Kuva ei ole lavastettu. Minä se siinä poltan sikaaria.
Kun JyP HT (suomeksi: Jyväskylän Pallo Hockey Team) nousi jääkiekon sm-liigaan 80-luvun puolivälissä, ainakaan Moskovan Luzhniki-hallista ei vielä ollut tainnut haihtua tupakansavu, ja Englannin liigaotteluita mustavalkoaikana seuranneiden auditiiviseen muistiin Aulis Virtasen tulitikkujen raapimisääni kuuluu yhtä oleellisesti kuin hänen ohjeistuksensa mustavalkotelevision katsojille, joiden perusteella toinen joukkue saatettiin tunnistaa siitä, että sen pelipaidassa raidat menivät pystysuoraan ja toinen joukkue siitä, että sen pelihousut olivat hieman tummemmanharmaan sävyiset.
Maailma on noista ajoista muuttunut. Jos televisio lainehtiikin kaikissa korkeamäärittelyn värikartan spektrin sävyissä, maailma on nyt mustavalkoisempi paikka. Aulis, sinua tulee ikävä; onneksi ääntäsi saavat vielä kuulla turkulaiset jääkiekkokatsojat, tosin ilman tulitikkujen raapimisääntä, sillä Turun jäähalli on savuton paikka. Mikä on oikein hyvä se.
Jypin julistautuminen savuttomaksi tiimiksi, mistä toimenpiteestä se kantoi joitakin vuosia ainakin sopivissa markkinointiyhteyksissä nimeensä liitettyä perälautaa "JyP Hockey Team No Smoking Team", oli vallankumouksellista. Se aloitti urheilussa terveen ajan, jossa laillisen tupakan korvasi laiton doping. Jyväskylässä julistuksen tarpeellisuuden ymmärsikin, pelasihan siellä muun muassa sellainenkin boheemiatleetti kuin Arto Jokinen.
Brasilian ja Hollannin jalkapallo-otteluissa 70-ja 80-luvuilla ei vaihtopenkkiä tahtonut näkyä, siellä kun penkkisankarit piiloutuivat savuverhon alle. Jos Cruyff, Socrates, Gerson ja Rivelino pääsevät taivaaseen, heidän osastolleen on varattava riittävästi sytykkeitä. Muuten he vain pummaisivat toisiltaan tulta.
Valmentajista ainakin Marcelo Lippi ja Hector Cuper muistetaan sikaareistaan ja savukkeistaan vielä tämän vuosituhannen alkuvuosilta. He olivat kuitenkin johtajia, ei heidän vitaalikapasiteetistaan tarvinnut huolehtia. Ja urheilussahan on kaikkein stressaavinta se, ettei pääse itse kentälle vaikuttamaan tapahtumien kulkuun, joten ymmärtäähän tuon, jos he kaipasivat hermosavuja. Sama taitaa päteä politiikkaan. Kun kansan terveydestä ja moraalista ollaan huolissaan, itse poltetaan salaa, kansalta, omilta vanhemmilta, jopa omalta itseltä. Aikuiset ihmiset.
Kun Helsinki nyt julistettiin savuttomaksi työpaikaksi, päätös koettaa olla ennakkotapaus: aloitetaan haitallisen kulttuurimuodon kitkeminen yksilöistä, kun tupakan myyntiä ei olla vielä onnistuttu länsimaissakaan kitkemään. Sen ostaminen on sallittua, kuten ampuma-aseidenkin.
Tupakointi on kiistatta venäläistä rulettia terveydellä, ja eroksi ampumiseen, se on kulttuurimuotona niin massamuotoisesti levinnyt, että tämä venäläinen ruletti tulee yhteiskunnalle kalliiksi. Se on kiistatta vaarallista. Minä sen tiedän, jos kuka: äitini, pääsemätön nikotinisti kuoli keuhkosyöpään.
Tupakassa on kuitenkin yksi ero ampumiseen: ampuma-aseella suoritettu venäläinen ruletti ei ole kielletty. Tupakkakiellon tarkoitus onkin kitkeä yhteiskuntataloudellisesti kallis kulttuurimuoto moraalisen paheksunnan varjolla.
Ymmärtäähän sen. Esimerkiksi terveydenhoitoalan henkilöstö, opettajat ja liikuntapaikkojen hoitajat ja lippukassat toimivat sellaisissa sosiaalisissa ympäristöissä, joissa he levittävät tupakoinnillaan ympärilleen vääriä signaaleja. Heidän pitäisi toimia moraalisina esimerkkeinä, sillä heidän luulisi jo ammattinsa tai ainakin ammatillisen toiminnan harjoittamisympäristönsä ilmapiirin ja kulttuurin puolesta olevan keskivertoryttyläisiä paremmin perillä tupakoinnin haitoista.
Helsingin kaupungin työntekijöille työaikana asetetulle tupakointikiellolle tulee ainakin yksi ammattiryhmä osoittamaan kipupisteen: bussinkuljettajat. Toki jo viulunkieltä kireämmäksi asetetut aikataulut tekevät heidän yksilöllisen paheensa harjoittamisesta lähes mahdotonta; näin siis Helsingin sisäisessä liikenteessä. Bussikuskit, sekä sosiaalisen taustansa että työarkensa sosiaalisen maailman takia, polttavat lähes järjestään. He tulevat panemaan piut palttua tällaisille kielloille, eikä vähiten siksi, että moni heistä on työoloihinsa jo valmiiksi muutenkin ihan tarpeeksi vittuuntuneita.
