Kuten kirjoitin vähän aikaa sitten, numero yhdeksän on sinfonioiden säveltämisessä maaginen luku. Kaikkein tunnetuin yhdeksäinen ja ylipäätään koko länsimaisen sinfoniamusiikin tärkein teos on Beethovenin yhdeksäs sinfonia.
Ilman Beethovenin ysiä eivät Brahms, Bruckner ja Mahler olisi olleet mahdollisia. Ainakin heidän ilmaisunsa ja samalla koko länsimainen sinfoninen musiikki Beethovenin jälkeen olisi saanut kokonaan toisenlaisen muodon, sillä ilman Brahmsia, Bruckneria ja Mahleria eivät myöskään Dvorak, Schönberg tai Sostakovitskaan olisi olleet mahdollisia. Beethovenin ysin merkitys ei kuitenkaan rajoitu taidehistoriaan. Se on ihmiskunnan historian suurimpia saavutuksia, joka kelpaa koko ihmisyyden metaforaksi.
Nyt tunti sitten 40 vuotta täyttäneenä on välitilinpäätöksen paikka. Beethovenin ysi on kuin elämäni. Yhdeksän kouluarvosanana on alempi kiitettävä, kuten elämänikin: rikas ja hieno, vaan ei täydellinen.
Beethoven, kaikkien luovien, itsenäisten sielujen ja romantikkojen esikuva, näki elämän dialektisena kamppailuna: hyvän ja pahan, kauniin ja ruman, totuuden ja harhan välillä.
Elämä on kuin polkupyöräilyä tuntemattomassa maastossa: vaikka sinulla olisi kartta, et kuitenkaan tiedä, mitä seuraavan mutkan takaa tulee. Kuitenkin sinä ohjaat. Yksin sinulla on valta ohjata omaa polkupyörääsi. Tämä ihmisyksilön määrävä piirre, tahto, on myös Beethovenin yhdeksännen sinfonian liike-energiana. Valtava tahdonvoima tekee ihmisestä ihmisen, joka yksin ohjaa omaa elämäänsä vaikka välillä saattaakin väsähtää, kaatua tai jopa eksyä.
Ihminen aloittaa maallisen vaelluksensa hapuillen ja epävarmasti. Hapuillen ja epävarmasti alkaa Beethovenin yhdeksäs sinfoniakin. Toisen osan voi nähdä leikin ja kamppailun yhteenkietoutumana. Kolmannessa osassa pitäisi koittaa aikuisuuden ja rauhan. Tai ainakin aikuisuus on elämän rikkainta ja sisällöksekkäintä aikaa. Lopussa on synteesin vuoro. Finaali kokoaa yhteen palaset. Se katsoo ensin taaksepäin, se on kuin varasto aikaisemmin koetusta. Se kuvaa lopullisen totuuden etsinnän totista yritystä. Siinä katsotaan ikään kuin omaa elämää valokuva-albumina, sekoitetaan ja järjestetään uudestaan. Lopussa koittaa suurin ilo: usko ihmisyyden ja elämän voittamiseen, joka on kantanut ihan loppuun saakka, kaikista vastuksista viis.
Kaikkein tyydyttävimmin tämän dialektiikan kuvaa Wilhelm Furtwängler klassisessa Bayreuthin musiikkijuhlilla 1951 tehdyssä konserttitaltioinnissaan. Hänen kuvauksensa ihmisyydestä Beethovenin metaforana korostaa prosessiluonnetta, kasvua vaikeuksien ja vastakohtaisuuksien kamppailun kautta voittoon. Ajoittain se pysyy hädin tuskin koossa. Alku kuulostaa hyvinkin epävarmalta, mutta ei se ole epävarmaa. Se on etsintää, jossa Furtwängler johdattaa muusikkonsa elämänmittaiselle matkalle. Furtwängler muusikoineen luo ja synnyttää teoksen tässä konserttitaltioinnissa, jossa intonaation puhtaus on sivuseikka. Jouset laulavat. Jokainen ääni, jok'ikinen fraasi tarkoittaa jotakin. Suuri narratiivi on katkeamaton, vaikka esityksessä onkin ikään kuin useita uusia alkuja: se koostuu episodeista, joista tulee suuri draama.
Aivan toisenlainen on Toscaninin inhimillinen subjekti, mutta tahtova, tekevä ja totuutta etsivä yhtä lailla. Molemmat toteuttavat humanismin korkeinta kutsumusta. Herbert von Karajanin inhimillinen subjekti taas on vuoriakin siirtämään pystyvä voimamies, jota eivät pysäytä edes pölypallot.
Leikkiminen, kokeileminen, taisteleminen, oppiminen, opetteleminen, yritys, erehdys, kasvaminen ja kasvattaminen, tekeminen ja oleminen, salliminen ja haastaminen, ottaminen ja antaminen, miettiminen ja analysoiminen, etsiminen ja löytäminen kannattaa ottaa vakavasti, unohtamatta tahtoa. Kaikki tämä kuuluu ihmiselämään, ja kaikesta tästä Ludwig van Beethovenin yhdeksäs sinfonia muistuttaa.
Kun vallitseva musiikkijournalistinen trendi tapaa halveksua ”ohjelmamusiikkia”: sitä, että musiikille annetaan käyttöohje, jossa lintujen laulu selvästi esittää lintujen laulua niin että houkkakin sen ymmärtäisi, Beethovenin ohjelmanjulistus on ylevin ja kattavin mahdollinen: elämä itse.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Dvorak. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Dvorak. Näytä kaikki tekstit
7.3.2011
26.1.2011
9 on miehen mitta ja kirous
Vaikka Joseph Haydnia voidaan pitää isänä vakiintuneelle neliosaista perusformaattia noudattavalle sinfoniamusiikille, Ludwig van Beethoven yhdeksine sinfonioineen on vaikutusvaltaisin suunnannäyttäjä tässä genressä. Beethovenin yhdeksäs on luultavasti koko länsimaisen taidemusiikin tärkein teos: se toi laulusolistit ja kuoron sinfoniamusiikkiin ja sen rakenne, jossa sinfonian finaali on synteesi aikaisemmista osista, oli jotakin aivan uutta. Ihan suoraa mallia siitä ovat ottaneet Brahmsin ykkönen (jota on kutsuttu myös Beethovenin kympiksi) ja Brucknerin vitonen. Mallia Beethoven on näyttänyt myös siinä, että hämmästyttävän moni sinfonikko on tehnyt yhdeksän sinfoniaa. Säveltäjän itsekritiikki petti kuitenkin kerran: hänen pitäessään lastenlaulumaista kahdeksattaan parhaanaan.
Beethovenin sinfonioiden esitystraditiot kuvastavat koko konserttimusiikin traditioita, jotka voidaan tiivistää partituuriuskollisuudeksi ja säveltäväksi, teoksen esityksessä luovaksi. Jälkimmäistä traditiota joskus kutsutaan romanttiseksi ja edellistä objektiiviseksi. No, objektiivisia totuuksia on aika monta. Ääripäinä nuottikuvaan pitäytymisessä ovat Arturo Toscaninin rytmisesti napakat ja Otto Klempererin laajakaariset levytykset; romanttista traditiota edustaa puhtaimmillaan Wilhelm Furtwängler. Niiden väliin putoavaa unohdettua keskitietä, jota voisi luonnehtia ei-traditioksi tai klassisuudeksi, edustaa tyypillisimmilllään Herbert von Karajan. Beethovenin musiikin rikkaus on siinä, että se paitsi määrittelee musiikin esitystraditiot, myös tekee mahdolliseksi näiden traditioiden raja-aitojen ylittämisen. Esimerkiksi Bruno Walter olisi romanttis-klassinen suhteessa 60/40, Rudolf Kempe samaten, mutta he tulevat aivan toisenlaiseen lopputulokseen samoista premisseistä. Erich Kleiber taas voisi olla objektiivis-klassinen suhteessa 60/40.
Levytyksiä ei ole mahdollista käydä tässä tyhjentävästi läpi, mutta kokonaispaketeista Toscanini ja sinfoniat ensimmäisenä säveltäjän oman ajan tyyppisellä kokoonpanolla ja instrumenteilla levyttänyt Roger Norrington kuuluvat itsestäänselvinä lähtökohtina yleissivistykseen. Suositella voi myös hämmästyttävän likilaskuista yhdeksättä lukuunottamatta Walteria, Klempereriä, sinfoniat ainakin neljään kertaan taltioinutta Karajania ja George Szelliä. Furtwänglerin levytykset on myös pakko tuntea, ja hänen livetaltiontinsa yhdeksännestä vuodelta -51 on suuruudessaan ja intensiteetissään ohittamaton. Häneltä löytyy myös vitosesta – siis se tä-dä-dää –biisi – vähintään kaksi ohittamattoman intensiivistä liveversiota. Vähän stereofonisempi näkemys on George Szellin Concertgebouw-orkesterin kanssa tekemä. Kolmosessa eli Eroicassa ykkönen on Rudolf Kempe, sitten tulee Erich Kleiber. Seiskoja ja kutosia on lukuisia hyviä, molemmista oma suosikkini on Kleiber. Pastoraalin toteuttaa ihanteellisesti myös Walter, mutta yllätyksen tarjoaa Fritz Reiner, joka yleensä missaa Beethovenissa jotakin hyvin pientä mutta silti oleellista. Beethovenin hengen.
Yhdeksän sinfonian säveltäjiä tunnetuimmasta päästä ovat Beethovenin itsensä lisäksi Mahler, Dvorak, Vaughan Williams, Bruckner ja Schubert. Ei heidän ollut tarkoituksenaan tehdä yhdeksää sinfoniaa. Gustav Mahler ehti aloittaa aimo annoksen kymppiään saaden valmiiksi vain agadio-osan. Myöhemmin luonnoksista on täydennetty esityskuntoinen kokonainen teos. Ei se kuitenkaan ole täysipätöistä musiikkia. Kahdeksatta – joka tunnetaan sen vaatiman jättimäisen esityskalustonsa vuoksi Tuhannen sinfoniana – lukuunottamatta Mahlerin ylenpalttinen vaikutteiden runsaus ja groteskin ja angstin jatkuvalle limittäisyydelle tekevät oikeutta ainakin ensimmäisessä, toisessa ja yhdeksännessä sinfoniassa parhaiten mestarin ystävä Bruno Walter. Myös sir John Barbirollin vitonen ja kutonen, George Szellin kutonen ja Willem Mengelbergin nelonen ovat itseäänsuosittelevia. Kolmas sinfonia on tunnetun länsimaisen sinfoniakirjallisuuden kaikkein pisin teos. Mahlerilla linnunlaulu, lehmänkellot ja alppitorvet tuovat maanläheisyyttä taivaallisiin ulottuvuuksiin yltävään musiikkiin.
Antonin Dvorakin melodista, rytmikästä ja rapsodista sinfonista tuotantoa soitetaan kahta viimeistä sinfoniaa lukuunottamatta aivan liian vähän. Yhdeksännessä, joka tunnetaan myös lisänimellä Uudesta maailmasta, kuulee Dvorakin etnomusikologisen matkailun tuomien negrospirituaali -(joka on varmaan nyttemmin poliittisesti epäkorrektina kielletty) ja intiaani-inspiraatiota. Se on ainakin jossakin vaiheessa ollut maailman levytetyin sinfonia, eikä esimerkiksi Beethovenin ysi tai vitonen. Istvan Kerteszin Lontoon sinfonikkojen kanssa tekemä kokonaislevytys tekee oikeutta harvinaisemmillekin sinfonioille, jotka ovat ehtymätön aarreaitta. Suosittelen!
Suurin englantilainen sinfonikko, Sibeliusta avoimesti ihaillut Ralph Vaughan Williams on maisemamaalari. Hänen musiikkiansa ei voi ylistää kovin dramaattiseksi, mutta sen pastoraalinen rapsodisuus on omalla tavallaan tunnelmallista. Huonoiten kuuntelemista kestävät RVW:n ohjelmoidut teokset Antarktinen ja Lontoo, ja absoluuttisinta ja iskevintä musiikkia tarjoavat nelonen, vitonen ja kahdeksainen. Minulle esitteli RVW:n tuotannon nettikaupasta puoli-ilmaiseksi tilaamani Andrew Daviesin ja BBC:n sinfoniaorkesterin paketti, ja olen siihen oikein tyytyväinen. Yleensä englantilaisessa musiikissa kannattaa kuitenkin pitää nyrkkisääntönä kuunnella minkä tahansa muunmaalaisia kapellimestareita tahansa kuin englantilaisia, koska britit tapaavat sotkeutua liikaa maisemamaalailun yksityiskohtiin ja kuulija nukahtaa.
Anton Bruckner palvoi syvästi luontoa ja Jumalaansa. Hänen musiikkinsa on samalla kertaa mystistä ja kiinni maassa. Hänen orkesterinsa soi kuin urut kaikkine äänikertoineen, ja hänen musiikkinsa ainutlaatuisuuden vähättelijät saattavat kuulla Wagner-ja Schubert –vaikutteita. Kaikki hänen yhdeksän numeroitua sinfoniaansa ovat täysipätoistä musiikkia, myös ne kaksi nuoruuden”harjoitelmaa” joita hän ei suostunut julkaisemaan. Ne tunnetaan nyt takaperoisesti ja kornisti nollana ja tuplanollana. Bruckner ei saanut koskaan tehtyä yhdeksänteen sinfoniaan finaalia, mutta ei se sitä kaipaakaan. Se jää ikään kuin haihtumaan avaruuteen, ja hyvä niin. On siihenkin koetettu jälkikäteen rekonstruoida finaali, mutta se ei kelpaa edes kuriositeetiksi. Brucknerin sinfonioita on oikeastaan kolme kertaa yhdeksän: niistä soitetaan yleensä Novakin tai Haasin painoksia, mutta oikein paljon asiasta kiinnostuneen kannattaa hankkia käsiinsä Eliahu Inbalin levytykset Brucknerin alkuteoksista. Eniten novakeista ja haaseista poikkeaa neljäs, ”Romanttinen” sinfonia Brucknerin alkuteoksena.
Suurimpia Bruckner-levytyksiä ovat Otto Klempererin ja Lontoon Filharmonia-orkesterin kanssa tehdyt kutonen ja nelonen; ihanteellisesti Bruckneria johti myös Jascha Horenstein, kuten livetaltioinnit ysistä ja vitosesta todistavat. Hänen tulkinnoissaan yhdistyy Klempererin objektiivisyys ja selkeys Furtwänglerin henkeäsalpaavaan kiihkeyteen, josta on onneksi näytteitä: etenkin nelonen, vitonen ja ysi kuuluvat kaikkien Brucknerista kiinnostuneiden hyllyyn. Lisäksi kahdesti kaikki sinfoniat levyttäneen Eugen Jochumin levytyksiä voi pitää peruslevytyksinä hyvässä mielessä; Herbert von Karajanin levytykset varsinkin kolmesta viimeisestä sinfoniasta ovat ihanteellisia. Lisäksi Sergiu Celibidachen livetallenteet nelosesta, kutosesta ja kasista kannattaa ainakin kuulla.
Brucknerilla itsekritiikki ja kuolema jättivät sinfoniat virallisesti yhdeksään musikologien suosiollisella avustuksella. Tai ainakin suurin sinfonian numero on yhdeksäs. Samaten on Franz Schubertilla, vaikka sinfonioita onkin kahdeksan. Syfilikseen kuollut Schubert-raukka jäi niin Beethovenin ennustuksen vangiksi, että hänkään – kuten Bruckner – ei saanut viimeistä sinfoniaansa valmiiksi. Se jäi keskeneräiseksi. Viimeiseksi sävelletty sinfonia, jossa on vain kaksi osaa, ei kaipaa jatkoa. Paitsi että tavallisesti ”Suuri” C-duuri –sinfonia tavallisesti ymmärretään yhdeksäisenä. Jotta sinfonioissa päästäisiin yhdeksään, seitsemättä sinfoniaa ei ole! Mutta jotta asia ei olisi aivan näin yksinkertainen, joskus c-duurisinfoniaa pidetään aivan oikein puuttuvana seitsemäntenä ja kahdeksas keskeneräinen jäi viimeiseksi. Kahdeksanneksi. Kuuden ensimmäisen sinfonian numeroinnissa ei kuitenkaan ole onneksi mitään ongelmaa. Neljäs, ”traaginen” sinfonia, ylimaallista onnellisuutta säteilevä viides sinfonia ja rytmiltään jännästi pyörivä kutonen ovat myös kuuntelemisen arvoista musiikkia.
C-duurisinfonian ihanneversio on Josef Kripsin ja Lontoon sinfoniaorkesterin valoisa levytys, Keskeneräisen traagisuus on kaikkein vääjäämättömin ja raskain Bruno Walterin livelevytyksessä ja vitosen taivaallinen aurinkoisuus pääsee parhaiten oikeuksiinsa ehkä Pablo Casalsin 94-vuotiaana tehdyssä livetaltioinnissa. Hänellä ei ollut enää mihinkään kiire. Ei musiikillakaan.
Edellämainittujen lisäksi myös moni vähäisempi tekijä, kuten Ruotsin suurin sinfonikko Kurt Atterberg jaksoi laskea yhdeksään. Yhdeksän sinfoniaa näyttää olevan miehen mitta, mutta myös sitkeä kirous, itseään toteuttava ennuste, luovan säveltaiteilijan kohtalo. Tämän kohtalon toteutumista teoksia numeroivat musiikkitieteilijät avittavat. Mestarin asettama rima on korkealla ja varjo pitkä.
Beethovenin sinfonioiden esitystraditiot kuvastavat koko konserttimusiikin traditioita, jotka voidaan tiivistää partituuriuskollisuudeksi ja säveltäväksi, teoksen esityksessä luovaksi. Jälkimmäistä traditiota joskus kutsutaan romanttiseksi ja edellistä objektiiviseksi. No, objektiivisia totuuksia on aika monta. Ääripäinä nuottikuvaan pitäytymisessä ovat Arturo Toscaninin rytmisesti napakat ja Otto Klempererin laajakaariset levytykset; romanttista traditiota edustaa puhtaimmillaan Wilhelm Furtwängler. Niiden väliin putoavaa unohdettua keskitietä, jota voisi luonnehtia ei-traditioksi tai klassisuudeksi, edustaa tyypillisimmilllään Herbert von Karajan. Beethovenin musiikin rikkaus on siinä, että se paitsi määrittelee musiikin esitystraditiot, myös tekee mahdolliseksi näiden traditioiden raja-aitojen ylittämisen. Esimerkiksi Bruno Walter olisi romanttis-klassinen suhteessa 60/40, Rudolf Kempe samaten, mutta he tulevat aivan toisenlaiseen lopputulokseen samoista premisseistä. Erich Kleiber taas voisi olla objektiivis-klassinen suhteessa 60/40.
Levytyksiä ei ole mahdollista käydä tässä tyhjentävästi läpi, mutta kokonaispaketeista Toscanini ja sinfoniat ensimmäisenä säveltäjän oman ajan tyyppisellä kokoonpanolla ja instrumenteilla levyttänyt Roger Norrington kuuluvat itsestäänselvinä lähtökohtina yleissivistykseen. Suositella voi myös hämmästyttävän likilaskuista yhdeksättä lukuunottamatta Walteria, Klempereriä, sinfoniat ainakin neljään kertaan taltioinutta Karajania ja George Szelliä. Furtwänglerin levytykset on myös pakko tuntea, ja hänen livetaltiontinsa yhdeksännestä vuodelta -51 on suuruudessaan ja intensiteetissään ohittamaton. Häneltä löytyy myös vitosesta – siis se tä-dä-dää –biisi – vähintään kaksi ohittamattoman intensiivistä liveversiota. Vähän stereofonisempi näkemys on George Szellin Concertgebouw-orkesterin kanssa tekemä. Kolmosessa eli Eroicassa ykkönen on Rudolf Kempe, sitten tulee Erich Kleiber. Seiskoja ja kutosia on lukuisia hyviä, molemmista oma suosikkini on Kleiber. Pastoraalin toteuttaa ihanteellisesti myös Walter, mutta yllätyksen tarjoaa Fritz Reiner, joka yleensä missaa Beethovenissa jotakin hyvin pientä mutta silti oleellista. Beethovenin hengen.
Yhdeksän sinfonian säveltäjiä tunnetuimmasta päästä ovat Beethovenin itsensä lisäksi Mahler, Dvorak, Vaughan Williams, Bruckner ja Schubert. Ei heidän ollut tarkoituksenaan tehdä yhdeksää sinfoniaa. Gustav Mahler ehti aloittaa aimo annoksen kymppiään saaden valmiiksi vain agadio-osan. Myöhemmin luonnoksista on täydennetty esityskuntoinen kokonainen teos. Ei se kuitenkaan ole täysipätöistä musiikkia. Kahdeksatta – joka tunnetaan sen vaatiman jättimäisen esityskalustonsa vuoksi Tuhannen sinfoniana – lukuunottamatta Mahlerin ylenpalttinen vaikutteiden runsaus ja groteskin ja angstin jatkuvalle limittäisyydelle tekevät oikeutta ainakin ensimmäisessä, toisessa ja yhdeksännessä sinfoniassa parhaiten mestarin ystävä Bruno Walter. Myös sir John Barbirollin vitonen ja kutonen, George Szellin kutonen ja Willem Mengelbergin nelonen ovat itseäänsuosittelevia. Kolmas sinfonia on tunnetun länsimaisen sinfoniakirjallisuuden kaikkein pisin teos. Mahlerilla linnunlaulu, lehmänkellot ja alppitorvet tuovat maanläheisyyttä taivaallisiin ulottuvuuksiin yltävään musiikkiin.
Antonin Dvorakin melodista, rytmikästä ja rapsodista sinfonista tuotantoa soitetaan kahta viimeistä sinfoniaa lukuunottamatta aivan liian vähän. Yhdeksännessä, joka tunnetaan myös lisänimellä Uudesta maailmasta, kuulee Dvorakin etnomusikologisen matkailun tuomien negrospirituaali -(joka on varmaan nyttemmin poliittisesti epäkorrektina kielletty) ja intiaani-inspiraatiota. Se on ainakin jossakin vaiheessa ollut maailman levytetyin sinfonia, eikä esimerkiksi Beethovenin ysi tai vitonen. Istvan Kerteszin Lontoon sinfonikkojen kanssa tekemä kokonaislevytys tekee oikeutta harvinaisemmillekin sinfonioille, jotka ovat ehtymätön aarreaitta. Suosittelen!
