Vasaroiden kanssa Lontoossa 22.-25.5.

Upton Parkin metroasema.


Alueen pääkadulla, Green Streetillä, on kansainvälinen ja eloisa mutta samalla kotoisa tunnelma.


Upton Park.


Hotellihuoneista näkyy suoraan stadionille. Ne ovat matsin aikana vip-aitioina.



West Hamin hotellin käytävät on koristeltu maajoukkuetehtävissä olleiden Irons-pelaajien paidoilla, ja heidän kanssaan paitoja vaihtaneiden vastustajien paidoilla.


Seinänaapurini, puolustajamme James Collinsin huone.


Hammers Pub, jossa West Hamin kaikkien aikojen menestykkäin vuosikerta (85-86, jolloin Hammers sijoittui kolmanneksi) juhli neljän vuoden kokaiinikakusta vapautunutta Mark Wardia.


Tilaisuuden juontaja Tony Gale (300 Hammers-peliä, 5 maalia), Trevor Morley (178/57)


Raitapaitainen mies on Alvin Martin (469/27, 17 Englannin maaottelua).


Galey ja Tony Cottee (280/116, 7 mo)


Joukkueen suljettu kenraaliharjoitus.


Manageri Gianfranco Zola antaa David di Michelelle venyttelemisen mallia.


Forever blowing bubbles!


Miehet Englannin ainoan maailmanmestaruuden takana: Martin Peters, Bobby Moore, Geoff Hurst - kaikki Hammerseja - ja kultatuolissa manageri Alf Ramsey.


Kick-off.


Joukkueet marssivat pukusuojiin puoliajan merkiksi.


Yhtiö kiittää.


Vuoden kehittynein nuori pelaaja Junior Stanislas.


Vuoden maalitykki Carlton Cole, joka Zolan valmennuksessa sai - monien yllätykseksi - popot oikein päin jalkaansa, teki 12 maalia Valioliigassa ja nousi maajoukkueeseen.


Fanien kausi on pulkassa. Matka vie ulos stadionilta, koteihin tai pubeihin.

Kaaoksesta kristalliksi - vieraalla kielellä oppimisen taito

Opiskelen Oslon yliopistossa Institutt for sosiologi og samfunnsgeografissa. Kyse on siis sosiologian ja ”yhteiskuntamaantieteen” yhdistetystä laitoksesta. Koska opetus ja osa kurssimateriaalista on norjaksi, ja koska pyrkimyksenäni on paitsi omaksua mahdollisimman paljon opetuksen sisältöä mutta myöskin norjan kieltä, opiskelu on työlästä. Aion siis opiskelujen lomassa parantaa kirjallista norjan kielen taitoani – luen sitä jo jokseenkin täydellisesti – mutta käytännön syistä kuitenkin ainakin toistaiseksi kirjoitan tenttivastaukseni ja opiskelutehtäväni edelleenkin englanniksi.

Ohessa vapaasti hyödynnettävä ohjeisto vieraalla kielellä opiskelemiseen:

Olen lukenut kannettavan tietokoneen kanssa kurssimateriaalia, samalla tehden siitä muistiinpanoja, lihavoiden mielestäni tärkeimmät kohdat. Norjankielisestä aineistosta olen tehnyt muistiinpanot norjaksi, englanninkielisestä englanniksi. Jos vielä olisi enemmänkin aikaa, laatisin vielä norjankielisistä muistiinpanoistani tiivistelmät englanniksi, koska muuten tentissä voi vähän mennä sormi suuhun, miten nyt tuonkin termin oikein sanoisi englanniksi. Erityisen haasteellista tämä kielellinen soveltaminen on niissä tapauksissa, joissa alkuperäinen lähde on jollakin muulla kielellä kuin norjaksi, opetuksessa tai opetusmateriaalissa se on käännetty norjaksi ja sitten minä vielä käännän sen takaisin englanniksi.

Rikkinäisen puhelimen vaara on todellinen, jollei tarkista alkulähdettä, ja pitäisikin olla aikaa tsekata, mitkä olivat esimerkiksi alkuperäiset Joseph Schumpeterin distinktiotekijät tuotannossa. Mutta vierailla kielillä kirjoittamisen taito tässä ainakin kehittyy.

Tehtyäni ensimmäiset muistiinpanot opetusmateriaalista, seuraavana vaiheena on tiivistää. Tässä vaiheessa mukaan pääsevät enää ensimmäisen muistiinpanovaiheen lihavoinnit. Ja tässä vaiheessa monikin jo saattaa alkaa arvaamaan, että periaatteessa regression mahdollisuus on loputon. Kyse on siitä, kuinka paljon sinulla on aikaa. Mitä enemmän jaksat työstää, uudelleenjärjestää ja tiivistää materiaaliasi, sen vahvemmin hallitset opetussisältösi kokonaisuudet.

Norja on mennyt sekaisin

Juuri nyt, jos koskaan tunnen olevani ulkomaalaisena Norjassa. Kävellessäni iltamyöhällä kotiin elokuvista, kaikkialta kuului äänekästä ja humalaista, joskin hyväntahtoista huutoa, jota ei ollut mahdollista paikantaa, koska sitä kuului parvekkeilta, ikkunoista, ravintoloiden ovista. Kaikkialta.

Ensin tuumin, että norjalaiset ovat aloittaneet toukokuun 17. päivän viettämisen toukokuun 16.päivä. 17.5. on siis tietenkin Norjan kansallispäivä, jota vietetään paljon railakkaammin kuin Suomessa itsenäisyyspäivää. Jonkin matkaa käveltyäni kuitenkin muistin, että ai niin, että tänäänhän oli eurovision laulukilpailujen finaali, jossa Norjaa pidettiin suosikkina kai muuallakin kuin vernakulaarissa traditiossa.

Täällä Euroviisut ovat todellakin kaikkien kansankerrosten hupia, eivät vain alakulttuurien harrastus. Ja alakulttuuri, kuten tunnettua, ei ole arvottava termi; se ei kuvaa kulttuurin tai sen harrastajien tasoa, vaan kyse on kansanosan kulttuurista.

Joskin kokemus alleviivasi omaa ulkomaalaisuuttani, se myös kuvaa Euroopan yhdentymistä. Valkovenäläinen esiintyjä laulaa huonolla englannilla Norjalle irkkupoppia. Kaikki kunnia kuitenkin Alexander Rybakille.

Kaikista ikkunoista ja parvekkeilta kuuluvassa laulupotpurissa kuultiin myös Kreikan edustussävelmä "This is our night" ja 80-luvun ruotsalaishitti "Uua hela natten". Todellakin, yö oli Norjan, ja norjalaiset nähtävästi uuaavatkin koko yön.

Aika näyttää, jääkö biisi elämään, mutta nyt sitä hoilotetaan ikkunoista ja kaduilla. Norja näyttää saaneen uuden kansallislaulun, vähän kuin meillä Den glider in.

Elämäntapavähemmistön mielipidediktatuuri?

Norjalainen moraalifilosofi Nina Karin Monsen sai tämän vuoden Fritt Ord-palkinnon, joka jaetaan vuosittain julkista keskustelua ruokkineesta teosta. Monsen on ollut aktiivinen, arvokonservatiivi keskustelija jo 70-luvusta, ja uusimmassa kirjassaan ”Kampen on ekteskapet og barnet” hän arvostelee uutta sukupuolineutraalia avioliittolakia, jossa on yhtäläinen adoptio-oikeus kaikille aviopareille.

On loogista ja luonnollistakin, että tasa-arvoisesta asemasta seuraa tasa-arvoiset oikeudet. Moni on ottanut herneet nenään Monsenin ulostuloista; esimerkiksi vuonna 1977 tämän Suomen Julkisen sanan neuvostoa vastaavan elimen sananvapauspalkinnon saanut homoaktivisti Kim Friele palautti protestina palkintonsa, jonka oli varmaankin tullut jo käyttäneeksi 32 vuoden aikana.

Monsenin mielestä lapsen tulee saada elää kodissa, jossa on sekä äiti että isä; tämän hän perustelee ainakin sillä, että muuten tämä tulee kiusatuksi. Monsen ei kuitenkaan ymmärrä, mitä normaalius ja normit oikein ovat. Ne eivät ole luonnollisia vaan kulttuurisesti konstroituja kategorioita silloin kun ovat kyseessä inhimilliset instituutiot, tavat ja uskomukset. Sukupuolineutraali avioliittolaki murtaessaan heteroseksuaalisen ydinperheen monopolin tekee muunlaisista perhemuodoista mahdollisia ja siis normaalimpia. Mitä enemmän on muitakin kuin heteroseksuaalisia ydinperheitä, sitä enemmän niihin myös tottuu, jolloin lopulta niitä ei osaa enää pitää friikki-ilmiöinä. Näin putoaa pohja pois epänormaaliuden stigmatisointiargumentilta.

Monsen ei tunne lasten maailmaa, jossa aikuisten normit eivät rajoita sitä, miten toisia saa kohdella. Lapset kyllä keksivät kiusaamisen syitä vaikka keksimällä,silmälaseista ja collegepaitojen vääränlaisista teksteistä alkaen. Ei siihen tarvita isiä, joka onkin äiti. Ehkä Monsen on itse kehittynyt suoraan aikuiseksi, olematta itse koskaan lapsi.

Siitä, että katsotaan lapsen kehitykselle ainoaksi oikeaksi malliksi kaksi eri sukupuolta olevaa vanhempaa, voi johtaa ajatuksen, jossa lapsen on parempi kasvaa väkivaltaisessa alkoholistiraiskaajaperheessä kuin tasapainoisen mies- tai naispariskunnan luona. Kunhan vain on isä ja äiti, vaikka kelvottomatkin. Kunhan vain toisella vanhemmista on tissit, ja toisella kikkeli.

Monsenilla on kuitenkin muutamia pointteja, jotka on syytä ottaa vakavasti. Ensinnäkin hän väittää, että julkisessa keskustelussa vallitsee loukattujen tunteiden diktatuuri, jossa ei saa sanoa mitään, joka mahdollisesti loukkaa jotakuta, varsinkaan vähemmistöjä. Sananvapauteen kuitenkin kuuluu vastuu,sillä sanat ovat kuin miekkoja. Ei tarvitse tuntea puheaktiteoriaa tietääkseen, että ne voivat vaikka tappaa.

Monsen tarkoitti sitä, että esimerkiksi adoptio on sellainen arka aihe, josta ei oikeastaan voi keskustella. Hänen mielestään on väärin puhua subjektiivisesta oikeudesta vanhemmuuteen; pikemminkin tulee puhua lasten subjektiivisista oikeuksista vanhempiin. Subjektiivisilla oikeuksilla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, jolleivat ne ole kaikkien reaalisia mahdollisuuksia. Kaikki eivät voi saada omia lapsia, biologisiakaan. Ei siinä oikeudet paljoa auta.

Monsen kokee ilmeisesti, että relativismi on horjuttanut ja loukannut hänen maailmankuvaansa, kun hän väittää, että vähemmistöjen edustavat saavat suhteelliseen edustukseensa nähden suuren painoarvon medioissa. Kuitenkin Monsen edustaa itse ääriarvokonservatiivina vähemmistöä, joka sekään ei ole mikään homogeeninen ryhmä. Samasta arvokonservatiivien epäryhmästä voi löytyä esimerkiksi vanhoillisia muslimiaktivisteja ja Monsenin kaltaisia perinteisten perhearvojen puolustajia, jotka muuten usein kokevat esimerkiksi juuri muslimit uhaksi omalle arvomaailmalleen.

Pluralismi ei ole pois keneltäkään, ellei sitten joku pluralismin nimissä hyväksytyistä elämänkatsomuksista tai niistä johdetuista elämäntavoista lähtien pyri rajoittamaan muita elämäntapoja. Pitäisikö sitten suojella niitä, joiden maailmankuva järkkyy muiden maailmankuvien olemassaolon mahdollisuudesta?

Oli tästä keskustelusta sitten mitä mieltä hyvänsä, niin Norjassa on piristävää se, että täällä käydään yhteiskunnallista väittelyä. Suomessa kaikki ovat tylsästi samaa mieltä. Filofiselta kannalta mistä tahansa on voitava puhua, ja jos käydään väittelyä, se edellyttää että esitetään erilaisia mielipiteitä.

Hyväksyttävä perheväkivallan riski

Norjalaisessa lastensuojelulaissa todetaan lasten huostaanotosta siten, että jos lapsi on huostaanotettu pois perheestään esimerkiksi vanhempien runsaan alkoholinkäytön ja/tai siitä seuraavan perheväkivallan takia, lapsi voidaan palauttaa perheeseensä, mikäli viranomaiset arvioivat, että ”väkivallan riski on palautunut hyväksyttävälle tasolle”.

En väitä, että Suomessa lapsien oikeus kasvaa turvatusti olisi taattu tätä paremmin, mutta hetkinen, mikä ihmeen hyväksyttävä väkivaltariskin taso?

Ei ole olemassa hyväksyttävää perheväkivaltaa missään oloissa. Riippumatta siitä, millaiset taustatekijät saattaisivat kontekstualoida perheen tilannetta, niin väkivaltaa mitkään tekijät eivät oikeuta. Korkeintaan perheen tilanteen analysoiminen voi auttaa suunnittelemaan sitä, mitä asialle tulisi tehdä.

Luulen, että norjalainen lastensuojelulaki on kirjoitettu niin kuin se on kirjoitettu, jotta viranomaisille ei voitaisi johtaa suoraa huostaanottovelvoitetta ja joita ei voitaisi saattaa vastuuseen, jos heidän arviointikykynsä on pettänyt. Ja kyllä se voi pettää. Ainakin lainlaatijoille on tässä sattunut lapsus.

Äskettäin Norjassa uutisoitiin jo muutama vuosi sitten sattuneesta tapauksesta, jossa 8-vuotiasta poikaa (jota sanottakoon tässä vaikka Christopheriksi) pahoinpiteli tämän isäpuoli jatkuvasti useita vuosia, ja vaikka pahoinpitelyn merkit olivat näkyviä ja opettajat tiesivät pahoinpitelystä,kukaan ei puuttunut asiaan. Sitten eräänä aamuna Christopher ei ilmestynytkään kouluun. Hän oli kuollut.

Kaikille työkseen päivittäin lapsia hoitaville ammattiryhmille – opettajille, päiväkotien ohjaajille – tulisi säätää puuttumisvelvoite, jos heillä on syytä epäillä perheväkivaltaa. Vaikka on tietysti helppoa osoittaa sormella, että tässä tapauksessa on se ja se lenkki pettänyt. Ja jos ja kun syntipukki - puuttumisvelvoitteensa laiminlyönyt opettaja tai päiväkotitäti - on löydetty, kaikki voivat nukkua yönsä rauhassa. Vai voivatko?

Koko yhteiskunta on vastuussa, siis ihan kaikki. Selitykseksi ei kelpaa lisääntynyt yksityisyys ja yhteisöllisyyden postmoderni rapautuminen. Koko yhteiskunta pitäisikin erottaa, jos tällainen on mahdollista, ja panna kaikki ihmiset, siis ihan kaikki, opettelemaan toisistaan välittämistä.

Ulkomaalaisvahvistuksena puulaakijoukkueessa

Juoksin eilen vuodesta -23 järjestetyssä Holmenkoll-stafetissa, pohjoismaalaisten yhteistyöorganisaatioiden yhteissekajoukkueessa vaikeimman 7. etapin, joka kiipesi yhtäjaksoisesti vajaat 100 metriä 1760 metrin matkalla Slemdalissa. Reitin korkeusprofiili oli noin 5,5 astetta.

Selvisin matkasta juuri ja juuri alle 9 minuutin; tarkemmin sanottuna 8 minuutissa 51 sekunnissa. Tämä kuitenkin lienee sivuseikka.

Holmenkoll-stafetissa koko juostavan matkan pituus on on 18 090 metriä, joka jakautuu 15 osuuteen. Kilpasarjassa sekä lähtö että maali ovat perinteisellä Bislettin stadionilla, jolla ollaan taidettu juosta enemmän maailmanennätyksiä kuin missään muualla. Muissa sarjoissa lähtöpaikkana on oma lähipuistoni St. Hanshaugen.
Tällä kertaa kilpailuun osallistui ainakin reilut 1500 joukkuetta, joista osa Norjan ulkopuolelta. Kilpasarjoista saattoi löytää esimerkiksi nykyisiä ja entisiä maajoukkuetason hiihtäjiä ja juoksijoita.

Ei-kilpailullisissa sarjoissa elämys on tulosta tärkeämpi. Helsinkiinkin kaipaisi karnevaalihenkistä katuviestiä, jossa sulassa sovussa – vaikkakin rytmitetysti, kuten Oslossa viiden minuutin välein – juoksisi eri ikäisiä, erilaisilla tavoitteilla ja erilaisella kunnolla varustettuja juoksijoita.

Kansainvälistä työharjoittelua Lontoossa

Kansainvälistä työkokemusta ansioluettelossa tavataan arvostaa paljon, ainakin omassa kotimaassa. Mitä sitten on kansainvälinen työkokemus? Se voi tarkoittaa joko ulkomailla tehtyä työtä, tai työtä kotimaassa kansainvälisen projektin parissa.
Oli kerran norjalainen Tom Henning, joka pääsi sitten oikein ulkomaille töihin. Työ oli projektiluontoinen, lyhytkestoinen mutta sitäkin näkyvämpi, sillä työpaikkana oli jalkapallojoukkue Chelsean kotistadion Stamford Bridge, jossa kotijoukkue ratkoi Mestareiden liigan finaalipaikkaa Barcelonan kanssa, Manchester Unitedia vastaan.

Kun ns. ”tavallisissakin” epätyypillisissä töissä työntekijä voi yleensä olettaa saavansa työrauhan, Tom Henningille tällaista ylellisyyttä ei suotu. Hänen työtään tarkkaili stadionilla n. 40 000-50 000 silmäparia, ja televisioiden välityksellä vielä satoja miljoonia.

Tom Henning Øvrebø on juuri tällä hetkellä maailman kuuluisin – surullisella tavalla – norjalainen, koska lopulta hävinneen joukkueen, eli Chelsean pelaajat ja kannattajat katsoivat hänen ”ryövänneen” Chelsealta rangaistuspotkun.
Näin varmaan voikin olla, jos asiaa katsoo oikein siniväristen lasien takaa. Tosin ei ole toteen näytettävissä, että Barcan pelaajan käsivirhe olisi ollut tahallinen. Yhtä hyvin voidaan olettaa, että Chelsea pelasi pallon tahallaan Barcan pelaajan käteen. Chelsean pelaajat pitäisi viedä anatomian kurssille, sillä he sekoittavat olkapään ja käden, tai ainakin heille pitäisi ostaa uudet piilolasit.

Uudet näkemisvälineet tarvitsisi myös Tom Henning raukka, siis ainakin Chelsean mielestä. Kumma kyllä, voittaneen joukkueen edustajien suusta ei olla kuultu valituksen sanaa, vaikka heidän puolustajansa Eric Abidal ajettiin kentältä hänen vilkaistuaan joukkueensa alimpana pelaajana läpipäässyttä Chelsean hyökkääjää, ihastuttavana persoonana tunnetuksi tullutta Nicolas Anelkaa, eikä hän saa esiintyä finaaliottelussa.

Virheitä sattuu kaikille. Se on perin inhimillistä. Virheiden todennäköisyys kuitenkin lisääntyy,mikäli rekrytoinnissa ollaan tehty virhe palkkaamalla henkilö, joka ilmiselvästi ei ole tehtäviensä tasalla. Norjalaisen jalkapallokommentaattori Lars Tjærnåsin mukaan tempoero norjalaisen sarjajalkapalloilun ja kansainvälisten huippuotteluiden välillä on niin suuri, että norjalaistuomari ns. saattoi tipahtaa kuin eno veneestä.

Olen hyvän, luovan, iloisen ja hyökkäävän jalkapalloilun kannattaja. Riippumatta siitä, kumpaa joukkuetta ottelussa kannatti – itse olin Barcan puolella edellämainitusta syystä – niin kansainvälinen huippuottelu ei ole harjoittelupaikka.

Kiintiötasa-arvoa norjalaiseen tapaan

Kuva ei ole näköharha. Siinä on kaksi vihreää miestä, kirjoittanut ja Virrin Vesa viime kesänä kalastelemassa ääniä Piianpuiston elojuhlissa.

Norjassa on 77% kunnista mies kunnanjohtajana. Luku ei selityksiä kaipaa; siitä on sukupuolten tasa-arvo noin 27% prosenttiyksikön päässä, olettaen siis että molempia sukupuolia on yhtä monta elossa olevaa yksilöä, tai pikemminkin yksikköä, koska nainen ja mies eivät sentään ole eri eläinlajeja, vaan pikemminkin kulttuuris-hallinnollisia jaotteluja. Mitä asialle sitten oikein pitäisi tehdä?

Norjassa sukupuolten tasa-arvoa koetetaan nyt edistää 40% kiintiösäännöllä, jonka mukaan kaikkien yrityksien ja julkisyhteisöjen johtokunnissa pitää molempien sukupuolten osuus olla ainakin 40%, jos näissä johtokunnissa on enemmän kuin 3 jäsentä. Kolmea kun ei voi jakaa kahteen.

Kunnat ovat itsenäisiä hallinnollisia yksiköitä, joita johdetaan nykyään kuin liikelaitoksia, joten niidenkin sopisi olettaa soveltavan samoja johtamisen kriteereitä kuin liikelaitoksien. No kenelle kunnat sitten ovat vastuussa, jolleivat ne noudata yleisesti hyväksyttyjä hyvän johtamisen periaatteita? Tietenkin kuntalaisille.

Tasa-arvoremontti tulee aloittaa kunnanhallituksista. Niihin voidaan taata molempien sukupuolten asiallinen edustus. Jos kyseessä on suuri kunta, jossa on useita toimialajohtajia, myös heidän valinnassaan voidaan – ja pitää – ottaa sukupuolinäkökulma huomioon. Tähän tasa-arvon edistäminen kiintiöinnillä sitten loppuukin. Ei nimittäin ole olemassa mitään perustetta tai keinoa parantaa kunnanjohtajien sukupuolijakaumaa, paitsi lisäämällä potentiaalisten naiskandidaattien määrää juuri lisäämällä naisten määrää kunnanhallituksissa. Myös vaalien ehdokasasettelu voisi auttaa; kaikki puolueet laittakoot ehdokaslistoilleen kaikissa vaaleissa vähintäänkin 40% molempia sukupuolia.

Tässä kohden kuulen jo vastaväitteitä, joten lienee syytä tarkastella erilaisia keinoja lisätä sukupuolten tasa-arvoa kuntien johdossa.

Jos oletettaisiin, että kuntia olisi 500, ja näissä mies kunnanjohtajana 77%, se tarkoittaisi 385 kuntaa. Naisten johtamia kuntia jäisi vastaavasti 115, eli 270 vähemmän kuin miesten johtamia kuntia. Jos siis 135 mieskunnanjohtajaa vaihdettaisiin naisiin, tilanne olisi fifty-fifty. Miesjohtajia ei kuitenkaan voi ryhtyä potkimaan pellolle, vaan heidät tulee vaihtaa luonnollisen poistuman kautta.

Miten tämä sitten voisi tapahtua? Miten valitaan ne kunnat, jotka pannaan vastuuseen sukupuolten epätasa-arvosta? Ehkä otetaan erityissyyniin ne kunnat, joissa naisten edustus kaikissa luottamuselimissä on alhainen. Ja niitä kuntia taitaakin muuten olla aika monta.

Jos valtiolta käy kunnille yleinen käsky, jonka mukaan kunnanjohtajuus on suvattava, niin tämä voi johtaa siihen, että kaikkiin avoimeksi julistettaviin kunnanjohtajan posteihin valitaan nainen. Tämä taas johtaisi sellaiseen vääristymään, jossa auttamattoman takapajuisiksi ja sovinistisiksi jäisivät ne kunnat, joissa kunnanjohtajan virkakausi on ehtinyt alkaa aikaisimmin. Mieskunnanjohtaja olisi siis kuin varoituskolmio, joka osoittaisi, että tähän paikkaan ei pidä astua jalallakaan.

Valtiovalta ei voi alkaa käydä määräilemään, mitkä kunnat valitsevat johtajakseen naisen ja ketkä miehen. Koska kokonainen valtio satoine kuntineen on aika iso yksikkö ohjailtavaksi, helpompi olisi keksiä vaikkapa sellainen lisäehto, että tarkasteluyksikkönä olisi vaikkapa yksi hallinnollinen lääni. Sekään ei tosin poista ongelmaa. Jos esimerkiksi päätetään, että Rogalandin läänissä tulee olla ainakin yhtä paljon miehiä ja naisia kuntien johtajina, niin millä perusteella tämä taataan? Pitääkö tietyt kunnat velvoittaa valitsemaan kunnanjohtajakseen aina nainen? Jos pitää, millä perusteella valitaan ne kunnat, joiden kunnallista itsemääräämisoikeutta rajoitettaisiin?

