Tuoreen HUS:n tiedotteen mukaan Helsinki on onnistunut alentamaan terveydenhuollon kustannuksia. Tästä seuraa, että Helsingin terveydenhuollon kannattavuus on parantunut, ja toivottavasti vielä se, että lisääntynyt kannattavuus merkitsee myös paranevaa hoidon laatua.
Terveydenhuolto ei kuitenkaan eläne omassa, suljetussa maailmassaan, jonne ulkomaailman arvostukset eivät kulkeutuisi edes heijasteina. Tuottavuuden lisääntymisen itseisarvoinen hyvyys läpäisee kaikki kunnalliset sektorit.
Tiedotteen otsikointi voi kuitenkin suunnata tulkinta-ajatuksia ties minne. Esimerkiksi suuntaan, jossa kuntien ensisijaisena tavoitteena on toiminnan kannattavuus. Eikä esimerkiksi väestövastuullisesti palveluiden tuottaminen asukkaille, vaikka sitten toiminnan kannattavuuden seurauksena kunta kykenisikin tuottamaan palvelut asukas-asiakkailleen paremmin syntyneiden säästöjen ansiosta.
Kun kuntaa johdetaan konsernin tavoin, sen toimintoja usein tilataan kunnan tai kuntien johtamilta ja omistamilta liikelaitoksilta. Käytännössä tämä usein toteutuu liikelaitostamalla aikaisemmin kuntien johtamia ja myös omistamia laitoksia, jotka tuottivat niitä peruspalveluita.
Jos kustannuksien väheneminen on saatu aikaan korvaamalla laitoshoitoa avohoidolla sellaisissa tapauksissa, joissa se on sekä tehokasta, tarkoituksenmukaista että asiakkaan toiveen mukaista, tehostumista ei voi tervehtiä kuin ilolla. Jos tämä kuitenkin johtaa asiakkaan pallottelemiseen superpallon tavoin laitoksesta, yksiköstä ja kaupungista toiseen, avo- ja laitoshoidon välillä, silloin kyse on silkasta vastuuttomuudesta, jossa kukaan ei näytä olevan vastuussa hoitokokonaisuudesta. Asiakkaasta puhumattakaan, joka sattuu olemaan myös esimerkiksi potilas, mutta ennen kaikkea ihminen. Tämä viimeinen mutta ensisijainen kategoria on vaan valitettavasti vaarassa unohtua kun asiakkuus kuorrutetaan näin monimutkaisen kuorrutuksen alle.
Juuri kun potilaiden ja muiden kunnallisten palveluiden käyttäjien kutsumisesta asiakkaina on ehtinyt tulla jaettua, diskursiivista todellisuutta, asiakkuudelle onkin käynyt samoin kuin Zygmunt Baumanin modernille: se on haihtunut tuuleen. Jos tämä vertaus on liian vaikea, käytettäköön Pikku Pukki-metaforaa. Huh hei, tuuli sen vei. Jos ei ole palveluita, asiakkuudesta puhuminen on jotenkin kornia.
Ulkoistaminen ja/tai yksityistäminen ei ole silkka ideologinen kysymys. Sen sijaan palveluiden järjestämisen tehokkuus, tarkoituksenmukaisuus ja laatu ovat, puhumattakaan ihmiskuvasta. Ovatko kunnassa asuvat ihmiset kunnan asiakkaita, vai kunta itse? Tuottavuuden lisääntyminen on arvokasta, mutta sen ei pitäisi olla itseisarvo vaan väline tärkeämpien arvojen - kuten paranevan palvelun, puhumattakaan elämänlaadusta - saavuttamiseksi.
Jos kunta ulkoistaa tai ainakin kilpailuttaa toimintojaan, se ei saa antaa ihmisarvon valua pesuveden mukana. Kunnallisten peruspalveluiden kilpailuttaminen edellyttää poliittista omistajaohjausta, muuten voidaan puhua väestövastuun sijasta väestövastuuttomuudesta.
Kunta saattaa säästää esimerkiksi jättämällä ostamatta toisilta kunnilta, kunta- tai maakuntayhtymiltä sellaisia erityistä osaamista vaativia laitospalveluita, joita se ei itse kykene tuottamaan ja nimittää tätä heitteillejättöä avohoidoksi.
Eihän näin ole, eihän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti