Kun perussuomalaiset ovat ahdistuneita tämän postmoderniudeksi kutsumansa epookin ilmiöiden ääressä, ymmärrän heitä oikein hyvin. Minäkään en siellä oikein pysy pystyssä kun on niin h-tin liukasta. Kun olisi ensin tarvinnut laskeutua puusta edes moderniuteen. Tämä ei ole onnistunut poliittisista puolueista Perussuomalaisten lisäksi ainakaan demareilta, eikä myöskään ilmeisesti Keskustapuolueen kiitettävästi esimoderniin alkutuotantoon junttaamilta koulujen oppikirjavalmistajilta ja opetushallinnon virkamiehiltä.
Maailma muuttuu, Mariseni, Juttaseni ja Timoseni. Ei koulukkaan kokemusmaailmassa ja sitä vastaavassa käsitteellisessä todellisuudessa ole enää sellaista paikkaa, johon tarttuisivat esimerkiksi kuttu, huttu ja moni muukaan juttu, koska vielä pitäisi ymmärtää, miksi on niin tärkeää osata jaotella esimerkiksi vuohet alle puolentoista ikäisiin poikimattomiin naaraisiin ja oletettavasti sitten muihin ja sitten vielä osata antaa näille olennoille nimi. Och samma på svenska och in english också.
Tiedän kyllä, että maito ei tule maitokaupasta eikä edes saparosta vaan lehmästä. Sian näin ensimmäistä kertaa muualla kuin isäni kinkkulautasella 24-vuotiaana, Elävä maatalous –messuilla, jossa siivosin voidakseni kustantaa itseni kouluttautumisen viranhaltijaksi vielä teolliseksi luulemaani yhteiskuntaan, virkaan, jota ei enää ollut. Sen, että raha ei tule seinästä, opin 16-vuotiaana nostaessani ensimmäisiä kesätyörahojani, seinästä. Monille tämä ei ole vieläkään aivan selvää. Ajattelen esimerkiksi monia päättäjiämme, paradoksaalisesti etenkin niitä, jotka näkevät erityisen tarpeelliseksi opettaa että maito tulee lehmästä sekä niitä kroonisesti syrjäytyneitä nuoriamme, joiden syrjäyttämiseksi päättäjämme ovat tehneet kaikkensa niin kiitettävissä määrin että häpeä tästä projisoidaan nuorison epäonnistuneeksi oppimisprojektiksi asiakkuuteen, yrittäjyyteen ja elinikäisen oppimisen asenteeseen.
Kun omana kouluaikanani opetettiin, että ei enää (80-luvulla!) suurin väestöosuus saa elantoaan teollisuudesta vaan palveluista, nyt sukupolven päästä lähes kaikki saavat elantonsa niistä. Teollisuuden palveluista ja palveluteollisuudesta. Sekä palvelualkutuotannosta ja alkutuotantopalveluista. Tässä maailmassa, jossa ihmiset puvuissa pönöttäen esittävät powerpointesityksiä CRM:n ulkoistusratkaisusysteemien mallintamisesta toisille tärkkipönötyksille, jotka nekin esittävät jotain – mitä ? - ja jossa kapellimestarit Hannu Lintu ja John Storgårds ovat vastuussa sisällöntuotantopalveluiden tuottamisesta, kuinkas muutenkaan, OPM:n (ai niin, se oli nykyään OKM) kouluttamia, hyväkkäät, jotta kokoomuslaisetkin saisivat musiikkitalossa seiniinsä sisältöä, sitä pitäisi vaan jotenkin selvitä, dinosauruksienkin.
Ei nimi miestä pahenna. Eikä ministeriötä. Silloin kun minä siellä olin töissä, siellä oli vielä kulttuuria, olihan siellä kulttuuriministeri. Jonka nimi oli Claes Andersson. Tosin esimerkiksi musiikkioppilaitoksiin liittyvät asiat olivat sen ministeriön sen filiaalin alla, jonka alaotsikkona oli se "opetus" ilman mitään epiteettejä. Sellaisia turhia kuin esimerkiksi kulttuuri. Onneksi varsinainen opetusministerikin oli siihen aikaan aika fiksu. Sen nimi oli Olli-Pekka Heinonen ja mä kirjoitin sille joskus jonkun puheenkin.
Koululaisillamme, noilla tulevaisuuden huippu- sekä vähän erilaisemmillakin osaajilla on vielä ainakin toivoa. Vaadin opetussuunnitelmien päivittämistä! Koululaisten prosessikuvaus-, tuotteistus- ja persoonavalmiudet tulee saattaa sellaiselle tasolle, että jokainen kykenee tuottamaan itsestään vähintäänkin sähköisen, mieluummin multimedia-ansioluettelon ja esittämään sen toisille. Ai niin, multimediakin oli jo niin last season.
Näen näitä esityksiä aina harppoessani pysäköintialueiden lävitse kuntosalille, joka sijaitsee Pitäjänmäen teollisuusalueella. Siellä on niin paljon näitä lasiseinäisiä taloja noine lasiseinäisine neuvotteluhuoneineen ja auditorioineen, että koko alueen nimeksi pitäisi muuttaa Pitäjänmäen jälkiteollisuusalue. Näen näitä jälkiteollisuusmiehiä ja – naisia myös kuntosalillani, josta saa ostaa elämäntapatuotteita ja jonka parkkihalli on suunniteltu juuri sellaisille bemareille, joita nämä jälkiteollisuusihmiset ajavat. Siis bemareita, ei demareita.
Minä en halua olla huippuosaaja. En osaaja ensinkään. Haluan että musiikkia kutsutaan musiikiksi, keisarilla on vaatteet ja jääkaapissa on ruokaa, ei ravintoaineita. Haluan liikkua, ehkä kuntoilla, en treenata. Pois se minusta, hui. Haluan että sanoilla on merkitystä, edes jotain. Minun sanoillani, itse käytetyt, itse valitut, itse eletyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti