Kokousvauvat

Olisihan se ihanaa, jos yhteiskuntamme olisi suunniteltu pienimpiä, heikoimpia ja hitaimpia varten. Sellaisia, jotka yleensä eivät saa sanansijaa yhteiskunnallisessa elämässä. Kuten esimerkiksi työttömät, mielenterveyskuntoutujat, vanhukset, vammaiset ja lapset. Uskon vakaasti, että jos lapset saisivat olla suunnittelemassa esimerkiksi puistoja, ne olisivat paljon kivempia.

Moni suuresti arvostamani ystäväni ja tuttavani tuo pieniä lapsiaan kokouksiin. Sympatiseeraan suuresti heidän pyrkimyksiään: he haluavat, kuten minäkin, ensimmäisessä kappaleessa kuvaamani kaltaista yhteiskuntaa, ja lisäksi sellaista yhteiskuntaa, joka ei rajoita lapsiperheitä sisätiloihin ja ulos yhteiskunnallisesta elämästä. Etenkin naisten tasaveroiselle osallistumiselle yhteiskuntaan tämä on ollut tärkeä juttu: etteivät lapset rajoita osallistumista yhteiskunnalliseen elämään.

Mutta, mutta. Minullakin on lapsi, joka ei aivan vielä niin pitkä aika sitten oli vauva. En olisi suurin surminkaan tuonut häntä kokouksiin, koska hänellä olisi ollut siellä tylsää (tästä olen kirjoittanut lisää, löytyy klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa). Mutta en olisi tuonut häntä kokouksiin siksikään, että hän olisi häirinnyt kokousta.

Politiikassa suunnilleen samanmieliset ajavat tärkeiksi katsomiaan asioita, ja niiden samanmielisten kanssa saattaisi viihtyä myös vapaa-ajallaan tekemässä niitä tärkeiksi katsomiaan asioita. Muistakaamme kuitenkin sosiologi Ferdinand Tönniesiä: kokoukset ovat Gesellschaft-tyyppisiä asiayhteisöjä.

Ojen sujuvan kokoustelun ystävä. Yhteiskunnalliseen elämään osallistuvilla on muutakin elämää kuin kokoukset. Heidän pitää esimerkiksi päästä kotiin perheensä luokse. Siellä, kokouksen ulkopuolella on se Gemeinschaft, yhdessäolo- ja viihtymisyhteisö. Siellä on lastenkin paljon mukavampi olla.

Lapsien tekeminen on valinta, ja kaikkea ei voi eikä tarvitse saada samalla kertaa. Minua kaduttaa kun juoksin sen seitsemässä kaavoitustilaisuudessa ja täytin vaalikoneita kun minulla olisi ollut ainutkertainen mahdollisuus seurata poikani ensimmäistä elinvuotta. No, onneksi otin sen vahingon takaisin seuraavana vuonna. Mutta ei se politiikka nyt niin tärkeää ole etteivätkö kestäisi olla ilman minua sen yhden vuoden, tai sinua. Sinne pääsee kyllä takaisin. Mutta sitä lapsen ekaa vuotta ei saa koskaan eletyksi takaisin.

Yrittäjiä aina tarvitaan

Itsenäisyyspäivän juhlissa niinsanotuiksi toimittajaksi naamioidut noloilijat ja poliitikot vasemmalta oikealle olivat herttaisen yksimielisiä siitä, että Suomi nousee yrittämisellä. Suomi tarvitsee yrittäjiä, kaikkein selvimmin tämän sanoi Hjallis. Mikäs siinä, asiastahan vallitsee kansallinen konsensus, ja mikäs sen parempi paikka esittää tämä konsensus on kuin Tasavallan presidentin itsenäisyyspäivänjuhlat.

Mitä nämä yrittäjät sitten ovat? Haluttiinko tässä jatko-osaa kansallisille menestystarinoille, uutta Nokiaa? Kun Talvivaara se ei ole, vaikka Sauli Niinistö ennen presidentiksi tuloaan tällaistakin ehdotteli, miten olisi Angry Birds? Koko Suomi vaan vihaisten lintujen alihankkijoiksi niin on helpompi upottaa täsmäosumalla koko tämäkin höskä, ei sillä, etteivätkö lintuhahmot olisikin nerokkaita.

Totta kai yrittäjät työllistävät, oli kyse sitten lume-, pakko- tai ihan oikeista yrittäjistä: he työllistävät kirjanpitäjiä, juristeja, jotka auttavat heitä olemassaolon taistelussa heidän työnsä tilaajia vastaan,  puhumattakaan sitten niistä nuorista, joille heillä ei ole varaa maksaa oikeaa palkkaa. Mitä tämä yrittäjien kuuluisa työllistäminen sitten on oikein laatuaan? Puhelinmyyntifirmat työllistävät vaille minkäänlaista työehtosopimusta, rakennuttajat silppuavat alihankintaketjunsa niin moneen osaan että polkumyynti on tehty teknisesti mahdolliseksi. Valtiovalta ei ainoastaan sulje tältä silmiään vaan jopa siunaa tämän, ulkoistaen tehtäviään, jotta työttömiksi jääneet määräaikaiset voidaan toivottaa takaisin tervetulleiksi takaovesta entistä kehnommilla työehdoilla.

Jos yrittäjät kerran ovat niin tärkeitä, miksei heitä sitten auteta? Ainakin kun yllättävän hyvin yrittäjämyönteisyytensä myynyt Kokoomus sumuttaa olevansa yrittäjän asialla, tämä yleensä tarkoittaa sitä, että he antavat yhteisymmärryksessä demareiden ja muiden kokoomuspuolueiden kanssa tontteja hehtaarihalleille ja parkkipaikkoja kansainvälisille korporaatioille. Sen sijaan siitä, miten pienten toiminimillä yrittävien osaamis- tai kauppayrittäjien arki tehtäisiin mahdolliseksi, he eivät sano mitään. Paras veikkaus pienyrittäjän porkkanaksi olisi perustulo, jota ajavat Vihreät ja Vasemmistoliitto. Nämä puolueet ovatkin pienyrittäjän asialla, porvaripuolueet ovat suurpääoman salakuljettajia. Satun hieman tietämään, mistä puhun: maksoin velkoja kuusi vuotta näennäisyrittäjyydestä, joka minulle kaupiteltiin työvoimapoliittisesti ainoana työllistymiskeinonani.

Kun nyt on käsitelty kansallinen konsensus yrittämisen autuudesta, niin miksei kukaan kaipaa työttömiä, päihteidenkäyttäjiä, yksinhuoltajia, vammaisia tai mielenterveyskuntoutujia ja maahanmuuttajiakin vain silloin kun heille voidaan ulkoistaa ns. "paskaduunit"? Heille ei ole sijaa tässä yrityshotellissa.

Kirjoitukseni julkaistiin tämänaamuisessa Uusimaassa.

Tapaa minut!

Minut voi tavata vaalien alla ainakin seuraavissa paikoissa ja seuraavina aikoina:

Perjantaina 5.10. kello 19-21 Bar Soho. Paikalla myös Pekka Haavisto!
Tiistaina 9.10. klo 17.30-18.30 Porvoon pääkirjasto: vaalipaneeli ekotehokkuudesta, kirjallisuudesta ja vanhustenhoidosta.
Lauantai 13.10. klo 10-13 Vaaliteltta Lundinaukiolla (ja klo 13-16 Ekotehopäivä Taidetehtaalla)
Maanantai 15.10. Peukuta Porvoo paremmaksi -talkootapahtuma alkaen 17.30 Sibeliusbulevardin kaistojen välissä olevalla viherkaistaleella ja polulla. 
Torstai 18.10. klo 18-19 Mielenterveyskuntoutujien klubitalo, Kaivokatu 37
Perjantai 19.10. Porvoon uimahallin kahvila klo 17-18
Lauantai 20.10. klo 10-13 Vaaliteltta Lundinaukiolla ja ehkä vihreä pyöräretki alk. klo 15. Lähtö jokirannasta Aleksanterinkadun sillan vierestä.
Perjantai 26.10. Porvoon uimahallin kahvila klo 17-18
Lauantai 27.10. klo 10-13 Vaaliteltta Lundinaukiolla

Päivitän kalenteriani sitä mukaa kun tapahtumat täsmentyvät. Myös vaalipäällikköni pyrkii olemaan paikalla.

Vastaukseni MTV 3:n vaalikoneeseen

Vastaukseni Maikkari kolmosen vaalikoneeseen voi lukea klikkaamalla allaolevaa linkkiä.

http://player.zef.fi/mtv3/ajax/comparison_js.php?nid=53098&s=rnqgt6ue1fb59bggjviimef5h6

Syrjäyttävä hyvinvointivaltio on päivitettävä

Allaolevaa kirjoitusta tarjottiin Hesarin mielipidesivulle, jonne se ei kuitenkaan päässyt läpi.

Onko hyvinvointivaltio tullut tiensä päähän? Elinikäisiin työsuhteisiin ja selkeästi määriteltäviin ammatteihin perustuva ammattiyhdistysliike ja yhteiskuntaluokkiin perustuva Suomen puoluepoliittinen järjestelmä rakensivat hyvinvointivaltion yhteisymmärryksessä, ja tämä projekti tuli valmiiksi 60-70 -luvuilla samanaikaisesti perinteisen teollistumisen kanssa.

Nuoren mielenterveyskuntoutujan tilanne (HS 15.7.) ei valitettavasti ole mitenkään ainutlaatuinen. Hyvinvointivaltion rei’istä putoajia on niin paljon, että voidaan puhua pahoinvointivaltiosta. On lähinnä sattumaa, kummalla puolella luukkua kansalainen sattuu seisomaan, asiakkaana vai viranomaisena.

Kuten työelämätutkija Kimmo Kevätsalo kirjoitti (HS 13.7.), niin korjausesityksiä ei liene odotettavissa nykyisen kaltaiselta ammattiyhdistysliikkeeltä, ja valtiovaltakaan ei ole tilanteen tasalla. Tarvitaan joko uusi ammattiyhdistysliike tai ainakin kurssinmuutos päivittämään hyvinvointivaltio versioksi 2.0. Millainen se sitten olisi?

Poliittisista puolueistamme Vihreät ovat esittäneet perustuloa muutosturvaksi yhä nopeammin muuttuviin yksilöllisiin elämäntilanteisiin. Perustulon lisäksi työelämän, opiskelun ja työttömyyden välisiä raja-aitoja tulee madaltaa. Tempputyöllistämisen sijasta työharjoittelun, osa-aikatyön, sosiaalisen yrittäjyyden, oppisopimuskoulutuksen, voimaannuttavan ja kuntouttavan harrastustoiminnan edellytyksiä tulee aktiivisesti parantaa. Monia näistä keinoista pystyvät tarjoamaan nuorten työpajat, joiden ohjausresursseja tulee tukea nykyistä enemmän.

Michael Perukangas
valtiotieteiden maisteri

Vaikka yleinen hyvinvointi Suomessa onkin lisääntynyt, joillekin silakatkin ovat kultakaloja

Kuva: Arend Oudman

Artikkeli Sirpa Puhakan vierailusta Horisontissa 19.9.2006 on julkaistu alunperin Horisontin uutisarkistossa www.horisontti.net. Alkuperäisen jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa. Sirpasta tuli maalisvaaleissa Vasemmistoliiton ensimmäinen varakansanedustaja, ja alkukesän puoluekokouksessa hänet valittiin yhdeksi Vasemmistoliiton varapuheenjohtajista. Sirpasta tulee erinomainen varapuheenjohtaja Vasemmistoliitolle.

Vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu, terveyslautakunnan jäsen Sirpa Puhakka (vas.) vieraili Horisontin tiistaikahveilla 19.9. Päättäjänä Sirpan sydäntä lähellä on erityisesti vähäosaisuus ja köyhyys, mihin vaikuttavat hänen omat lapsuudenkokemuksensa Pohjois-Karjalassa.

Huono-osaisuuteen ei muisteta aina kiinnittää yhteiskunnallisessa keskustelussa huomiota: vaikka kulissit ovat komeat, pelkästään Helsingissä on tuhansia asunnottomia, jotka ovat ikään kuin näkymättömissä. Mielenterveyskuntoutujiakin Helsingissä on Hämeenlinnan asukasluvun verran, huostaanotettuja tuhansittain ja toimeentulotuen varassa eläviä kymmeniä tuhansia. Helsingin ongelmat ovat sen pääkaupunkiluonteesta johtuen Suomen mittakaavassa erityisiä; valitettavasti vain tämä ei näy siinä, kuinka valtion kakku jaetaan. Sirpa Puhakka arvosteli yhteiskunnan vähäistä halukkuutta puuttua vähäosaisuuteen; esimerkiksi hallituksen köyhyyspaketissa jaellaan hajanaisia almuja sinne tänne. Tämä heijastelee Puhakan mielestä yhteiskunnan yleisesti koventunutta arvomaailmaa.

Julkisen sektorin rapautuessa, nk. kolmas sektori, eli kansalaisyhteiskunnan toimijat ovat paljolti ottaneet hoitaakseen niitä tehtäviä, jotka ennen kuuluivat yhteiskunnan huolehdittaviksi. Esimerkkinä näistä kolmannen sektorin toimijoista, jotka paitsi ovat yksi vähäosaisuuden vastamyrkky, myös luovat henkeä rahan pöhöttämässä yhteiskunnassa, ovat kortteli- ja asukastalot, sellaiset kuin Horisontti. Julkisen sektorin alasajo ja samanaikaisesti tapahtuva toimintojen ulkoistaminen johtavat siihen, että julkinen sektori hoitaa vain "ydintehtävät", sysäten kaiken muun kansalaisyhteiskunnan toimijoiden (kuten Horisontin) hoidettavaksi.

Koko suomalainen yhteiskunta ja toimeentulo on rakennettu työn varaan. Kuitenkin meillä on jo viime laman alkuajoista, 90-luvun alusta alkaen pysyvästi pudonnut köyhyysloukkuun kokonaisia ihmisryhmiä, ja viime vuosina sinne on tipahdellut vielä uusia ihmisryhmiä. Tulevaisuudessa hyvinvointivaltion rahoitus on vielä nykyistäkin haasteellisempaa; kun väestö vanhenee, palkkatyössä käyvä vähemmistö rahoittaa julkiset palvelut, ja tämä saattaa rapauttaa solidaarisuuden tunteen, sen yhteisvastuullisuuden, joka on pitänyt Suomen pystyssä vaikeinakin aikoina.

Sirpa Puhakkan mukaan köyhyys ja hyvinvointi periytyvät. Aikaisemmin koulutus on tarjonnut väylän sosiaaliseen nousuun, mutta Suomea elähdyttänyt koulutususko on rapautumassa. Enää ei koulutus automaattisesti takaa työllistymistä ja hyvää palkkaa; lisäksi lainoitukseen perustuva, jälkeenjäänyt opintotukijärjestelmä ei rohkaise opiskelemaan, työllistymisnäkymien ollessa vähän niin ja näin.

Työelämämme on läpikäynyt monia syvällisiä rakennemuutoksia. Suomessa on Euroopan koulutetuimmat pätkätyöläisnaiset, ja etenkin synnytysiässä olevien naisten on vaikea työllistyä. Yhdeksi lääkkeeksi tähän Puhakka esitti, että vanhemmuuden kustannukset tulisi jakaa molempien vanhempien työpaikkojen kesken. Toisena työelämän haasteena Puhakka mainitsi teollisuustyöpaikkojen katoamisen niihin maihin, joissa työvoimakustannukset ovat Suomea matalammat. Teollisuusyrityksiltä sopisikin toivoa sitä, että ne pitäisivät yhteiskuntavastuullisuutta esillä muulloinkin kuin yhteiskuntavastuuraporteissa.

Kun teollisuudesta on kadonnut automatisoinnin ja tuotantolaitosten köyhiin maihin siirtämisen myötä runsain mitoin työpaikkoja, yhä suuremman osuuden suomalaisista sanotaan saavansa elantonsa palveluista, joiden määritelmäkin tosin on yhä kaikenkattavampi. Jotkut ovat tarjonneet yrittäjyyttä yhdeksi lääkkeeksi työttömyyteen; kuitenkaan Suomessa ei osata ostaa palveluita, me kun olemme tottuneet suo, kuokka ja jussi -periaatteen mukaisesti selviytymään yksin, tai sitten meillä ei ole varaa käyttää yksityisiä palveluita. Työmarkkinoilla eivät kysyntä ja tarjonta kohtaa. Ainakin pääkaupunkiseudulla on ylitarjontaa korkeakoulutetuista "huippuosaajista", toisaalta matalapalkkalainen ei kykene elättämään Helsingin elin- ja asuinkustannuksillaan itseään.

Sirpa oli huolissaan siitä, mahtaako hoitotakuu käytännössä toteutua. Hän kannusti ilmoittautumaan rohkeasti esimerkiksi hammashuollon hoitojonoon; jos kaikki alistuvat siihen, ettei hoitoa saa, silloin päättäjille annetaan myös sellainen signaali, ettei julkisten palveluiden käyttäminen kiinnosta.

Sirpa Puhakka kantaa huolta niistä, jotka eivät sauvakävele Himalajalle, ainakaan omin jaloin ja sauvoin.