Brucknerin kultti

Itävaltalaissäveltäjä Anton Bruckner (1824-1896), joka teki lähinnä sinfonioita ja uskonnollista messumusiikkia, on oma, aivan erityinen suosikkisäveltäjäni. Bruckner oli syvästi kristillistä uskoa tunnustava ja luontoa rakastava mies, ja koen hänen sinfoniansa oman luontorakkauteni ja holistisen ja metafyysisen joskin ateistisen maailmankatsomukseni soiviksi kuviksi. Tarkastelen alla Brucknerin sinfonioita ja niiden levytyksiä.

Brucknerin sinfonioiden esitystraditioihin liittyy monia paikallisia kultteja. Takashi Asahina Japanissa, Georg Tintner Uudessa Seelannissa, Sergiu Celibidache Münchenissa, puhumattakaan Günter Wandista Kölnissä ja Eugen Jochumista Dresdenissä. Moni muuten suurelle yleisölle varsin tuntemattomaksi jäänyt kapellimestari tunnetaan Bruckner-spesialistina, olkoonkin, että myös universaalit suurnimet, sellaiset kuin Karajan, Klemperer, Haitink, Barenboim ja Furtwängler ovat jättäneet pyyhkiytymättömät sormenjälkensä Bruckner-esitystraditioon ja diskografiaan.

Bruckner ei hyväksynyt kahta nuoruudenteostaan, myöhemmin tuplanollaksi ja nollaksi nimettyjä äpärälapsiaan sinfoniseen kaanoniinsa, vaikka upeaa musiikkia nekin ovat. Itse elän tyytyväisenä Vladimir Ashkenazyn Ondinelle nollanollasta tehdyn levytyksen ja Daniel Barenboimin "nollasta" tekemän DG-levytyksen kanssa.

Brucknerin sinfoniat ovat keskeneräiseksi jäänyttä yhdeksättä lukuunottamatta neliosaisia, sonaattimuotoisia. Niissä ensimmäinen osa on tyypillisesti tunnelmaltaan joko ylevöittävä tai mystinen johdanto. Hidas osa on toisena kaikissa muissa paitsi kahdessa viimeisessä sinfoniassa, ja nämä hitaat osat sisältävät ehkä vaikuttavinta koskaan sävellettyä sinfonista musiikkia. Scherzo-osat tavallisesti ovat mallia sotaisa scherzo - lyyrinen trio - scherzon kertaus. Niissä on huumoriakin kosolti, sellaista aika roisia Schweinsteigen-huumoria. Finaalit eivät yleensä ole Brucknerin parasta antia, paitsi vitosessa ja ysissä, jossa ei oikeastaan ole finaalia vaan säveltäjän elämän hiipumisen merkiksi hiipuva mahtava adagio.
 
Kokonaislevytyksiä Brucknerin sinfonioista on saatavilla lukuisia. Itse olen kuunnellut kannesta kanteen Karajanin 70-luvun paketin, molemmat Eugen Jochumit (60-luvulla Berliinin filharmonikkojen ja Bayerin radio-orkesterin kanssa tehdyn sekä 70-luvun Statskapelle Dresden-paketin), Bernard Haitinkit, Stanislaw Skrowaczewskit ja Günter Wandit. Kaikki ovat vallan erinomaisia, mutta Jochumin Dresden-paketin kanssa olen oppinut elämään jo opiskeluajoistani, jolloin uusin sen lp-levyinä aina vain uudestaan Myyrmäen kirjastosta. Se taisi olla yhdestä kolmivuotisjaksosta omassa hyllyssäni noin kahden vuoden ajan, ennen kuin ostin sen pois cd:inä Stockalta. Haitinkin paketti on järkevää ja hyvää perus-Bruckneria, Karajanin paketti on hieno mutta epätasainen. Nelonen ja kutonen ovat lähes käyttökelvottomia kun taas kolme viimeistä sinfoniaa ovat levykirjallisuuden klassikkoja. Wandin Bruckner alleviivaa säveltäjää Schubertia seuraavana klassikkona; hänen anttoninsa on valoisaa ja lyyristä. Skrowaczewskista olisin halunnut pitää enemmän, mutta se ei jättänyt minuun mainittavampia muistijälkiä. Barenboimin Berliinin paketin aion vielä joskus kuunnella ja ehkä hankkiakin, siitä ainakin ysi ja vitonen ovat hyvässä maineessa.

Brucknerin sinfonioista on lukuisia painoksia, joista tavallisimmat ovat Haasin ja Novakin editiot. Niiden erot ovat mielestäni hiuksenhienoja. Säveltäjän nk. alkuperäispartituurit ovat ehdottomasti aficionadolle välttämätöntä kuunneltavaa. Ne on levyttänyt kokonaan ainakin Eliahu Inbal erittäin laadukkaasti, ja ainakin nelossinfonia eroaa merkittävästi totutusta.

Ensimmäinen sinfonia on itseluottamusta puhkuva nuoruudenteos, vaikkakin säveltäjä olikin jo reilu nelikymppinen.Sinfonia on rytmiikaltaan vinkeän äkkiväärä, jotenkin joka suuntaan keikahteleva. Eugen Jochumin vanhempi levytys on ylittämätön, etenkin sen hidas osa on riipaisevan kaunis. Sinfonian ensimmäisen osan viimeiset kolmisen minuuttia ovat vaskisoitinten riemunjulistusta.

Toisesta sinfoniasta ylittämättömän esityksen tarjoaa yllättävä taho, sir Georg Solti, jonka kolmannen sinfonian levytys taas on brutaalina vältettävä. Soltin lähes tuikean tarkka epäsentimaalisuus tuottaa uskomattoman kauniita tuloksia. Soltin levytyksessä toisen sinfonian pulssi ei katkea missään vaiheessa, ja siltikin se on kaihoisan kaunis. Toinen sinfonia on aliarvostettu ja hyvin vähän soitettu, syyttä. Se enteilee kuudetta sinfoniaa, joka taas on lähes liian kaunista musiikkia.

Kolmas sinfonia alkaa hiipien, ja mitä kevyemmin sen alun jousisoinnin saa kellumaan, sitä parempi. Eugen Jochumin myöhäisin Dresden-levytys toteuttaa tämän parhaiten. Myös ne otteet, mitä olen kuullut Hans Knappertsbuschin levytyksestä, antavat ymmärtää, että myös hyvin epäsentimaalinen ja joutuisa otekin voi viedä tämän teoksen ytimeen. Kolmosessa on yksi parhaita Brucknerin Scherzo-osia, mutta kokonaisuutena kolmonen on minulle vierain Brucknerin sinfonioista.

Oma ensituttavuuteni Bruckneriin oli Töölön kirjastosta lainaamani Otto Klempererin levytys neljännestä eli "Romanttisesta" sinfoniasta. Klemperer on edelleen teoksesta ylittämätön tulkki, hänen suoraviivainen tyylinsä pitää teoksen rakenteen oikeastaan ainoana koossa. Eugen Jochumin molemmat levytykset ovat myös hienoja. Ehdottomasti kuulemisen arvoinen on myös Eliahu Inbalin "alkuperäislevytys", jossa etenkin hitaan osan loppu tuntuu kuin valuvan tulivuoren kraateriin. Furtwänglerin Kairossa tekemässä live-levytyksessä musiikki katkeaa ja katoaa välillä kokonaan. Ehdottoman jännittävää ja vangitsevaa.

Levyttämisestä kieltäytyneen romanialaisen zenbuddhisti Celibidachen tulkintoja julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen, ja paljon niitä oli odotettu ja hehkutettu. Hesarin Jukka Isopuro nosti ne koko äänilevyhistorian suurimmiksi äänitteiksi, minkä ansiosta nuhtelin häntä kerran kohtuuttomien odotuksien nostattamisesta. Joka tapauksessa niistä kannattaa kuulla ainakin nelonen, kutonen ja kasi, vaikka nelosessa intensiteetti välillä hädin tuskin riittää kantamaan teoksen hereillä. Hämmästyttävän upeita ne ovat kuitenkin, elämää suurempia kokemuksia, ja teknisesti aivan hämmästyttäviä ollakseen livelevytyksiä.

Vitonen on omituinen teos. Satuin kerran Oopperataloon konserttiin, jossa mies kerran päätti päättää päivänsä aikomalla kuolemanhyppyä kesken ensimmäisen osan. Hämmästyttävää kyllä, kuin yhteisestä sopimuksesta neljä lähellä istunutta miestä kantoi miespolon suorin jaloin ulos. Brucknerin sinfonioista viides on rakenteeltaan ehdottomasti mielenkiintoisin, siinä finaalissa aikaisimpien osien teemat ensin kerrataan alussa, ja teos oikeastaan loppuu ennen kuin se edes alkaa, kerättyään ensin vauhtia yhteen musiikkihistorian mahtavimmista loppunousuista viimeiset noin kolmisen minuuttia. Jascha Horensteinin livelevytys vuodelta 1971 on aivan omassa luokassaan intensiteetissään; lähimmäs tulee Furtwänglerin sota-aikainen liveversio. Aivan ihanteellista studiolevytystä tästä teoksesta en ole kuullut.

Kuudetta sinfoniaa kuunnellen yritin päästä yli ensirakkaudestani. Sen hitaassa osassa on aivan taivaallinen oboesoolo, ja Otto Klempererin levytyksessä Sidney Sutcliffen oboe itki samassa tahdissa kuin minä. Klempererin epäsentimentaalisessa tyylissä teoksen järkyttävyys pääsee kaikkein eniten oikeuksiinsa. Aivan toisenlaisen kokemuksen tarjoaa Celibidache, jossa hidas osa kestää 22 minuuttia Klempererin 14.42 minuuttia vastaan. Celibidachella etenkin vasket julistavat kuin taivaalliselle tuomiolle, tuomiopasuunoita kuulemaan menevä pystypäinen syntinen. Myös Christoph von Dohnanyin Clevelandissa tekemä levytys on upea, ennen kaikkea upeasti soitettu. Tässäkin teoksessa pitää välttää sir Georg Soltin levytystä.

Seitsemäs sinfonia lienee mestarin melodisin ja kaikkein lähestyttävin teos. Sen kanssa taas toivotin ensirakkauteni tervetulleeksi. Voin suositella siitä esimerkiksi Eugen Jochumia, Herbert von Karajania, Dohnanyitä tai Haitinkia. Dohnanyin levytys on ehkä upeimmin soitettu, Jochum riipaisevin ja Karajan ehkä kokonaisuutena paras. Seiska on varsin valoisa teos, ja sen toinen, hidas osa yksi sinfoniakirjallisuuden kauneimmista.

Kahdeksas on taas koko sinfoniakirjallisuuden suurimmista järkäleistä ja minulle hieman problemaattinen. Aivan omassa kastissaan on Celibidache, mitä tulee kestoon: hänellä teokseen menee tunti neljäkymmentäkolme minuuttia kun useimmat "kamelinajajat" (käyttääkseni Sergiun oma termiä) hurjastelevat sen johonkin tunti viidentoista ja tunti 25 välille. Celibidachen levytys on kuitenkin suurensuuri kokemus. Erinomainen digitaalinen peruslevytys siitä on Carlo Maria Giulini, ja vanhempi peruslevytys Karajanin vuoden 1957 versio, jossa on hämmästyttävän hyvä äänitys. Hans Knappertsbuschin versio lienee jännittävin kuulemani, vaikka sen suhteellisen ohuehko äänitys voikin vaatia joiltakin suvaitsevaisuutta.

Yhdeksännestä sinfoniasta on tarjolla vaikka kuinka paljon upeita levytyksiä. Furtwänglerin livelevytys 40-luvulta on intensiteetissään aivan kärventävä. Klempererin rauhallinen strukturalismi tuo teoksesta esille kaiken. Horensteinin livelevytyksessä yhdistyvät molempien parhaat puolet ihanteellisella tavalla. Karajanin 70-luvun levytys on ehkä kuitenkin ihannelevytys, nimenomaan taltiointina.

Kun tartuin Töölön kirjastossa vähän yli 20 vuotta sitten Bernard Haitinkin levytykseen Brucknerin 7.sinfoniasta, loppuelämäni mittainen matka alkoi. Brucknerin musiikki on minun sieluni soiva toteutus.

Kirkastettua Mahleria

Nyt Mahlerin kuoleman satavuotisjuhlavuoden lopussa on aika pohtia suhdettani Gustav Mahleriin. Mahler (1860-1911), jonka mukaan sinfonian piti sisältää kaikki, oli julkilausutusti oman mestarimme Sibeliuksen antiteesi: Sibeliuksen musiikissa yksi johtoteema kantoi yhden teoksen alusta loppuun. Kun Sibeliuksen taide on tiivistämisen ja kiteytyksen taidetta, Mahlerin musiikki on kuin runsaudensarvi, sekahedelmäsalaatti ja valintamyymälä: sama teos voi sisältää sekä taivaan että helvetin, suurimman ilon ja kauhistuttavamman ahdistuksen, inhimillisen sivistyksen ja luonnonläheisyyden samalla kertaa.

Mahlerin musiikki raottui minulle pikkaisen murrosikäisenä, jolloin kuulin radiosta Ylösnousemussinfoniaa (no 2) ja laulusarjaa das Lied von der Erde (joka on oikeastaan sinfonia altolle ja tenorille). Pidin musiikkia kiehtovana, mutta en rohjennut vielä lähteä siihen oma-aloitteisesti tarttumaan, kunnes lainasin 21-vuotiaana Töölön kirjastosta Bernard Haitinkin levytyksen hänen 4.sinfoniastaan. Tämä avasi Mahlerin portit.

Mitä levytyksiä Mahlerin teoksista sitten kannattaa kuulla? Ensimmäisestä, toisesta ja yhdeksännestä Bruno Walterin 50-60 -luvun vaihteen levytykset ovat itseään suosittelevia klassikoita, ja yhdeksäinen on ylipäätään yksi hienoimpia sinfonialevytyksiä ikinä. Wienissä ennen sotaa tehty vanhempi levytys on eloisampi ja myös välttämätön alanharrastajalle. Kathleen Ferrierin ja Julius Patzakin kanssa tehty das Lied von der Erde on ohittamaton, ei vähiten laulajien ansiosta. Tästä perusteellisemman arvostelun voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Kolmosesta klassinen versio on Jascha Horensteinin monikanavalevytys 60-luvulta. Itse en ole kuullut sitä, mutta Horensteinin live-versio das Liedistä on myös upea, ja livelevytys seiskasta ehkä jännittävin seiska. Muuten seiskasta hyvä peruslevytys on sir Georg Solti. Kutosessa ääripäitä edustavat George Szellin marssimainen leppymätön levytys ja sir John Barbirollin versio, jossa sinfonia on kuin kuoleva elefantti.

Kahdeksaisen ylenpalttisuudessa minulle on tähän saakka kommunoinut parhaiten Rafael Kubelikin mozartmaisen musikaalinen levytys. Vitosesta on hyviä levytyksiä pilvin pimein. Itselleni mittatikku on Barbirollin humaani versio; myös Herbert von Karajanin upeasti soitettu vitonen, jonka Adagietton lopussa on upea, pitkä sellolegato, on hieno. Nelosesta Willem Mengelbergin livelevytys vuodelta -39 on jännittävä, ja siinä Concertgebouw-akustiikka pääsee yllättävän hyvin oikeuksiinsa, vaikka taltiointi on näinkin vanha. Hyviä peruslevytyksiä nelosesta on tarjolla sitten vaikka kuinka paljon; esimerkiksi mainittu Haitink, Szell ja Paul Kletzki.

Sinfonioiden kokonaislevytyksiä on tarjolla hyvin paljon. Kokonaisuudessaan olen kuunnellut Kubelikin, Bernsteinin uudemman paketin, Tennstedtin ja nyt olen päässyt juuri hankkimassani Gary Bertinin paketissa loppusuoralle. Israelilainen Gary Bertini (1927-2005) on ehtinyt hankkia pienimuotoisen kulttimaineen nimenomaan Mahler-levytyksillään, jotka hän teki Kölnin radio-orkesterin (nyk. WDR Rundfunk Orchester) kanssa 80-luvun jälkipuoliskolla ja 90-luvun alussa. Niitä voi pitää Bertinin pääteoksena, ja niihin piintynyt arvostelma "välimerellisyys" on vähättelyä. Kyllä niissä voimaa ja täyteläisyyttä on yllin kyllin. Luonnonvalolla ne kyllä käyvät.

Miksi sitten sinfonioista kannattaa hankkia kokonaislevytyksiä? Niissä ilmenee säveltäjän tyylin muuttuminen ja sinfonioiden sijoittuminen keskenään säveltäjän kaanonissa. Saman kapellimestarin sinfonioissa on sama perussoundi, kun taas Kubelikin ja Bernsteinin rinnastaminen on kuin rinnastettaisiin kesäkeitto ja stroganoffi.

Kubelikin mozartmainen, klassinen lyyrisyys pääsee oikeuksiinsa erityisen hyvin ykkösessä ja nelosessa, Bernsteinin tyyli korostaa musiikin romanttista subjektiivisuutta. Soltin lihaksikas ja virtuoosinen tyyli sopii erityisen hyvin seiskaan, mutta toimii hienosti myös ykkösessä ja kakkosessa. Tennstedt korostaa musiikin vakavuutta ja tekisi mieleni sanoa, totisuutta tylsyyteen asti.

Loppusuoralle kaartava matkani Bertinin kanssa on ollut tähän asti antoisa. Hankin tämän pienimuotoisen kulttimaineen saaneen paketin hyvien arvostelujen perusteella. Eikä siitä ole heikkoa kohtaa löytynyt. Yksittäisiä huippuja siitä on vaikea nostaa, koska se on niin vahva kokonaisuus. Bertinin Mahler on virtuoosista, oivaltavaa, kimmeltävää, kaunista ja upeasti äänitettyä.

Minulle problemaattisen ja ylenpalttisuudessaan jotenkin tunkkaisen kasin finaalista hän löytää ylimaallista läpikuultavuutta, ja ysin finaali, jonka hän melkein raahaa tunnistamattomaksi (29 min. Bruno Walterin 21 min. vastaan) on ainutlaatuisen intensiivinen ja kaunis yhtä aikaa, yhtä pitkää legatoa. Paketin heikkona lenkkinä pidetty kutonen on analyyttinen ja kiihkoton, antaen musiikin tragiikan puhua omalla painollaan, alleviivaamatta mitään. Vitosen finaalin jousien sahaus on uskomattoman tarkkaa ja yksimielistä. Das Lied von der Erden kimmeltävän mystinen orkesterikudos on toteutettu uskomattoman kauniisti. Jos suhtautuu Mahleriin epäillen, Bertinin paketti voi voittaa hänelle uusia ystäviä.

Alisoiton taidetta

Otto Klemperer (1885-1973), persoonana eksentrinen mutta muusikkona äärimmäisen analyyttinen ja kontrolloitu saksalais-amerikkalais-englantilainen kapellimestari tuli tunnetuksi etenkin suuren sinfoniamusiikin, kuten Brahmsin, Beethovenin, Brucknerin ja Mahlerin tulkkina. Jos hänen Philharmonia Orchestran kanssa taltiomansa Brucknerin nelonen ja kutonen onkin tunnustettu Bruckner-taltiointien klassikoiksi, hänen levytyksensä Brucknerin ysistä ei ole saanut samaa asemaa.

Klempererin Brucknerin ysi on vanhan miehen työtä. Siinä ei ole kiirettä yhtään mihinkään eikä tarvetta todistella kenellekään mitään. Kun kerran joku muusikko oli erehtynyt kyseenalaistamaan harjoituksissa maestron tempon, tähän oli Klemperer nasauttanut "Blos ein Tempo", vain yksi tempo. Hänen temponsa. Ja tässä levytyksessä on vain yksi tempo ja yksi äänenvoimakkuus. Kaikki on täydellisessä kontrollissa ja balanssissa. Sinfoniaorkesteri, tuo nälkäinen leijona, ei hyppää tai hyökkää. Silti siitä välittyy vaikutelma valtavasta voimasta; voimasta, joka ilmenee turkin alla kupruilevina lihaksina.

Klempererin levytys on täydellisin kuviteltavissa oleva antiteesti Wilhelm Furtwänglerin (1886-1954) kärventävälle intensiteetille. Puolimatkasta löytyy Jascha Horenstein (1898-1973), jonka liveversiossa yhdistyvät molempien ääripäiden hyvät puolet ihanneavioliittoon. Herbert von Karajan (1908-1989) taas tarjoaa teoksesta parhaan mahdollisen peruslevytyksen, ihannenäkemyksen, jossa on kaikkea kohtuullisesti ja kohdallaan.

Klempererin orkesteri ei ole varsinaisesti koloristisessa merkityksessä hienostunut. Mutta kenenkään toisen orkesterissa eivät yksityiskohdat ole kuuluneet nin hyvin. Kaikki. Joka ainut soitin, erityisesti puupuhaltimet. Otto avasi minulle ovet Brucknerin mystiseen mutta maanläheiseen maailmaan melkein 20 vuotta sitten. Sinne pääsen myös juostessani metsässä, ja tunnen samantapaista kosmista yhteyttä. Klempereriin aina palaan. Kuten metsäänkin.

Monien mielessä Brucknerin edustajan maan päällä, Eugen Jochumin (1901-1987) livetaltiointia ysistä voi katsoa ja kuunnella klikkaamalla otsikkoa. Ei ollut Eugenillakaan kiire yhtään mihinkään. Eugen Jochumin tulkinnoista välittyy suuri kunnioitus ja rakkaus Brucknerin musiikin ihmettä kohtaan.

Laulu maasta

Gustav Mahlerin (1860-1911) kuoleman satavuotisjuhlan (18.5.2011) kunniaksi julkaisen uudelleen arvion hänen laulusarjastaan Das Lied von der Erde. Oikeastaan se on sinfonia altto- ja tenorisolistille, joka noudattaa sovellettuna perinteistä neliosaisen sinfonian rakennetta.

Sen ensimmäinen osa on reipas juomalaulu- Das Trinklied vom Jammer der Erde - jossa elämänkokemuksesta hieman kulunut ja elähtänyt mies riemuitsee kurjuudesta. Toinen osa - Der Einsame im Herbst - on kuvaus kosmisiin mittasuhteisiin kasvavasta yksinäisyyden tunteesta, jossa kylmä syyspuhuri käy luihin ja ytimiin. Osat 3-5 (Von der Jugend, Von der Schönheit ja Der Trunkene im Frühling) muodostavat yhdessä scherzon, jonka "leikkisyys" ilmenee lähinnä kevyehköinä tempoina. Tässä suuressa scherzossa kuitenkin tunnelma on virittynyt odottamaan lopetusta, finaalia (Der Abschied), jossa alttosolisti kulkee kauhujen täyttämän matkan kohti lopullista hyvästijättöä kaikelle.

Teos perustuu kiinalaisiin runoihin, jotka Hans Bethge on toimittanut saksaksi. Erinomaisen johdatuksen teoksen tunnelmaan saa esimerkiksi lukemalla Pertti Niemisen toimittaman kokoelman Li-Tai-Pon runoja.

Parhaiten teoksen henki toteutuu säveltäjän ystävän Bruno Walterin klassisessa vuoden 1952 tulkinnassa, jossa vielä toinen jalka on romantiikan ajan Wienissä. Solistit - Julius Patzak elähtäneenä elostelijana ja etenkin Kathleen Ferrier alttosolistina - tekevät tulkinnasta unohtumattoman.

Toinen läheisesti Mahleriin liitetty kapellimestari, Jascha Horenstein sanoi teoksesta unohtumattomat sanat: "kamalinta kuolemisessa on se, ettei enää koskaan voi kuulla Das Lied von der Erdeä". Teos kannattaakin kunkin kuunnella, vielä omana elinaikanaan.

9 dirigenter

På Facebook fins det en rekke top 15-listor om førskjelligt, og jeg planlagte å lage en lista om 15 største dirigenter, men klarte kun med 9. Følgende presenteres 9 dirigenter som er alltid interessante og overtygande, selv om alt de har gjort har ikke alltid vært heilt perfekt:

Wilhelm Furtwängler (1886-1954)
Den største representanten i den subjektive og romantiske germaniske skolen. I sitt beste i tyske klassiker, f.eks. i Wagner og Beethoven, men som en stor musiker kan han overraske: hans Ravel er også fint. Han var ikke alltid i sitt mest inspirert i plateinnspillinger, men lyckligvis det finnes en rekke liveinnspillinger.

Anbefalte innspillinger:
Wagner: Tristan ja Isolde (med Kirsten Flagstad). En klassiker blant operainnspillinger, ikke minst fordi Elisabeth Schwarzkopf sang de høyeste lydene Flagstad kunde ikke lenger nå.
Wagner: Nibelungenlied. Furtwängler er uten rivaler når det blir til lange linjer og konsentrasjon.
Innspillinger 1942-1944. Kringkastingsinnspillinger under andra verldenskrig. Innehåller flere perler, f.eks. 4., 5. og 7. sinfonier av Beethoven, 2. pianokonsert av Brahms med Edwin Fischer, en helt galen C-dursinfoni av Schubert, Bruckner's 5.sinfoni og Sinfonia Domestica av Strauss. Innehåller også en serie fra Ravel's Daphnis et Chloe.
Beethoven: 9.sinfoni. Liveinnspillingen fra Bayreuth i 1951 er den definitive nian. Bruckner: 9.sinfoni, Wagner: Tristan ja Isolde-prelud. Særdeles Tristan-preluden er kanskje den mest intensive musikkdokumenten noensinne.
Beethoven: Kaiserkonsert (med Edwin Fischer). Fischer ja Furtwängler har en intuitiv forståelse for hverannen.

Arturo Toscanini (1867-1957). Den største representanten i den objektivistiske partiturtrofaste skolen, som antitese til Furtwängler.

Anbefalte innspillinger:
Beethoven: Sinfonier. Den perfektionistiske Toscanini hade en dårlig sans for akustikk. Innspillingene med NBC-sinfoniorkester er helt uten ekko. Tross det, særdeles sinfonier 1, 3 (Eroica) og 6 (Pastoral) lykkes veldig bra.
Innspillinger med New York filharmoniker (3 cder) representerer Toscanini i sitt beste, også lydteknisk. Rossini og Verdi er i særklasse, Beethoven's syvende bedre enn NBC-versjonen, Wagner konsentrert og Haydn's 101 er en modell av hvordan Haydn måtte spilles og hvordan Szell og alle autentiker har forsøkt å spille.
Elgar: Enigma-variasjoner. Det er selv Toscanini som får dette mest kjende verket i den engelske muchadoaboutnothing-skolen fungere som en riktig musikk.

Otto Klemperer (1885-1973). . En tysk sarkastiker og eksentriker; som dirigent var han en strukturalist og partiturtrofast, selv om hans musisering høres helt førskjelligt enn Toscaninis.

Anbefalte innspillinger:
Bruckner: 4. og 6. sinfonier. Klemperer unngår å understreke romantiske aspekter i Bruckner, men istedet røntgenfotograferer stykkene. Særdeles blåseinstrumentene gir sinn beste innsats, spesiellt oboisten Sidney Sutcliffe. De fineste Bruckner-innspillingene noensinne.
Brahms: Sinfoni no 2. Det er bare Klemperer som kan unngå inntrykken av barnemusikk med den her sinfonien.
Brahms: Violinkonsert (med David Oistrah). Helt majestetisk. En av de største innspillingene av en violinkonsert.
Bach: Matteuspasjon. Hvis du vill ha din Matteuspasjon stor, større blir den ikke. Kanskje ikke den mest "autentiske" i stil, men i atmosfær. Solister er førstklassige med bl.a. Fischer-Dieskau, Pears og Schwarzkopf.
Brahms: En tysk requiem. De attributer som karakteriserer Matteuspasjonen også tilpasser den her.

Bruno Walter (1876-1962). Det høres at han elskede musikk framfor alt.

Anbefalte innspillinger:
Mahler: Sinfonier 1, 2 ja 9. Mahlers venn Walter har en spesiell autoritet i Mahler. Særdeles den niende er kanskje den fineste innspillingen av en sinfoni noensinne. Lydtekniskt også meget bra med fyldig ambiense.
Mahler: Das Lied von der Erde (med Kathleen Ferrier og Julius Patzak). Den definitive versjonen av dette eksotiske verket. Den siste innspillingen til Ferrier, som har en særintensitet og -vibrato. Patzak eg også meget karakteristisk som en erfaren, sliten og hedonistisk tenor. Jascha Horenstein - som har kapitelen sin her - hade rett. Det mest tragiske i dødet er at man ikke lenger kan høre Das Lied von der Erde, og det er akkurat denne platen jeg vil høre som den siste.
Mahler: Kindertotenlieder (med Kathleen Ferrier). Allt som karakteriserer das Lied tilpasser også her.
Brahms: 4.sinfoni. En ideal versjon av denne tunge sinfonien, utført med stor kærlek og tro.
Mozart: Sinfonier no 35-41. Ideale versjoner av Mozzart's sene sinfonier;energiske men med noe fyll også.
Beethoven: Pastoralsinfoni (no 6). Den mest lyriske sinfonien av Beethoven i sin mest idealistiske, vakraste og i sitt godeste.
Schubert: 8. (Den uvullendte) sinfonien. Enn liveinnspilling fra Wien. Tekniskt suboptimal, men som en historisk dokument helt sjockerande med intensiten sin.

Jascha Horenstein (1898-1973). En relativt ukjend dirigent, som unngick de største orkesterene og som ble en kultfigur i 60-tallets England med forskjellige provinsorkester. Nådde en ideal mellom en subjektivistisk romantisk stil og en mer objektivistisk stil. Særdeles tilpasset til Mahler og Bruckner. Har kun noen få "offisiell" plate; de fleste er konsertinnspillinger fra England.

Anbefalte innspillinger:
Mahler: Sinfonia no 7. Den fineste versjonen noensinne; den enigmatiske og problematiske sinfonien som en spennende eventyr.
Mahler: Das Lied von der Erde (med Alfreda Hodgson ja John Mitchinson). Tilmed mer vakker enn Walter's fortolkning men solister er ikke i densamme klasse.
Bruckner: Sinfonier no 5 og 9. Idealfortolkninger for disse sinfonier. Horenstein gjør enn vellykket kompromiss her mellom Klemperer og Furtwänglerin, "Best of the both worlds".
Rahmaninov: Pianokonsertot (med Earl Wild). Den fineste komplettinnspillingen av disse ultraromantiske konserter, som blir riktig musikk á la Brahms. Pianisten gjør en kjempeinnsats selv om han er ikke riktig noen velkjend verldenspianist.

Fritz Reiner (1889-1963). En orkestervirtuos og kolorist, men spesielt en teknisk perfektionist som var meget interessert av innspillingsprosessen og plasserte selv mikrofonene. Hans innspillinger er ofte artistiskt sett aldrig blitt forbedret, selv om han gjorde de første stereoinnspillingene noensinne. Innspillingsteknikken har ikke tatt noen fremskritt siden 50-tallet, det har kun blitt mer utstyr og mer d:er som tegn av digitalisering. Reiner lever!

Anbefalte innspillinger:
R.Strauss: Ein Heldenleben, Also Sprach Zarathustra. Reiner var en Strauss-tolk uten rivaler, og hans Strauss er ikke bare virtuosiskt men også musikalisk. De første kommersielle stereoplattene noensinne, og hvordan slags!
Beethoven: Sinfonier no 1 og 6. Reiner ofte mistar poenget med Beethoven, men den her er nesten ideal med vitalismen og maskulinismen sin.
Debussy: Iberia, Ravel: Rapsodie Espagnole. De beste innspillingene av fransk orkestermusikk noensinne, stemningen er ikke bare idiomatisk men herlig sensuell.
Vienna (Strauss' valser). Valsene av Strauss er faktiskt helt seriøs og riktig musikk, ikke bare salongmusikk som bakgrunn for dans.
Brahms: 1. pianokonsert (med Rubinstein). Kanskje den største innspillingen av en pianokonsert. De begge har en maskulin stil som er helt ideal for Brahms.
Rossini: Vorspiele. Rossinis vorspieler eksploderer og bubbler; det er fyrverkeri.

George Szell (1897-1970). En ungarsk-tsjekkisk presisjonist, som idoliserede Toscanini, begynte treningen av sin Cleveland Orchestra når de andre hadde allerede sluttet med orkesterene sine.

Anbefalte innspillinger:
Brahms: Sinfoni no 3. Kombinert eksaktisism med lyrikk er mulig. Platten har også en fin Dvorak's 8.
Dvorak: Sellokonsertto (med Casals eller Fournier). Dvoraks orkesterbruk er svak og tynn, men Szells Dvorak sterk og fyldig.
Dvorak: Slaviske danser. En av de fineste orkesterplattene noensinne. Dvoraks danser er faktiskt absolutt musikk, og det er umulig or forbedre dette.
Beethoven: Sinfoni no 5. Klart den beste stereoinnspillingen av denne klassiken alle tror seg å kjenne. Innspillingen blir bedre av Concertgebouw-akustikken enn hvad som han vanligvis nådde i den torre Severance Hall i Cleveland. Platten har også en spennende og livlig Sibelius 2.
Mendelssohn: Sinfoni no 4, Sommernattens drøm. Helt transparent stororkesterspill. Det trengs ikke noen annen Mendelssohn-platte.
Schumann: Sinfonier. Szell klargjør orkestreringen og Schumanns melodier vinner av dette.
Haydn: Londonsinfonier no 93-98. Der er slik Haydn måtte spilles, og det er flere som forsøker, f.eks. Brüggen, Hogwood og andre "autentikerne".
Stravinski: Ildfuglen. Oerhørt virtuosisk og atmosfærisk.
Wagner: Operapreluder. Den massive Wagner blir nesten kammermusikk.
Mahler: Sinfonier no 4 og 6. Røntgenfotograferingen hans frigjør disse stykkene fra ekstra-angsten. Den sjette er aldrig blitt mer kompulsiv.

Rudolf Kempe 1910-1976). En etterfølgere av Furtwängler i germanisk romantikk, men med noe ekstrafriskhet og lys som de fleste romantikerne ikke har. Kempe var i sitt beste i Beethoven, Richard Strauss, Brahms og Wagner.

Anbefalte innspillinger:
R.Strauss: Orkestermusiikk, komplett. For folk (flest) som misliker Strauss og tvivler ham som en tom orkestervirtuos. Kempes Strauss er ikke bare musikk men nesten kammermusikk. Statskapelle Dresden spiller med skjønnhet som høyeste verdi, spesielt violinene selv om instrumenttene er sigarrboksnivå.
Beethoven: 3. sinfoni (Eroica). Den fineste Eroica noensinne, de begge versjonene av Kempe. Den med berlinske filharmonikker er fra 1950-tallet og litt langsammere og den andre er med Münchener filharmonikker fra 70-tallet. De begge klarer hvor Furtwängler klarer ikke: å forsterke og forstore den helt fra starten til sluttet men bevare intensiteten hele tiden.
Wagner: Nürnberg Meistersinger: Jeg mangler en sans for opera, men hvis man kan få så mye gledje og lys ut av Wagners partitur, har man en vinnere blant operainnspillingene. Med de fineste sjungerne fra tyske skolen - f. eks. Elisabeth Grümmer, Ferdinand Frantz, Rudolf Schock, Gottlob Frick utgjør en riktig ensemble. Favorittoperainnspillingen min noensinne.

Erich Kleiber (1891-1956)
Kleiber har ikke etterlatt särlig mye plater, men de som finnes bevitner at han var en ekte klassiker i en Toscanini-tradisjon men med noe mer fyldig lydbild i orkestern sin.

Anbefalte innspillinger:
Beethoven: Sinfonier 3, 6 og 7. Kleibers Beethoven er kinetisk men voksen og fyldig. Hans Eroica er ideal, og Pastoral den beste jeg har hørt; den er kinetisk på måte man tilknytter til Kleiber men med en unik rolighet. Syvende er også den beste jeg har hørt, den kombinerer de beste sidene av Toscanini og Klemperer.
Schubert: Sinfoni no 8 (Unvollendete). Det finns en viss desperat følelse med den sinfonien, den faktiskt er bedømt å bli på jorda, den kan ikke gå noenstans.

9 kapellimestaria

Facebookissa on ollut liikkeellä erilaisten asioiden lista kiertokirjeenä, jossa on pyydetty nimeämään esimerkiksi 15 kirjaa, 15 elokuvaa ja niin edelleen. Kapellimestareista en ole nähnyt vastaavaa, mitä ihmettelen ja en ihmettele. Ajattelin aloittaa elämäni ensimmäisen kiertokirjeen, jonka aiheena olisi 15 kapellimestaria. Koska lista jää kuitenkin suutariksi - keksin vain 9 mielestäni muita päätä pidempiä puikkosankareita, jääköön lista tänne etydiksi.

9 niin nerokasta kapellimestaria, että heille antaa heidän virheensäkin anteeksi, ja joiden suuruudesta on auditiivisia todisteita, joiden perusteella muihinkin heidän tallenteisiinsa tarttuu mielenkiinnolla:

Wilhelm Furtwängler (1886-1954)
Subjektiivisen eli romanttisen koulukunnan ruumiillistuma ja idoli. Omimmillaan Furttis oli Wagnerissa, Beethovenissa ja muissa germaanisen musiikin klassikoissa, mutta suurena muusikkona hän yllättää: myös hänen Ravelinsa on suurenmoista. Äänilevy joskus kangisti F:n tulkintataiteen, ja kaikkein intensiivisimmillaan hän oli usein livetilanteissa. Onneksi Furtwänglerin esityksistä on säilynyt runsaasti livetallenteita.

Suositeltavat levytykset:
Wagner: Tristan ja Isolde. Ehkä historian legendaarisin oopperalevytys, ja Kirsten Flagstadin joutsenlaulu, joka tuli tunnetuksi siitä, että Elisabeth Schwarzkopf paikkasi ne korkeat äänet, joihin Flagstad ei enää kyennyt, ja tämän tiedon tullessa julki, vaati maineestaan tarkka Flagstad levytyksen vetämistä markkinoilta.
Wagner: Nibelungenlied. Säästynyt on ainakin kaksi Nibelunginliedin kokonaislevytystä, jotka ovat molemmat konserttitaltointeja. Furtwänglerin kyky tihentää jännitystä pitkillä linjoilla pääsee oikeuksiinsa.
Levytykset 1942-1944 (venäläisten sotasaaliina varastamia sota-aikaisia radionauhoja; 10 levyä). Essentiaalinen paketti Furtwänglerin taiteen ymmärtämiseksi. Sisältää lukuisia helmiä: Beethovenin 4. ja 5.sinfoniat, Brahmsin 2.pianokonserton Edwin Fischerin kanssa, joka on erraattisuudessaankin nerokas, Brucknerin 5.sinfonian, Schubertin "Suuren" C-duuri sinfonian, joka on mielipuolinen Furtwänglerille tyypillisine äkkiväärine kiihdytyksineen ja hidasteineen. Straussin Sinfonia Domestica on hurjin kuulemani Strauss-levytys, jonka finaalissa orkesteri kuulostaa pommikonelaivueelta. Lisäksi Ravelin Daphnis-sarja on päihdyttävä.
Beethoven: 9.sinfonia. Bayreuthissa tehty livelevytys vuodelta 1951 on definitiivinen Beethovenin ysi, jossa ensimmäisen osan tunnelma tiivistyy koko ajan, toisessa osassa on levottoman odotuksen tuntua, kolmas hidas osa opettaa ymmärtämään, mitä on laulava orkesterisointi ja finaalin huipennuksessa musiikki tuntuu lopuksi hajoavan käsiin. Yksi maailmanhistorian tärkeimpiä äänitettyjä dokumentteja.
Bruckner: 9.sinfonia, Wagner: Tristan ja Isolde-preludi. Brucknerin ysi on tunnelmaltaan kärventävän intensiivinen, puhumattakaan Tristan-preludista, jossa intensiteetti tiivistyy ennenkuulumattomalla tavalla. Tristanin huipennus lienee intensiivisintä, mitä koskaan on tallennettu.
Beethoven: Keisarikonsertto (Edwin Fischer). Fischer ja Furtwängler ymmärtävät toisiaan ainutlaatuisella tavalla, ja vaikka molemmat ovat subjektiivisia miltei erraattisuuteen saakka, tulos on hämmästyttävän klassinen ja autoritaarinen.

Arturo Toscanini (1867-1957). Amerikkalaistunut italialainen, objektiivisen, nuottikuvassa pitäytyvän koulukunnan ruumiillistuma ja idoli. Furtwänglerin sekä teoreettinen, esteettinen että inhimillinen vastapooli: miehet eivät voineet sietää toisiaan. Toscaninista on saanut vaikutteita moni, esimerkiksi George Szell ja koko uusautenttinen liike.

Suositeltavat levytykset:
Beethoven: Sinfoniat. Perfektionisti-Tosciksella oli yksi sokea piste, tai pikemminkin kuuro. Hänellä oli erittäin huono akustinen ymmärrys; NBC-sinfoniaorkesterin kanssa tehdyissä levytyksissä ei ole lainkaan kaikua. Tämä vain lisää Toscaninin Beethovenin klassista vaikutelmaa. Sinfonioista numerot 1, 3 ja yllättäen Pastoraali onnistuvat erityisen hyvin.
New Yorkin filharmonikkojen kanssa tehdyt levytykset 1926-1936 (3 levyä) edustavat Toscaninia parhaimmillaan. Äänitykset ovat myös teknisesti aikansa huippua. Toscaninin Rossinin ja Verdin alkusoitot ovat ylittämättömiä, Beethovenin seiska täyteläisempi kuin hänen NBC-versionsa ja Wagnerkin upeaa, vaikka ei yhtä traagista kuin Furtwänglerin. Mozartin Haffner-sinfonia on energisyydessään esimerkillinen, ja Haydnin sinfonia 101 "Kello" on esimerkki siitä, miten Haydnia pitäisi soittaa, ja miten esimerkiksi George Szell ja kaikki autentikot ovat sitä yrittäneet soittaa.
Elgar: Enigma-muunnelmat. Vasta Toscanini sai tämän englantilaisen muchadoaboutnothing-koulukunnan tunnetuimman sävellyksen kuulostamaan oikealta musiikilta

Otto Klemperer (1885-1973). Saksalainen sarkastikko ja eksentrikko, joka poltti itsensä piipullaan sänkyyn, ja koki ylösnousemuksen johtajankorokkeella. Klempereristä kertova Peter Heyworthin kirja "Otto Klemperer: His Life and Times" on hauskimpia koskaan lukemiani kirjoja. Klemperer ei orkesterinjohtajana ollut varsinainen koloristi, vaan pikemminkin strukturalisti.

Suositeltavat levytykset:
Bruckner: Sinfoniat 4 ja 6. Klemperer ei tukahduta sinfonioita rasvaisessa Celibidache-kastikkeessa, vaan tekee niille röntgenkuvauksen. Klempererin tulkinnat ovat äärimmäisen selkeitä, mikä sopii Brucknerin muutenkin rönsyiseen musiikkiin. Erityisesti kaikki puhaltimet erottuvat edukseen Klempererin (New) Philharmonia -orkesterista, mutta yleensäkin, kaikki kuuluu. Erityisleimansa levytyksille antaa - kuten monille muillekin 50- ja 60-lukujen Filharmonia-tuotannoille - oboesolisti Sidney Sutcliffen unohtumattomat soolot, joissa oboe on kuin haavoitettu joutsen. Erityisesti kuudennen sinfonian hidas osa oboesooloineen on näennäisessä antisentimentaalisuudessaan äärimmäisen järisyttävä, sitä hädin tuskin kestää kuunnella kuivin silmin. Klemperer tunnettiin yleensä verkkaisista tempoistaan, mutta Oton Brucknerin nelonen ja kutonen ovat varsin joutuisia. Kaikkien aikojen suurimmat Bruckner-levytykset.
Brahms: Sinfonia no 2. Vasta ja oikeastaan ainoastaan Klemperer saa kuulostamaan tämä yleensä lastenlaulumaisen renkutuksen aikuisten oikealta musiikilta.
Brahms: Viulukonsertto (David Oistrahin kanssa). Klemperer luo järisyttävän, graniittisen orkesteritaustan, jonka yllä Oistrahin majesteettinen viulu lentelee. Yksi kaikkien aikojen konserttolevytyksistä.
Bach: Matteuspassio. Jos haluaa Matteuspassionsa isona ja hartaana, tämän isommaksi ja hartaammaksi se ei mene. Ei varmaankaan läpäise nykyistä tyylinmukaisuuden giljotiinia, mutta viis siitä. Solistikaarti Fischer-Dieskauineen, Pearseineen ja Schwarzkopfeineen on vertaansa vailla.
Brahms: Ein Deutsches Requiem. Levytys on ikään kuin Klempererin Matteuspassion "pikkuveli": isoin mahdollinen mutta siltikin lyyristä valaistusta löytävä. Tässäkin solistikaarti on mahtava, ja miltei sama kuin Matteuspassiossa.

Bruno Walter (1876-1962). Rakkaus musiikkiin kuuluu Schlesinger-Walterin levytyksissä. Ne ikään kuin hyväilevät musiikkia, samaten kuulijaa. Eivät ne kuitenkaan ole särmättömiä.

Suositeltavat levytykset:
Mahler: Sinfoniat 1, 2 ja 9. Mahlerin ystävän Walterin tulkinnat ovat erityisen autenttisia ja vakuuttavia. Yhdeksännen sinfonian levytys saattaa olla paras sinfonialevytys koskaan. Tarkoitan myöhempää Columbia-sinfoniaorkesterin levytystä, jossa on sitäpaitsi noin 50 vuotta vanhaksi erittäin täyteläinen ambienssi.
Mahler: Das Lied von der Erde (Kathleen Ferrier ja Julius Patzak). Tämän omalaatuisen, eksoottisenkin laulusarjan (tai sinfonian) definitiivinen levytys, eikä vähiten Walterin ansiosta. Patzak on elosteleva, elämää kokenut elämännautiskelija tenoriosissa, ja Ferrier, jonka viimeinen levytys tämä on ennen hänen hiipumistaan syöpään, on kuin värisevä, pelokas kauris, joka tietää kuolevansa koska on juuri nähnyt suden. Orkesteri maalailee sekä maallisen rumuuden että taivaallisen kauneuden värejä. Jos minun tulisi kuulla yksi levy ennen joutumistani hautaan, olisi se tämä. Jascha Horenstein - jolla on oma lukunsa tässä - oli oikeassa. Traagisinta kuolemisessa on se, ettei enää koskaan saa kuulla Das Lied von der Erdeä.
Mahler: Kindertotenlieder (Kathleen Ferrier). On ikään kuin edellämainitun Das Liedin pikkusisko, ja tähän pätevät kaikki samat luonnehdinnat kuin edelliseen.
Brahms: 4.sinfonia. Muovaa Brahmsin melko verkkaisesti liikkuvan sinfonian rakkaudella, erotukseksi useimmista kapellimestareista, joille tämä on raskainta leipätyötä ja jopa tuskaa. Tätä sinfoniaa ei voi tämän paremmin tehdä; lähimmäksi yltävät tietenkin Furtwängler ja Giulini.
Mozart: Sinfoniat no 35-41. Mozartin myöhäisten sinfonioiden definitiiviset levytykset. Täyteläisiä, energisiä ja valtavan ulospäinsuuntautuneita, kuitenkin huolella ja vaalien tehtyjä.
Beethoven: Pastoraalisinfonia. Ideaalinäkemys tästä Beethovenin lyyrisimmästä näystä, jossa maailma on kaunis ja hyvä, ainoastaan ajoittainen ukkonen järkyttää rauhaa.
Schubert: 8. (Keskeneräinen) sinfonia. Livelevytys Walterin Wienin jäähyväiskonsertista vuodelta 1960 on järkyttävä. Äänitys on ikäisekseenkin suhteellisen perifeerinen, mutta tämän traagisemmin ei ole mahdollista esittää jo muutenkin traagista sävellystä.


Jascha Horenstein (1898-1973). Melko vähän asianharrastajapiirien ulkopuolella tunnettu liettuanjuutalaiskapellimestari, joka loi nimensä oikeastaan vasta 60-luvulla Englannissa. Osasyy Horensteinin tuntemattomuuteen oli se, että hän teki hyvin vähän levytyksiä; suurin osa hänen taiteestaan säästyneistä näytteistä on livenauhoitteita. Toinen syy oli suurien orkestereiden väistely; hän saavutti hienoja tuloksia esimerkiksi maakunnallisten BBC-orkestereiden kanssa.

Suositeltavat levytykset:
Mahler: Sinfonia no 7. Tämän enigmaattisen sinfonian paras levytys, jossa tämä enigmaattinen sinfonia pysyy hengissä ja on ennen kaikkea jännittävä ja tunnelmallinen.
Mahler: Das Lied von der Erde (Alfreda Hodgson ja John Mitchinson). Horensteinin tulkinta on jopa kauniimpi kuin Walterin, vaikka laulajat eivät ole ihan samaa tasoa.
Bruckner: Sinfoniat no 5 ja 9. Ihannetulkinnat molemmista sinfonioista. Horenstein kulkee strukturalisti-uusasiallisti Klempererin ja yltiösubjektivisti Furtwänglerin välistä kultaista keskitietä. Horenstein opetti minut ymmärtämään, mitä tarkoitetaan sanonnalla "Best of the both worlds".
Rahmaninov: Pianokonsertot (Earl Wild). Hienoin kokonaisesitys Rahmaninovin konsertoivasta pianomusiikista. Vain konossöörien tietämä amerikkalaispianisti on loistava, mutta Horenstein tekee Rahmaninovin vellovan romanttisesta orkesterikudoksesta oikeaa musiikkia á la Brahms.

Fritz Reiner (1889-1963). Orkesterivirtuoosi ja koloristi, mutta ennen kaikkea äänitystekniikasta ylitse muiden kiinnostunut teknikkoperfektionisti, joka sijoitteli jopa itse mikrofonit paikoilleen äänityssessioissa. Reinerin levytykset ovat teknisesti mutta usein myös taiteellisesti edelleenkin ylittämättämiä, vaikka ne usein ovat myös ensimmäisiä stereolevytyksiä. Äänitystekniikka ei ole kehittynyt 50-luvulta, on vain tullut lisää välineitä ja lisää digitointikerroksia. Reiner elää!

Suositeltavat levytykset:
R.Strauss: Ein Heldenleben, Also Sprach Zarathustra. Reiner oli ylittämätön Strauss-tulkki, jonka Strauss on juuri niin virtuoosista kuin Straussin pitääkin, mutta myös mitä toiminnallisinta musiikkia. Heldenleben ja Zarathustra ovat kaksi kaikkien aikojen ensimmäistä kaupallista stereolevytystä, ja mitä levytyksiä!
Beethoven: Sinfoniat no 1 ja 6. Reiner missaa yleensä Beethovenin hengen, mutta tämä on koko lailla täydellinen Beethoven-levy. Reinerin tulkinnat ovat sekä täyteläisiä että vitaaleja.
Debussy: Iberia, Ravel: Rapsodie Espagnole. Kaikkien aikojen parhaita ranskalaisen orkesterimusiikin levytyksiä, käsittämättömän tunnelmallisia ja aistillisia.
Vienna (Straussien valsseja). Straussien valssit eivät todellakaan ole kevyttä pintaliihoittelua. Tämä on täysin pinnallinen näkemys, sillä ne ovat orkesterirunoelmia.
Brahms: 1. pianokonsertto (Rubinstein). Ehkä kaikkien aikojen pianokonserttolevytys. Rubinsteinin maskuliininen proosarunous on ideaalinen lähestymistapa Brahmsiin (toinen ihanteellinen Brahms-pianisti on Backhaus), ja Reiner tekee orkesteriosuudesta kuin bodausnäytöksen, maskuliinisen voimainnäytöksen.
Rossini: Alkusoitot. Rossinin alkusoitot räjähtelevät ja pirskahtelevat, samaten Chicagon sinfoniaorkesteri. Aivan huikeaa orkesteritulitusta, joka pursuaa testosteronia ja adrenaliinia.

George Szell (1897-1970). Unkarintsekkiläinen kapellimestari, joka teki uransa Clevelandissa, jonka orkesterista hän piiskasi täydellisen tarkkuusinstrumentin, kuin kellon. Szell, joka ihaili Toscaninia, sanoi aloittavansa työstämisen sieltä mistä muut olivat jo lopettaneet.

Suositeltavat levytykset:
Brahms: Sinfonia no 3. Brahmsin kolmonen ei ole kenenkään muun käsissä kuulostanut likimainkaan näin tiukalta, kuitenkaan unohtamatta lyyrisyyttä. Samassa levyjulkaisussa on myös erinomainen Dvorakin kasi.
Dvorak: Sellokonsertto (Casals tai Fournier). Szell tekee Dvorakin köyhälle orkestraatiolle oikeutta siinä määrin kuin se on mahdollista. Szellin Dvorak on täyteläistä, mutta tiukkaa; se on kuin miekan sivallus.
Dvorak: Slaavilaiset tanssit. Yksi kaikkien aikojen orkesterilevytyksistä. Dvorakin tanssit ovat oikeastaan orkesterirunoelmia, ja niille ei ole mahdollista tehdä tämän enempää oikeutta.
Beethoven: Sinfonia no 5. Ylivoimaisesti paras stereolevytys tästä kaikkien tuntemakseen luulevasta klassikosta. Szellin käsissä Beethovenin vitonen herää uudestaan henkiin. Levytys voittaa Amsterdamin Concertgebouw-akustiikassa sen mitä kuivahkot, dynamiikaltaan lähikuvan kaltaiset Cleveland-levytykset häviävät. Samalla levyllä on myös raikas ja dramaattinen Sibeliuksen kakkonen, joka kestää kuuntelua paremmin kuin useimmat muut versiot.
Mendelssohn: Sinfonia no 4, Kesäyön unelma. Läpikotaisin taianomaista, läpikuultavaa orkesterikelluntaa. Nämä versiot tekevät kaikki muut Mendelssohn-levytykset tarpeettomiksi.
Schumann: Sinfoniat. Szell selkeyttää usein takkuiseksi sanotun Schumannin orkestraation, ja Schumannin melodinen kekseliäisyys pääsee oikeuksiinsa.
Haydn: Lontoolaissinfoniat no 93-98. Näin Haydnia pitäisi soittaa, ja etenkin moni autenttisen liikkeen edustaja - Hogwood, Brüggen - yrittääkin. Szellin ote sopii Haydniin erityisen hyvin.
Stravinski: Tulilintu. Tulilinnun magiikka kärventää Szellin virtuoosissa käsissä.
Wagner: Oopperoiden orkesterikohtauksia. Wagnerin massiivisuus läpivalaistuna miltei kamarimusiikiksi. Kerrankin Wagnerin musiikki ei kuulosta tippaakaan pompöösiltä.
Mahler: Sinfoniat no 4 ja 6. Szellin Mahleriin pätee sama kuin hänen Wagneriinsa. Nelosen lyyrisyys ja kutosen pakottava liike-energia korostuvat alleviivaavan angstisuuden kustannuksella.

Rudolf Kempe (1910-1976). Saksalaisen romanttisen tradition edustaja, jonka tulkintatyyliä leimaa kuitenkin monien romanttikkojen tukahduttavan raskauden ja paksuuden sijasta ilmavuus ja raikkaus. Kempe oli parhaimmillaan Beethovenissa, Richard Straussissa, Brahmsissa ja Wagnerissa.

Suositeltavat levytykset:
R.Strauss: Orkesterimusiikki, kokonaislevytys. Jollei pidä Straussin musiikista tai ylipäätään pidä sitä musiikkina vaan tyhjänä virtuoosipullisteluna, Kempe tekee tempun. Kempe saa Straussin kuulostamaan paitsi musiikilta, jopa kamarimusiikilta. Paljon kiitoksesta kuuluu Statskapelle Dresdenin uniikille sointikulttuurille, jossa kauneus on ylin arvo. Erityisen upeat ovat Statskapellen jouset, vaikka soittimet ovatkin suunnilleen sikarilaatikon tasoa.
Beethoven: 3. sinfonia (Eroica). Paras koskaan levytetty versio Eroicasta, varmuuden vuoksi kahteen kertaan. Kempen 50-luvun lopulla Berliinin filharmonikkojen kanssa tehty versio on vähän isompi kuin 70-luvun alussa Münchenin filharmonikkojen kanssa tehty. Molemmille on yhteistä hidas kiihtyminen ja paisuminen. Alku voi kuulostaa suorastaan vähän vaisulta, mutta sinfonia paisuu valtaviin mittasuhteisiin jokaisen osan loppua kohti, ja sinfonia itse huipentuu vääjäämättömän finaalinsa vääjäämättömän huipennukseen. Jos Furtwängleriä arvioisi studiolevytyksen perusteella, niin hän ei onnistu siinä missä Kempe onnistuu.
Wagner: Nürnbergin mestarilaulajat: Minulla ei ole korvaa oopperamusiikille, mutta jos onnistuu Wagnerin raskaasta partituurista (tosin Rikun keveimmässä oopperassa) kuorimaan näin paljon iloa, valoa ja lyriikkaa, niin silloin tämä ansaitsee kaikkien aikojen parhaan oopperalevytyksen tittelin; tittelin, joka oli selvä jo ensikuulemalta. Laulajat - saksalaisen Wagner-koulukunnan parhaat - Elisabeth Grümmer, Ferdinand Frantz, Rudolf Schock, Gottlob Frick ja niin edelleen - ovat todellinen ensemble, vaikkei edes ymmärtäisi, mitä ensemble tarkoittaa.

Erich Kleiber (1891-1956)
Kleiberilta on jäänyt valitettavan vähän levytyksiä, mutta jo hänen Beethoveninsa oikeuttaa hänet suurien joukkoon. Kleiberin tulkintatyylissä yhdistyvät energinen epäsentimentaalisuus ja klassisen täyteläinen äänimaisema.

Suositeltavat levytykset:
Beethoven: Sinfoniat 3, 6 ja 7. Kleiberin Beethoven on toiminnallista musiikkia, jota kuljettaa liike-energia. Eroican esitys on ideaali, ja Pastoraalin levytys paras kuulemani; siinä yhdistyvät kineettisyys ja Pastoraaliin oleellinen idyllisyys. Seiskan levytys on yhtä lailla paras kuulemani; se on vieläkin vakuuttavampi kuin Toscaninin, vaikkakin samassa traditiossa.
Schubert: Sinfonia no 8 (Keskeneräinen). Traaginen Keskeneräinen etenee epätoivon vimmalla, ilman päämäärää, se on ikäänkuin tuomittu jäämään maata kiertävälle radalle. Kleiber piirtää draaman kaaren, joka katkeaa traagisesti.