Näistä työolosuhteista mainittakoon taukojen ja taukopaikkojen välinen miltei epäsymmetrisen systemaattiselta näyttävä epäsuhta. Silloin kun bussikuskien työaikataulu antaisi myöten sen mittaiselle tauolle, että sen aikana ehtisi tekemään jotakin hyödyllistä ja hyväksyttävää - kuten maksamaan laskuja, harrastamaan sosiaalista mediaa tai kuntoilemaan - nämä tauot joudutaan pitämään jossakin työmaaparakissa, bussin kääntöpaikalla, keskellä melkein ei mitään. Sellaisiakin paikkoja Helsingistä löytyy, uskokaa tai älkää. Siis paikkoja, joissa ei voi maksaa laskuja, kuntoilla tai harrastaa sosiaalista mediaa, ellei sitten ota mukaan Bullworkeria tai mokkulallista läppäriä, joita HKL muuten ei sponssaa kuskeille. Ja sitten kun nämä kaupunkilaisten logistointimestarit sattuvat kerrankin ihmisten ilmoille vuorojen välillä, ehtivät he ottamaan korkeintaan tupakan mittaisen tauon. Siis sellaisen normipaperossin, korkeintaan, ei sellaista mahtifallosta, jonka U.Turhapuro nautti valtion aseellisessa palveluksessa.
Tietenkin he voisivat savuamisen sijasta vaikka aloittamaan jokaisella tauolla kriittisen työntutkimuksen väitöskirjansa yhtä lausetta. Lopettamaan he eivät ehtisi. Mutta tämä ei ole realistinen optio alan ammattilaisten sosiaalisessa maailmassa.
Tupakkakielto laittaa myös äänestäjän pään entistä enemmän pyörälle. Ei päätös ainakaan vaaliaktiivisuutta - josta ollaan niin huolissaan että perustetaan erilaisia politiikkaohjelmia, projekteja ja työryhmiä - nosta. Eivät puolueet ole samanlaisia, vaikka niin väitetään. Tupakattomassa Helsingissä kissa on koira ja hiiri on kissa.
Kun Vasemmistoliitto, tuo ainoan isolla peellä kirjoitetun Puolueen yhtä luonnollinen seuraaja kuin Venäjä Neuvostoliiton - ilmoittautuu ainoaksi yksilönvapauden puolustajaksi vastustaessaan tupakkakieltoa, ja väärinymmärretystä yksilönvapaudesta uskontonsa tehnyt Kokoomus on etunenässä kieltämässä yksilöä tappamasta itseään hitaasti mutta epävarmasti, mitä tästä oikein pitäisi ajatella? Sitä, että Vasemmistoliitto naamioi retorisesti vaalitaktisen kohderyhmäajattelun - eli oletettujen sisäisäänestäjiensa kovaan ja tiukkaan ytimeen kuuluvien bussikuskien pahat tottumukset yksilönvapaudeksi ja Kokoomus, joka on julkiseksi salaisuudeksi asti jopa hallitustasolle asti pesiytyneiden tupakkatuotteiden käyttäjien kansoittama, ei kansalainen todellakaan tiedä, mitä tästä ajatella, oli hän sitten työläinen tai kuluttaja.
Olen vähintään yhtä vakuuttunut siitä, että tupakkatuotteiden myynti onnistutaan tupakkatehtaiden vaikutusvaltaisesta vastaanharomisesta huolimatta kriminalisoimaan länsimaista kokonaan noin 20 vuodessa kuin olen ollut 20 vuotta vakuuttunut siitä, että Suomen Nato-jäsenyyttä ajetaan kuin käärmettä pyssyyn. Tai neulaa langansilmään. Joskus sen sokeakin sinne saa.
Kun yleensä olen sitä mieltä, että politiikan ei tule olla vain kansan tuntojen heijastelua, mikä muuttuu vaalien alla nuoleskeluksi, vaan siinä tulee näyttää suuntaa, annos realismia olisi paikallaan. Tapaus ei nosta uskoa edustuksellisen demokratian edustuksellisuuteen.
Niin kauan kuin käärmeen saatavilla on kielletyn puun tupakkahedelmiä, tupakan käytön kieltäminen on kuin kannettaisiin tupakansavua pois ikkunattomasta tuvasta hyvin hengittävillä juuttisäkeillä. Ja vaikka ihminen voikin kiittää eloonjäämiskykyään ennen kaikkea sopeutuvaisuudestaan, osaten tehdä välttämyyksistä hyveitä, niin tämä kielto tulee pystyttämään sellaisia valvonnan mekanismeja, joista edes Michel Foucault ja George Orwell eivät osanneet nähdä edes painajaisia. Minun ei tarvinne muistuttaa arvon valtuutettuja siitä, keitä Foucault ja Orwell olivat ja minkä puolesta he seisoivat, sillä valtuutetut lienevät lukeneet edustamiansa kuntalaisia keskimäärin paremmin Foucaultinsa ja Orwellinsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti