Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

31.3.2011

Kun Schumann joutui jäähylle

Yritin tässä herättyäni kuunnella Robert Schumannin toista sinfoniaa. Ei siitä mitään tullut.

Robert Schumann (1810-1856) tunnetaan ensisijaisesti romanttisen musiikin esikuvallisena hahmona, toissijaisesti musiikistaan. Hänen kenties soitetuin teoksensa on pianokonsertto, sitten tulee pianomusiikki (Karnevaali, Fantasia, Lapsikuvia jne.), laulu- ja kamarimusiikki ja sinfoninen tuotanto pahnanpohjimmaisena. Miksi? Yleensähän sinfonioita tavataa pitää säveltäjiensä lippulaivoina.

Väsymykseen asti olen tottunut lukemaan, että Schumannin sinfoniat olisivat jotenkin kyseenalaista musiikkia siksi, että ne olisi jotenkin "paksusti" orkesteroituja. Ok, ehkä Schumann ei ollut mikään orkestroinnin merkkihenkilö (copyright Solomon Volkov: Sostakovitsin muistelmat, suom. Seppo Heikinheimo). Mutta ei hän sentään mikään Chopin ollut. Chopin oli orkesteroijana täysi tumpelo, ja hänen kahdessa pianokonsertossaan orkesterilla on vain viitteellinen säestäjän rooli. Moni on koettanut parannella Schumannin orkestraatiota, mm. Mahler ja usea kapellimestari. Chopin on niin toivoton tapaus etteivät edes yritä.

Germanistisen sinfoniamusiikin ystävänä, Schumannin neljä sinfoniaa ovat minulle läpikotaisin tuttuja jo kahdenkymmenen vuoden ajalta. Tai näin luulin. Näin myös niiden orkestraatiota hieman parannelleen George Szellin ja Clevelandin orkesterin kokonaislevytyksen niistä muutamia vuosia sitten ja lainasin ne oikopäätä.

Szell tekee musiikille todellista oikeutta: se on melodista, värikästä, kekseliästä ja notkeaa. Miksi se ei sitten minulle kelpaa?

Musiikki tuo mieleen erilaisia asioita: paikkoja, ihmisiä, tapahtumia ja aikakausia. Muistan esimerkiksi Italian-matkani Mahlerin viidennestä sinfoniasta, ensirakkauteni Brucknerin kutosesta ja seiskasta, äitini kuoleman Mendelssohnin ykkösestä ja Stravinskin Tulilinnusta. Ja niin edelleen. Toisinaan musiikki voi auttaa käsittelemään kipeitäkin asioita, joskus se tuo mieleen suuren oivalluksen hetkiä.

Jokseenkin kolme vuotta sitten tulin isäksi. Se on ollut arvaamattoman täyteläinen ja rikas kokemus, paljon täyteläisempi ja rikkaampi kuin Schumannin orkestraation mikään laitos. Ja tämä musiikki on sen aikakauden soundträkkini. Schumannin musiikissa ei - kuten edellä todettu - ole mitään vikaa. Kaikkea muuta. Ei sen enempää vikaa kuin vaikkapa Norjassa. Schumannin sinfoniat eivät ole pannassa siksi, että ne olisivat epätäydellistä musiikkia vaan siksi että ne muistuttavat elämän epätäydellisyydestä.

Gustav Mahlerin mielestä sinfonian tulee sisältää koko maailma. Jean Sibeliuksen mielestä Mahler oli väärässä: hänen mukaansa sinfoniaan riittää yksi idea kunhan se on looginen ja kristallinkirkas. Rakastan sekä Mahlerin että Sibeliuksen musiikkia vaikka heidän lähtökohtansa olivat täysin vastakohtaiset: kun Mahlerin mielestä maailma on osa musiikkia, Sibeliuksella musiikki on osa maailmaa. Oli miten oli, elämä on kuitenkin musiikkia ihmellisempää.

1 kommentti:

Michael Perukangas kirjoitti...

Schumann pääsi pois jäähyltä vihdoinkin, tällä viikolla. Herbert von Karajan ei ottanut häntä pois sieltä, mutta kuunnellessani ystävältäni lainaamaa Schumannin nelosta inhimillisen puutostilan mieleeni tuoneet mielleyhtymät olivat hävinneet. Eläköön!