Nimby ja ammattivalittaja ovat seurauksia, eivät syyllisiä

Usein asukkaiden mahdollisuus ottaa kantaa kaavoihin näyttäytyy nimbyilynä, omalle takapihalle tai etuovelle kohdistuvien rakennushankkeiden vastustamisena tai oman kotikadun liikenteen lisääntymisen vastustamisena. Erityisen äänekästä vastustus on etenkin erilaisiin sosiaalisiin laitoksiin liittyen, kuten esimerkiksi asuntoloihin tai turvakoteihin. Vastustajat pelkäävät yleensä epäsuorasti oman kiinteistön tai kodin arvonlaskua näistä sosiaalisista laitoksista lähtevän ajatellun järjestys- tai liikennehäiriön takia tai sitten kyse on ihan siitä, että näiden häiriöiden ajatellaan olevan naapurustosaniteetillinen ongelma.

Kaavoittaminen on erilaisten intressien yhteensovittamista. Kaavoittaja puolustautuu "nimbyjä" vastaan sillä, että hän huolehtisi kokonaisuudesta kun taas asukasaktivistit puolustautuvat tätä kokonaisuutta vastaan, joka kuitenkin käytännössä on useimmiten postimerkkikaavoitusta. Joskus vaihtoehtoina ovat lisääntyvä liikenne jonkun kadun varrella ja koko kaupungin mittakaavassa ainutlaatuinen viheralue.

Olen ollut perustamassa Helsingin Keskuspuistoa suojelevaa kansalaisliikettä Ei enää palaakaan Keskuspuistosta, muotoillut Kaupunkimetsäliikkeen lausuntoa Maankäyttö- ja rakennuslaista ja opiskellut kaupunkimaantiedettä Oslossa, jossa osallistuin lisäksi paikallisagendatoimintaan. Suomessa olen tehnyt asukastoimintaa palkkatyönä, ja voi tietysti olla, että tämä suhteellisen laaja-alainen perspektiivini kaavoitukseen ja asukasaktivismiin yleensäkin sekä tutkimuksen että vaikuttamisen kohteena vaikuttaa omaan näkökulmaani osallisuudesta.

Sen minä ymmärrän, että kaavasuunnitelmista tiedotetaan proaktiivisesti vain kaavan välittömässä läheisyydessä asuville, mutta sitä minä en hyväksy, että kaava-alueesta kauempana asuvan sudeettiaktivistin vaikuttamisenhalua yritetään torpata. Kyllä ympäristöstään on oikeus olla kiinnostunut vaikka kyse ei olisikaan omasta takapihasta. Ja tulen vaikuttamaan Helsingin Keskuspuistossa tai Kaarelassa vielä hautani takaakin.

Miksi sitten asukkaiden vaikuttaminen on niin kovin usein nimbyilyä? Paljolti kyse on vakiintuneesta Maankäyttö- ja rakennuslain osallisuuden ja osallistumisen tulkintatavoista, jotka aiheuttavat näköharhoja ja vääristävät näkökulmia. Jos asukkaat otettaisiin mukaan omaksi kokemansa ympäristön suunnitteluun, heillä olisi mahdollisuus olla aktiivisia ja rakentavia suhteessa kaavoitukseen. Kun heille tuodaan kaavasuunnitelmia kommentoitaviksi, oikeastaan ainoa vaihtoehto on vastustaa niitä: sekä niiden sisältöä että kaavoitusprosessia. Ja kun kaavasuunnitelmista tiedotetaan vain niiden välittömässä läheisyydessä asuville, tällöin luonnollisena seurauksena on nimbyily. Ja silloin kun elinympäristöstään kiinnostunut ihminen ottaa kantaa kaavaan, joka ei nyt ole ihan hänen omalla takapihallaan, hänet leimataan ammattivalittajaksi.

Kun ei anneta vaikuttaa rakentavalla tavalla ennen, ainoaksi vaihtoehdoksi jää vaikuttaa ei-niin konstruktiivisesti jälkeen. Nimbyt ja ammattivalittajat eivät ole syy kaavoituksen hitauteen, vaan seuraus Maankäyttö- ja rakennuslain vallitsevasta tulkintatraditiosta.

Mitä väliä on kunnilla?

Kun Siuntion kunnanvaltuuston 1. varapuheenjohtaja Merja Laaksonen voivotteli tiistaiaamuisessa Hesarissa Siuntion kunnan haihtumista kartalta sen liittyessä suur-Lohjaan, hän ei esittänyt ainuttakaan asiaperustetta sille, miksi tämä ei nyt ole niin hyvä asia. Hän kyllä totesi, että se on "kuntalaisten tahdon vastaista".

Sivuutan tässä sen arvelemisen, mistä hän tietää kuntalaisten tahdon. Pohtikaamme sen sijaan kuntien olemusta ja tehtävää. Kuntien tehtävänähän on Suomessa tuottaa peruspalvelut. Niiden luulisi kiinnostavan kuntalaisiakin. Jos kunnilla on jokin muu merkitys kuntalaisille, se liittynee identiteetin ankkuroitumiseen paikallisuuteen.

Ei siuntiolaisuus ole yhtään sen suuremmassa vaarassa kuin emäsalolaisuus, tolkkislaisuus tai hinthaaralaisuuskaan Porvoossa. Kohtaan päivittäin työssäni ihmisiä, joiden kotipaikka on monien polvien ajan ankkuroitunut ohi, yli ja ali kuntarajojen johonkin paljon pysyvämpään. Paikallisuuteen.

Vantaan ja varsinkin Espoon liittymistä Helsinkiin on vastustettu virallisena verukkeena paikallisdemokratian ja -identeetin karkaaminen asukkailta. Oikeana syynä on tietenkin nimbyily, mutta kukas siitä. Kuntaliitoslaboratoriot voisikin aloittaa pääkaupunkiseudulta. Espoolaisten ja vantaalaisten paikallisidentiteettien menettämisen suhteen ei nimittäin tarvitse olla kovin huolissaan; ei ole olemassa sellaisia paikkoja kuin Espoo tai Vantaa, vaan paikkoja nimeltä Olari, Niipperi, Haukilahti tai Ylästö, Kivistö tai Itä-Hakkila.

Jos paikallisidentiteetin menetyksen pelko on täysin turhaa, ja jos suuri kunta kykenee huolehtimaan pientä paremmin peruspalveluiden säilymisestä mutta ennen kaikkea niiden laadusta, asukasmielipiteen taakse piiloutuva, omista rakkaista luottamustehtävistä kiinni kynsin ja hampaiden pitävä nimbyily on vastuutonta leikkiä kuntalaisten peruspalveluilla. Ainoa huolenaihe kuntaliitoksissa liittyy siihen, että taataan palvelujen olevan myös asukkaiden saavutettavissa, ei vain saatavissa. Näin ei välttämättä ole, jos fuusiokunta kattaa puoli maakuntaa, kuten Kouvola.

Kuntaliitokset ovat paitsi käytännöllinen, myös moraalinen kysymys. Kuntaliitokset lopettavat vapaamatkustamisen, jossa kehyskunnat loisivat maakuntakeskuksen ympärillä, toisinaan jopa lakkauttamalla omia palveluitaan käytännössä työntäen likapyykkinsä toisten pestäviksi.

Asukkaita ja käyttäjiä

Maankäyttö- ja rakennuslaissa sanotaan, että ne tahot, joita kaava koskee, voivat sanoa sanasensa sen suunnittelussa. Asianosaisuus tulkitaan aina läheisyytenä: asianosaisuus ja asukkuus nähdään synonyymeinä.

Kuitenkin, ihminen on luotu liikkumaan. Suurin osa meistä harrastaa, rakastaa, tekee töitä, opiskelee, tai ainakin joitakin näistä ja liikkuu päästäkseen tekemään näitä asioita. Suurin osa meistä on myös harrastanut, rakastanut, työskennellyt tai opiskellut.

Ihminen ei ole mikään monoliitti. Paikat pysyvät paikoillaan, ihmiset eivät. Ihminen voi tuntea olonsa kotoisaksi monessa paikassa silloinkin kun hänellä olisi vain yksi koti. Ja monella on monta kotia: esimerkiksi minä asun arkipäiväni Helsingissä, osan viikonlopuistani Porvoossa ja osan viikonlopuistani Oslossa. Kuten 80-luvulla suosittu laulaja Paul Young lauloi, "wherever I lay my hat, there's my home".

Tunnen oloni kotoisaksi ainakin Kannelmäessä, Munkkivuoressa, Töölö-Meilahti-Laakso -alueella ja Porvoossa, Vantaan Kivistö-Kannisto -alueella ja Keskuspuistossa, vaikka en ole asunut siellä. Keskuspuistossa asuvat vain korpit, metsäkauriit, palokärjet, kanit, satakielet, asunnottomat metsien miehet ja naiset sekä muut huuhkaimet.

Edellämainittujen aluiden lisäksi, minun sydänalaani koskettaa aina kun kuulen että jotakin sellaista aluetta heikennetään, jonka osaan sijoittaa omalle subjektiiviselle kokemuskartalleni. Ja itse asiassa silloin kun mitä tahansa aluetta huononnetaan. Olen osana ihmiskuntaa osallinen aina kun mitä hyvänsä ympäristöä heikennetään.

Jos nyt joku ei hyväksyisi maailmoja tai ainakin ihmiskuntaa syleilevää osallisuustulkintaani, niin kun esimerkiksi pyöräilen työmatkaani Keskuspuiston läpi Kannelmäkeen tai tulen kuntosalilta Pitäjänmäestä Kannelmäkeen, totta mooses minua koskettaa se, mitä matkani varrella tapahtuu. Nämä reitistöt ovat päivittäisympäristöjäni! En kuitenkaan satu olemaan pitäjänmäkeläinen tai haagalainen, puhumattakaan keskuspuistolaisesta joten minulle ei lähetetä sellaisia ksv:n kyselylomakkeita joita kuulemma "asukkaille" lähetetään silloin kun heidän ympäristöään siivotaan, suunnitellaan, parannetaan, puhdistetaan tai raiskataan. Enkä tiedä, miten esimerkiksi huuhkajan mielipidettä kerättäisiin. Se kun taitaisi olla huu.

Jos joku keksisi sellaisen systematisoidun kanavan kerätä mielipiteitä suunnitteluhankkeista myös sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät syystä tai toisesta käytä aktiivisesti internettiä tarkistaakseen osoitteesta www.hel.fi/ksv mitä milloinkin ja missäkin tapahtuu, hän saa minulta pusun ja papukaijamerkin!

Metsä pitää möröt ja pöpöt loitolla

Oslon kaupunkimetsän asemasta vallitsee täysi yksimielisyys. Kuva Trollvannetin rannalta.

Helsingin kaupungin rakennusviraston osastopäällikkö Raimo K. Saarinen puolustaa vapunpäivän Hesarissa kaupungin tehometsän"hoitoa", väittäen, että luonnonhoidon yhtenä lähtökohtana on asukasmielipide. No, kuten Maankäyttö- ja rakennuslain kuulemispykälästäkin tiedetään, kuuleminen ei vielä tarkoita kuuntelemista. Toiseksikin, mielipiteellä voidaan perustella mitä erilaisempia ja jopa keskenään ristiriitaisia toimenpiteitä. Jos esimerkiksi yksikin hieman liikaa luonnosta vieraantunut kokee metsät pelottavina pusikkoina, jotka kätkevät sisäänsä itsensäpaljastajia ja seksuaalirikollisia, tämäkin jo saattaa riittää syyksi metsän parturoimiseen.

Saman päivän lehdessä oli toinenkin kirjoitus, joka osoittaa nykykaupunkilaisen luonnosta vieraantumisen lieveilmiöt. Professori Tari Haahtela peräänkuulutti kaupunkilaisilta sienimetsään menemistä, kasvimaan möyrimistä, ylipäätään luontosuhteen hankkimista, jos sellaista ei vielä ole. Haahtela toteaa poleemisesti, että "lasten olisi hyvä olla hieman kylmissään, hieman nälkäisiä ja hieman likaisia". Kun ihmisen omalla vastustuskyvyllä ei ole kosketusta luonnon mikrobeihin, hänen alttiutensa allergioihin moninkertaistuu.

Kaupungissa luonnosta vieraantumisella on siis todellisia seurauksia. Kaupunkimetsät ylläpitävät ja luovat luontosuhdetta, mikä pitää turhat möröt ja pöpöt loitolla.