanssa tehdyt levytykset ovat klassisia mutta niistä välittyy musisoinnin ilo. Moni pitää vanhempia, Paul van Kempenin kanssa tehtyjä levytyksiä vieläkin parempina. Niin ne taitavat ollakin, ihan pikkuisen. Beethovenin pianokonsertoissa - jotka ovat minulle hyvän päivittäiskäyttömusiikkini uusi testamentti - Kempff johtaa muuta maailmaa 2-0. Lisäksi Kempffin kokonaislevytystä Beethovenin sonaateista pidetään ”uutena” kaanonina Schnabelin jälkeen, ja hyviä ne yleisesti ottaen ovatkin. Yehudi Menuhinin kanssa levytetyt Beethovenin viulusonaatit ovat kamarimusiikkia parhaimmillaan, ja itselläni Kreutzer- ja kevätsonaatit avasivat oven kamarimusiikin maailmaan.
Vladimir Horowitz: Scarlattin sonaatit
Vladimir Horowitz (1902/03/04-1989), pianon virtuoosinen primadonna, jolla joskus poseeraus nousi musisoinnin edelle. Rubinstein sanoi hänestä osuvasti: Horowitz on häntä parempi pianisti mutta hän Horoa parempi muusikko. No, Scarlattin sonaatit tai oikeastaan sonatiinit – joita on kuutisensataa – ovat parhaita klaveeriminiatuureja joita on koskaan tehty, ja niissä narsismin piinaama Horowitz löytää sielunrauhan ja yksinkertaisuuden. Toscaninin kanssa tehty Tsaikovskin pianokonsertto taas jää historiaan aivan muista syistä; se on perverssissä konekivääritulituksessaan ja hakkaavuudessaankin aivan ylittämätön.
Maurizio Pollini: Chopinin Etydit, Preludit ja Poloneesit
Joskin A. Rubinsteinin Chopin-paketit, niin vanha kuin uusi, ovatkin Chopinin - joka on kaikkien pianistin säveltäjä - vanha ja uusi testamentti, Pollini tarjonnee tässä ehkä kaikkein parhaan esimerkin siitä, miten virheetön pianismi voi palvella runoutta.
Keith Jarrett: The Köln Concert
Keith Jarrett (1945-), joka saa edustaa listalla ainoaa leipälajiltaan ei-klassista konserttipianistia, on monilahjakkuus, joka on levyttänyt jazzin lisäksi mm. Mozartia ja Bachia, paitsi pianolla, myös cembalolla. Kölnin konsertti koostuu pitkistä, improvisatorisilta kuulostavilta soolokappaleilta, joissa Jarretin hurmioitunut keskittyneisyys vangitsee ja vie kuulijan transsiomaiseen tilaan.
Krystian Zimerman: Debussyn preludit
Krystian Zimerman (1956-) saa Debussyn kolorismiin enemmän kerroksia kuin kukaan toinen; häneen verrattuna esimerkiksi Giesekingin kanonisoitu versio on jotensakin köyhä. Jos kaikista koskaan levytetyistä pianolevyistä tulisi valita yksi, saattaisi valinta kohdistua tähän.
13.12.2009
Kamarimusiikki on aikuisille
Säveltäjä-pianisti Franz Lisztin mielestä "Kammermusik ist Jammermusik", eli se kuulostaisi samalta kuin astuttaisiin kissan hännän päälle. No, eikä kuulosta.
Kamarimusiikki ei käy taustahälyksi, sillä siitä nimenomaisesti ja määritelmän mukaan puuttuu häly. Toki, jos haluaa taustamusiikkinsa olevan häiritsemäti, silloin se usein on oikeuksissaan; tosin, ei kamarimusiikistakaan puutu dissonansseja ja dynaamisia kontrasteja.
Kamarimusiikki ansaitsee paneutuvan kuulijan; sellaisen, joka kykenee irrottautumaan maallisen maailman hälystä, ja antautumaan musiikin vietäväksi. Kamarimusiikkia tulisi kuunnella täydellisessä hiljaisuudessa, mieluiten pimeässä ja yksin.
Yksinolo omien ajatuksien (tai niiden puutteen) kanssa on kuitenkin monelle ahdistava kokemus. Yksinolon sietoa voi oppia, ja joillakin yksinolosta tykkääminen on myötäsyntyistä.
Tosin, ei kamarimusiikkia ole pakko yksin kuunnella. Konsertissa - kunhan ei ole bronkiittinen konserttiyleisö, kuten Suomessa ja muissa Itä-Euroopan maissa on, kiitos puuttuvan kamarimusiikkikulttuurin meillä Kuhmon ulkopuolella ja kiitos mahorkan Varsovan liiton maissa - keskittynyt yleisö vain tihentää ja paksuntaa musiikkikokemusta.
Itselleni korvat kamarimusiikkiin avasi vasta reilu kaksikymppisenä Yehudi Menuhinin ja Wilhelm Kempffin levytys Beethovenin Kreutzer- ja Kevätsonaateista. En väitä, että olisin silloin ollut kovinkaan pitkällä aikuistumisprosessissani, mutta silloin alkoi maaperän kyntäminen myöhemmässä elämässäni tapahtuneelle sadonkorjuulle. Orkesterimusiikki jotenkin ulospäinkääntyneempänä ja aggressiivisempana oli ollut aikaisemmassa elämässäni helpommin lähestyttävää.
Tosin, en vieläkään hyväksy sitä kamarimusiikin vakiintunutta notaatiota, jossa esimerkiksi sonaattia viululle ja pianolle kutsutaan "viulusonaatiksi". Kyse on sonaatista viululle ja pianolle, ei piano ole mikään oletusarvoinen ja itsestäänselvä säestin, vaan tasaveroinen partneri, siis jos musiikki on sävelletty ja soitettu oikein, ei siten kuin kerran konserttijulisteessa, jossa mainostettiin viulisti Pinchas Zukermanin soittavan Beethovenin viulusonaatteja. Pianistiraukka vaiettiin kuoliaaksi. Tämä vakiintunut notaatio oikeastaan ruumiillisti minulle sen usein elitistiseksi ymmärretyn käytännön, että nk. "klassisessa musiikissa" oli paljon sellaista omaa diskurssiaan, joka piti itsestäänselvästi hallita ennen kuin oli kelpo tarttumaan musiikkiin.
