Viimeisen reilun puolen vuoden aikana on tapahtunut paljon, liikaakin. Kaksi työsuhdetta on päättynyt, yksi lähisukulainen on menehtynyt, yksi ihmissuhde (ja avoliitto) päättynyt, luovuin kissasta saadakseni Annin jälleen takaisin, tappelin koko alkusyksyn taloyhtiön kanssa kunnes lopulta muutin. Tämä taustoitukseksi, ehkä osittain apologiaksikin. Ajat eivät siis ole olleet ihan helpoimmasta päästä.
Jos jotain olen tähänastisen elämäni reilussa 30 vuodessa oppinut, on se, että elämässä pääsee eteenpäin muitakin kuin kaikkein suorimpia polkuja. Elämä koostuu episoideista, ei narratiiveista (ehkä kuitenkin kvasinarratiiveista), oli sitten kyse opiskelemisesta, ihmissuhteista, asumisolosuhteista tai työnteosta.
Sanoin eilen puoliksi leikilläni eräälle entiselle kollegalleni - leikissä (kuten esimerkiksi urheilu) on yleensä totta toinen puoli - että tässä tilanteessa odotan ns. kokonaisvaltaisen elämänratkaisun ilmaantumista ns. puskasta. Ihan hyvä alku olisi esimerkiksi oma tietokone, luova työratkaisu ja tyttöystävä. Yksikin näistä, noin niin kuin aluksi. Tietokoneen hankkiminen vaikuttaisi helpoimmalta, sen sentään saa rahalla, mutta sitä kun ei ole, olen vähän kerrassaan pudonnut köyhyysloukkuun.
Se työelämä, johon ulostauduin Helsingin yliopistosta 1998, oli tyystin toinen kuin se, mistä sinne menin. 90 -luvulla työelämään, jopa turvallisena lintukotona pidettynä julkishallintoon, on pesiytynyt tulosohjautuvuuden, projektiluonteisuuden ja jatkuvan itsereflektoimisen virus. Tulosvastuussa on myönteisetkin puolensa, se pakottaa meidät kaikki katsomaan peiliin ja ainakin miettimään tykönämme, onko tekemämme työ todella tarpeellista. Ehkä päivitykseni vanheni yliopistovuosina, tai sitten vaan olen ollut naiivi.
Olen ollut 1990 –luvun alusta töissä kahdeksassa julkishallinnollisessa virastossa. Yhteiskunnallisessa keskustelussa nousi laman alkuvaiheissa esille ääniä, jotka peräänkuuluttivat julkisen hallinnon supistamista ja järkeistämistä. Yksityisellä alalla sisäänrakennettu tulosvastuullisuuden eetos teki tuloaan tämän keskustelun sivutuotteena, Troijan puuhevosen tavoin, myös julkiselle sektorille. Toiminnan tuloksellisuutta ja sen kanssa käsi kädessä käytävää priorisointikeskustelua toiminnan tarpeellisuudesta on käyty voimistuvassa määrin viime vuosina.
Politiikasta on tullut 90 –luvulla talouden jakojäännös, ja arvokeskustelu usein typistyykin priorisointikeskusteluksi, jossa eri yhteiskunnalliset instituutiot, kuten koulutus, kulttuuri, armeija, perhe, terveydenhoito ja niin edelleen taistelevat rajallisista resursseista, jolloin se, jolla on viimeistellyimmät argumentit, on vahvoilla. Tämä keskustelu arvoista, tuloksellisuuden mittamisen kriteereistä ja visioista on lähtöisin yritysmaailmasta, jossa mahdollisesti se, että kaikki toiminta ja valinnat ylipäätään ovat arvolatautuneita ja toisistaan riippuvaisia, ei ole ollut aina itsestäänselvää. Taustalla on oletus, että vallitseva arvo on insinörismi, minkä yhtenä näkyvänä tuloksena on juuri se, että politiikot argumentoivat 90 –luvun alusta ikään kuin politiikasta olisi tullut talouden jakojäännös, tai ainakin kokoomuslaiset valtiovarainministerit ovat kyselemättä ottaneet (media)vallan itselleen, ja se on heille suuremmin vikisemättä luovutettu. Visiot, missiot ja arvot ovat sinkoilleet, ilmeisesti ihmiset työläisinä (=tuottavina toimijoina) ovat aiemmin olleet robotteja. Semiotiikkani lukeneena ja irjoittaneena epäilen kokoomuslaisella 90 –luvun välttämättömyyden talouspuheella, hallinnon kehittämisellä ja tulostavoittelulla olevan positiivinen korrelaatio.
Olen opiskellut lähes koko elämäni, ja saavutin erään tärkeän - edelleen välietapiksi uskomani - tavoitteeni, saatuani maisterin paperit ulos vajaat viisi vuotta sitten. Tosin ikuiseksi lupailtu jatko-opinto-oikeuskin on minulta yksisuuntaisesti ryövätty, se ei vain kuulemma ole enää voimassa ilman uudelleenkirjoittautumismaksua, jota muuten periaatteesta en aio maksaa, eipä minuakaan ollut muistettu informoida ilmoittautumiskäytännön muutoksista. No, samaan sanelupolitiikkaan olen joutunut tottumaan työelämässäkin. Nähtävästi meidät roikkujat on päätetty siivota tuottamattomina yksilöinä pois rumentamasta valtiotieteellisen tiedekunnan tilastoja.
Olen tottunut ympäristönvaihdoksiin; olen asunut 31 vuodessa 11 paikassa, minulla on ollut ainakin kahdeksan vakavahkoksi luokiteltavaa ihmissuhdetta ja olen ollut ainakin 15 työpaikassa, joista kuutisen vuotta olen viettänyt kahdeksassa eri julkishallinnon virastossa, joissa on ollut yhteensä 15 virkasuhdetta. Pidän itseäni perusluonteeltani pitkäjänteisenä ihmisenä, ja epäaikuismaisuudenkin uhalla oletan tietyn, sieluuni pesiytyneen levottomuuden olevan pikemminkin syy kuin seuraus. Ja itsesäälinkin uhalla enemmän uhri kuin sankari tai voittaja, selviytyjäkin riittäisi.
Nyt olen viime aikoina alkanut kaipaamaan, jos ei aivan Suurta Kertomusta, niin ainakin omaohjautuvuutta. Vaikka en hae elämälleni pääasiallista mielekkyyttä työnteon kautta, työ on ollut väline itsensä elättämiseen (välineitä on toki parempia ja huonompia, ja mitäs parempaa työhön motivoijaa voisikaan olla kuin itsensä elättäminen; parempaa keinoa tuskin on välttyä saamasta työpaikkaa kuin möläyttää tämä tabu ääneen työhaastattelussa), niin mielekäs työ voi kuitenkin tuoda elämään lisäsisältöä.
Olen koko ikäni käytännössä viettänyt kirjallisuuden parissa, lukenut, kirjoittanut ja tutkinut kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tätä haluaisin edelleenkin tehdä, mutta tutkimukseen keskittyminen on miltei mahdotonta, kun jatkuvasti täytyy olla “pelko perseessä” siitä, mistä saa elantonsa ensi kuussakin. Mitenkäs se olikaan: ei voi kehitellä kommunismin teoriaa kurjuudesta ja yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta jos itse on niiden uhri. Nälkäisenä, väsyneenä, likaisena ja sairaana kenenkään on paha ryhtyä teoreetikoksi. Ehkä ryhdynkin kellosepäksi, eläintentäyttäjäksi tai siivoustyönjohtajaksi.
Toleranssikynnykseni (suom.huom. naisen sukuelimestä käytetty halventava nimitys, jota ei tässä lehdessä arvaa käyttää, lehdellä kun on myös ns. tiedostavia, vihaisia nuoria naislukijoita + kynnys) lienee pysyväisesti alentunut, en jaksa enää pitää mölyjä mahassani havaitessani työpaikoissani epäkohtia, joita herkästi havaitsenkin, koska olen joutunut tuntemaan itseni aina ulkopuoliseksi, alkaen jo yläasteen musiikkitunneilta, joilla myytiin lippuja viikonloppubileisiin johonkin “byggalle”.
Virallisesti annetaan ymmärtää, usein jo työpaikkahaastatteluista alkaen, että uusien työntekijöiden odotetaan tuovan avointa ja ennakkoluulotonta tuulahdusta ja ideoita sekä kehittävää organisaatiokritiikkiä mukanaan, mutta he eivät saa vastakaikua, koska he törmäävät kollektiivisen pelon muuriin - yleensä kuviteltuun - työpaikkojen puolesta. Ehkä sinkun on helpompi rähjätä, koska hänellä ei ole vaimoa tai miestä) kotiovella tarjoamassa ikimuistoista vastaanottoa kera kaulimen, jos mies on mielipiteidensä takia jäänyt työttömäksi (tunnen muuten Suomessa asuvan ulkomaalaistaustaisen miehen, joka sai jättää työpaikkansa, koska oli jossain tilanteessa erehtynyt sanomaan ääneen kannattavansa World Trade Centerin pommituksia. Nyt tämä mies on varattu, onneksi hänen naisystävänsäkin on aktivistina suvaitsevainen). Suomessakin esiintyy siis poliittista vainoamista. (toim.huom. kissa on vastassa, mutta se toivottaa aina tervetulleeksi.)
Ihminen saattaa oppia kokemuksistaan jotain, mutta silti hän yleensä toimii itselleen tyypillisimmällä ja totunnaisimmalla tavalla, toistaen tuttuja toimintamallejaan. Olen viimeisen viiden vuoden aikana ajanut aina itseni jossakin vaiheessa sellaiseen nurkkaan jokaisessa työssäni, että on ollut vain ajan kysymys, milloin en enää omin voimin niistä nurkista löytäisi ulospääsyä. Ja silloin kun ei löydä mitään muuta ulospääsyä, alitajunta toimii niin, että ihminen omalla toiminnallaan, pienentääkseen epävarmuuden aikaansaamaa ahdistustaan, karsii vaihtoehdot minimiin. Käytännössä tämä vaihtoehdottomaksi koettu ja vaihtoehtoja minimoiva tilanne realisoituu siten, että ajaa itsensä enemmän tai vähemmän konfliktiin - joko sisäiseen tai ulkoiseen - työnantajansa kanssa. Osittain omasta tahdostaankin, sillä ihminen, joka kokee tilanteensa umpikujaksi, kelpuuttaa minkä ulospääsytien hyvänsä. Tämä ei varmastikaan ole järkevää urapolitiikkaa, mutta ihminen, joka ei koe olevansa oman elämänsä sankari, suuren kertomuksensa äänenkuljettaja, ei muuhunkaan pysty. Näin siis huonoina päivinä, joita paha kyllä on vuosien myötä alkanut esiintymään lisääntyvissä määrin.
On kuitenkin jatkuvasti pienenevän henkilöstön työajan tuhlausta puuhastella missioiden, visioiden ja arvojen kimpussa, jos ne ovat jopa satunnaiselle matkailijalle jotensakin itsestäänselvät. Maitokaupastahan saa tunnetusti maitoa, konservatoriosta musiikkia, siivousfirmasta puhtautta ja virastosta viranomaispalveluita. Kukaan ei sano tätä ääneen, vaikka melko suurella todennäköisyydellä vieruskaverikin ajattelee niin sisimmässään. Olen ollut todistamassa kollektiivista lammasmaisuutta ja pelkoa 90 -luvun uskonnon - kehittämisen - sakramenttien äärellä. Tulipas taas bon voyage –ilmiö, ihan niin kuin silloin yläasteen musiikkitunnilla. Mitä ihmettä nuo kaikki muut oikein tekevät?
Rahoittajana toimivat ministeriöt, joilta tämä käsky tulee määritellä oman olemassaolon oikeutus, eivät ole arvostelun ulko -ja yläpuolella. Mielestäni työnantajan ja työntekijän suhde (tai valtiovallan ja kansalaisten) on aina kahdensuuntainen (kuten sopimussuhteet aina): molemmilla on oikeus edellyttää toisiltaan jotakin, jos ei muuta niin ainakin minimaalisimmillaan työrauhaa saada tehdä edes lakisääteiset tehtävänsä kunnollisesti.
Nähdäkseni oman mission määrittelyssä on kyse siitä, että perustellaan oman olemassaolon oikeutus verrattuna muihin toimialoihin ja jopa muihin saman toimialan kilpailijoihin; kyse on siis siitä, että musiikki on parempaa ja tarpeellisempaa kuin tanssi tai teatteri. Meidän asioistamme julkista keskustelua käyvät vaikuttajat tulee ilmeisesti pystyä vakuuttamaan siitä, että näemme olemassaolomme ja toimintamme edelleenkin yhtä tarpeelliseksi tulevaisuudessa kuin tähänkin saakka. Etteivät kokoomusvaikuttajat lapsenomaisessa vaalienalusinnossaan tulisi saneeranneeksi juuri meitä.
Kyse saattaakin siis olla loppujen lopuksi tärkeistä ja sisällyksekkäistä käsitteistä; miksi ne sitten jätetään määrittelemättä? Mun mielestäni kysymyksiä “meidän” arvoista ja “meidän” visioista ei voida ottaa edes kunnolliseen käsittelyyn ennen kuin on käyty perusteellinen määrittelyprosessi siitä, mitä näillä käsitteillä tarkoitetaan yleensä ja vasta sitten yrittää ottaa kiinni siitä, miten ne meillä ymmärretään.
Jos olette nähneet Michael Douglasin tähdittämän elokuvan (suom. Rankka päivä, alkuteos Falling Down), tietänette, mitä ajan takaa. Niinsanottu keskiluokkainen mies saa tarpeekseen, kaikesta. Nuorena sain tarpeekseni nuorisopolitiikasta, koska en havainnut siinä maailmassa rohkeutta ja kykyä omien aivojen käyttämiseen. Kaipasin aivotoimintaa ja kaipaan sitä edelleenkin. Itsenäinen ajattelu on harvinaisuus missä ympäristössä hyvänsä.
Haluaisin tehdä työni hyvin, jo senkin toivossa, että mahdollisesti samassa talossa voisi olla luvassa lisää töitä. Yli 10 vuotta olenkin elänyt niistä lupauksista, että joskus suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle ja joskus ehkä määräaikaiset työsuhteet voivat poikia pysyviä. Kuitenkin, näiden rakenteellisten muutosten kanssa samanaikaisesti on suoritettu julkisen sektorin voimakasta alasajoa. En enää voi luottaa näihin lupauksiin, ja uskomus tähän tulevaisuushorisonttiin on kadonnut.
Ihminen ei voi elää tulevaisuudessa, vaan hän toimii ja vaikuttaa nykypäivässä, vaikkakin joskus lupaus paremmasta voikin auttaa jaksamaan. En ole nähnyt vilaustaakan vakituisista työpaikoista, samaten käsitteen “ura” voinee työntää sinne samaan paikkaan kuin laadun ja missiotkin, 11 kilometrin syvyyteen Tyynen valtameren pohjaan, jossa aurinko ei oletettavasti paista.
En tiedä, mitä teen seuraavaksi. Sen tiedän, että taisinpa valita opiskelualani väärin. Tai sitten elin lintukodossa ainakin 20 –vuotiaaksi, ellen 27 –vuotiaaksi. Nyt olen 32 –vuotias ja herännyt todellisuuteen. Sosiologia on hyvä harrastus ja mukavaa, yleissivistävää puuhastelua, mutta se ei elätä. Sosiologia opettaa kriittistä ajattelua, josta muuten tähän mennessä ei ole missään työpaikassani palkittu, pikemmin annettu ymmärtää. Ja jos lukiotakin sanotaan yleissivistäväksi (muistan kuulleeni tämän sloganin n. 16 vuotta sitten, puolet elämästäni. Puolet!), ja jos katson vanhempiani, joista kumpikaan ei ole ylioppilas, väite voitaneen työntää Mariaanien hautaan ja sieltä sitten vähän kerrallaan noutaa pieninä paloina ja lahjoittaa sellaisille, joille on vaikea keksiä joululahjoja. Luultavasti mun olisi pitänyt jäädä Eläinmuseoon oppisopimukselle tai laittaa aivot narikkaan ja mennä teknis-kaupalliselle alalle. Eihän tämä olisi vieläkään myöhäistä, mutta kun jollain pitäisi elääkin... Ja tätä murehtiessa, ja yleensäkin omaa eksistentiaalista tilaa pähkäillessä, kokonaisvaltaisten ratkaisujen tekeminen ei tahdo luonnistua parhaalla mahdollisella tavalla.
Se havainto, että kokee käyttäneensä aikaansa, jos ei väärin, niin ainakin huonosti, on turhauttava ja lamaannuttava; monet valinnat olisi voinut tehdä toisin, mutta edelleenkään en - kaikesta huolimatta - vaihtaisi henkilökohtaista osaani kenenkään kanssa. Ihmiset puhuvat mielestäni onnellisuudesta melko löysin perustein, ja niinpä en väitäkään olevani perusonnellinen; onni näyttäytyy usein ohikiitävinä hetkinä, joista kaikista meidän on syytä olla kiitollisia, puhdistuneena olona pitkän lenkin tai hienon musiikkielämyksen jälkeen. Olenkin kiitollinen kaikista niistä ahaa-elämyksistä ja hienoista tuttavuuksista, joita olen kuuden sosiologian parissa viettämäni vuoden parissa saanut. En ole vielä kuitenkaan valmis ihan lopullisille hyvästijätöille sosiologian kanssa, mutta sen sijaan itsenäisen ajattelun ja omien aivojen laajamittaisen käytön toivotan tervetulleiksi, fanfaarien kera.
Ennen niin tähtitieteellinen itsekritiikkini on kutistunut ollakseen enää ainoastaan valtava ja tämä itsekritiikkini sanoo minulle, että olisin voinut päästä viimeisen viiden vuoden aikana sekä lähimmäisenä, kollegana että virkamiehenäkin huomattavampiinkin suorituksiin. Koulutuspoliittiseksi yhteenvedokseni kuitenkin julistettakoon, että puheet maisteri- ja tohtorimäärän kasvattamisesta ovat vastuuttomia, pikemminkin pitäisi ryhtyä propagoimaan ammatillisen koulutuksen puolesta, ihan jo peruskoulun yläasteen opotunneilta alkaen.
Juttu on julkaistu Helsingin yliopiston sosiologian ainejärjestön Kontakti-lehden numerossa 1/2003. Tämä jeremiadi poiki minulle yhteydenoton, joka sisälsi työpaikkatarjouksen, joka sitten poiki pari muuta koulutusta vastaavaa tutkijantyötä, joskin varsin lyhytaikaista.