Kuntien painoarvo on erilainen. Ehkä sukupuolten tasa-arvoa olisi helpompi edistää siten, että sen sijaan, että vaadittaisiin naiskunnanjohtaja puoleen kunnista, vaadittaisiin, että sekä miesten että naisten johtamissa kunnissa asuu yhtä paljon asukkaita. Tarvittaessa tämä toteutettaisiin väestön pakkosiirroilla. Tosin edellisessä esimerkissä riittäisi, että Bergenin kaupunginjohtajuuden yhdeksi välttämättömäksi kriteeriksi olisi säädetty naiseus. Aivan samoin Oulun läänissä käytännössä riittäisi, että Oulun kaupunginjohtajana olisi nainen; silloin taitaisi suunnilleen puolet ja puolet läänin asukkaista asua miesten ja naisten johtamissa kunnissa.

Laskennallinen tasa-arvo vaatii vielä yhden reunahuomion. Naisia on hieman miehiä enemmän, joten todellista tasa-arvoa olisi se, että he saisivat kunnanjohtajan paikoista eivät vain puolet vaan sen prosenttiosuuden verran, joita heitä on väestöstä.

Tietenkin sukupuolten välinen epätasa-arvo on ongelma. Sitä ovat myös sukupolvien, eri elämänkatsomuksien tai etnisiteettien epätasa-arvot. Pitkällä tähtäimellä ainoa keino edistää tasa-arvoa on naiivi tulevaisuususko, jossa toivotaan, että kunhan riittävän moni on riittävän valistunut ymmärtämään universaalin ihmisyyden ja pluralismin autuuden, asia ikään kuin selviintynyy, kuten Konsta Kuttaperkka sanoisi. Kun me vain oppisimme näkemään toisemme - ja itsemme - ensisijaisesti ihmisinä.

Gir Markaloven Marka til folket?

Ifølge miljøvernminister Erik Solheim er det ingen motsetninger mellom den reviderte markaloven og økt fremkommelighet og bruk av Marka.

Selvsagt representerer Marka mangfold i naturen, men der er nærheten til Oslo som gjør den helt unik. Det er antakelig ingen annen byskog i en slik kaliber i hele verden; man kan faktisk snakke om Oslo som en blågrønn by. Hva som gjør bynaturen unik er at den betyr noe for byfolket. Dets bruk er dets betydning, og flerbruk betyr at det finnes flere forskjellige fortellinger om Marka og flere forskjellige grunn for Oslomarka å eksistere. Alle disse brukene har friluftsinteresser til felles.

Natur og kultur betraktes ofte som motsetninger. Det er ikke slik. De fleste måten man bruker naturen er tilknyttet til særtradisjoner og særpraksiser. Og valget av den selve måten, hvordan man bruker naturen, er også kulturelt motivert.

Den store amerikanske nabolags- og parkforskeren Jane Jacobs hevde att parker tilbyr et sted for det sosiale livet man har i nabolaget. Hvis det ikke finnes en park i nabolaget må man reise videre, for eksempel til Oslomarka. Marka er ingen substitutt for nabolagssosialitet, men den er mer enn en substitutt for nabolagsparker, som er mangelvare her i Oslo. Man kan si at Marka er en nabolagspark for alle! Men, hvem er alle? Hvilke interesser har disse "alle"?

I den ideale verden har Solheim rett. De aktiviteter man pleier å knytte til Marka trenger skognaturen rundt seg. Det er ikke lurt å skyte elg eller mulig å leie en skistue i Frognerparken eller St. Hanshaugen. Men det er naiv å negligere de motsetninger som i praktikken utgjørs av flerbruket med forskjellige interesser. Spørsmålet er, hvilken særinteresse har de sterkeste lobbyen og beste argumentene.

Hvis Oslomarka er et ekstrem av bynaturen, er selve byparker det andre ekstremet. Begge brukes til friluftsliv. Planleggeren av New York Central Park, Frederic Law Olmsted legitimerte byparkene som alminnelige og demokratiske rettigheter for byfolket. Selv om marken som er utnyttbar for bygninger av forskjellige slag og trafikkfunksjon er mangelvare i store byer, er det utenkbar at bruke marken i Central Park til noe annet enn alminnelige friluftsinteresser. Det er nettopp disse interesser man vil verne med en særlov. Hvis en riktig stor by som New York kan garantere friluftsområdene sine, kan det ikke være umulig for en minimetropolis som Oslo, med eller uten en særlov.


Michael Perukangas

parkforsker