Näin ei kuitenkaan ole. Kamarimusiikki voi nostattaa karjakon tai autokuskinkin arkipäivää, kiitos Seppo Kimasen suurtyön Kuhmossa.
Mitä sitten kannattaa kuunnella? Alla joitakin kamarimusiikin suurteoksia ja -sarjoja, suositeltavine levytyksineen.
Beethoven: Jousikvartetot (16 kpl). Kaikki kuulemani Talich-kvartetin levytykset ovat täysin vertaansa vailla, mutta myös Unkarilaisen kvartetin kokonaislevytys on ansiokas. Kannattaa kuunnella erityisesti nk. Suuri Fuuga, josta he löytävät aivan eri syvyyksiä kuin ketkään toiset.
Beethoven: Kreutzer- ja Kevätsonaatti (Yehudi Menuhin, viulu ja Wilhelm Kempp, piano). Musisoinnin iloa, kiiretöntä dialogia.
Sostakovits: Jousikvartetot. Näitä on, kuten Sostalla sinfonioitakin, tasan 15. Borodin-kvartetin kokonaissarja tulee pysymään ylittämättömänä referenssinä.
Bartok: Jousikvartetot (1-6)
Brahms: Klarinettisonaatit, viulusonaatit ja sellosonaatit
Debussy ja Ravel: Jousikvartetot. Nämä usein soitetaan ja levytetään parina. Erityisesti Ravelin tunnelmallinen mutta jännittävä kvartetto oli itselleni ensimmäinen kvartetto, joka oikeutti jousikvartettomuodon olemassaolon.
Kamarimusiikki ei käy taustahälyksi, sillä siitä nimenomaisesti ja määritelmän mukaan puuttuu häly. Toki, jos haluaa taustamusiikkinsa olevan häiritsemäti, silloin se usein on oikeuksissaan; tosin, ei kamarimusiikistakaan puutu dissonansseja ja dynaamisia kontrasteja.
Kamarimusiikki ansaitsee paneutuvan kuulijan; sellaisen, joka kykenee irrottautumaan maallisen maailman hälystä, ja antautumaan musiikin vietäväksi. Kamarimusiikkia tulisi kuunnella täydellisessä hiljaisuudessa, mieluiten pimeässä ja yksin.
Yksinolo omien ajatuksien (tai niiden puutteen) kanssa on kuitenkin monelle ahdistava kokemus. Yksinolon sietoa voi oppia, ja joillakin yksinolosta tykkääminen on myötäsyntyistä.
Tosin, ei kamarimusiikkia ole pakko yksin kuunnella. Konsertissa - kunhan ei ole bronkiittinen konserttiyleisö, kuten Suomessa ja muissa Itä-Euroopan maissa on, kiitos puuttuvan kamarimusiikkikulttuurin meillä Kuhmon ulkopuolella ja kiitos mahorkan Varsovan liiton maissa - keskittynyt yleisö vain tihentää ja paksuntaa musiikkikokemusta.
Itselleni korvat kamarimusiikkiin avasi vasta reilu kaksikymppisenä Yehudi Menuhinin ja Wilhelm Kempffin levytys Beethovenin Kreutzer- ja Kevätsonaateista. En väitä, että olisin silloin ollut kovinkaan pitkällä aikuistumisprosessissani, mutta silloin alkoi maaperän kyntäminen myöhemmässä elämässäni tapahtuneelle sadonkorjuulle. Orkesterimusiikki jotenkin ulospäinkääntyneempänä ja aggressiivisempana oli ollut aikaisemmassa elämässäni helpommin lähestyttävää.
Tosin, en vieläkään hyväksy sitä kamarimusiikin vakiintunutta notaatiota, jossa esimerkiksi sonaattia viululle ja pianolle kutsutaan "viulusonaatiksi". Kyse on sonaatista viululle ja pianolle, ei piano ole mikään oletusarvoinen ja itsestäänselvä säestin, vaan tasaveroinen partneri, siis jos musiikki on sävelletty ja soitettu oikein, ei siten kuin kerran konserttijulisteessa, jossa mainostettiin viulisti Pinchas Zukermanin soittavan Beethovenin viulusonaatteja. Pianistiraukka vaiettiin kuoliaaksi. Tämä vakiintunut notaatio oikeastaan ruumiillisti minulle sen usein elitistiseksi ymmärretyn käytännön, että nk. "klassisessa musiikissa" oli paljon sellaista omaa diskurssiaan, joka piti itsestäänselvästi hallita ennen kuin oli kelpo tarttumaan musiikkiin.
Näin ei kuitenkaan ole. Kamarimusiikki voi nostattaa karjakon tai autokuskinkin arkipäivää, kiitos Seppo Kimasen suurtyön Kuhmossa.
Mitä sitten kannattaa kuunnella? Alla joitakin kamarimusiikin suurteoksia ja -sarjoja, suositeltavine levytyksineen.
Beethoven: Jousikvartetot (16 kpl). Kaikki kuulemani Talich-kvartetin levytykset ovat täysin vertaansa vailla, mutta myös Unkarilaisen kvartetin kokonaislevytys on ansiokas. Kannattaa kuunnella erityisesti nk. Suuri Fuuga, josta he löytävät aivan eri syvyyksiä kuin ketkään toiset.
Beethoven: Kreutzer- ja Kevätsonaatti (Yehudi Menuhin, viulu ja Wilhelm Kempp, piano). Musisoinnin iloa, kiiretöntä dialogia.
Sostakovits: Jousikvartetot. Näitä on, kuten Sostalla sinfonioitakin, tasan 15. Borodin-kvartetin kokonaissarja tulee pysymään ylittämättömänä referenssinä.
Bartok: Jousikvartetot (1-6)
Brahms: Klarinettisonaatit, viulusonaatit ja sellosonaatit
Debussy ja Ravel: Jousikvartetot. Nämä usein soitetaan ja levytetään parina. Erityisesti Ravelin tunnelmallinen mutta jännittävä kvartetto oli itselleni ensimmäinen kvartetto, joka oikeutti jousikvartettomuodon olemassaolon.
5.11.2009
Kaikkien aikojen pianolevytykset
Kuten kaikki listat, tämäkin lista on subjektiivisuudessaan muistinvarainen. Paljon listalle asiallisesti ottaen kuuluvia levytyksiä jää listan ulkopuolelle, kuten aina erilaisten best of-listausten kanssa on laita.
Dinu Lipatti, koko levytetty tuotanto
Dinu Lipatti (1917-1950), valitettavan nuorena leukemiaan kuolleen romanialaispianistin kaikissa levytyksissä (studiolevytykset koottu EMI:n 6 cd:n pakkaukseen) on definitiivisen autoritaarisuuden tuntua ilman minkäänlaista itsetehostusta. Lipatti soitti etenkin Bachia, Chopinia ja Mozartia ylimaallisesti, tekisi mieli sanoa transendentaalisesti, ylimpien voimien koskettamana, vaikka termi onkin Lisztin korruptoima, mutta myös hänen Ravelinsa, Schumanninsa ja Grieginsä ovat vertaansa vailla. Schumannin pianokonsertto on yhtäaikaisesti haltioitunut mutta täydessä kontrollissa; mahdottomasta mahdollinen. Mozartin 21. - ruotsalaisen pehmopornoelokuvan mukaan uudelleennimetty - konsertto osoittaa, että on pinnallista pitää Mozartia pinnallisena, ja hänen Bachissaan ateistikin kuulee jumalten kosketuksen. Lipattin Schubertissa ja Chopinissa yhdistyvät dialektisesti instrumentaalisesti näennäinen painovoiman voittaminen ja inhimillisen tragedian kosketus. Lipatti saa fortetkin soimaan; hänen staccatonsakaan ei ole koskaan perkussiivinen. Vahinko että jäimme ilman hänen Beethoveniaan. Kaikkien aikojen suurin pianisti.
Sergei Rahmaninov: Schumannin Karnevaali
Sergei Rahmaninov (1873-1943), joka tunnetaan ensisijaisesti säveltäjänä, henkensä pitimiksi soitti myös pianoa ja johti orkesteria. Ja miten hän soittikaan! Rahmaninov luonnehtii Karnevaalin karakteerikappaleiden sarjan, tuon pianon Enigma-muunnelmat eloisammin kuin kukaan toinen. Hän soitti myös Bachia ja Chopinia hienosti; lisäksi hän onneksi taltioi kaikki pianokonserttonsa, jotka kuuluvat välttämättöminä kaikkien pianosta kiinnostuneiden levyhyllyyn.
Samuel Feinberg: Bachin Tasavireinen klaveeri
Samuel Feinberg (1890-1962), aikanaan itänaapurissa legendaarinen pianisti, soitti Bachin Das Wohltemperierte Klavierin, tämän pianon vanhan testamentin hienommin kuin kukaan toinen, vaikka vertailussa olisivat Gould, Richter ja Fischer.
Claudio Arrau: Schubertin Moments musicaux, Wanderer-fantasia ja Klavierstücke.
Claudio Arrau (1903-1991), chileläinen mestaripianisti, jonka Finlandia-talon konsertin menetin artistin kuoleman takia, oli suuri koloristi. Arraun Liszt kuulostaa - harvinaista kyllä – täysipätöiseltä musiikilta, ja unkarilaisia fantasioitakin jaksaa kuunnella enemmän kuin yhden kerrallaan, vaikka ne muutoin kuulostavat kaikki samoilta. Arraun Beethoven on upeaa - Colin Davisin kanssa levytetty Keisarikonsertto avasi minulle Beethovenin musiikin ylipäätään - Chopin kolossaalista ja Schubertissa hän ylittää instrumenttinsa rajat; Arraun Schubert-levyssä piano ei enää ole piano, vaan paikoitellen se kuulostaa kitaralta tai jopa kanteleelta.
Simon Barere: The HMV recordings
Simon Bareresta (1896-1951), joka kuoli kesken konsertin, on sanottu, että hän oli Horowitz ilman Horowitzin heikkouksia. Bareren HMV-levytyksistä koottu kahden cd:n boksi sisältää ainakin teknisesti uskomattominta koskaan levytettyä pianismia. Etenkin Bareren Liszt on täysin omaa luokkaansa, mutta Barere ei typisty silkaksi virtuoosiksi: hän löytää Lisztistä ja Chopinista myös lyyrisiä sävyjä. Myös Schumannin Toccata ja Balakirevin Islamey ovat ylittämättömiä.
Josef Hofmann: Chopinin pianokonsertot
Josef Hofmann (1876-1957), jonka uran katkaisi alkoholismi, taltioi New Yorkissa konserttitilanteessa nämä Chopinin konsertot John Barbirollin kanssa. Koska Chopinin orkesterinkäyttö on lähinnä viitteellistä, perifeerinen äänitys ei haittaa. Etenkin ensimmäisen pianokonserton ensimmäisessä osassa noin 5 minuutin kohdalla henkeäsalpaava tekniikka ja ylittämätön runollisuus yhdistyvät. Kaikki muut Chopin-soittajat kuulostavat tämän jälkeen riittämättömiltä; kukaan toinen ei onnistu soittamaan jopa forteja, he vain paukuttavat.
Solomon: Beethovenin pianosonaatit 27-32
Solomon (Cutner) 1902-1988, jonka uran katkaisi jo 50-luvun loppupuolella aivohalvaus, oli ylittämätön Beethoven-tulkki. Hänen Hammerklavierinsa on suurin taltionti tästä pianokirjallisuuden suurimmasta sonaattijärkäleestä; yleensäkin hänen Beethovenissaan on tosi kyseessä, ja hänen soittonsa on aikuista ja vakavaa. Häneen pätee – kuten Lipattiinkin – kaikki itsetehostuksellisuuden puute. Myös Solomonin Chopin on upeaa, vaikkei ehkä kaikkein chopinmaisinta; Solomon ei tunteile vaan antaa musiikin puhua omalla painollaan.
Wilhelm Backhaus: Brahmsin pianomusiikkia (2 cd, sisältäen pianokonsertot)
Wilhelm Backhausin (1884-1969) Brahms on ideaalista. Se on maskuliinista, tunteilematonta, romantisoivaa kuorrutusta välttävää, suorastaan kuivakkaa kaikessa asiallisuudessaan. Näin Brahmsia tulee soittaa.
Artur Rubinstein: Chopinin pianomusiikkia (EMI 5 cd, sis. Pianokonsertot)
Rubinsteinia (1887-1982) pidettiin Chopinin synonyyminä, ja Rubinstein soittaa aina linjakkaasti, tunteilematta, antaen musiikin puhua omalla painollaan. Rubinstein on ainoa pianisti, jonka käsissä masurkoita jaksaa kuunnella kokonaisena sarjana. Lisäksi Rubinstein on Brahms-soittajista hyvä kakkonen Backhausin jälkeen, ja hänen levytyksensä Brahmsin ekasta Reinerin kanssa on ehkä kaikkien aikojen paras pianokonserttolevytys.
Benno Moiseiwitsch: Schumannin fantasia, Brahmsin pianomusiikkia
Benno Moiseiwitschin (1890-1963) soitossa yhdistyi hyvä maku ja musiikillinen arvostelukyky, maskuliininen strukturaalisuus ja rikas pianoääni. Moiseiwitsch on ainoa pianisti, joka saa Schumannin fantasian kuulostamaan vakavasti otettavalta musiikilta, ei vain pompöösiltä itsetehostukselta. Hänen Schumanninsa mutta myös Brahmsinsa on malliesimerkki tyylikkäästä pianonsoitosta.
Artur Schnabel: Beethovenin pianosonaatit
Artur Schnabel (1882-1951) sai tehtäväkseen levyttää ensimmäisenä kaikki Beethovenin 32 sonaattia, ja edelleenkin hänen näkemyksensä toimii referenssinä. Monista tunnetuista sonaateista on myöhemmin esitetty muitakin valideja näkemyksiä, mutta etenkin vähemmän soitetuissa sonaateissa (etenkin alkupään sonaateissa) Schnabel ymmärtää Beethovenia paremmin kuin kukaan häntä ennen tai kukaan hänen jälkeensä.
Edwin Fischer: Schubertin impromptut
Edwin Fischer (1886-1960), jonka isä eli jo Beethovenin ja isoisä jo Bachin aikakaudella, oli tunnettu etenkin Bach-tulkkina, mutta Schubertin impromptut eivät hänen käsittelyssään ole kahdeksan hajanaista improvisaatiota vaan yhtenä haltioituneena improvisaationa soitettu sarja. Lisäksi Furtwänglerin kanssa levytetty Beethovenin keisarikonsertto on klassisessa autoritaarisuudessaan ja harvinaislaatuisessa solistin ja kapellimestarin yhteisymmärräksessä yksi kaikkien aikojen suurimpia konserttolevytyksiä; myös Furtwänglerin kanssa tehty Brahmsin toka on erraattisuudessaankin ainutlaatuisen kiinnostava ja luova, mitä yleensäkin voi sanoa Fischeristä: ajoittaisista hutilyönneistään huolimatta, hänen kokonaiskäsityksensä musiikista on niin korkea, että häntä kuuntelee paljon mieluummin kuin erilaisten pianon idolikilpailujen voittajia. Fischer oli myös suurenmoinen Bach-tulkki; hänen pianokonserttonsa eivät varmasti ole tyylillisesti autenttisia mutta musiikillisesti ovat. Viides brandenburgilaiskonsertto on nykykäsityksen mukaan sikamaisen juhlallisesti pakattu, ja niin se onkin. Siinä on sellaista luksusta, johon ei yleensä ole nykyaikana varaa: siinä ei ole kiire mihinkään, ja etenkin solisteja – etenkin huilusolisti Gareth Morrisia – kuuntelee sulaksi nautinnokseen.
Svjatoslav Richter: Beethovenin Diabelli-muunnelmat
Svjatoslav Richterin(1915-1997), joka ihmisenä pakeni julkisuutta ja kaikkia määrittely-yrityksiä samoin kuin lumimies kameroita, käsissä Diabelli-muunnelmat kulkevat vääjäämättömän epätoivoisen matkan bagatellimaisesta alusta kohti vääjäämätöntä tragediaa. Richter soitti nuoteista, toisin kuin useimmat muut, koska ”hän osasi lukea niitä”. Ehkä kaikkien aikojen suurin pianolivelevytys. Lisäksi Richterin läpimurto länsimaissa – Beethovenin Appassionata – on aivan omassa kastissaan.
Emil Gilels: Lisztin h-mollisonaatti ja Schubertin 17. sonaatti
Emil Gilelsinkin (1916-1985) – erottaa tavanomaisen hyvistä pianisteista Liszt. Muuten jankuttava h-mollisonaatti on Gilelsin käsittelyssä kunnollista musiikkia, ja sama levy sisältää suurimman koskaan tehdyn levytyksen mistään Schubertin pianosonaatista (joita muuten soitetaan aika vähän). Myös Gilelsin levytys Brahmsin toisesta pianokonsertosta on monumentaalisuudessaan upea.
Glenn Gould: Bachin Goldberg-muunnelmat
Glenn Gould (1932-1982), jonka maine säestää itseään hyräilyllä ja narisevalla pianotuolilla kulkee miehen itsensä edellä, oli polyfonisti ylitse muiden, joka nyppii Bachin partituurin kaikki kerrokset irti toisistaan. Levy – joka oli Gouldin läpimurto – on ehkä levytetyn pianohistorian referentiaalisin levytys, eikä syyttä. Gould on paitsi inspiroitunut ja saa Bachin polyfonisen struktuurin toimimaan syvällisemmin kuin ehkä kukaan toinen; sitäpaitsi hänen sormitekniikkansa on kaikkien aikojen irtonaisinta. Muukin Gouldin levyttämä Bachin pianomusiikki on välttämätöntä, etenkin Das Wohltemperierte Klavier.
Wilhelm Kempff: Beethovenin pianokonsertot
Wilhelm Kempff (1895-1991). Riippumatta siitä, mitä versioita Beethovenin pianokonsertoista kuulee tai omistaa, näihin palaa aina, ja oikeastaan muita ei tarvita. Leitnerin johtamien Berliinin filharmonikkojen kanssa tehdyt levytykset ovat klassisia mutta niistä välittyy musisoinnin ilo. Moni pitää vanhempaa, Paul van Kempenin kanssa tehtyjä levytyksiä vieläkin parempina. Lisäksi Kempffin kokonaislevytystä Beethovenin sonaateista pidetään ”uutena” kaanonina Schnabelin jälkeen, ja hyviä ne yleisesti ottaen ovatkin. Yehudi Menuhinin kanssa levytetyt Beethovenin viulusonaatit ovat kamarimusiikkia parhaimmillaan, ja itselläni Kreutzer- ja kevätsonaatit avasivat oven kamarimusiikin maailmaan.
Vladimir Horowitz: Scarlattin sonaatit
Vladimir Horowitz (1902/03/04-1989), pianon virtuoosinen primadonna, jolla joskus poseeraus nousi musisoinnin edelle. Rubinstein sanoi hänestä osuvasti: Horowitz on häntä parempi pianisti mutta hän Horoa parempi muusikko. No, Scarlattin sonaatit tai oikeastaan sonatiinit – joita on kuutisensataa – ovat parhaita klaveeriminiatuureja joita on koskaan tehty, ja niissä narsismin piinaama Horowitz löytää sielunrauhan ja yksinkertaisuuden. Toscaninin kanssa tehty Tsaikovskin pianokonsertto taas jää historiaan aivan muista syistä; se on perverssissä konekivääritulituksessaan ja hakkaavuudessaankin aivan ylittämätön.
Krystian Zimerman: Debussyn preludit
Krystian Zimerman (1956-), joka saa edustaa listalla ainoana elossaolevia, edelleen aktiivisia pianisteja, saa Debussyn kolorismiin enemmän kerroksia kuin kukaan toinen; häneen verrattuna esimerkiksi Giesekingin kanonisoitu versio on jotensakin köyhä. Jos kaikista koskaan levytetyistä pianolevyistä tulisi valita yksi, saattaisi valinta kohdistua tähän.
Dinu Lipatti, koko levytetty tuotanto
Dinu Lipatti (1917-1950), valitettavan nuorena leukemiaan kuolleen romanialaispianistin kaikissa levytyksissä (studiolevytykset koottu EMI:n 6 cd:n pakkaukseen) on definitiivisen autoritaarisuuden tuntua ilman minkäänlaista itsetehostusta. Lipatti soitti etenkin Bachia, Chopinia ja Mozartia ylimaallisesti, tekisi mieli sanoa transendentaalisesti, ylimpien voimien koskettamana, vaikka termi onkin Lisztin korruptoima, mutta myös hänen Ravelinsa, Schumanninsa ja Grieginsä ovat vertaansa vailla. Schumannin pianokonsertto on yhtäaikaisesti haltioitunut mutta täydessä kontrollissa; mahdottomasta mahdollinen. Mozartin 21. - ruotsalaisen pehmopornoelokuvan mukaan uudelleennimetty - konsertto osoittaa, että on pinnallista pitää Mozartia pinnallisena, ja hänen Bachissaan ateistikin kuulee jumalten kosketuksen. Lipattin Schubertissa ja Chopinissa yhdistyvät dialektisesti instrumentaalisesti näennäinen painovoiman voittaminen ja inhimillisen tragedian kosketus. Lipatti saa fortetkin soimaan; hänen staccatonsakaan ei ole koskaan perkussiivinen. Vahinko että jäimme ilman hänen Beethoveniaan. Kaikkien aikojen suurin pianisti.
Sergei Rahmaninov: Schumannin Karnevaali
Sergei Rahmaninov (1873-1943), joka tunnetaan ensisijaisesti säveltäjänä, henkensä pitimiksi soitti myös pianoa ja johti orkesteria. Ja miten hän soittikaan! Rahmaninov luonnehtii Karnevaalin karakteerikappaleiden sarjan, tuon pianon Enigma-muunnelmat eloisammin kuin kukaan toinen. Hän soitti myös Bachia ja Chopinia hienosti; lisäksi hän onneksi taltioi kaikki pianokonserttonsa, jotka kuuluvat välttämättöminä kaikkien pianosta kiinnostuneiden levyhyllyyn.
Samuel Feinberg: Bachin Tasavireinen klaveeri
Samuel Feinberg (1890-1962), aikanaan itänaapurissa legendaarinen pianisti, soitti Bachin Das Wohltemperierte Klavierin, tämän pianon vanhan testamentin hienommin kuin kukaan toinen, vaikka vertailussa olisivat Gould, Richter ja Fischer.
Claudio Arrau: Schubertin Moments musicaux, Wanderer-fantasia ja Klavierstücke.
Claudio Arrau (1903-1991), chileläinen mestaripianisti, jonka Finlandia-talon konsertin menetin artistin kuoleman takia, oli suuri koloristi. Arraun Liszt kuulostaa - harvinaista kyllä – täysipätöiseltä musiikilta, ja unkarilaisia fantasioitakin jaksaa kuunnella enemmän kuin yhden kerrallaan, vaikka ne muutoin kuulostavat kaikki samoilta. Arraun Beethoven on upeaa - Colin Davisin kanssa levytetty Keisarikonsertto avasi minulle Beethovenin musiikin ylipäätään - Chopin kolossaalista ja Schubertissa hän ylittää instrumenttinsa rajat; Arraun Schubert-levyssä piano ei enää ole piano, vaan paikoitellen se kuulostaa kitaralta tai jopa kanteleelta.
Simon Barere: The HMV recordings
Simon Bareresta (1896-1951), joka kuoli kesken konsertin, on sanottu, että hän oli Horowitz ilman Horowitzin heikkouksia. Bareren HMV-levytyksistä koottu kahden cd:n boksi sisältää ainakin teknisesti uskomattominta koskaan levytettyä pianismia. Etenkin Bareren Liszt on täysin omaa luokkaansa, mutta Barere ei typisty silkaksi virtuoosiksi: hän löytää Lisztistä ja Chopinista myös lyyrisiä sävyjä. Myös Schumannin Toccata ja Balakirevin Islamey ovat ylittämättömiä.
Josef Hofmann: Chopinin pianokonsertot
Josef Hofmann (1876-1957), jonka uran katkaisi alkoholismi, taltioi New Yorkissa konserttitilanteessa nämä Chopinin konsertot John Barbirollin kanssa. Koska Chopinin orkesterinkäyttö on lähinnä viitteellistä, perifeerinen äänitys ei haittaa. Etenkin ensimmäisen pianokonserton ensimmäisessä osassa noin 5 minuutin kohdalla henkeäsalpaava tekniikka ja ylittämätön runollisuus yhdistyvät. Kaikki muut Chopin-soittajat kuulostavat tämän jälkeen riittämättömiltä; kukaan toinen ei onnistu soittamaan jopa forteja, he vain paukuttavat.
Solomon: Beethovenin pianosonaatit 27-32
Solomon (Cutner) 1902-1988, jonka uran katkaisi jo 50-luvun loppupuolella aivohalvaus, oli ylittämätön Beethoven-tulkki. Hänen Hammerklavierinsa on suurin taltionti tästä pianokirjallisuuden suurimmasta sonaattijärkäleestä; yleensäkin hänen Beethovenissaan on tosi kyseessä, ja hänen soittonsa on aikuista ja vakavaa. Häneen pätee – kuten Lipattiinkin – kaikki itsetehostuksellisuuden puute. Myös Solomonin Chopin on upeaa, vaikkei ehkä kaikkein chopinmaisinta; Solomon ei tunteile vaan antaa musiikin puhua omalla painollaan.
Wilhelm Backhaus: Brahmsin pianomusiikkia (2 cd, sisältäen pianokonsertot)
Wilhelm Backhausin (1884-1969) Brahms on ideaalista. Se on maskuliinista, tunteilematonta, romantisoivaa kuorrutusta välttävää, suorastaan kuivakkaa kaikessa asiallisuudessaan. Näin Brahmsia tulee soittaa.
Artur Rubinstein: Chopinin pianomusiikkia (EMI 5 cd, sis. Pianokonsertot)
Rubinsteinia (1887-1982) pidettiin Chopinin synonyyminä, ja Rubinstein soittaa aina linjakkaasti, tunteilematta, antaen musiikin puhua omalla painollaan. Rubinstein on ainoa pianisti, jonka käsissä masurkoita jaksaa kuunnella kokonaisena sarjana. Lisäksi Rubinstein on Brahms-soittajista hyvä kakkonen Backhausin jälkeen, ja hänen levytyksensä Brahmsin ekasta Reinerin kanssa on ehkä kaikkien aikojen paras pianokonserttolevytys.
Benno Moiseiwitsch: Schumannin fantasia, Brahmsin pianomusiikkia
Benno Moiseiwitschin (1890-1963) soitossa yhdistyi hyvä maku ja musiikillinen arvostelukyky, maskuliininen strukturaalisuus ja rikas pianoääni. Moiseiwitsch on ainoa pianisti, joka saa Schumannin fantasian kuulostamaan vakavasti otettavalta musiikilta, ei vain pompöösiltä itsetehostukselta. Hänen Schumanninsa mutta myös Brahmsinsa on malliesimerkki tyylikkäästä pianonsoitosta.
Artur Schnabel: Beethovenin pianosonaatit
Artur Schnabel (1882-1951) sai tehtäväkseen levyttää ensimmäisenä kaikki Beethovenin 32 sonaattia, ja edelleenkin hänen näkemyksensä toimii referenssinä. Monista tunnetuista sonaateista on myöhemmin esitetty muitakin valideja näkemyksiä, mutta etenkin vähemmän soitetuissa sonaateissa (etenkin alkupään sonaateissa) Schnabel ymmärtää Beethovenia paremmin kuin kukaan häntä ennen tai kukaan hänen jälkeensä.
Edwin Fischer: Schubertin impromptut
Edwin Fischer (1886-1960), jonka isä eli jo Beethovenin ja isoisä jo Bachin aikakaudella, oli tunnettu etenkin Bach-tulkkina, mutta Schubertin impromptut eivät hänen käsittelyssään ole kahdeksan hajanaista improvisaatiota vaan yhtenä haltioituneena improvisaationa soitettu sarja. Lisäksi Furtwänglerin kanssa levytetty Beethovenin keisarikonsertto on klassisessa autoritaarisuudessaan ja harvinaislaatuisessa solistin ja kapellimestarin yhteisymmärräksessä yksi kaikkien aikojen suurimpia konserttolevytyksiä; myös Furtwänglerin kanssa tehty Brahmsin toka on erraattisuudessaankin ainutlaatuisen kiinnostava ja luova, mitä yleensäkin voi sanoa Fischeristä: ajoittaisista hutilyönneistään huolimatta, hänen kokonaiskäsityksensä musiikista on niin korkea, että häntä kuuntelee paljon mieluummin kuin erilaisten pianon idolikilpailujen voittajia. Fischer oli myös suurenmoinen Bach-tulkki; hänen pianokonserttonsa eivät varmasti ole tyylillisesti autenttisia mutta musiikillisesti ovat. Viides brandenburgilaiskonsertto on nykykäsityksen mukaan sikamaisen juhlallisesti pakattu, ja niin se onkin. Siinä on sellaista luksusta, johon ei yleensä ole nykyaikana varaa: siinä ei ole kiire mihinkään, ja etenkin solisteja – etenkin huilusolisti Gareth Morrisia – kuuntelee sulaksi nautinnokseen.
Svjatoslav Richter: Beethovenin Diabelli-muunnelmat
Svjatoslav Richterin(1915-1997), joka ihmisenä pakeni julkisuutta ja kaikkia määrittely-yrityksiä samoin kuin lumimies kameroita, käsissä Diabelli-muunnelmat kulkevat vääjäämättömän epätoivoisen matkan bagatellimaisesta alusta kohti vääjäämätöntä tragediaa. Richter soitti nuoteista, toisin kuin useimmat muut, koska ”hän osasi lukea niitä”. Ehkä kaikkien aikojen suurin pianolivelevytys. Lisäksi Richterin läpimurto länsimaissa – Beethovenin Appassionata – on aivan omassa kastissaan.
Emil Gilels: Lisztin h-mollisonaatti ja Schubertin 17. sonaatti
Emil Gilelsinkin (1916-1985) – erottaa tavanomaisen hyvistä pianisteista Liszt. Muuten jankuttava h-mollisonaatti on Gilelsin käsittelyssä kunnollista musiikkia, ja sama levy sisältää suurimman koskaan tehdyn levytyksen mistään Schubertin pianosonaatista (joita muuten soitetaan aika vähän). Myös Gilelsin levytys Brahmsin toisesta pianokonsertosta on monumentaalisuudessaan upea.
Glenn Gould: Bachin Goldberg-muunnelmat
Glenn Gould (1932-1982), jonka maine säestää itseään hyräilyllä ja narisevalla pianotuolilla kulkee miehen itsensä edellä, oli polyfonisti ylitse muiden, joka nyppii Bachin partituurin kaikki kerrokset irti toisistaan. Levy – joka oli Gouldin läpimurto – on ehkä levytetyn pianohistorian referentiaalisin levytys, eikä syyttä. Gould on paitsi inspiroitunut ja saa Bachin polyfonisen struktuurin toimimaan syvällisemmin kuin ehkä kukaan toinen; sitäpaitsi hänen sormitekniikkansa on kaikkien aikojen irtonaisinta. Muukin Gouldin levyttämä Bachin pianomusiikki on välttämätöntä, etenkin Das Wohltemperierte Klavier.
Wilhelm Kempff: Beethovenin pianokonsertot
Wilhelm Kempff (1895-1991). Riippumatta siitä, mitä versioita Beethovenin pianokonsertoista kuulee tai omistaa, näihin palaa aina, ja oikeastaan muita ei tarvita. Leitnerin johtamien Berliinin filharmonikkojen kanssa tehdyt levytykset ovat klassisia mutta niistä välittyy musisoinnin ilo. Moni pitää vanhempaa, Paul van Kempenin kanssa tehtyjä levytyksiä vieläkin parempina. Lisäksi Kempffin kokonaislevytystä Beethovenin sonaateista pidetään ”uutena” kaanonina Schnabelin jälkeen, ja hyviä ne yleisesti ottaen ovatkin. Yehudi Menuhinin kanssa levytetyt Beethovenin viulusonaatit ovat kamarimusiikkia parhaimmillaan, ja itselläni Kreutzer- ja kevätsonaatit avasivat oven kamarimusiikin maailmaan.
Vladimir Horowitz: Scarlattin sonaatit
Vladimir Horowitz (1902/03/04-1989), pianon virtuoosinen primadonna, jolla joskus poseeraus nousi musisoinnin edelle. Rubinstein sanoi hänestä osuvasti: Horowitz on häntä parempi pianisti mutta hän Horoa parempi muusikko. No, Scarlattin sonaatit tai oikeastaan sonatiinit – joita on kuutisensataa – ovat parhaita klaveeriminiatuureja joita on koskaan tehty, ja niissä narsismin piinaama Horowitz löytää sielunrauhan ja yksinkertaisuuden. Toscaninin kanssa tehty Tsaikovskin pianokonsertto taas jää historiaan aivan muista syistä; se on perverssissä konekivääritulituksessaan ja hakkaavuudessaankin aivan ylittämätön.
Krystian Zimerman: Debussyn preludit
Krystian Zimerman (1956-), joka saa edustaa listalla ainoana elossaolevia, edelleen aktiivisia pianisteja, saa Debussyn kolorismiin enemmän kerroksia kuin kukaan toinen; häneen verrattuna esimerkiksi Giesekingin kanonisoitu versio on jotensakin köyhä. Jos kaikista koskaan levytetyistä pianolevyistä tulisi valita yksi, saattaisi valinta kohdistua tähän.
30.9.2008
David Oistrah 100 vuotta
Kaikkien aikojen ehkä suurimman viulistin, David Oistrahin syntymästä tuli eilen tullut kuluneeksi 100 vuotta. Odessassa syntynyt Oistrah esiintyi neuvostotaiteilijaksi runsaasti myös länsimaissa; virallisesti hän oli uskollinen puolueen mies ja järjestelmän huipputuote. Oistrah kuoli vuonna 1974 kesken kiertueen sydänkohtaukseen.
On tietenkin makuasia, kuka kaikista suurista viulisteista on suurin. Asiaa voi arvioida tyydyttävästi ainoastaan niiden viulistien osalta, joilta on säästynyt riittävän edustavasti ja kattavasti levytettyä materiaalia, mikä jättää listan ulkopuolelle sellaiset armoitetut geigeristit kuin Leopold Auer, Eugene Ysaye ja Niccolo Paganini.
Niistä viulisteista, joiden aktiivikaudesta tyydyttävä osa on dokumentoitu säilyneillä ääninäytteillä, varteenotettavia kandidaatteja Vuosisadan Viuluniekaksi ovat ainakin Fritz Kreisler (1875-1962), joka ruumiillisti romanttisen aikakauden wieniläisen charmin, jonka säveltämästä kadenssista Beethovenin viulukonserttoon on tullut monille oleellinen osa konserttoa ja jonka varhaisen mikrofonikauden levytykset 20-luvun lopulta loivat vallitsevan romanttisen tulkintatyylin näiden konserttojen esittämiselle. Kreisler oli myös tuottoisa säveltäjä, jonka viehättävät kahvilaminiatyyrit pianolle ja viululle kuuluvat vieläkin monien viulistien salonkiohjelmistoon.
Jascha Heifetz (1901-1987) oli liettualaisamerikkalainen virtuuosi, joka oli tunnettu ylittämättömästä, painovoiman rajat ylittävästä soittotekniikastaan. Hänen levytyksensä Tsaikovskin viulukonsertosta Fritz Reinerin johtamien Chicagon filharmonikkojen kanssa on ylittämätön; charmikkaampia puolia virtuositeetistaan hän esittelee esimerkiksi Lalo'n Sinfonie Espanolissa ja Chaussonin Poemessa. Ihmisenä hän sitävastoin kuuluu olleen varsinainen mulkvisti, joka ei suostunut ottamaan vastaan palatsinsa edessä odottaneita Wienin filharmonikkoja, jotka joutuivat jättämään Itävallan tuliaisena suurella vaivalla Los Angelesiin tuomansa sacherkakun kadulle.
Yehudi Menuhin (1916-1999) oli amerikkalainen viulisti, jota moni pitää vuosisadan suurimpana ihmelapsena. No, selvää onkin, että hänen viulutaiteensa saavutti lakipisteensä jo teini-ikäisenä, oikeastaan jo lapsena. Kuitenkin vielä vuoden 1970 levytys Beethovenin Kreutzer- ja Kevätsonaateista Wilhelm Kempffin kanssa on kamarimusiikkia parhaimmillaan, ja avasi minulle kamarimusiikin maailman. Menuhin tuli tunnetuksi myöhempinä vuosinaan myös erinomaisena kapellimestarina ja suurena humanistina.
David Oistrah on kuitenkin oma ehdokkaani Vuosisadan viulistiksi. Oistrahin soittoa leimaa autoritaarisuus, joka välittää tunnetta siitä, että esityksessä on kaikki paikallaan ilman että teknisiin keinoihin kiinnittäisi mitään huomiota. Oistrahin viulun ääni ei ole yhtä kultainen kuin Isaac Sternillä, bravuuri yhtä briljanttia kuin Heifetzilla tai soitossa samaa charmia kuin Kreislerillä. Oistrahin soitto on musiikkia siten kuin säveltäjä on sen tarkoittanut.
Kannattaa kuunnella ainakin vuonna 1957 Prahassa kapellimestari Jevgeni Mravinskin kanssa taltioitua Sostakovitsin 1.viulukonserttoa, joka onnistuu läpäisemään puutteellisen äänitystekniikan ja rautaesiripun. Sen intensiteetti, draama ja karuus ovat karmivia. Otto Klempererin kanssa levytetty Brahmsin viulukonsertto on kaikkien suurten ja vähemmänkin suurten viulistien esityksien rinnalla esimerkillinen; oikeastaan Brahmsin konsertosta tulee sinfoniaa, jonka yläpuolella viulu leijailee omissa sfääreissään, jolle orkesteri muovaa monumentin alustan. Myös Tsaikovskin ja Sibeliuksen viulukonserttojen levytykset ovat esimerkillisä. Niistä tulee aina mieleeni opiskeluaikani tiedekuntatenttibileet, joiden aamuöisen ja jo hieman rääppiväisen tunnelman nosti ylimaalliseksi tai ainakin kattoon Oistrah.
On tietenkin makuasia, kuka kaikista suurista viulisteista on suurin. Asiaa voi arvioida tyydyttävästi ainoastaan niiden viulistien osalta, joilta on säästynyt riittävän edustavasti ja kattavasti levytettyä materiaalia, mikä jättää listan ulkopuolelle sellaiset armoitetut geigeristit kuin Leopold Auer, Eugene Ysaye ja Niccolo Paganini.
Niistä viulisteista, joiden aktiivikaudesta tyydyttävä osa on dokumentoitu säilyneillä ääninäytteillä, varteenotettavia kandidaatteja Vuosisadan Viuluniekaksi ovat ainakin Fritz Kreisler (1875-1962), joka ruumiillisti romanttisen aikakauden wieniläisen charmin, jonka säveltämästä kadenssista Beethovenin viulukonserttoon on tullut monille oleellinen osa konserttoa ja jonka varhaisen mikrofonikauden levytykset 20-luvun lopulta loivat vallitsevan romanttisen tulkintatyylin näiden konserttojen esittämiselle. Kreisler oli myös tuottoisa säveltäjä, jonka viehättävät kahvilaminiatyyrit pianolle ja viululle kuuluvat vieläkin monien viulistien salonkiohjelmistoon.
Jascha Heifetz (1901-1987) oli liettualaisamerikkalainen virtuuosi, joka oli tunnettu ylittämättömästä, painovoiman rajat ylittävästä soittotekniikastaan. Hänen levytyksensä Tsaikovskin viulukonsertosta Fritz Reinerin johtamien Chicagon filharmonikkojen kanssa on ylittämätön; charmikkaampia puolia virtuositeetistaan hän esittelee esimerkiksi Lalo'n Sinfonie Espanolissa ja Chaussonin Poemessa. Ihmisenä hän sitävastoin kuuluu olleen varsinainen mulkvisti, joka ei suostunut ottamaan vastaan palatsinsa edessä odottaneita Wienin filharmonikkoja, jotka joutuivat jättämään Itävallan tuliaisena suurella vaivalla Los Angelesiin tuomansa sacherkakun kadulle.
Yehudi Menuhin (1916-1999) oli amerikkalainen viulisti, jota moni pitää vuosisadan suurimpana ihmelapsena. No, selvää onkin, että hänen viulutaiteensa saavutti lakipisteensä jo teini-ikäisenä, oikeastaan jo lapsena. Kuitenkin vielä vuoden 1970 levytys Beethovenin Kreutzer- ja Kevätsonaateista Wilhelm Kempffin kanssa on kamarimusiikkia parhaimmillaan, ja avasi minulle kamarimusiikin maailman. Menuhin tuli tunnetuksi myöhempinä vuosinaan myös erinomaisena kapellimestarina ja suurena humanistina.
David Oistrah on kuitenkin oma ehdokkaani Vuosisadan viulistiksi. Oistrahin soittoa leimaa autoritaarisuus, joka välittää tunnetta siitä, että esityksessä on kaikki paikallaan ilman että teknisiin keinoihin kiinnittäisi mitään huomiota. Oistrahin viulun ääni ei ole yhtä kultainen kuin Isaac Sternillä, bravuuri yhtä briljanttia kuin Heifetzilla tai soitossa samaa charmia kuin Kreislerillä. Oistrahin soitto on musiikkia siten kuin säveltäjä on sen tarkoittanut.
Kannattaa kuunnella ainakin vuonna 1957 Prahassa kapellimestari Jevgeni Mravinskin kanssa taltioitua Sostakovitsin 1.viulukonserttoa, joka onnistuu läpäisemään puutteellisen äänitystekniikan ja rautaesiripun. Sen intensiteetti, draama ja karuus ovat karmivia. Otto Klempererin kanssa levytetty Brahmsin viulukonsertto on kaikkien suurten ja vähemmänkin suurten viulistien esityksien rinnalla esimerkillinen; oikeastaan Brahmsin konsertosta tulee sinfoniaa, jonka yläpuolella viulu leijailee omissa sfääreissään, jolle orkesteri muovaa monumentin alustan. Myös Tsaikovskin ja Sibeliuksen viulukonserttojen levytykset ovat esimerkillisä. Niistä tulee aina mieleeni opiskeluaikani tiedekuntatenttibileet, joiden aamuöisen ja jo hieman rääppiväisen tunnelman nosti ylimaalliseksi tai ainakin kattoon Oistrah.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)