Suurin englantilainen sinfonikko, Sibeliusta avoimesti ihaillut Ralph Vaughan Williams on maisemamaalari. Hänen musiikkiansa ei voi ylistää kovin dramaattiseksi, mutta sen pastoraalinen rapsodisuus on omalla tavallaan tunnelmallista. Huonoiten kuuntelemista kestävät RVW:n ohjelmoidut teokset Antarktinen ja Lontoo, ja absoluuttisinta ja iskevintä musiikkia tarjoavat nelonen, vitonen ja kahdeksainen. Minulle esitteli RVW:n tuotannon nettikaupasta puoli-ilmaiseksi tilaamani Andrew Daviesin ja BBC:n sinfoniaorkesterin paketti, ja olen siihen oikein tyytyväinen. Yleensä englantilaisessa musiikissa kannattaa kuitenkin pitää nyrkkisääntönä kuunnella minkä tahansa muunmaalaisia kapellimestareita tahansa kuin englantilaisia, koska britit tapaavat sotkeutua liikaa maisemamaalailun yksityiskohtiin ja kuulija nukahtaa.
Anton Bruckner palvoi syvästi luontoa ja Jumalaansa. Hänen musiikkinsa on samalla kertaa mystistä ja kiinni maassa. Hänen orkesterinsa soi kuin urut kaikkine äänikertoineen, ja hänen musiikkinsa ainutlaatuisuuden vähättelijät saattavat kuulla Wagner-ja Schubert –vaikutteita. Kaikki hänen yhdeksän numeroitua sinfoniaansa ovat täysipätoistä musiikkia, myös ne kaksi nuoruuden”harjoitelmaa” joita hän ei suostunut julkaisemaan. Ne tunnetaan nyt takaperoisesti ja kornisti nollana ja tuplanollana. Bruckner ei saanut koskaan tehtyä yhdeksänteen sinfoniaan finaalia, mutta ei se sitä kaipaakaan. Se jää ikään kuin haihtumaan avaruuteen, ja hyvä niin. On siihenkin koetettu jälkikäteen rekonstruoida finaali, mutta se ei kelpaa edes kuriositeetiksi. Brucknerin sinfonioita on oikeastaan kolme kertaa yhdeksän: niistä soitetaan yleensä Novakin tai Haasin painoksia, mutta oikein paljon asiasta kiinnostuneen kannattaa hankkia käsiinsä Eliahu Inbalin levytykset Brucknerin alkuteoksista. Eniten novakeista ja haaseista poikkeaa neljäs, ”Romanttinen” sinfonia Brucknerin alkuteoksena.
Suurimpia Bruckner-levytyksiä ovat Otto Klempererin ja Lontoon Filharmonia-orkesterin kanssa tehdyt kutonen ja nelonen; ihanteellisesti Bruckneria johti myös Jascha Horenstein, kuten livetaltioinnit ysistä ja vitosesta todistavat. Hänen tulkinnoissaan yhdistyy Klempererin objektiivisyys ja selkeys Furtwänglerin henkeäsalpaavaan kiihkeyteen, josta on onneksi näytteitä: etenkin nelonen, vitonen ja ysi kuuluvat kaikkien Brucknerista kiinnostuneiden hyllyyn. Lisäksi kahdesti kaikki sinfoniat levyttäneen Eugen Jochumin levytyksiä voi pitää peruslevytyksinä hyvässä mielessä; Herbert von Karajanin levytykset varsinkin kolmesta viimeisestä sinfoniasta ovat ihanteellisia. Lisäksi Sergiu Celibidachen livetallenteet nelosesta, kutosesta ja kasista kannattaa ainakin kuulla.
Brucknerilla itsekritiikki ja kuolema jättivät sinfoniat virallisesti yhdeksään musikologien suosiollisella avustuksella. Tai ainakin suurin sinfonian numero on yhdeksäs. Samaten on Franz Schubertilla, vaikka sinfonioita onkin kahdeksan. Syfilikseen kuollut Schubert-raukka jäi niin Beethovenin ennustuksen vangiksi, että hänkään – kuten Bruckner – ei saanut viimeistä sinfoniaansa valmiiksi. Se jäi keskeneräiseksi. Viimeiseksi sävelletty sinfonia, jossa on vain kaksi osaa, ei kaipaa jatkoa. Paitsi että tavallisesti ”Suuri” C-duuri –sinfonia tavallisesti ymmärretään yhdeksäisenä. Jotta sinfonioissa päästäisiin yhdeksään, seitsemättä sinfoniaa ei ole! Mutta jotta asia ei olisi aivan näin yksinkertainen, joskus c-duurisinfoniaa pidetään aivan oikein puuttuvana seitsemäntenä ja kahdeksas keskeneräinen jäi viimeiseksi. Kahdeksanneksi. Kuuden ensimmäisen sinfonian numeroinnissa ei kuitenkaan ole onneksi mitään ongelmaa. Neljäs, ”traaginen” sinfonia, ylimaallista onnellisuutta säteilevä viides sinfonia ja rytmiltään jännästi pyörivä kutonen ovat myös kuuntelemisen arvoista musiikkia.
C-duurisinfonian ihanneversio on Josef Kripsin ja Lontoon sinfoniaorkesterin valoisa levytys, Keskeneräisen traagisuus on kaikkein vääjäämättömin ja raskain Bruno Walterin livelevytyksessä ja vitosen taivaallinen aurinkoisuus pääsee parhaiten oikeuksiinsa ehkä Pablo Casalsin 94-vuotiaana tehdyssä livetaltioinnissa. Hänellä ei ollut enää mihinkään kiire. Ei musiikillakaan.
Edellämainittujen lisäksi myös moni vähäisempi tekijä, kuten Ruotsin suurin sinfonikko Kurt Atterberg jaksoi laskea yhdeksään. Yhdeksän sinfoniaa näyttää olevan miehen mitta, mutta myös sitkeä kirous, itseään toteuttava ennuste, luovan säveltaiteilijan kohtalo. Tämän kohtalon toteutumista teoksia numeroivat musiikkitieteilijät avittavat. Mestarin asettama rima on korkealla ja varjo pitkä.
29.10.2010
Elämäni ja maailmani a:sta ö:hön.
A: Aurinko. Yleensä elämiseen riittää, että se on näkyvillä. Ei tarvitse välttämättä olla niin kuuma. Anarkia. Sääntöjä saa, ja pitää luovasti rikkoa joskus. Ilman anarkiaa ei synny mitään uutta.
B: Beethoven. Tärkein ja suurin sinfonikko ja suurimpien pianosonaattien ja jousikvartettojen luoja. Kaikkien itsenäisten, luovien, suurten sielujen esikuva. Brahms. Syksyisen täyteläistä ja sykkivää. Bach. Johann Sebastian. Objektiivisesti ottaen suurin säveltäjä, jonka kantaatit, passiot, klaveeri-, viulu-, sello- ja urkumusiikki on vailla vertaistaan. Bach on elämän eliksiiriä. Bruckner. Metafyysinen, suuri sinfonikko, joka tavoittelee taivaita ja jonka musiikki saa minut kokemaan samanlaista mystistä maailmaan kuulumisen tunnetta kuin luonto. Boleyn pub. Stadionpubini ja olohuoneeni käydessäni Lontoossa. British Museum. Sinne menee aina uudestaan. Eikä se koskaan tyhjene.
C: Cd-levyt. Ne sisältävät musiikkia, mutta esineinäkin niitä on hauskaa keräillä. Tosin eivät ne ole yhtä hienoja kuin lp-levyt. Che Guevara. Kaiken systeemin vastaisen kapinoinnin ruumiillistuma, politiikka meets punk. Ihminen, mies, ikoni, josta on tehty lauluja, elokuvia ja ties mitä tuotteita.
D: Dvorak. Tsekkiläisyyden soiva kuva. Melodista ja tanssillista. Luulen olleeni edellisessä elämässäni tsekki. Divarit. Maagisia paikkoja. Niissä tekee löytöjä ja pääsee kaikista rahoistaan eroon.
E: Elämä. Jokaisella meistä on yksi. Siitä kannattaa tehdä mahdollisimman mielekäs, ja toisten elämistä mahdollisimman onnellinen. Eläimet. Lapsena halusin eläintieteilijäksi ja matkustaa Ngorongoroon, sittemmin paleontologiksi. Minulla on ollut undulaatteja, koira ja lukuisia kissoja. Jos minulla olisi toteemieläin, se olisi kettu. Elokuvat. Rakastan elokuvia. Etenkin saksalaisia impressionisteja, Hollywoodin kulta-ajan komedioita ja Leonen westerneitä. Mulla on ollut Orionin kausikortti vuosia ja olen perustanut yhden elokuvakerhon.
F: Filosofia. Ei vain tieteenlaji, vaan kaiken tutkimuksen lähtökohta ja esi-isä. Kaikki etsivä, utelias, (itse)kriittinen, tutkiva, sielullinen toiminta on oikeastaan filosofista. Filosofisuus on elämänasenne. Forever blowing bubbles, West Hamin kannatuslaulu. Fuga. Suomen ylivoimaisesti paras ja asiantuntevin levykauppa, kiitos Ansa Nummilehdon ja Markku Nuotion. Furtwängler, Wilhelm. Maailman kaikkien aikojen suurin muusikko. Kaikki muut orkesterinjohtajat ovat amatöörejä hänen rinnallaan, hän saa musiikin hehkumaan ihan toisella intensiteetillä kuin kukaan muu! Hän luo musiikin ihmeen aina uudelleen. Ferrier, Kathleen. Maailman uskomattomin ihmisääni, kuulostaa kuin joutsenelta, joka katsoo kuolemaansa silmästä silmään. Facebook. Hyvä keino pitää yhteyttä kaukaisempiin ystäviin ja hankkia uusia. Sieltä saa kaikkea! Kumarran Facebookin suuntaan yhtä monta kertaa päivässä kuin jos minulla olisi aihetta kumartaa Mekkaan!
G: Geografi. Eli maantiede. Lapsena olin maantietofriikki, nyt yhdyskuntamaantieteilijä. Göteborg. Siellä on ihana Slottskogen. Tunnen itseni siellä kansainväliseksi tiedemieheksi. Grieg ja Garbarek. Norjan ääniä.
H: Helsinki. Kotini. Maailman paras paikka.
I: Isi. Muilla voi olla isä, minulla isi, ja on aina, vaikka minäkin olen jo isi. Tai pappa. Ihminen. Aina ei ihminen muista olevansa ihminen ja usko itseensä. Idealismi. Pidän filosofisesta idealismista sopivasti annosteltuna ja toivon, että sitä voisi säilyttää sanan toisessa merkityksessä aina itsessään ripauksen. Ilja. 20-vuotiaana löytämäni tärkein sielunveljeni. Ilo. Elämässä on paljon ilonaiheita, pieniä ja suurempia. Ilo on myös mielentila tai oikeastaan iloisuus on mielentila ja ilo sen purkaus. Italia. Olin siellä kesän -97. Äitini suku lienee sieltä kotoisin. Tekevät maailman parasta jäätelöä eli gelatoa.
J: Juokseminen. Joskus Keskuspuiston metsäteillä juostessa tuntuu kuin lentäisi. Jalkapallo. Kaikissa muodoissaan: pelattuna, pleikkarina, wannabe-managerina manageripeleissä, paikan päällä katsottuna. Mestareiden Liiga, West Ham, HJK, Parma ja Suomi. Jazz. Miles, Coltrane ja Garbarek.
K: Kirjat. Luen kausiluonteisesti, joskus enemmän, joskus vähemmän, joskus kaunokirjallisuutta, joskus tietokirjallisuutta, aina lehtiä. Lomilla luen eniten. Kirjoittaminen. On minulle luontaisin tapa ilmaista itseäni. Runoja, aforismeja, novelleja, kolumneja, pakinoita, tutkimuksia, raportteja, kirjeitä. Kulttuuri. Kulttuuri –käsite korvaa ”kansanluonteen”. Sen merkitys terästyy etenkin toisten kulttuureiden tai keskenään eriarvoisten kulttuurituotteiden tai eri kulttuurilajien kohdatessa. Ei ole vain taistelevia ukkometsoja, oopperaa, oopperavoileipiä, räppiä, poppia ja päppiä, ei siis itseilmaisun tuloksia, ns. päällysrakenne vaan itsemme hahmottamisen syvärakennetta, tapaa olla maailmassa. Kotka. Vapaa, kevyt, uljas ja voimakas. Kettu. Toteemieläimeni, joka on erityisessä suojeluksessani, koska sillä on minulle sanoma: kettu on kertonut minulle, että kuulun luontoon. Vai onkohan se niin päin, että kettu suojelee minua? Kissat. Minulla on ollut elämässäni kahdeksan kissaa. Kissat ovat taideteoksia. Kannelmäki. Olen asunut siellä 14 vuotta, pitempään kuin missään muualla, mm. suurimman osan kouluvuosistani. Palasin kotikulmilleni elokuussa. Kivistö. Sieltä ovat vanhempani kotoisin. Siellä olen minäkin syntynyt, ja viettänyt lapsuuteni monia muistettavimpia hetkiä. Koti. Tunnen oloni kotoisaksi aika monessa paikassa: Kannelmäessä, Munkkivuoressa, Töölö-Meilahti-Laakso-alueella, Kivistössä ja Porvoossa. Koti on paikka, jonne haluaa palata, koska siellä on turvallinen olo. Keskuspuisto. Sen on oltava aina niin lähellä, että voin mennä sinne halutessani. Minulla on elämänmittainen, koko ajan syvenevä suhde sinne aktivistina, sienestäjänä, juoksijana, pyöräilijänä. Kuntoilu. Terve sielu terveessä ruumiissa! Uinti, juoksu, bodaus, jalkapallo. Aloitin kuntoilun vasta parikymppisenä.
L: Luonto. Maailmassa pitää olla muutakin kuin ”asfalttihommelia”, kuten eräällä työpajalla tapaamani nuori sanoi. Ihminen kuuluu luontoon, minkä hän vaan aika usein unohtaa. Muistaa sen taas silloin kun menee luontoon lataamaan akkujaan. Lukeminen. Opin lukemaan 3-vuotiaana, mikä taitaa selittää minua aika paljon. Luen kausiluonteisesti ahmimalla, olen tuuriluoppo. Levyt. Sekä cd-että lp-levyt. Niiden keräilemisessä on kyse muustakin kuin vain musiikin keräilemisestä. Linnut. Eläkeläisenä voisin ryhtyä lintubongariksi ja opetella lintujen ääniä. On suurenmoista, että elävä olento voi olla vapaa painovoiman ja maantieteen rajoituksista. Lontoo. Metropoli, jossa on pikkukaupungin tunnetta. Tunnen itseni siellä kotoisaksi, siellä on helppo olla ja liikkua. Siellä on puistoja, Thames, British Museum, Tate Modern ja Upton Park.
M: Mozart. Naurua kyynelten läpi. Opetti minulle, mitä musiikki on. Mozartin kuuntelija ei saa ottaa itseään liian vakavasti. Mahler. Mahlerin kuuntelijakaan ei saa ottaa itseään liian vakavasti. Eikä musiikkia. Jos ottaa, Mahlerissa on ihan liikaa tavaraa. Musiikki. Jos en kuuntele musiikkia, nukun. Meri. Meren tuoksu keväällä lumien sulamisen jälkeen on ehkä maailman paras tuoksu, ja symboloi kevään voittoa talvesta. Ihmiselle on välttämätöntä asua kävelyetäisyydellä merestä. Metsä. Ihmiselle on välttämätöntä asua kävelyetäisyydellä niin isosta metsästä, että hän ei näe sieltä ulos. Metsä puhdistaa keuhkot ja ilman, jota keuhkot hengittävät. Puhdistaa se myöskin mielen. Munkkivuori. Vähän lintukotomainen, fantastisten ulkoilualueiden ympäröimä 50 vuotta vanha kaupunginosa, jossa olen asunut kolmessa eri osoitteessa. Ja siellä asuu paras ystäväni. Mestareiden liiga. MM-kisojen ohella maailman hienointa jalkapalloa.
N: Nauraminen. Sitä ei voi olla koskaan liikaa. Nukkuminen. Tykkään siitä koko ajan enemmän. Yleensä sitä myös voisi olla aina vähän enemmän. Nainen. Ei siis kaikki maailman naiset, vaan minun ihana naiseni. Kts. kohta "S".
O: Onnellisuus. Voi olla väläyksenomaisia hetkiä tai pysyvämpi olotila. Nyt olen onnellinen, vaikka joku laittaisi kiviä mun kenkiini. Osallisuus. Tutkin osallisuutta, olen ollut mukana kissankirjavissa luottamustehtävissä ja järjestöissä, organisoinut eriasteisia karvalakkilähetystöjä, retkiä ja työpajoja ja järjestänyt kaikenkarvaisia tapahtumia. Olen kausiluonteinen osallisuussaurus. Oslo. Olen asunut siellä, ja siellä on paljon paikkoja, joihin minulla on täyteläinen suhde. Deichmanske bibliotek, yliopisto, Marka, St. Hanshaugen. Poikani Simeon asuu siellä. Oboe. Sieluni ääni. Etenkin Lontoon Phliharmonia-orkesterin pitkäaikaisen oboistin, Sidney Sutcliffen väräjävällä vibratolla, joka kuuluu läpi miltei kaikista Otto Klempererin levytyksistä.
P: Puut. Pitää nähdä metsä puilta. Mutta ilman puita ei ole metsää. Porvoo. Kaunis ja kotoisa pikkukaupunki lähellä Helsinkiä, joka on tullut toiseksi kodikseni. Sinne pääsee pyörällä. Ja siellä asuu kultani, ainakin vielä toistaiseksi. Politiikka. Kutsumus. Elämä ei ole osa politiikkaa, ja pitää tietää, mistä elämä alkaa ja mihin politiikka loppuu. Punk. Kyseenalaistavaa asennetta valtarakenteita vastaan pienemmän puolella. Pussaaminen. Pidän siitä. Perugia. Kaupunki Keski-Italiassa, Umbriassa, jossa pidetään vuosittain jazzfestivaalit. Siellä sain dejavu-olon.
Q: Ququmber. Qurkku. Se on raiqasta. Siitä saa vaikka tsatsiqia.
R: Rakkaus. On suunnaton onni, jos on joku, jota rakastaa. Ruoka. Sitä on kivaa syödä mutta myös laittaa, etenkin jos syöjiä on muitakin kuin itse. Runot. Henkilökohtainen ilmaisun muoto, itsensä riisumista alasti. Rohkeus. Ihmisen arkielämässä tulee tilanteita, joissa sitä tarvitaan, mutta tärkeintä on, että on rohkeutta elää!
S: Elämäni kaksi tärkeintä ihmistä. Sanna-rakkaani ja Simeon-poikani. Ja sienet.
T: Taide. Elämänsisältöä. Kauneutta, syvyyttä, muotoa, väriä. Rumuuttakin.
U: Unet. Unelmat. Unelmointi. Ovat sukua toisilleen, kuten kuvasta näkyy. Unet voivat olla todellisuuspakoa, korviketodellisuutta tai arkitodellisuuden jäsentämistä. Miten vain. Silloin kun ihmiseltä lakkaavat unelmat, lakkaa hän itse. Kun tulee töistä kotiin ja laskeutuu sohvalle makaamaan kuuntelemaan musiikkia ja antaen mielensä vapaasti assosioiden unelmoida, se on ihmiselle välttämätön akkulataamo! Uinti. Silloin kun ei jaksa mitään muuta kuntoilla, uida jaksaa aina. Uinti rentouttaa ja puhdistaa. Upton Park. West Hamin kotistadion. Minun kirkkoni, jossa tunnen oloni kotoisaksi. Urut. Halusin nuorena urkuriksi ja kävin paljon urkukonserteissa.
V: Valo. Elämä tarvitsee sitä. Ja kaikki elävä. Muuten sammuu. Valokuvat. Niiden katsominen on kivaa. Valokuvaaminen. Sitä voisi opetella vielä lisää. Elämän taltioimista jälkipolville ja muistojen taltioimista itselle. Pitää muistaa kuitenkin myös elää niitä ikimuistoisia hetkiä, joita ikuistaa. Viini. Punaviini on elämän nektaria. Vesi. Niin on vesikin. Ilman vettä ei olisi ihmistä, viiniä ja eläimet ja kasvit kuolisivat. Vihreät. Ainoa järjellisesti mahdollinen poliittinen puolue minulle, olettaen siis, että haluan vaikuttaa puoluepolitiikan keinoin. Ei täydellinen, mutta mikäpä olisi?
W: West Ham United. Forever blowing bubbles!
X: Xylitol. On pitänyt hampaani edes miten kuten suussa.
Y: Ystävät. Elämäni suurimpia vaikuttajia seuraavat 20 vuotta. Missä ystäväni ovat, siellä on minun kotini. Yliopisto. Helsinki, Oslo, Göteborg...akatemia on henkisen toiminnan kotipesäni. Tai Sibelius-Akatemia, joka tavallaan on sekin yliopisto.
Z: Zico. Maaliahne ja erittäin taitava brasilialainen jalkapalloilija. On myös maaliahne ja vähän vähemmän taitava suomalainen jalkapalloilija.
Å: Joki. Kaupungeissa, joiden läpi virtaa joki, on oikean kaupungin fiilis. On se ainakin parempi kuin ei mitään, jos saatavilla ei ole esimerkiksi merta.
Ä: Äiti. Elämäni suurin vaikuttaja ensimmäiset 20 vuotta. Olen monessa äitini tuote. Äitini on arkielämän sankarini, joka uhrasi elämänsä minun edestäni.
Ö: Öö...mitäköhän tähän nyt sitten laittaisi? Loppu? Päivä päättyy yöhön, saa luvan päättyä tämäkin.
B: Beethoven. Tärkein ja suurin sinfonikko ja suurimpien pianosonaattien ja jousikvartettojen luoja. Kaikkien itsenäisten, luovien, suurten sielujen esikuva. Brahms. Syksyisen täyteläistä ja sykkivää. Bach. Johann Sebastian. Objektiivisesti ottaen suurin säveltäjä, jonka kantaatit, passiot, klaveeri-, viulu-, sello- ja urkumusiikki on vailla vertaistaan. Bach on elämän eliksiiriä. Bruckner. Metafyysinen, suuri sinfonikko, joka tavoittelee taivaita ja jonka musiikki saa minut kokemaan samanlaista mystistä maailmaan kuulumisen tunnetta kuin luonto. Boleyn pub. Stadionpubini ja olohuoneeni käydessäni Lontoossa. British Museum. Sinne menee aina uudestaan. Eikä se koskaan tyhjene.
C: Cd-levyt. Ne sisältävät musiikkia, mutta esineinäkin niitä on hauskaa keräillä. Tosin eivät ne ole yhtä hienoja kuin lp-levyt. Che Guevara. Kaiken systeemin vastaisen kapinoinnin ruumiillistuma, politiikka meets punk. Ihminen, mies, ikoni, josta on tehty lauluja, elokuvia ja ties mitä tuotteita.
D: Dvorak. Tsekkiläisyyden soiva kuva. Melodista ja tanssillista. Luulen olleeni edellisessä elämässäni tsekki. Divarit. Maagisia paikkoja. Niissä tekee löytöjä ja pääsee kaikista rahoistaan eroon.
E: Elämä. Jokaisella meistä on yksi. Siitä kannattaa tehdä mahdollisimman mielekäs, ja toisten elämistä mahdollisimman onnellinen. Eläimet. Lapsena halusin eläintieteilijäksi ja matkustaa Ngorongoroon, sittemmin paleontologiksi. Minulla on ollut undulaatteja, koira ja lukuisia kissoja. Jos minulla olisi toteemieläin, se olisi kettu. Elokuvat. Rakastan elokuvia. Etenkin saksalaisia impressionisteja, Hollywoodin kulta-ajan komedioita ja Leonen westerneitä. Mulla on ollut Orionin kausikortti vuosia ja olen perustanut yhden elokuvakerhon.
F: Filosofia. Ei vain tieteenlaji, vaan kaiken tutkimuksen lähtökohta ja esi-isä. Kaikki etsivä, utelias, (itse)kriittinen, tutkiva, sielullinen toiminta on oikeastaan filosofista. Filosofisuus on elämänasenne. Forever blowing bubbles, West Hamin kannatuslaulu. Fuga. Suomen ylivoimaisesti paras ja asiantuntevin levykauppa, kiitos Ansa Nummilehdon ja Markku Nuotion. Furtwängler, Wilhelm. Maailman kaikkien aikojen suurin muusikko. Kaikki muut orkesterinjohtajat ovat amatöörejä hänen rinnallaan, hän saa musiikin hehkumaan ihan toisella intensiteetillä kuin kukaan muu! Hän luo musiikin ihmeen aina uudelleen. Ferrier, Kathleen. Maailman uskomattomin ihmisääni, kuulostaa kuin joutsenelta, joka katsoo kuolemaansa silmästä silmään. Facebook. Hyvä keino pitää yhteyttä kaukaisempiin ystäviin ja hankkia uusia. Sieltä saa kaikkea! Kumarran Facebookin suuntaan yhtä monta kertaa päivässä kuin jos minulla olisi aihetta kumartaa Mekkaan!
G: Geografi. Eli maantiede. Lapsena olin maantietofriikki, nyt yhdyskuntamaantieteilijä. Göteborg. Siellä on ihana Slottskogen. Tunnen itseni siellä kansainväliseksi tiedemieheksi. Grieg ja Garbarek. Norjan ääniä.
H: Helsinki. Kotini. Maailman paras paikka.
I: Isi. Muilla voi olla isä, minulla isi, ja on aina, vaikka minäkin olen jo isi. Tai pappa. Ihminen. Aina ei ihminen muista olevansa ihminen ja usko itseensä. Idealismi. Pidän filosofisesta idealismista sopivasti annosteltuna ja toivon, että sitä voisi säilyttää sanan toisessa merkityksessä aina itsessään ripauksen. Ilja. 20-vuotiaana löytämäni tärkein sielunveljeni. Ilo. Elämässä on paljon ilonaiheita, pieniä ja suurempia. Ilo on myös mielentila tai oikeastaan iloisuus on mielentila ja ilo sen purkaus. Italia. Olin siellä kesän -97. Äitini suku lienee sieltä kotoisin. Tekevät maailman parasta jäätelöä eli gelatoa.
J: Juokseminen. Joskus Keskuspuiston metsäteillä juostessa tuntuu kuin lentäisi. Jalkapallo. Kaikissa muodoissaan: pelattuna, pleikkarina, wannabe-managerina manageripeleissä, paikan päällä katsottuna. Mestareiden Liiga, West Ham, HJK, Parma ja Suomi. Jazz. Miles, Coltrane ja Garbarek.
K: Kirjat. Luen kausiluonteisesti, joskus enemmän, joskus vähemmän, joskus kaunokirjallisuutta, joskus tietokirjallisuutta, aina lehtiä. Lomilla luen eniten. Kirjoittaminen. On minulle luontaisin tapa ilmaista itseäni. Runoja, aforismeja, novelleja, kolumneja, pakinoita, tutkimuksia, raportteja, kirjeitä. Kulttuuri. Kulttuuri –käsite korvaa ”kansanluonteen”. Sen merkitys terästyy etenkin toisten kulttuureiden tai keskenään eriarvoisten kulttuurituotteiden tai eri kulttuurilajien kohdatessa. Ei ole vain taistelevia ukkometsoja, oopperaa, oopperavoileipiä, räppiä, poppia ja päppiä, ei siis itseilmaisun tuloksia, ns. päällysrakenne vaan itsemme hahmottamisen syvärakennetta, tapaa olla maailmassa. Kotka. Vapaa, kevyt, uljas ja voimakas. Kettu. Toteemieläimeni, joka on erityisessä suojeluksessani, koska sillä on minulle sanoma: kettu on kertonut minulle, että kuulun luontoon. Vai onkohan se niin päin, että kettu suojelee minua? Kissat. Minulla on ollut elämässäni kahdeksan kissaa. Kissat ovat taideteoksia. Kannelmäki. Olen asunut siellä 14 vuotta, pitempään kuin missään muualla, mm. suurimman osan kouluvuosistani. Palasin kotikulmilleni elokuussa. Kivistö. Sieltä ovat vanhempani kotoisin. Siellä olen minäkin syntynyt, ja viettänyt lapsuuteni monia muistettavimpia hetkiä. Koti. Tunnen oloni kotoisaksi aika monessa paikassa: Kannelmäessä, Munkkivuoressa, Töölö-Meilahti-Laakso-alueella, Kivistössä ja Porvoossa. Koti on paikka, jonne haluaa palata, koska siellä on turvallinen olo. Keskuspuisto. Sen on oltava aina niin lähellä, että voin mennä sinne halutessani. Minulla on elämänmittainen, koko ajan syvenevä suhde sinne aktivistina, sienestäjänä, juoksijana, pyöräilijänä. Kuntoilu. Terve sielu terveessä ruumiissa! Uinti, juoksu, bodaus, jalkapallo. Aloitin kuntoilun vasta parikymppisenä.
L: Luonto. Maailmassa pitää olla muutakin kuin ”asfalttihommelia”, kuten eräällä työpajalla tapaamani nuori sanoi. Ihminen kuuluu luontoon, minkä hän vaan aika usein unohtaa. Muistaa sen taas silloin kun menee luontoon lataamaan akkujaan. Lukeminen. Opin lukemaan 3-vuotiaana, mikä taitaa selittää minua aika paljon. Luen kausiluonteisesti ahmimalla, olen tuuriluoppo. Levyt. Sekä cd-että lp-levyt. Niiden keräilemisessä on kyse muustakin kuin vain musiikin keräilemisestä. Linnut. Eläkeläisenä voisin ryhtyä lintubongariksi ja opetella lintujen ääniä. On suurenmoista, että elävä olento voi olla vapaa painovoiman ja maantieteen rajoituksista. Lontoo. Metropoli, jossa on pikkukaupungin tunnetta. Tunnen itseni siellä kotoisaksi, siellä on helppo olla ja liikkua. Siellä on puistoja, Thames, British Museum, Tate Modern ja Upton Park.
M: Mozart. Naurua kyynelten läpi. Opetti minulle, mitä musiikki on. Mozartin kuuntelija ei saa ottaa itseään liian vakavasti. Mahler. Mahlerin kuuntelijakaan ei saa ottaa itseään liian vakavasti. Eikä musiikkia. Jos ottaa, Mahlerissa on ihan liikaa tavaraa. Musiikki. Jos en kuuntele musiikkia, nukun. Meri. Meren tuoksu keväällä lumien sulamisen jälkeen on ehkä maailman paras tuoksu, ja symboloi kevään voittoa talvesta. Ihmiselle on välttämätöntä asua kävelyetäisyydellä merestä. Metsä. Ihmiselle on välttämätöntä asua kävelyetäisyydellä niin isosta metsästä, että hän ei näe sieltä ulos. Metsä puhdistaa keuhkot ja ilman, jota keuhkot hengittävät. Puhdistaa se myöskin mielen. Munkkivuori. Vähän lintukotomainen, fantastisten ulkoilualueiden ympäröimä 50 vuotta vanha kaupunginosa, jossa olen asunut kolmessa eri osoitteessa. Ja siellä asuu paras ystäväni. Mestareiden liiga. MM-kisojen ohella maailman hienointa jalkapalloa.
N: Nauraminen. Sitä ei voi olla koskaan liikaa. Nukkuminen. Tykkään siitä koko ajan enemmän. Yleensä sitä myös voisi olla aina vähän enemmän. Nainen. Ei siis kaikki maailman naiset, vaan minun ihana naiseni. Kts. kohta "S".
O: Onnellisuus. Voi olla väläyksenomaisia hetkiä tai pysyvämpi olotila. Nyt olen onnellinen, vaikka joku laittaisi kiviä mun kenkiini. Osallisuus. Tutkin osallisuutta, olen ollut mukana kissankirjavissa luottamustehtävissä ja järjestöissä, organisoinut eriasteisia karvalakkilähetystöjä, retkiä ja työpajoja ja järjestänyt kaikenkarvaisia tapahtumia. Olen kausiluonteinen osallisuussaurus. Oslo. Olen asunut siellä, ja siellä on paljon paikkoja, joihin minulla on täyteläinen suhde. Deichmanske bibliotek, yliopisto, Marka, St. Hanshaugen. Poikani Simeon asuu siellä. Oboe. Sieluni ääni. Etenkin Lontoon Phliharmonia-orkesterin pitkäaikaisen oboistin, Sidney Sutcliffen väräjävällä vibratolla, joka kuuluu läpi miltei kaikista Otto Klempererin levytyksistä.
P: Puut. Pitää nähdä metsä puilta. Mutta ilman puita ei ole metsää. Porvoo. Kaunis ja kotoisa pikkukaupunki lähellä Helsinkiä, joka on tullut toiseksi kodikseni. Sinne pääsee pyörällä. Ja siellä asuu kultani, ainakin vielä toistaiseksi. Politiikka. Kutsumus. Elämä ei ole osa politiikkaa, ja pitää tietää, mistä elämä alkaa ja mihin politiikka loppuu. Punk. Kyseenalaistavaa asennetta valtarakenteita vastaan pienemmän puolella. Pussaaminen. Pidän siitä. Perugia. Kaupunki Keski-Italiassa, Umbriassa, jossa pidetään vuosittain jazzfestivaalit. Siellä sain dejavu-olon.
Q: Ququmber. Qurkku. Se on raiqasta. Siitä saa vaikka tsatsiqia.
R: Rakkaus. On suunnaton onni, jos on joku, jota rakastaa. Ruoka. Sitä on kivaa syödä mutta myös laittaa, etenkin jos syöjiä on muitakin kuin itse. Runot. Henkilökohtainen ilmaisun muoto, itsensä riisumista alasti. Rohkeus. Ihmisen arkielämässä tulee tilanteita, joissa sitä tarvitaan, mutta tärkeintä on, että on rohkeutta elää!
S: Elämäni kaksi tärkeintä ihmistä. Sanna-rakkaani ja Simeon-poikani. Ja sienet.
T: Taide. Elämänsisältöä. Kauneutta, syvyyttä, muotoa, väriä. Rumuuttakin.
U: Unet. Unelmat. Unelmointi. Ovat sukua toisilleen, kuten kuvasta näkyy. Unet voivat olla todellisuuspakoa, korviketodellisuutta tai arkitodellisuuden jäsentämistä. Miten vain. Silloin kun ihmiseltä lakkaavat unelmat, lakkaa hän itse. Kun tulee töistä kotiin ja laskeutuu sohvalle makaamaan kuuntelemaan musiikkia ja antaen mielensä vapaasti assosioiden unelmoida, se on ihmiselle välttämätön akkulataamo! Uinti. Silloin kun ei jaksa mitään muuta kuntoilla, uida jaksaa aina. Uinti rentouttaa ja puhdistaa. Upton Park. West Hamin kotistadion. Minun kirkkoni, jossa tunnen oloni kotoisaksi. Urut. Halusin nuorena urkuriksi ja kävin paljon urkukonserteissa.
V: Valo. Elämä tarvitsee sitä. Ja kaikki elävä. Muuten sammuu. Valokuvat. Niiden katsominen on kivaa. Valokuvaaminen. Sitä voisi opetella vielä lisää. Elämän taltioimista jälkipolville ja muistojen taltioimista itselle. Pitää muistaa kuitenkin myös elää niitä ikimuistoisia hetkiä, joita ikuistaa. Viini. Punaviini on elämän nektaria. Vesi. Niin on vesikin. Ilman vettä ei olisi ihmistä, viiniä ja eläimet ja kasvit kuolisivat. Vihreät. Ainoa järjellisesti mahdollinen poliittinen puolue minulle, olettaen siis, että haluan vaikuttaa puoluepolitiikan keinoin. Ei täydellinen, mutta mikäpä olisi?
W: West Ham United. Forever blowing bubbles!
X: Xylitol. On pitänyt hampaani edes miten kuten suussa.
Y: Ystävät. Elämäni suurimpia vaikuttajia seuraavat 20 vuotta. Missä ystäväni ovat, siellä on minun kotini. Yliopisto. Helsinki, Oslo, Göteborg...akatemia on henkisen toiminnan kotipesäni. Tai Sibelius-Akatemia, joka tavallaan on sekin yliopisto.
Z: Zico. Maaliahne ja erittäin taitava brasilialainen jalkapalloilija. On myös maaliahne ja vähän vähemmän taitava suomalainen jalkapalloilija.
Å: Joki. Kaupungeissa, joiden läpi virtaa joki, on oikean kaupungin fiilis. On se ainakin parempi kuin ei mitään, jos saatavilla ei ole esimerkiksi merta.
Ä: Äiti. Elämäni suurin vaikuttaja ensimmäiset 20 vuotta. Olen monessa äitini tuote. Äitini on arkielämän sankarini, joka uhrasi elämänsä minun edestäni.
Ö: Öö...mitäköhän tähän nyt sitten laittaisi? Loppu? Päivä päättyy yöhön, saa luvan päättyä tämäkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)