Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

3.4.2009

Olen nor- eiku suomalainen

Olin keskiviikkona Ullevaalin stadionilla katsomassa Norjan ja Suomen välistä jalkapallon ystävyysmaaottelua. Ystävyysottelut ovat sellaisia pelejä, jotka eivät kuulu EM- tai MM-karsintoihin, niissä voi tehdä enemmän vaihtoja kuin normaalisti ja niissä voi kokeilla uusia pelaajia.

Istuin keskellä norjalaiskatsomoa, joka muuten kannusti omiaan, kahta poikkeusta lukuunottamatta. Aina kun Morten Gamst Pedersen koski palloon, alkoi buuauskonsertti, jonka Gamsten vaiensi parhaalla mahdollisella tavalla, eli hienolla lisäajalla syntyneellä 3-2 voittomaalilla. Pelaajaesittelyssä toisen oslolaisjoukkueen pelaajamanageri Martin Andresen sai myös tuta Engan heikon alkukaude, tai sitten oslolaiskilpailija Lynin kannattajat muistuttivat häntä siitä, että jalkapallossa maantieteellinen läheisyys ja vastustajaa kohtaan tunnettu rakkaus korreloivat negatiivisesti.

Suomalaispelaajille buuattiin pelaajaesittelyssä, kuningas Jari Litmasta lukuunottamatta. Litin suurta uraa osataan arvostaa täälläkin, varmaan siksi, että hän pelasi vähäsen samassa joukkueessa (Liverpyyl) kuin Steven Gäiraard.

Norja ei ole hävinnyt Ullevaalilla 90-luvun alun jälkeen. Paljon tästä on pantu vapahtajaksi palanneen valmentaja Egil ”Drillo” Olsenin piikkiin; 30 Ullevaalilla pelatun tappiottoman ottelun putkessa hävinneinä Vaalilta ovat poistuneet mm. Brasilia, Italia, Hollanti ja Englanti. Norjasta mainittakoon triviana sellainen erikoisuus, että sillä on ainoana maana erikoislaatuinen tilasto; he eivät kuuden ottelun aikana ole hävinneet kertaakaan Brasilialle tai Argentiinalle.

Ensimmäisen vartin aikana Norja selvästi yllättyi siitä, että Suomi ei tullut Ullevaalille vain puolustamaan. Suomi tuli innokkaasti etenkin vasemmalta laidalta, jossa Toni Kallio ja Roni Porokara tulivat kuin veturi ja juna. Litin syötöt napsahtelivat edelleenkin taidokkaan maltillisesti omille ja jopa Markus Heikkinen pelasi suurella itseluottamuksella, kuin Suomen Lothar Matthaeus. Heikkisen tilalle toisen puoliajan loppupuolella tullut Tim Sparv oli myös positiivinen yllätys: isokokoinen alempi keskikenttäpelaaja, jolla pysyi pallo jalassa.

Suomi kuitenkin teki virheen viljellessään korkeita keskityksiä Norjan rangaistusalueelle, sillä Norjan Hyypiä, Brede Hangeland oli pari numeroa ketään suomalaista isompi. Toni Kallion hyökkäysinto kostautui moneen kertaan, sillä se vapautti Daniel Braatenin monta kertaa oikealta laidaltaan. Braaten olikin paljon vaarallisempi kuin Cristiano Ronaldo viime EM-karsinnoissa, jonka Kallio ikimuistoisesti pimitti täysin.

Suomi meni ensin 1-0 johtoon. Tintti Johansson pamautti suoraan ilmasta oikealta laidalta tulleen keskityksen maaliin. Norja tasoitti toisen jakson alkupuolella, ja teki 2-1 –johtomaalin toisen jakson loppupuolelle. Voittoon tuudittautuneille norjalaisille kuitenkin oli tulla kylmät; muuten peliajan puutteessa silmin nähden ruostunut Aleksei Jeremenko jr. laittoi hienon volleyn sisään ja peli oli tasan. Hetken päästä lisäajalla Gamsten sai lahjapallon, joka meni komeassa kaaressa sisään. Suomi oli taas hävinnyt lisäajalla; onneksi tämä oli kuitenkin ”vain” ystävyysmaaottelu.

Ei kommentteja: