Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

29.4.2009

Miksi äänestäisin Nannaa, osa II


Edellisessä blogipostissani kerroin syyt, miksi äänestän Johanna Sumuvuorta europarlamenttivaaleissa. Vielä kun tietäisi, milloin. Olen äänioikeuden saatuani pitänyt äänestämistä iloisena kansalaisvelvollisuutena, ja täyttänyt tämän iloisen oikeuteni kaikissa vaaleissa. Nyt kuitenkin osallistumiseni olisi ollut vaakalaudalla, ellen olisi poliittisesti keskivertoa aktiivisempi henkilö, ja seurannut oman puolueeni – Vihreiden – sähköpostilistoja ja nettisivuja.

Vihreiden sanotaan olevan tietoyhteiskuntapuolue. Sekä äänestäjämme että ehdokkaamme ovat keskivertoa nuorempia ja koulutetumpia ja käyttävät siis keskivertoa enemmän nettiä. Toki se ei ole yksinoikeutemme, kuten tiedämme esimerkiksi rytinällä Helsingin valtuustoon nousseesta kiistanalaisesta perussuomalaisesta.

Asun Norjassa, joka ei ole EU-maa. Täällä en ole nähnyt mainintaakaan EU-vaaleista missään. Meitä ulkosuomalaisia on kymmeniä tuhansia, ja ainakin osa meistä haluaisi käyttää äänioikeuttaan. On kuitenkin turha kuvitella, että kansalaisten enemmistö vaivautuisi kaivamaan tietoa vaaleista oma-aloitteisesti, jos he eivät ehkä edes tiedä, että sellaisia käydään.

Haastankin kaikki Vihreät – miksei muutkin – ehdokkaat julkistamaan EU-vaalien äänestyspäivät omien kotisivujensa ja blogiensa etusivuilla!

23.4.2009

Hilkka Malino 57 vuotta


Äitini Hilkka Lisbeth Malinon syntymästä on tullut tänään kuluneeksi 57 vuotta. Hän ei itse kuitenkaan ole täällä enää vanhemassa, sillä hän on ollut kuolleena jo yli 12vuotta. Virallisesti keuhkosyöpä johti hänen kuolemaansa, mutta todellisuudessa kuolinsyynä oli se, ettei hän enää jaksanut taistella elämänsä puolesta.

Häntä oltiin luulosairaana juoksutettu Helsingin terveyskeskuksen pisteestä toiseen ja lääkäriltä toiselle ja kun syöpä todettiin, kaikki oli jo myöhäistä.

Alla hänen kirjoituksensa, jonka olen aikonut esipuheeksi hänen koottujen runojensa kokoelmaan, jos se joskus julkaistaan.

Mikä tuleekaan ihmisestä
kun se joutuu kasvamaan
alkoholismin - insestin
riidan - väkivallan
pelon - häpeän
syyllisyyden
ja turvattomuuden keskellä
siitä tulee vain ihminen.
Mutta se kantaa koko elämänsä
ylimääräistä taakkaa mukanaan
kenellekään sitä ei voi antaa
eikä kukaan
voi ottaa sitä vastaan.
Se on minun kuormani
jota kannan yksin
läpi elämäni.

20.4.2009

Olen jälkipunkkari!

Tunnustin musiikillista väriä suunnilleen siitä lähtien kun kuulin punkista ensimmäisen kerran joskus 6-7 -vuotiaana. En koskaan ole näyttänyt punkkarilta, mutta tarvitseeko sitä ruokavaliotakaan pystyä päättelemään kuosista?

Suhteeni punkkiin on ollut välillä telakalla; poikki se ei ole ollut koskaan. Viime vuosina olen löytänyt uudestaan Pelle Miljoonan ja Clashin, ja pyrkiessäni laajentamaan musiikillista horisonttiani, keksinyt sen: olen postpunkkari! Kahdessa mielessä: olen löytänyt punkin jälkikäteen, 30 vuotta vanhoista levyistä. Toiseksikin: näitä levyjä kaikkia yhdistää se, että ne ovat "postpunkkia".

Mitä sitten on postpunk? On vaikeaa ymmärtää, mitä musiikillisia yhteisiä nimittäjiä voisi olla Policessa, Specialsissa, Joy Divisionissa tai Soft Cellissä. Ehkä postpunk määrittyy negaation kautta; postpunkkarit ovat niitä, jotka saivat turpiinsa niiltä toisilta, eli (teddy)rokkareilta. Heistä sitten tuli vähän ajan päästä hevareita, kun teddyvillitys meni ohi.

Jos tulkitsisimme asiaa Fredric Jamesonin kautta, niin postpunkiksi kvalifioituisi vain sellainen musiikki, joka ensinnäkin olisi ajallisesti tullut punkin jälkeen. Toiseksi, sen tulisi olla aidosti jotakin muuta kuin punk. Vaikka postpunk maalaa hyvin laajalla pensselillä, kaikki tietämäni esimerkit täyttävät Jamesonin kriteerit. Kuitenkaan Jamesonkaan ei ota kantaa siihen, pitääkö postpunkilla olla selkeästi tunnistettava identiteetti, "tyyli".

Ei näköjään. Kuitenkin osasin jo alakouluikäisenä sympatiseerata melkein kaikkia nyt jälkikäteen postpunkiksi leimattuja yhtyeitä. Oliko sitten kyse heidän "asenteestaan", sanomastaan (en tapaa kuunnella musiikin sanoituksia) vai koulussa heikomman puolella olemisesta, beats me.

14.4.2009

Kirjoituksia toinen jalka kellarissa - eli maisterin jälkeenjääneet paperit

Viimeisen reilun puolen vuoden aikana on tapahtunut paljon, liikaakin. Kaksi työsuhdetta on päättynyt, yksi lähisukulainen on menehtynyt, yksi ihmissuhde (ja avoliitto) päättynyt, luovuin kissasta saadakseni Annin jälleen takaisin, tappelin koko alkusyksyn taloyhtiön kanssa kunnes lopulta muutin. Tämä taustoitukseksi, ehkä osittain apologiaksikin. Ajat eivät siis ole olleet ihan helpoimmasta päästä.

Jos jotain olen tähänastisen elämäni reilussa 30 vuodessa oppinut, on se, että elämässä pääsee eteenpäin muitakin kuin kaikkein suorimpia polkuja. Elämä koostuu episoideista, ei narratiiveista (ehkä kuitenkin kvasinarratiiveista), oli sitten kyse opiskelemisesta, ihmissuhteista, asumisolosuhteista tai työnteosta.

Sanoin eilen puoliksi leikilläni eräälle entiselle kollegalleni - leikissä (kuten esimerkiksi urheilu) on yleensä totta toinen puoli - että tässä tilanteessa odotan ns. kokonaisvaltaisen elämänratkaisun ilmaantumista ns. puskasta. Ihan hyvä alku olisi esimerkiksi oma tietokone, luova työratkaisu ja tyttöystävä. Yksikin näistä, noin niin kuin aluksi. Tietokoneen hankkiminen vaikuttaisi helpoimmalta, sen sentään saa rahalla, mutta sitä kun ei ole, olen vähän kerrassaan pudonnut köyhyysloukkuun.

Se työelämä, johon ulostauduin Helsingin yliopistosta 1998, oli tyystin toinen kuin se, mistä sinne menin. 90 -luvulla työelämään, jopa turvallisena lintukotona pidettynä julkishallintoon, on pesiytynyt tulosohjautuvuuden, projektiluonteisuuden ja jatkuvan itsereflektoimisen virus. Tulosvastuussa on myönteisetkin puolensa, se pakottaa meidät kaikki katsomaan peiliin ja ainakin miettimään tykönämme, onko tekemämme työ todella tarpeellista. Ehkä päivitykseni vanheni yliopistovuosina, tai sitten vaan olen ollut naiivi.

Olen ollut 1990 –luvun alusta töissä kahdeksassa julkishallinnollisessa virastossa. Yhteiskunnallisessa keskustelussa nousi laman alkuvaiheissa esille ääniä, jotka peräänkuuluttivat julkisen hallinnon supistamista ja järkeistämistä. Yksityisellä alalla sisäänrakennettu tulosvastuullisuuden eetos teki tuloaan tämän keskustelun sivutuotteena, Troijan puuhevosen tavoin, myös julkiselle sektorille. Toiminnan tuloksellisuutta ja sen kanssa käsi kädessä käytävää priorisointikeskustelua toiminnan tarpeellisuudesta on käyty voimistuvassa määrin viime vuosina.

Politiikasta on tullut 90 –luvulla talouden jakojäännös, ja arvokeskustelu usein typistyykin priorisointikeskusteluksi, jossa eri yhteiskunnalliset instituutiot, kuten koulutus, kulttuuri, armeija, perhe, terveydenhoito ja niin edelleen taistelevat rajallisista resursseista, jolloin se, jolla on viimeistellyimmät argumentit, on vahvoilla. Tämä keskustelu arvoista, tuloksellisuuden mittamisen kriteereistä ja visioista on lähtöisin yritysmaailmasta, jossa mahdollisesti se, että kaikki toiminta ja valinnat ylipäätään ovat arvolatautuneita ja toisistaan riippuvaisia, ei ole ollut aina itsestäänselvää. Taustalla on oletus, että vallitseva arvo on insinörismi, minkä yhtenä näkyvänä tuloksena on juuri se, että politiikot argumentoivat 90 –luvun alusta ikään kuin politiikasta olisi tullut talouden jakojäännös, tai ainakin kokoomuslaiset valtiovarainministerit ovat kyselemättä ottaneet (media)vallan itselleen, ja se on heille suuremmin vikisemättä luovutettu. Visiot, missiot ja arvot ovat sinkoilleet, ilmeisesti ihmiset työläisinä (=tuottavina toimijoina) ovat aiemmin olleet robotteja. Semiotiikkani lukeneena ja irjoittaneena epäilen kokoomuslaisella 90 –luvun välttämättömyyden talouspuheella, hallinnon kehittämisellä ja tulostavoittelulla olevan positiivinen korrelaatio.

Olen opiskellut lähes koko elämäni, ja saavutin erään tärkeän - edelleen välietapiksi uskomani - tavoitteeni, saatuani maisterin paperit ulos vajaat viisi vuotta sitten. Tosin ikuiseksi lupailtu jatko-opinto-oikeuskin on minulta yksisuuntaisesti ryövätty, se ei vain kuulemma ole enää voimassa ilman uudelleenkirjoittautumismaksua, jota muuten periaatteesta en aio maksaa, eipä minuakaan ollut muistettu informoida ilmoittautumiskäytännön muutoksista. No, samaan sanelupolitiikkaan olen joutunut tottumaan työelämässäkin. Nähtävästi meidät roikkujat on päätetty siivota tuottamattomina yksilöinä pois rumentamasta valtiotieteellisen tiedekunnan tilastoja.

Olen tottunut ympäristönvaihdoksiin; olen asunut 31 vuodessa 11 paikassa, minulla on ollut ainakin kahdeksan vakavahkoksi luokiteltavaa ihmissuhdetta ja olen ollut ainakin 15 työpaikassa, joista kuutisen vuotta olen viettänyt kahdeksassa eri julkishallinnon virastossa, joissa on ollut yhteensä 15 virkasuhdetta. Pidän itseäni perusluonteeltani pitkäjänteisenä ihmisenä, ja epäaikuismaisuudenkin uhalla oletan tietyn, sieluuni pesiytyneen levottomuuden olevan pikemminkin syy kuin seuraus. Ja itsesäälinkin uhalla enemmän uhri kuin sankari tai voittaja, selviytyjäkin riittäisi.

Nyt olen viime aikoina alkanut kaipaamaan, jos ei aivan Suurta Kertomusta, niin ainakin omaohjautuvuutta. Vaikka en hae elämälleni pääasiallista mielekkyyttä työnteon kautta, työ on ollut väline itsensä elättämiseen (välineitä on toki parempia ja huonompia, ja mitäs parempaa työhön motivoijaa voisikaan olla kuin itsensä elättäminen; parempaa keinoa tuskin on välttyä saamasta työpaikkaa kuin möläyttää tämä tabu ääneen työhaastattelussa), niin mielekäs työ voi kuitenkin tuoda elämään lisäsisältöä.

Olen koko ikäni käytännössä viettänyt kirjallisuuden parissa, lukenut, kirjoittanut ja tutkinut kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tätä haluaisin edelleenkin tehdä, mutta tutkimukseen keskittyminen on miltei mahdotonta, kun jatkuvasti täytyy olla “pelko perseessä” siitä, mistä saa elantonsa ensi kuussakin. Mitenkäs se olikaan: ei voi kehitellä kommunismin teoriaa kurjuudesta ja yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta jos itse on niiden uhri. Nälkäisenä, väsyneenä, likaisena ja sairaana kenenkään on paha ryhtyä teoreetikoksi. Ehkä ryhdynkin kellosepäksi, eläintentäyttäjäksi tai siivoustyönjohtajaksi.

Toleranssikynnykseni (suom.huom. naisen sukuelimestä käytetty halventava nimitys, jota ei tässä lehdessä arvaa käyttää, lehdellä kun on myös ns. tiedostavia, vihaisia nuoria naislukijoita + kynnys) lienee pysyväisesti alentunut, en jaksa enää pitää mölyjä mahassani havaitessani työpaikoissani epäkohtia, joita herkästi havaitsenkin, koska olen joutunut tuntemaan itseni aina ulkopuoliseksi, alkaen jo yläasteen musiikkitunneilta, joilla myytiin lippuja viikonloppubileisiin johonkin “byggalle”.

Virallisesti annetaan ymmärtää, usein jo työpaikkahaastatteluista alkaen, että uusien työntekijöiden odotetaan tuovan avointa ja ennakkoluulotonta tuulahdusta ja ideoita sekä kehittävää organisaatiokritiikkiä mukanaan, mutta he eivät saa vastakaikua, koska he törmäävät kollektiivisen pelon muuriin - yleensä kuviteltuun - työpaikkojen puolesta. Ehkä sinkun on helpompi rähjätä, koska hänellä ei ole vaimoa tai miestä) kotiovella tarjoamassa ikimuistoista vastaanottoa kera kaulimen, jos mies on mielipiteidensä takia jäänyt työttömäksi (tunnen muuten Suomessa asuvan ulkomaalaistaustaisen miehen, joka sai jättää työpaikkansa, koska oli jossain tilanteessa erehtynyt sanomaan ääneen kannattavansa World Trade Centerin pommituksia. Nyt tämä mies on varattu, onneksi hänen naisystävänsäkin on aktivistina suvaitsevainen). Suomessakin esiintyy siis poliittista vainoamista. (toim.huom. kissa on vastassa, mutta se toivottaa aina tervetulleeksi.)

Ihminen saattaa oppia kokemuksistaan jotain, mutta silti hän yleensä toimii itselleen tyypillisimmällä ja totunnaisimmalla tavalla, toistaen tuttuja toimintamallejaan. Olen viimeisen viiden vuoden aikana ajanut aina itseni jossakin vaiheessa sellaiseen nurkkaan jokaisessa työssäni, että on ollut vain ajan kysymys, milloin en enää omin voimin niistä nurkista löytäisi ulospääsyä. Ja silloin kun ei löydä mitään muuta ulospääsyä, alitajunta toimii niin, että ihminen omalla toiminnallaan, pienentääkseen epävarmuuden aikaansaamaa ahdistustaan, karsii vaihtoehdot minimiin. Käytännössä tämä vaihtoehdottomaksi koettu ja vaihtoehtoja minimoiva tilanne realisoituu siten, että ajaa itsensä enemmän tai vähemmän konfliktiin - joko sisäiseen tai ulkoiseen - työnantajansa kanssa. Osittain omasta tahdostaankin, sillä ihminen, joka kokee tilanteensa umpikujaksi, kelpuuttaa minkä ulospääsytien hyvänsä. Tämä ei varmastikaan ole järkevää urapolitiikkaa, mutta ihminen, joka ei koe olevansa oman elämänsä sankari, suuren kertomuksensa äänenkuljettaja, ei muuhunkaan pysty. Näin siis huonoina päivinä, joita paha kyllä on vuosien myötä alkanut esiintymään lisääntyvissä määrin.

On kuitenkin jatkuvasti pienenevän henkilöstön työajan tuhlausta puuhastella missioiden, visioiden ja arvojen kimpussa, jos ne ovat jopa satunnaiselle matkailijalle jotensakin itsestäänselvät. Maitokaupastahan saa tunnetusti maitoa, konservatoriosta musiikkia, siivousfirmasta puhtautta ja virastosta viranomaispalveluita. Kukaan ei sano tätä ääneen, vaikka melko suurella todennäköisyydellä vieruskaverikin ajattelee niin sisimmässään. Olen ollut todistamassa kollektiivista lammasmaisuutta ja pelkoa 90 -luvun uskonnon - kehittämisen - sakramenttien äärellä. Tulipas taas bon voyage –ilmiö, ihan niin kuin silloin yläasteen musiikkitunnilla. Mitä ihmettä nuo kaikki muut oikein tekevät?

Rahoittajana toimivat ministeriöt, joilta tämä käsky tulee määritellä oman olemassaolon oikeutus, eivät ole arvostelun ulko -ja yläpuolella. Mielestäni työnantajan ja työntekijän suhde (tai valtiovallan ja kansalaisten) on aina kahdensuuntainen (kuten sopimussuhteet aina): molemmilla on oikeus edellyttää toisiltaan jotakin, jos ei muuta niin ainakin minimaalisimmillaan työrauhaa saada tehdä edes lakisääteiset tehtävänsä kunnollisesti.

Nähdäkseni oman mission määrittelyssä on kyse siitä, että perustellaan oman olemassaolon oikeutus verrattuna muihin toimialoihin ja jopa muihin saman toimialan kilpailijoihin; kyse on siis siitä, että musiikki on parempaa ja tarpeellisempaa kuin tanssi tai teatteri. Meidän asioistamme julkista keskustelua käyvät vaikuttajat tulee ilmeisesti pystyä vakuuttamaan siitä, että näemme olemassaolomme ja toimintamme edelleenkin yhtä tarpeelliseksi tulevaisuudessa kuin tähänkin saakka. Etteivät kokoomusvaikuttajat lapsenomaisessa vaalienalusinnossaan tulisi saneeranneeksi juuri meitä.

Kyse saattaakin siis olla loppujen lopuksi tärkeistä ja sisällyksekkäistä käsitteistä; miksi ne sitten jätetään määrittelemättä? Mun mielestäni kysymyksiä “meidän” arvoista ja “meidän” visioista ei voida ottaa edes kunnolliseen käsittelyyn ennen kuin on käyty perusteellinen määrittelyprosessi siitä, mitä näillä käsitteillä tarkoitetaan yleensä ja vasta sitten yrittää ottaa kiinni siitä, miten ne meillä ymmärretään.

Jos olette nähneet Michael Douglasin tähdittämän elokuvan (suom. Rankka päivä, alkuteos Falling Down), tietänette, mitä ajan takaa. Niinsanottu keskiluokkainen mies saa tarpeekseen, kaikesta. Nuorena sain tarpeekseni nuorisopolitiikasta, koska en havainnut siinä maailmassa rohkeutta ja kykyä omien aivojen käyttämiseen. Kaipasin aivotoimintaa ja kaipaan sitä edelleenkin. Itsenäinen ajattelu on harvinaisuus missä ympäristössä hyvänsä.

Haluaisin tehdä työni hyvin, jo senkin toivossa, että mahdollisesti samassa talossa voisi olla luvassa lisää töitä. Yli 10 vuotta olenkin elänyt niistä lupauksista, että joskus suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle ja joskus ehkä määräaikaiset työsuhteet voivat poikia pysyviä. Kuitenkin, näiden rakenteellisten muutosten kanssa samanaikaisesti on suoritettu julkisen sektorin voimakasta alasajoa. En enää voi luottaa näihin lupauksiin, ja uskomus tähän tulevaisuushorisonttiin on kadonnut.

Ihminen ei voi elää tulevaisuudessa, vaan hän toimii ja vaikuttaa nykypäivässä, vaikkakin joskus lupaus paremmasta voikin auttaa jaksamaan. En ole nähnyt vilaustaakan vakituisista työpaikoista, samaten käsitteen “ura” voinee työntää sinne samaan paikkaan kuin laadun ja missiotkin, 11 kilometrin syvyyteen Tyynen valtameren pohjaan, jossa aurinko ei oletettavasti paista.

En tiedä, mitä teen seuraavaksi. Sen tiedän, että taisinpa valita opiskelualani väärin. Tai sitten elin lintukodossa ainakin 20 –vuotiaaksi, ellen 27 –vuotiaaksi. Nyt olen 32 –vuotias ja herännyt todellisuuteen. Sosiologia on hyvä harrastus ja mukavaa, yleissivistävää puuhastelua, mutta se ei elätä. Sosiologia opettaa kriittistä ajattelua, josta muuten tähän mennessä ei ole missään työpaikassani palkittu, pikemmin annettu ymmärtää. Ja jos lukiotakin sanotaan yleissivistäväksi (muistan kuulleeni tämän sloganin n. 16 vuotta sitten, puolet elämästäni. Puolet!), ja jos katson vanhempiani, joista kumpikaan ei ole ylioppilas, väite voitaneen työntää Mariaanien hautaan ja sieltä sitten vähän kerrallaan noutaa pieninä paloina ja lahjoittaa sellaisille, joille on vaikea keksiä joululahjoja. Luultavasti mun olisi pitänyt jäädä Eläinmuseoon oppisopimukselle tai laittaa aivot narikkaan ja mennä teknis-kaupalliselle alalle. Eihän tämä olisi vieläkään myöhäistä, mutta kun jollain pitäisi elääkin... Ja tätä murehtiessa, ja yleensäkin omaa eksistentiaalista tilaa pähkäillessä, kokonaisvaltaisten ratkaisujen tekeminen ei tahdo luonnistua parhaalla mahdollisella tavalla.

Se havainto, että kokee käyttäneensä aikaansa, jos ei väärin, niin ainakin huonosti, on turhauttava ja lamaannuttava; monet valinnat olisi voinut tehdä toisin, mutta edelleenkään en - kaikesta huolimatta - vaihtaisi henkilökohtaista osaani kenenkään kanssa. Ihmiset puhuvat mielestäni onnellisuudesta melko löysin perustein, ja niinpä en väitäkään olevani perusonnellinen; onni näyttäytyy usein ohikiitävinä hetkinä, joista kaikista meidän on syytä olla kiitollisia, puhdistuneena olona pitkän lenkin tai hienon musiikkielämyksen jälkeen. Olenkin kiitollinen kaikista niistä ahaa-elämyksistä ja hienoista tuttavuuksista, joita olen kuuden sosiologian parissa viettämäni vuoden parissa saanut. En ole vielä kuitenkaan valmis ihan lopullisille hyvästijätöille sosiologian kanssa, mutta sen sijaan itsenäisen ajattelun ja omien aivojen laajamittaisen käytön toivotan tervetulleiksi, fanfaarien kera.

Ennen niin tähtitieteellinen itsekritiikkini on kutistunut ollakseen enää ainoastaan valtava ja tämä itsekritiikkini sanoo minulle, että olisin voinut päästä viimeisen viiden vuoden aikana sekä lähimmäisenä, kollegana että virkamiehenäkin huomattavampiinkin suorituksiin. Koulutuspoliittiseksi yhteenvedokseni kuitenkin julistettakoon, että puheet maisteri- ja tohtorimäärän kasvattamisesta ovat vastuuttomia, pikemminkin pitäisi ryhtyä propagoimaan ammatillisen koulutuksen puolesta, ihan jo peruskoulun yläasteen opotunneilta alkaen.

Juttu on julkaistu Helsingin yliopiston sosiologian ainejärjestön Kontakti-lehden numerossa 1/2003. Tämä jeremiadi poiki minulle yhteydenoton, joka sisälsi työpaikkatarjouksen, joka sitten poiki pari muuta koulutusta vastaavaa tutkijantyötä, joskin varsin lyhytaikaista.

10.4.2009

Tanotorvi 09/08: Retkeiliijät tutustuivat Mätäjokeen


Kaarelan alueen paikallislehti Tanotorven numerossa 09/08 julkaistun juttuni Mätäjoesta (joka on julkaistu myös tässä blogissa), voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

4.4.2009

Mistä saa autottomia tai ainakin hymyttömiä mokkasiineja?

Poikani jalat kasvoivat ulos Nalle Puh-mokkasiineistaan, ja tarvitaankin uudet, jotta voimme edelleenkin harrastaa erilaisia sosiaalisia sisätiloissa harrastettavia aktiviteetteja. Kun kiertelee Oslon vaatekauppoja, koko kaupungissa on tullut vastaan yksi ainut pari sopivan koon sisätossuja. Niitä saa eräästä suositusta ketjuvaatekaupasta, ja niissä on hymyilevän Ferrari-auton kuva. Kun minä en halua sellaisia ostaa.

Voi tietenkin olla, että on kyseenalaista ja jopa vaarallista tuputtaa antropomorfisoituja autoja. Kyseenalaista se tietenkin on siksi, että jos lapselle heti pienestä alkaen esitetään auto oletusarvoisena liikennemuotona, niin hän oppii sellaisen liikennemallin, jossa ei osata kaivata pyörätelineitä ja kyseenalaistaa asunnon hintaan sisäänrakennettua parkkipaikan hintaa. Missä ovat mokkasiinit, joissa on polkupyörän tai kenkien kuva, kenties lehtonadan tai vaikka edes naamattoman auton, tai jos naama, niin irvistäisi nyt sitten edes?

Kyseenalaista hymyilevien autojen tuputtaminen on myös siksi, että on aihetta epäillä, että jos lapsi oppii pitämään autoja sielukkaina ja kaiken lisäksi hyväntahtoisina, hän saattaa saada aiheen ajatella, että kadulle sopii tuosta vain astua. Autothan ovat ystävällisiä.

Autot eivät kuitenkaan ole ystävällisiä. Ne kulkevat kahtasataa, ne ovat peltiä ja painavat tonnin. Ne tekevät ihmisistä muussia.

Jos kuitenkin sivuutamme edellä esitetyt argumentit, niin kaikkein epäilyttävintä autojen pränttäyksessä vauvojen sisäkenkiin on kuitenkin se, että tarjolla on yksi ainut kaupallinen tuote, jolla on monopoli lasten jalkoihin; se, millaista ideologiaa, elämäntapaa tai tuotetta se sattuu mainostamaan, on asiassa lähinnä pikanttinen lisä.

On tietenkin asiatonta pitää kiinni periaatteista kysymyksessä, jossa kapitalismin ja autoistumisen kritiikin kanssa vastakkaisessa vaakakupissa ovat lapsen – ja isän – hyvinvointi ja harrastuselämä. Olisi kuitenkin kiinnostavaa tietää, onko asia todellakin niin, että päiväkotien 1-3 –vuotiaiden ryhmissä näitä Ferrari-tossuja on niin paljon, että Muhammedilla, Simeonilla, Knut Torella ja Goranilla vaihtuvat päivittäin jalkineensa keskenään. Olisi myös kiinnostavaa tietää, mistä saisi kokemusperäistä, puolueetonta vertailutietoa lasten mokkasiinimarkkinoista.

3.4.2009

Olen nor- eiku suomalainen

Olin keskiviikkona Ullevaalin stadionilla katsomassa Norjan ja Suomen välistä jalkapallon ystävyysmaaottelua. Ystävyysottelut ovat sellaisia pelejä, jotka eivät kuulu EM- tai MM-karsintoihin, niissä voi tehdä enemmän vaihtoja kuin normaalisti ja niissä voi kokeilla uusia pelaajia.

Istuin keskellä norjalaiskatsomoa, joka muuten kannusti omiaan, kahta poikkeusta lukuunottamatta. Aina kun Morten Gamst Pedersen koski palloon, alkoi buuauskonsertti, jonka Gamsten vaiensi parhaalla mahdollisella tavalla, eli hienolla lisäajalla syntyneellä 3-2 voittomaalilla. Pelaajaesittelyssä toisen oslolaisjoukkueen pelaajamanageri Martin Andresen sai myös tuta Engan heikon alkukaude, tai sitten oslolaiskilpailija Lynin kannattajat muistuttivat häntä siitä, että jalkapallossa maantieteellinen läheisyys ja vastustajaa kohtaan tunnettu rakkaus korreloivat negatiivisesti.

Suomalaispelaajille buuattiin pelaajaesittelyssä, kuningas Jari Litmasta lukuunottamatta. Litin suurta uraa osataan arvostaa täälläkin, varmaan siksi, että hän pelasi vähäsen samassa joukkueessa (Liverpyyl) kuin Steven Gäiraard.

Norja ei ole hävinnyt Ullevaalilla 90-luvun alun jälkeen. Paljon tästä on pantu vapahtajaksi palanneen valmentaja Egil ”Drillo” Olsenin piikkiin; 30 Ullevaalilla pelatun tappiottoman ottelun putkessa hävinneinä Vaalilta ovat poistuneet mm. Brasilia, Italia, Hollanti ja Englanti. Norjasta mainittakoon triviana sellainen erikoisuus, että sillä on ainoana maana erikoislaatuinen tilasto; he eivät kuuden ottelun aikana ole hävinneet kertaakaan Brasilialle tai Argentiinalle.

Ensimmäisen vartin aikana Norja selvästi yllättyi siitä, että Suomi ei tullut Ullevaalille vain puolustamaan. Suomi tuli innokkaasti etenkin vasemmalta laidalta, jossa Toni Kallio ja Roni Porokara tulivat kuin veturi ja juna. Litin syötöt napsahtelivat edelleenkin taidokkaan maltillisesti omille ja jopa Markus Heikkinen pelasi suurella itseluottamuksella, kuin Suomen Lothar Matthaeus. Heikkisen tilalle toisen puoliajan loppupuolella tullut Tim Sparv oli myös positiivinen yllätys: isokokoinen alempi keskikenttäpelaaja, jolla pysyi pallo jalassa.

Suomi kuitenkin teki virheen viljellessään korkeita keskityksiä Norjan rangaistusalueelle, sillä Norjan Hyypiä, Brede Hangeland oli pari numeroa ketään suomalaista isompi. Toni Kallion hyökkäysinto kostautui moneen kertaan, sillä se vapautti Daniel Braatenin monta kertaa oikealta laidaltaan. Braaten olikin paljon vaarallisempi kuin Cristiano Ronaldo viime EM-karsinnoissa, jonka Kallio ikimuistoisesti pimitti täysin.

Suomi meni ensin 1-0 johtoon. Tintti Johansson pamautti suoraan ilmasta oikealta laidalta tulleen keskityksen maaliin. Norja tasoitti toisen jakson alkupuolella, ja teki 2-1 –johtomaalin toisen jakson loppupuolelle. Voittoon tuudittautuneille norjalaisille kuitenkin oli tulla kylmät; muuten peliajan puutteessa silmin nähden ruostunut Aleksei Jeremenko jr. laittoi hienon volleyn sisään ja peli oli tasan. Hetken päästä lisäajalla Gamsten sai lahjapallon, joka meni komeassa kaaressa sisään. Suomi oli taas hävinnyt lisäajalla; onneksi tämä oli kuitenkin ”vain” ystävyysmaaottelu.

2.4.2009

Mitä tehdä epämiellyttäville ihmisille?

Yleisenä sääntönä, epämiellyttävät ihmiset kannattaisi ignoroida, jotta he eivät pääsisi vaikuttamaan elämääsi. Heidän elämäntehtävänäänhän onkin juuri elämäsi pilaaminen; älä anna heille sitä valtaa!

Maailmassa, jossa ei olisi rajoituksia, suuri houkutus olisi tehdä heille siten kuin venäläinen absurdistikirjailija Daniil Harms tekee lapsille - jotka olivat harmsilaisen maailmankuvan harmeja - kaivaa heitä varten iso kuoppa, heittää heidät sinne ja laittaa sammutettua kalkkia päälle. Koska tämä ei kuitenkaan - valitettavasti - ole mahdollista, koska - valitettavasti - epämiellyttävyyttä ei olla kriminalisoitu, ja sitäpaitsi, tämä olisi vallitsevan humaanin oikeuskäsityksen ja universaalin ihmiskäsityksen vastaista, kannattaa kohteliaasti ns. antaa heidän ymmärtää, että olet moraalisesti heidän yläpuolellaan.

Koska ignorointi ei aina ole mahdollista, mitä sitten näille ihmisille pitäisi tehdä? Voimme tehdä, kuten kapellimestari Otto Klemperer, joka ei tahtonut löytää mitään positiivista sanottavaa vävypojastaan nähdessään tämän ensimmäistä kertaa, paitsi toivottaa tälle hyvää yötä.

Joskus kurjimuksien kanssa on syystä tai toisesta oltava kohteliaissa väleissä. Jos tällaiselle joutuu antamaan lahjan merkkipäivänä, kannattaa tehdä kuten säveltäjä Dmitri Sostakovits neuvoo: antaa jotakin sellaista, jota ei itse pidä arvossa. Esimerkiksi huono äänilevy.

Kelvoton äänilevy on kuin tarttuva tauti. Se infektoi täysin omistajansa, joka on tämän jälkeen lopullisesti saastutettu, eikä hänen kuuloelimistään ja arvostelukyvystään ole enää mihinkään.