Pitkän linjan penkkiurheilijana mutta myös humanistina ja ennen kaikkea ihmisenä minusta tuntui pahalta kuullessani uutisen hiihtäjäsuuruus Mika Myllylän poismenosta. Hänen mukanaan lähti myös pieni osa uskostani siihen, että Suomi ansaitsisi nimikkeen urheilumaa. Me mikään urheilumaa ole. Meille kelpaa vain menestys. Itse asiassa, me janoamme sitä. Yksittäiset urheilijat ovat tämän verenhimomme uhrilampaita.
Kaikkein eniten minua tapauksessa järkyttää yhdenkään ihmisen täydellinen kyvyttömyys tai haluttomuus tunnustaa, että kaikki kerta kaikkisesti eivät vaan ole täydellisiä ja halu lopettaa samastuminen ihmiseen siinä vaiheessa, kun sankarista on tullut raunio. Sankareista heikkoutta on vielä käsittämättömämpää käsittää kuin mattimeikäläisistä, koska me tunnemme heidät pystyvinä, urhoollisina ja vahvoina. Siksi heistä halutaankin luultavasti irtisanoutua: kaatunut toteemi on kelvoton toteemi.
Mauno Saari laittoi Lasse Virenistä haamukirjailemassaan kirjassa Juoksemisen salaisuudet juoksijan suuhun seuraavaa" "kun lopetan juoksemisen, loppuvat näytökset, en minä.". Mika Myllylän kohdalla tämä ei pitänyt paikkansa, kuten ei valitettavan monella muullakin urheilijalla.
Kun urheilija niin kovin usein putoaa ammatilliseen tyhjiöön: hänellä ei ole ammattia, ei koulutusta, hän ei osaa mitään muuta kuin juosta, hypätä, hiihtää, lyödä, heittää tai ajaa, tähän meillä Suomessa on keksitty aika hyviä keinoja telemark-alastulon pehmentämiseksi, minkä myönsi huippu-urheilun muutostyöryhmän Jukka Pekkalakin. Sen sijaan keinoille minäkuvan rakentamiseksi on huutava tilaus, ei vain sen tukemiseksi.
Jos ihmisen koko minäkuva on rakentunut urheilusuorituksien varaan, urheilusuorituksien, joita häneltä odotetaan, joista häntä kiitellään, palkitaan, kuvataan ja haastatellaan, josta hänelle maksetaan, mitä muuta urheilijalla voi olla kuin hiihtonsa? Jos urheilijalla ei ole mitään muuta kuin yksinäinen latunsa, miten ihmeessä hän voisi ymmärtää mikä on ladun ulkopuolella oikein ja mikä väärin, kun häntä sekä työnnetään että vedetään eteenpäin sillä ladulla? Ja kun se latu loppuu, urheilija ottaa sukset pois jalasta ja ... mitä sitten? Mitä on ladun toisella puolella? Rotko?
Totta kai suomalainen penkkiurheilija koki itsensä petetyksi kun Mika ja muut karpaasit ja -ttaret eivät osanneet peittää jälkiään silloin Lahdessa. Minä lopetin esimerkiksi käytännössä hiihtourheilun seuraamisen siihen. En välittänyt tirkistellä sitä vähäistäkään, mikä ihmisrauniosta oli iltapäivälehdissä urheilu-uran jälkeen nähtävillä, häkkieläimestä. Mutta jos ei näytösten loppu ollut juoksija-ihminen Virenin Lassen loppu, eivät ne myöskään olleet penkkijuoksija-ihminen Perukankaan Michaelin loppu. Senkin ajan minkä pääsen koljatteja toljottamasta voin vaikka mennä itse lenkille, tosin mieluummin ilman suksia.
Minä haluan omalta osaltani sanoutua irti urheilumaasta nimeltä Suomi, vaikka patrioottisuuteni onkin hyvin yksiulotteista: sen ainoa varsinainen ilmenemismuoto on oikeastaan urheilu. En halua kuulua siihen kojoottilaumaan, joka nyt ulvoo, että mies oli etuoikeutettu, sille annettiin kaikki tsaanssit ja enemmänkin kuin koskaan olisi mattimeikäläinen ansainnut. Tosin tämä ei tee oikeutta kojooteille. Eikä Mattimeikäläisille. Tsaanssit nimittäin ansaitsevat hekin. Puhumattakaan siitä, ettei Mika Myllylä ollut Mattimeikäläinen.
Urheilija nimeltä Mika Myllylä vaiettiin Suomessa kuoliaaksi, unohdettiin Lahden traumaattisten tapahtumien jälkeen. Kukaan ei kuitenkaan ole ottanut pois niitä lukuisia hienoja hetkiä, joita Mika antoi meille ennen Lahtea noin 10 vuoden ajan.
Kiitos Mika. Lepää rauhassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti