Jalkapallon jokatammikuinen siirtoikkuna on auki sunnuntaihin. Ajaako David Bentleyllä Upton Parkin portista? Entä laitetaanko jokavuotinen Benny McCarthy- ja Eidur Gudjohnsen West Hamiin -jatko-osatehtailu kiinni?
Alla merkittävimmät Euroopan pääsarjasiirrot ja muutamia muita tunnettujen pelaajien mielenkiintoisia siirtoja. Ensin pelaajan nimi, sitten lähtöseura, viimeisenä uusi seura. Lista ei päivity itsestään, vaan sitä päivitetään siirtojen varmistuessa. WATCH THIS SPACE! Pelaajasiirrot ovat suunnilleen toteutumisen mukaisessa kronologisessa järjestyksessä:
Lomana LuaLua: AlArabi -> Olympiakos (laina)
Keisuke Honda: VVV Venlo -> CSKA Moskov
Joona Toivio: AZ Alkmaar -> Djurgården
Airton: Flamengo -> Benfica
Felipe: Udinese -> Fiorentina (laina)
Andreas Ottl, Breno: Bayern München -> Nürnberg (laina)
Alexander Baumjohann: Bayern München -> Schalke
Edu: Suwon Samsung Bluewings -> Schalke
Geremi: Newcastle -> Ankaragucu
Goran Pandev: Lazio -> Inter
Jeffrey Sarpong: Ajax -> NEC Nijmegen (laina)
Chu Won Hee: Wigan -> Suwon Samsung Bluewings (laina)
Christian Molinaro: Juventus -> VFB Stuttgart (laina)
Sergio Floccari: Genoa -> Lazio
Freddy Adu: Benfica (lainassa Belenensesissä) -> Aris Saloniki (laina)
Marius Stankevicius: Sampdoria -> Sevilla
Vladimir Stojkovic: Sporting Lissabon -> Wigan (laina)
Douglas Costa: Gremio -> Shaktar Donetsk
Patrick Vieira: Inter Milan -> Manchester City
Olivier Kapo: Wigan -> Boulogne (laina)
Michel: Sporting Gijon -> Birmingham
Tiago: Juventus -> Atletico Madrid (laina)
Andrea Dossena: Liverpool -> Napoli
Felipe Caicedo: Manchester City (lainassa Benficassa) -> Malaga
Craig Moore: Brisbane Roar -> Kavala (Greek Super League)
Andrei Voronin: Liverpool -> Dynamo Moscow
Adam Szalai: Real Madrid -> Mainz
Chavdar Yankov: Hannover -> Metallurg Donetsk
Shinji Ono: Bochum .> Shimizu S-Pulse
Pablo Osvaldo: Bologna -> Espanyol (laina)
Philip Haglund: Brommapojkarna -> Heerenveen
Patrik Ingelsten: Heerenveen -> Viking Stavanger
Elrio van Heerden: Blackburn -> Sivasspor
Kamel Meriem: vapaa -> Blackburn
Jos Hooiveld: AIK -> Glasgow Celtic
Stefano Guberti: AS Roma -> Sampdoria (laina)
Peer Kluge: Nürnberg -> Schalke
Tore Reginiussen: Tromssa -> Schalke
Eliseu Pereira: Lazio -> Real Zaragoza (laina)
Humberto Suazo: Monterrey -> Real Zaragoza (laina)
Steven Gohouri: vapaa -> Wigan
Dario Dainelli: Fiorentina -> Genoa
Michael Lumb: AGF Århus -> Zenit St. Petersburg
Tim Hoogland: Mainz -> Schalke
Sol Campbell: vapaa -> Arsenal
Gary Caldwell: Celtic -> Wigan
Adem Ljajic: Partizan Belgrad -> Fiorentina
Ricardo Costa: Wolfsburg -> Lille
Dejan Lovren: Dynamo Zagreb -> Olympique Lyonnais
Maxi Rodriquez: Atletico Madrid -> Liverpool
Junichi Inamoto: Rennes -> Kawasaki Frontale
Seol Ki-Hyeon: Fulham -> Pohang Stealers
Jiri Jarosik: Krylja Sovjetov -> Real Zaragoza
Lucas Neill: Everton -> Galatasaray
Miku: Valencia (vapaa agentti) -> Getafe
Samuel Galindo: Real America -> Arsenal
Michele Paolucci: Siena -> Juventus (laina päättyi)
Russell Anderson: Sunderland -> vapaa
Amr Zaki: Zamalek -> Hull (laina)
Ruben Micael: Nacional -> Porto
Jesus Datolo: Napoli -> Olympiakos (laina)
Mario Bolatti: Porto -> Fiorentina
Remco van der Schaaf: Burnley -> Bröndby (laina)
Eduardo Salvio: Lanus -> Atletico Madrid
Alejandro Dominquez: Rubin Kazan -> Valencia
Thomas Rogne: -> Glasgow Celtic
Maxi Lopez: FK Moscow (lainassa Gremiossa) -> Catania
Antonio Candreva: Udinese -> Juventus (laina)
Colin Kazim-Richards: Fenerbache -> Toulouse (laina)
Geoffrey Mujangi-Bia: Charleroi -> Wolverhampton (laina)
Jo: Manchester City -> Galatasaray (laina)
Craig Gardner: Aston Villa -> Birmingham
Roberto Ayala: Real Zaragoza -> vapaa agentti
Adrian Colunga: Recreativo Huelva -> Real Zaragoza (laina)
Braulio: Real Zaragoza -> Recreativo Huelva (laina)
Franck Songo’O: Real Zaragoza -> Real Sociedad (laina)
Philippe Senderos: Arsenal -> Everton (laina)
Ruud van Nistelrooij: Real Madrid - > Hamburger Sport-Verein
Adlene Guedioura: Charleroi -> Wolverhampton
Vladimir Weiss: Manchester City -> Bolton (laina)
Philippe Senderos: Arsenal -> Everton (laina)
Chris Smalling: Fulham -> Manchester United
Stuart Holden: Houston Dynamo -> Bolton
Sebastien Pocognoli: AZ Alkmaar -> Standard Liege
Yildiray Bastürk: VFB Stuttgart - > Blackburn
Leon Cort: Stoke -> Burnley
Quincy Owusu-Abeyie: Spartak Moscow -> Portsmouth
Giovani dos Santos: Tottenham -> Galatasaray (laina)
Sebastian Eguren: Villarreal -> Lazio (laina)
Shefki Kuqi: TUS Koblenz -> Swansea
Nicky Weaver: vapaa agentti -> Burnley
Luis Jimenez: West Ham (lainassa Inter Milanista) -> Parma
Eidur Gudjohnsen: Monaco -> Tottenham (laina)
Robinho: Manchester City - > Santos (laina)
Aruna Dindane: Lens (lainassa Portsmouthissa) -> Birmingham
Amine Linganzi: vapaa -> Blackburn
Halil Altintop: Schalke -> Eintracht Frankfurt
Jack Wilshere: Arsenal -> Bolton (laina)
Réver: Gremio -> Wolfsburg
Danny Fox: Glasgow Celtic -> Burnley
Hernan Crespo: Genoa -> Parma
Nicola Amoruso: Parma -> Atalanta
Roberto Acquafresca: Atalalta -> Genoa
Alexandros Tsiolis: Panathinaikos -> Siena
Younes Kaboul: Portsmouth -> Tottenham
Pedro Mendes: Glasgow Rangers -> Sporting Lissabon
Victor Moses: Crystal Palace -> Wigan
Thomas Hitzlsperger: VFB Stuttgart -> Lazio
Stefano Okaka: AS Roma -> Fulham (laina)
Wagner: Duisburg -> Werder Bremen
Asier del Horno: Valencia -> Valladolid (laina)
Ahmed Al-Muhammadi: ENPPI (Egypti) -> Sunderland
Mark Brown: Glasgow Celtic -> Hibernian
Geremi: Newcastle -> Ankaragucu
Diomansy Kamara: Fulham -> Glasgow Celtic
Edmilson: Palmeiras -> Real Zaragoza
Edson Braafheid: Bayern München -> Glasgow Celtic (laina)
Marcus Bent: Birmingham -> Glasgow Rangers
Nicky Shorey: Aston Villa -> Fulham (laina)
Arouna Kone: Sevilla -> Hannover (laina)
Jurica Vranjes: Werder Bremen -> Genclerbirligi (laina)
Mancini: Inter Milan -> AC Milan (laina)
Adam Johnson: Middlesbrough -> Manchester City
Daniel Cousin: Hull -> Larissa
Toni Kallio: Fulham -> Sheffield United (laina)
Marcelo Moreno: Shaktar Donetsk -> Wigan (laina)
Alan Hutton: Tottenham -> Sunderland (laina)
McDonald Mariga: Parma -> Inter Milan
Robbie Keane: Tottenham -> Glasgow Celtic (laina)
Asmir Begovic: Portsmouth -> Stoke
Keirrison: Barcelona (lainassa Benficassa) -> Fiorentina
Martin Jörgensen: Fiorentina -> AGF Århus
David Addy: Randers -> Porto
Benjani: Manchester City -> Sunderland (laina)
Ricardo Rocha: Standard Liege -> Portsmouth
Benni McCarthy: Blackburn -> West Ham
Mido: Middlesbrough (lainassa Zamalekissa) -> West Ham (laina)
Ilan: St. Etienne -> West Ham (laina)
Luotettava, juuri tätä kirjoitettaessa Upton Parkilla oleva lähde vahvisti juuri, että Benni McCarthy on kertonut faneille allekirjoittaneensa sopimuksen West Hamin kanssa, ja signeerannut heidän paitojaan pelinumerolla 17 Boleyn Pubissa.
Upton Parkilla oli hyökkääjäpäivät, sillä Bennyn lisäksi meille siirtyivät myös vaikean pelaajan maineessa oleva egyptiläishyökkääjä Mido lainasopimuksella Zamalekista ja 3 Brasilian maaottelua pelannut Ilan St.Etiennestä.
Uusista pelaajista myöhemmin tarkemmat profiilit.
Toimituksen huomio: näköjään ei ole tarkoitettu, että Gudjohnsen tulisi West Hamiin. Saas nähdä sitten ensi siirtoikkunalla kesällä?
27.1.2010
25.1.2010
Mikä leivänvenytin? Vasemmiston ja oikeiston työllistämisyritykset
Miten tehdä työnteosta kannattavaa? Useimmat tai ainakin parhaat vastausyritykset kysymykseen koettavat nostaa matalapalkka-alojen palkkoja. Vasemmistoliitto on ehdottanut minimituntipalkaksi 10 euroa, josta kertyisi virastotyöajaksi muutettuna noin 1500 euroa kuukaudessa bruttona, ei 1700 euroa, kuten Vasemmistoliitto väittää. Oli miten oli, kummallakaan summalla ei verotuksen jälkeen pääkaupunkiseudulla pärjää kunniallisesti, jos kotitaloudessa on vain yksi aikuinen, joka asuu yksityisillä markkinoilla vuokralla tai lyhentää asuntovelkaa. Esimerkiksi 1500 euron kuukausipalkasta jää verotuksen jälkeen käteen noin 1200 euroa, ja kun tästä vähennetään asumiskuluina sanotaanko 700 euroa, joukkoliikenteen matkalippu ja sähkölasku, käteen jää vähän yli 400. Yksi ihminen kyllä sillä pysyy hengissä, mutta eipä sitten juuri muuta. Tällaista palkkaa on pakko täydentää vielä ekstraknekkaamalla esimerkiksi iltasiivoamalla, kuten jotkut porvarit ovat ehdottaneet.
Vasemmistoliiton mallissa matematiikka ei oikein keskustele todellisuuden kanssa, ei edes porvarien korjausyrityksillä täydennettynä. Suurin osa matalapalkkalaisista on naisia, ja samaten suurin osa Helsingin (ja koko maan) yksinhuoltajista (joita on muuten aika paljon) on naisia. Yksinhuoltajat määritelmän mukaan kotitaloutensa ainoana aikuisena tuovat leivät pöytään, ja myöskin määritelmän mukaan, toimivat lapsiensa pääasiallisina, usein ainoina kasvattajina kouluajan ulkopuolella. Kun lapset kätevästi säilytetään kouluissa jotta heidän vanhempansa voisivat ansaita perheelleen elannon, minne heidät sitten pannaan kun heidän vanhempansa joutuvat leipänsä venyttimeksi ilta-, yö- ja/tai viikonlopputöihin? Vielä omassa lapsuudessani, jolloin lapset saatettiin jättää radion ja Aku Ankan huostaan, mutta nykyisen lapsipsykologisen tiedon valossa, tämä ei kelpaa. Toisin sanoen, Vasemmistoliiton ehdotus ei auta niitä, jotka eniten avuntarpeessa olisivat, ja minimikuukausipalkka olisikin parempi ratkaisu.
Koska kuitenkaan kaikki eivät saa kokopäiväistä, kuukausipalkattua työtä, kaiken työn tekemisestä pitäisi tehdä kannattavaa. Tätä varmaan Vassaritkin ajoivat takaa. Tällöin sivutulojen hankkimisesta pitää tehdä toden teolla kannattavaa, eikä kuten nyt, jolloin verokarhu rankaisee usein kahta kauheammin. Koska kuitenkaan matalapalkkalaisia ei saisi rangaista pakottamalla heitä 50-tuntisiin työviikkoihin 40 tunnin palkalla, tätä varten on keksitty negatiivinen tuloverotus, joka on kansalaispalkan yksi muoto. Tässä mallissa määriteltäisiin se palkkatulokynnys, jonka alle jääminen kompensoitaisiin progressiivisesti, riippumatta siitä, kuinka monesta lähteestä tulonsa joutuu koostamaan. Kikkailu päätulo- ja sivutuloverokorteilla tuleekin lopettaa, ja on siirryttävä yhden verokortin systeemiin. Ei, Kokoomus, tämä ei tarkoita sitä, että kaikki ovat freelance-osaamisyrittäjiä, jolloin työllistäminen on kyllä kannattavaa, muttei työnteko.
Tämä malli jättäisi kuitenkin porsaanreiän: tehdessään työntekijöiden palkkaamisen helpommaksi, etenkin jos siihen vielä yhdistäisi porvarien ehdottamia työllistämisseteleitä, se myös loisi laillistetun paarialuokan, joille ei kannata maksaa työstä säädyllistä palkkaa. Porvareidenkin sopisi ymmärtää, että kunnollista palkkaa kannattaa maksaa, koska kansalaisista tulee kuluttajia, jotka pitävät ne kuuluisat pyörät pyörimässä vasta sitten kun heille jää verojen ja pakollisten elinkustannuksien maksamisen jälkeen käteen ekstraa, jota sosialistit kutsuvat lisäarvoksi.
Vasemmistoliiton mallissa matematiikka ei oikein keskustele todellisuuden kanssa, ei edes porvarien korjausyrityksillä täydennettynä. Suurin osa matalapalkkalaisista on naisia, ja samaten suurin osa Helsingin (ja koko maan) yksinhuoltajista (joita on muuten aika paljon) on naisia. Yksinhuoltajat määritelmän mukaan kotitaloutensa ainoana aikuisena tuovat leivät pöytään, ja myöskin määritelmän mukaan, toimivat lapsiensa pääasiallisina, usein ainoina kasvattajina kouluajan ulkopuolella. Kun lapset kätevästi säilytetään kouluissa jotta heidän vanhempansa voisivat ansaita perheelleen elannon, minne heidät sitten pannaan kun heidän vanhempansa joutuvat leipänsä venyttimeksi ilta-, yö- ja/tai viikonlopputöihin? Vielä omassa lapsuudessani, jolloin lapset saatettiin jättää radion ja Aku Ankan huostaan, mutta nykyisen lapsipsykologisen tiedon valossa, tämä ei kelpaa. Toisin sanoen, Vasemmistoliiton ehdotus ei auta niitä, jotka eniten avuntarpeessa olisivat, ja minimikuukausipalkka olisikin parempi ratkaisu.
Koska kuitenkaan kaikki eivät saa kokopäiväistä, kuukausipalkattua työtä, kaiken työn tekemisestä pitäisi tehdä kannattavaa. Tätä varmaan Vassaritkin ajoivat takaa. Tällöin sivutulojen hankkimisesta pitää tehdä toden teolla kannattavaa, eikä kuten nyt, jolloin verokarhu rankaisee usein kahta kauheammin. Koska kuitenkaan matalapalkkalaisia ei saisi rangaista pakottamalla heitä 50-tuntisiin työviikkoihin 40 tunnin palkalla, tätä varten on keksitty negatiivinen tuloverotus, joka on kansalaispalkan yksi muoto. Tässä mallissa määriteltäisiin se palkkatulokynnys, jonka alle jääminen kompensoitaisiin progressiivisesti, riippumatta siitä, kuinka monesta lähteestä tulonsa joutuu koostamaan. Kikkailu päätulo- ja sivutuloverokorteilla tuleekin lopettaa, ja on siirryttävä yhden verokortin systeemiin. Ei, Kokoomus, tämä ei tarkoita sitä, että kaikki ovat freelance-osaamisyrittäjiä, jolloin työllistäminen on kyllä kannattavaa, muttei työnteko.
Tämä malli jättäisi kuitenkin porsaanreiän: tehdessään työntekijöiden palkkaamisen helpommaksi, etenkin jos siihen vielä yhdistäisi porvarien ehdottamia työllistämisseteleitä, se myös loisi laillistetun paarialuokan, joille ei kannata maksaa työstä säädyllistä palkkaa. Porvareidenkin sopisi ymmärtää, että kunnollista palkkaa kannattaa maksaa, koska kansalaisista tulee kuluttajia, jotka pitävät ne kuuluisat pyörät pyörimässä vasta sitten kun heille jää verojen ja pakollisten elinkustannuksien maksamisen jälkeen käteen ekstraa, jota sosialistit kutsuvat lisäarvoksi.
19.1.2010
Onks päärumiin mänijöitä?
Norjassa valtionrautateistä (NSB) on tullut viimeisten vuosien aikana surullisen kuuluisa. Pääkaupunki Osloon saapuvat - ja sieltä eteenpäin jatkavat junat - ovat säännönmukaisesti myöhässä, Oslo kun ei ole mikään pussinperä vaan vähän niin kuin Kouvola, eli junien läpikulkupaikka. On ihan normaalia, että esimerkiksi noin 100 kilometrin päästä Lillehammerista tuleva juna saapuu Osloon puoli tuntia myöhässä; ongelmana vaan on se, että se juna sattuu jatkamaan siitä matkaansa esimerkiksi Oslon kakkoslentokentälle, Sandefjord Torpille. Se juna on sattumoisin myös lähijuna esimerkiksi Lilleströmistä Osloon pendlaaville tai Oslosta Bärumiin mänijöille.
Mitään systemaattista meriselitystä NSB ei ole esittänyt myöhästymisille, mutta yhtenä selityksenä on vuoristoisen maan useiden junatunnelien alikapasiteetti niiden käyttöasteeseen nähden.
Suomessa VR on tähän saakka ollut liikennejärjestelmämme kulmakivi, olkoonkin että se on ylihinnoitellut palvelunsa jos sitä vertaa esimerkiksi Norjan hintatasoon. Junien kulkuun on voinut luottaa siinä määrin, että - kuten eräs takavuosien poliitikko lainasi vaalilauseekseen - sanonnan mukaan "tulee kuin juna". No, ei tule enää.
Muuttaessani Oslosta takaisin Helsinkiin, hätkähdyin havaitsessani eron vanhan ja uuden VR:n välillä. Verneri ei todellakaan ole entisensä, eikä tästä käy syyttäminen pakkastalvea, vaikka muistankin tammikuun -87 kun juna jäätyi kiinni Eläintarhan kuiluun -34 asteen pakkasessa. Nyt, käyttäessäni Oulunkylän asemaa, junia kulkee aikataulujen mukaan noin 10 minuutin välein Helsinkiin. Kuitenkin, ensimmäistä kertaa käyttäessäni Ogelin asemaa, yksi juna jäi välistä ja toinen myöhästyi, ja 10 minuutista tuli puoli tuntia. Tuona aikana ohi ajoi kuitenkin yksi pikajuna, viheltäen iloisesti peräänsä.
Norjassa on vakavasti ehdotettu, että kaukojunien pitäisi pysähtyä myös lähiliikenteen pysäkeillä, koska pitkän matkan liikenteessä on alikapasiteettia (eli tyhjiä, käyttämättä jääneitä matkustajapaikkoja) ja koska lähiliikenteen palvelutasoon ei voi luottaa (eli junia jää ajamatta välistä). Tätä sietäisi harkita meilläkin. Helsingissä yksi välistä jäänyt lähijunavuoro tosin ei yleensä ole katastrofi, mutta Saunakalliossa se voi olla.
Norjassa on myös ehdotettu valtion rautateiden avaamista kilpailulle; jo nyt päälentokentän junista huolehtii yksityinen junafirma Flytoget, ja useimmiten ne junat sentään ovat alle 10 minuuttia myöhässä, mitä voi kai pitää hyvähkönä palvelutasona, ainakin kun Flytoget maksaa taksin lentokentälle jos junia jää merkittävissä määrin ajamatta välistä. Flytoget on myös, paitsi lentokenttäjuna, samalla potentiaalinen lähijuna Liileströmin asukkaille, ja onkin ehdotettu että kaikki flytogetit pysähtyisivät Lilleströmiin, siis tuohon Oslon Tikkurilaan.
Nähtävästi valtion rautateillä lasketaan pitkänmatkanmatkustajat arvokkaammiksi kuin lähiliikenteen asiakkaat. Niin meillä kuin muualla puolityhjiä kaukojunia ajatetaan pakkasessa värjöttelevistä lähiliikenteen matkustajista täysien lähiöasemalaitureiden ohitse, koska lähiliikenne "huonontaa" valtion rautateiden palvelutasoa, yksi pysähdyksenketvele kun hidastaa junaliikennettä, jonka ripeys ei muutenkaan ole hyvää edes eurooppalaista, puhumattakaan japanilaisesta tasosta, vaikka aikaisemmin Helsingin päässä junat ovat olleet suunnilleen aikataulussaan nähtävästi siksi ettei meillä ole vuoristoja ja ettei Helsinki - onneksi - ole läpikulkupaikka, vaan pussinperä. Täällä esimerkiksi Oulun juna ei jatka matkaansa Turkuun, vaan junaa on pakko vaihtaa.
Ei niitä kaukojunia kuitenkaan olisi pakko pysähdyttää tyhjän panttina kaikille pelloille, keroille ja kiloille. Sitä varten on konduktöörit, GPS:t ja puhelimet keksitty. GPS:n avulla kaukojunan konnari voisi saada tiedon, jos edellinen lähijuna on peruttu tai myöhästynyt, ja juna-asemilla voisi olla puhelimia, joista laiturilla odottava asiakas voisi ilmoittaa VR:n ilmaiseen (sic!) palvelunumeroon määränpäänsä.
Mitään systemaattista meriselitystä NSB ei ole esittänyt myöhästymisille, mutta yhtenä selityksenä on vuoristoisen maan useiden junatunnelien alikapasiteetti niiden käyttöasteeseen nähden.
Suomessa VR on tähän saakka ollut liikennejärjestelmämme kulmakivi, olkoonkin että se on ylihinnoitellut palvelunsa jos sitä vertaa esimerkiksi Norjan hintatasoon. Junien kulkuun on voinut luottaa siinä määrin, että - kuten eräs takavuosien poliitikko lainasi vaalilauseekseen - sanonnan mukaan "tulee kuin juna". No, ei tule enää.
Muuttaessani Oslosta takaisin Helsinkiin, hätkähdyin havaitsessani eron vanhan ja uuden VR:n välillä. Verneri ei todellakaan ole entisensä, eikä tästä käy syyttäminen pakkastalvea, vaikka muistankin tammikuun -87 kun juna jäätyi kiinni Eläintarhan kuiluun -34 asteen pakkasessa. Nyt, käyttäessäni Oulunkylän asemaa, junia kulkee aikataulujen mukaan noin 10 minuutin välein Helsinkiin. Kuitenkin, ensimmäistä kertaa käyttäessäni Ogelin asemaa, yksi juna jäi välistä ja toinen myöhästyi, ja 10 minuutista tuli puoli tuntia. Tuona aikana ohi ajoi kuitenkin yksi pikajuna, viheltäen iloisesti peräänsä.
Norjassa on vakavasti ehdotettu, että kaukojunien pitäisi pysähtyä myös lähiliikenteen pysäkeillä, koska pitkän matkan liikenteessä on alikapasiteettia (eli tyhjiä, käyttämättä jääneitä matkustajapaikkoja) ja koska lähiliikenteen palvelutasoon ei voi luottaa (eli junia jää ajamatta välistä). Tätä sietäisi harkita meilläkin. Helsingissä yksi välistä jäänyt lähijunavuoro tosin ei yleensä ole katastrofi, mutta Saunakalliossa se voi olla.
Norjassa on myös ehdotettu valtion rautateiden avaamista kilpailulle; jo nyt päälentokentän junista huolehtii yksityinen junafirma Flytoget, ja useimmiten ne junat sentään ovat alle 10 minuuttia myöhässä, mitä voi kai pitää hyvähkönä palvelutasona, ainakin kun Flytoget maksaa taksin lentokentälle jos junia jää merkittävissä määrin ajamatta välistä. Flytoget on myös, paitsi lentokenttäjuna, samalla potentiaalinen lähijuna Liileströmin asukkaille, ja onkin ehdotettu että kaikki flytogetit pysähtyisivät Lilleströmiin, siis tuohon Oslon Tikkurilaan.
Nähtävästi valtion rautateillä lasketaan pitkänmatkanmatkustajat arvokkaammiksi kuin lähiliikenteen asiakkaat. Niin meillä kuin muualla puolityhjiä kaukojunia ajatetaan pakkasessa värjöttelevistä lähiliikenteen matkustajista täysien lähiöasemalaitureiden ohitse, koska lähiliikenne "huonontaa" valtion rautateiden palvelutasoa, yksi pysähdyksenketvele kun hidastaa junaliikennettä, jonka ripeys ei muutenkaan ole hyvää edes eurooppalaista, puhumattakaan japanilaisesta tasosta, vaikka aikaisemmin Helsingin päässä junat ovat olleet suunnilleen aikataulussaan nähtävästi siksi ettei meillä ole vuoristoja ja ettei Helsinki - onneksi - ole läpikulkupaikka, vaan pussinperä. Täällä esimerkiksi Oulun juna ei jatka matkaansa Turkuun, vaan junaa on pakko vaihtaa.
Ei niitä kaukojunia kuitenkaan olisi pakko pysähdyttää tyhjän panttina kaikille pelloille, keroille ja kiloille. Sitä varten on konduktöörit, GPS:t ja puhelimet keksitty. GPS:n avulla kaukojunan konnari voisi saada tiedon, jos edellinen lähijuna on peruttu tai myöhästynyt, ja juna-asemilla voisi olla puhelimia, joista laiturilla odottava asiakas voisi ilmoittaa VR:n ilmaiseen (sic!) palvelunumeroon määränpäänsä.
15.1.2010
Katupoliisi pitää monikulttuurisen Grönlandin yksikulttuurisena
Oslon Grönlandin kaupunginosa näyttää satunnaisesta vierailijasta viehättävältä, vähän kuin Oslon Est Endiltä. Viehättävän eloisassa ja värikkäässä kaupunginosassa vuorottelevat sulassa sovussa libanonilaiset liittymäkaupat ja pakistanilaiset ruokakaupat, ja toki joskus jokunen syntyperäinenkin oslolainen istuu katukahviloiden terasseilla, trendikkäiden pakistanistanilaisnuorten seassa, ja terassien ohitse näkyy hijabiin pukeutuneita naisia lastenvaunuja työntämässä. Tunnen erään juuri Lontoon East Endistä kotoisin olevan kaverin, joka halusi Oslossa muuttaa nimenomaan Grönlandiin, koska se toi hänen mieleensä East Endin, siinä mielessä että siellä oli "katto korkealla" ja "seinät leveällä": koko kaupunkitila on kuin yhtä jatkuvaa Maailma kylässä -festaria. Vähän kuin Helsingin Kallio, kaupunginosa on ollut myös boheemien ja seksuaali- ja elämäntapavähemmistöjen suosiossa. Kuulostaa siis idylliltä.
Kuitenkin, viime viikkoina oslolaislehdistö on kirjoitellut joistakin konservatiivi-/fundamentalistimuslimeista, jotka ovat ottaneet oikeuden omiin käsiinsä, ja perustaneet epävirallisen ”katupoliisin”. Tämä katupoliisi on ottanut asiakseen huomautella, jos se näkee länsimaisesti pukeutuneita mutta muslimin näköisiä naisia, tupakoivia nuoria tai käsi kädessä käveleviä homo- tai lesbopareja. Kaupunginosa, jonka piti olla monikulttuurisuuden kehto, onkin muuttunut suvaitsemattomuuden tyyssijaksi, jossa homot, lesbot, maallistuneet muslimit ja hipit eivät enää uskalla kävellä kaduilla. Tosin samaan hengenvetoon on syytä muistuttaa, että nk. valtaväestö toimii katupoliisina tuijottaessaan tuomitsevasti hijabeihin pukeutuneita naisia.
En tiedä, ovatko katupartiot vielä varsinaisesti uhanneet kenenkään ruumiillista integriteettiä, mutta jo vakiintunut epäilys sellaisten olemassaolosta voi johtaa siihen, että kaupunginosaa aletaan välttämään, ja sieltä kaikkoaa nk. valtaväestö, jolloin se slummiutuu. Tätä slummiuttamista tosin tehdään Oslossa ihan virallisenakin politiikkana; kaikki kulttuurilaitokset pitää keskittämän Björvikan ranta-alueella, jossa jo uusi ja uljas oopperatalo odottaa. Viikinkilaivat aiotaan siirtää sinne Bygdoysta – joka tosin on pikemminkin Seurasaari kuin slummi -, Munch-museo Töyenista ja pääkirjasto Hammersborgista, koska Oslon Kokoomuksen mielestä turistit löytävät sinne helposti, onhan tämä Oslon Töölönlahti ihan päärautatieaseman vieressä, jonne turistit saapuvat lentokenttäjunilla.
Jos itäinen kantakaupunki tyhjennetään kaikista niistä laitoksista, jotka nostavat sen profiilia, lyödään viimeiset naulat slummiutumiskehityksen arkkuun. Nk. valtaväestö alkaa välttämään aluetta, jonne kehittyy pelon maantiede, ja se valtaväestö, joka vielä asuu alueella, pakkaa kampsunsa, eikä sinne enää tulla hakemaan kulttuurielämyksiä varta vasten muualta, koska niitä ei enää ole. Haluaako Oslo siis tulla tunnetuksi kaupunkina, joka on segregoitunut turistien kulttuurikulutuskortteleihin, alkuasukkaiden suosimiin läntisiin alueisiin ja maahanmuuttajagettoihin? Tällä segregointipolitiikalla, Oslo on uudelleen perustanut "Inner Cityn", etenkin anglosaksisille teollisuuskaupungeille tyypillisen lumppuproletariaatin asuinalueen, jonka jo luultiin kadonneen silloin kun lumppuprolejen työt ylennettiin palveluiksi 70-luvulla.
Tarinan opetus on siis: lähiöiden palveluista kannattaa pitää kiinni, eikä vain sivukirjastoista ja lähiarvauskeskuksista. Lähiöt tarvitsevat aktiivista lähiöpolitiikkaa, jolla niitä profiloidaan ja niitä tehdään tutuiksi. Kyllä Helsingissäkin kannattaa joskus harrastaa maakuntamatkailua esimerkiksi Kanneltaloon, Stoaan tai Vuotaloon, niissä tapahtuu, puhumattakaan esimerkiksi Martinus-talosta, Tapiola-talosta, Sello-salista tai Vernissasta.
Kuitenkin, viime viikkoina oslolaislehdistö on kirjoitellut joistakin konservatiivi-/fundamentalistimuslimeista, jotka ovat ottaneet oikeuden omiin käsiinsä, ja perustaneet epävirallisen ”katupoliisin”. Tämä katupoliisi on ottanut asiakseen huomautella, jos se näkee länsimaisesti pukeutuneita mutta muslimin näköisiä naisia, tupakoivia nuoria tai käsi kädessä käveleviä homo- tai lesbopareja. Kaupunginosa, jonka piti olla monikulttuurisuuden kehto, onkin muuttunut suvaitsemattomuuden tyyssijaksi, jossa homot, lesbot, maallistuneet muslimit ja hipit eivät enää uskalla kävellä kaduilla. Tosin samaan hengenvetoon on syytä muistuttaa, että nk. valtaväestö toimii katupoliisina tuijottaessaan tuomitsevasti hijabeihin pukeutuneita naisia.
En tiedä, ovatko katupartiot vielä varsinaisesti uhanneet kenenkään ruumiillista integriteettiä, mutta jo vakiintunut epäilys sellaisten olemassaolosta voi johtaa siihen, että kaupunginosaa aletaan välttämään, ja sieltä kaikkoaa nk. valtaväestö, jolloin se slummiutuu. Tätä slummiuttamista tosin tehdään Oslossa ihan virallisenakin politiikkana; kaikki kulttuurilaitokset pitää keskittämän Björvikan ranta-alueella, jossa jo uusi ja uljas oopperatalo odottaa. Viikinkilaivat aiotaan siirtää sinne Bygdoysta – joka tosin on pikemminkin Seurasaari kuin slummi -, Munch-museo Töyenista ja pääkirjasto Hammersborgista, koska Oslon Kokoomuksen mielestä turistit löytävät sinne helposti, onhan tämä Oslon Töölönlahti ihan päärautatieaseman vieressä, jonne turistit saapuvat lentokenttäjunilla.
Jos itäinen kantakaupunki tyhjennetään kaikista niistä laitoksista, jotka nostavat sen profiilia, lyödään viimeiset naulat slummiutumiskehityksen arkkuun. Nk. valtaväestö alkaa välttämään aluetta, jonne kehittyy pelon maantiede, ja se valtaväestö, joka vielä asuu alueella, pakkaa kampsunsa, eikä sinne enää tulla hakemaan kulttuurielämyksiä varta vasten muualta, koska niitä ei enää ole. Haluaako Oslo siis tulla tunnetuksi kaupunkina, joka on segregoitunut turistien kulttuurikulutuskortteleihin, alkuasukkaiden suosimiin läntisiin alueisiin ja maahanmuuttajagettoihin? Tällä segregointipolitiikalla, Oslo on uudelleen perustanut "Inner Cityn", etenkin anglosaksisille teollisuuskaupungeille tyypillisen lumppuproletariaatin asuinalueen, jonka jo luultiin kadonneen silloin kun lumppuprolejen työt ylennettiin palveluiksi 70-luvulla.
Tarinan opetus on siis: lähiöiden palveluista kannattaa pitää kiinni, eikä vain sivukirjastoista ja lähiarvauskeskuksista. Lähiöt tarvitsevat aktiivista lähiöpolitiikkaa, jolla niitä profiloidaan ja niitä tehdään tutuiksi. Kyllä Helsingissäkin kannattaa joskus harrastaa maakuntamatkailua esimerkiksi Kanneltaloon, Stoaan tai Vuotaloon, niissä tapahtuu, puhumattakaan esimerkiksi Martinus-talosta, Tapiola-talosta, Sello-salista tai Vernissasta.
11.1.2010
Vaikuttavin luontokokemukseni
Vuoden 1999 kesällä juoksin paljon, valmistautuessani Helsinki City -maratonille. Asuin tuolloin Munkkivuoressa, ja luontaisimmat lenkkireittini veivät Espoon Vermon suuntaan ja Taliin. Kerran, kun olin tulossa Turun junaradalle - jonne tuolloin rakennettiin lisäraidetta - vähän Mäkkylästä Espoon suuntaan, juuri tultuani Turuntien vartta Helsingin suuntaan, minulla oli tunne, että minua seurattiin.
Vilkaisin taakseni, ja näin takanani ketun. Pysähdyin, ja kettukin pysähtyi. Jatkoin juoksemista, ja vilkaisin taakseni. Kettukin jatkoi hölkyttelyä. Toistettuani kokeen pari kertaa, pysähdyin ja kyykistyin maahan. Kettu tuli lähemmäs. Ojensin käteni kettua kohti, ja kettu ojensi kuononsa. Me olimme alle metrin päässä toisistamme.
Kettu näytti varsin nälkiintyneeltä ja takkuturkkiselta. Juoksin suorinta tietä kotiini - kettu lähti omille teilleen lähikohtaamisemme jälkeen - ja hain sen verran rahaa, että sain ostetuksi Munkkivuoren S-marketin isoimman koiranruokapurkin. Avasin koiranruokapurkin kertakäyttölautaselle paikassa, jossa olin kohdannut ketun. Toivottavasti luultavasti junaradan alla olevissa onkaloissa asunut kettu sai vatsansa täyteen!
Tämän kohtaamisen jälkeen olen pitänyt kettua aivan erityisenä eläimenä. Tällä ketulla oli minulle viesti: se muistutti minua siitä, että olen minäkin luontokappale.
Vilkaisin taakseni, ja näin takanani ketun. Pysähdyin, ja kettukin pysähtyi. Jatkoin juoksemista, ja vilkaisin taakseni. Kettukin jatkoi hölkyttelyä. Toistettuani kokeen pari kertaa, pysähdyin ja kyykistyin maahan. Kettu tuli lähemmäs. Ojensin käteni kettua kohti, ja kettu ojensi kuononsa. Me olimme alle metrin päässä toisistamme.
Kettu näytti varsin nälkiintyneeltä ja takkuturkkiselta. Juoksin suorinta tietä kotiini - kettu lähti omille teilleen lähikohtaamisemme jälkeen - ja hain sen verran rahaa, että sain ostetuksi Munkkivuoren S-marketin isoimman koiranruokapurkin. Avasin koiranruokapurkin kertakäyttölautaselle paikassa, jossa olin kohdannut ketun. Toivottavasti luultavasti junaradan alla olevissa onkaloissa asunut kettu sai vatsansa täyteen!
Tämän kohtaamisen jälkeen olen pitänyt kettua aivan erityisenä eläimenä. Tällä ketulla oli minulle viesti: se muistutti minua siitä, että olen minäkin luontokappale.
8.1.2010
Musta tuntuu - sun feels
Jos joku ei löydä enää Mustalahtea Helsingin kartalta, se johtuu siitä, että kun sinne rakennettiin Helsingin oloissa hieno kerrostaloalue, itäinen Riviera, sen nimi samalla muutettiin Aurinkolahdeksi. Miksi? No, koska sanaan aurinko liittyy myönteisiä konnotaatioita. Asuntoja haluttiin myydä meren läheisyydellä, ja Riviera, jossa ei paista aina aurinko, on virkaheitto. Tosin, Suomen olosuhteissa rannat ovat kelvollisia siihen, joihin aurinkorantoja käytetään, ehkä muutaman viikon vuodessa.
Sanalla ”musta” taas on kielteinen vastakaiku. Musta liitetään pimeyteen, synkkyyteen, kaikkeen siihen, mitä Riviera ei saa olla. Tosin, nimen muuntaminenkaan ei auta siihen, että Vuosaari on väärä paikka rakentaa moista. Ne, joilla on varaa Aurinkolahden asuntoihin, ostavat joko kerrostalokämpän Kulosaaresta ja Eirasta, koska heille Vuosaari on lähiö, tai talon Tapiolasta, koska haluavat oman talon. Aurinkolahden asuntojen kohderyhmää ei ole, koska tavoitellun mutta kuvitteelliseeksi jääneen kohderyhmän mielissä Aurinkolahti on väliinputoaja: ei kaupungin sen koommin kuin omakotitaloalueenkaan etuja.
Ajatelkaapa hieman, mitä tapahtuisi monille tunnetuille sarjakuvahahmoille, jos heidät valkaistaisiin. Mustakaavusta tulisi Aurinkokaapu, Mustanaamiosta Aurinkonaamio, Mustasta Pekasta Aurinko-Pekka. Tämä nimenmuutos riisuisi kyllä nämä hahmoraiskat aseista; ei hämärähommia tai hämärähommien varjostushommia voi tehdä valoisalla.
Jos halutaan, että Aurinkolahden asunnot menevät todella kaupaksi ja jos todella halutaan tehdä jotakin Helsingin kohtuuttomalle asuntojen hintatasolle, kannattaisi kiireen vilkkaa daungreidata se nimi takaisin Mustalahdeksi; samalla lähtisi hinnoista aurinkolisä.
Sanalla ”musta” taas on kielteinen vastakaiku. Musta liitetään pimeyteen, synkkyyteen, kaikkeen siihen, mitä Riviera ei saa olla. Tosin, nimen muuntaminenkaan ei auta siihen, että Vuosaari on väärä paikka rakentaa moista. Ne, joilla on varaa Aurinkolahden asuntoihin, ostavat joko kerrostalokämpän Kulosaaresta ja Eirasta, koska heille Vuosaari on lähiö, tai talon Tapiolasta, koska haluavat oman talon. Aurinkolahden asuntojen kohderyhmää ei ole, koska tavoitellun mutta kuvitteelliseeksi jääneen kohderyhmän mielissä Aurinkolahti on väliinputoaja: ei kaupungin sen koommin kuin omakotitaloalueenkaan etuja.
Ajatelkaapa hieman, mitä tapahtuisi monille tunnetuille sarjakuvahahmoille, jos heidät valkaistaisiin. Mustakaavusta tulisi Aurinkokaapu, Mustanaamiosta Aurinkonaamio, Mustasta Pekasta Aurinko-Pekka. Tämä nimenmuutos riisuisi kyllä nämä hahmoraiskat aseista; ei hämärähommia tai hämärähommien varjostushommia voi tehdä valoisalla.
Jos halutaan, että Aurinkolahden asunnot menevät todella kaupaksi ja jos todella halutaan tehdä jotakin Helsingin kohtuuttomalle asuntojen hintatasolle, kannattaisi kiireen vilkkaa daungreidata se nimi takaisin Mustalahdeksi; samalla lähtisi hinnoista aurinkolisä.
2.1.2010
Maailmankatsomuksien politiikka
Sosiologit ovat odottaneet jo 80-luvulta, että länsimaiden yleinen maallistuminen saisi vastareaktiokseen ns. uususkonnollisuuden. Kun sosiologit tarkoittavat tällä New Agen ja wiccojen kaltaisia ilmiöitä, he eivät ottaneet lukuun sitä, että myös vanha uskonnollisuus voi ottaa uusia muotoja tai täyttää uudenlaisia yhteiskunnallisia funktioita. Esimerkiksi käyköön poliittinen islam tai äärikonservatiiviliikkeiden nousu Puolassa.
Monissa länsimaissa pelätään ääri-islamilaisuutta enemmän kuin maailmanlaajuista ilmaston lämpenemistä, tai ääri-islamilaisuuden ansiosta, islamia yleisestikin, koska sitä pidetään siinä mielessä "kiihkouskontona" että sen vaikutus ulottuu uskonnollisuuden sfäärin toiselle puolen. Kyse on siis uskonnosta, joka ei suostu pysymään "vain uskontona". Islam, tai ainakin poliittinen islam, on määritelmän mukaan poliittinen uskonto, vaikka on useimmissa länsimaissakin kristillisdemokraattisia puolueita. Nämä purjehtivat useissa maissa myötätuulessa; ehkä uususkonnollisuus tarkoittaa juuri tätä, vaikkakin kristillisdemokraattien lähtökohta kai onkin kulttuurinen kristillisyys, ei fundamentalismi tai edes kristinopin käyttäminen politiikan käytännön ohjeena. Kristillisdemokraatteja ei pidetä uhkana maalliselle, yksilölliseen kulutukseen perustavalle elämäntavalle, puhumattakaan Puolan liigoista, joille vain vähän naureskellaan tai pudistellaan päitä.
Uususkonnollisuuden kanssa samanaikaisena ja muodollisesti usein hämmästyttävän samankaltaisena ilmiönä on havaittavissa uususkonnottomuutta: kirkoille käy kuin niille laivoille, joista lähtevät rotat. Kaikkein kiihkeimpiä ja ehdottomimpia tuntemistani ihmisistä omassa uskomusjärjestelmässään ovat juuri uskonnottomat. Tässä mielessä ne täyttävät yhden tärkeimmistä uskontojen muodollisista kriteereistä: muilla tavoilla uskovat ovat väärässä, ja jolleivat helvettiin joudu, niin ainakin heidät on tuomittu transendenttiin irrationalismiin ja henkilökohtaiseen väärinymmärrykseen ja sivistymättömyyteen. Tunnustuksellisen ateistin mielestä uskovainen, ja nimenomaan valtiollisen valtauskonnon edustaja, paino sanalla valtiollinen, on kadotettu siinä mielessä ettei häneen mikään järkioppi tartu. Ei, minua ei ahdista asua Oslon itäisen kantakaupungin pikku-Pakistanissa; minä ahdistun aina kun joudun antautumaan keskusteluun tunnustuksellisen ateistin kanssa.
Vakaumukselliset ateistit ovat sitäpaitsi ekspansiivisia: heidän elämänkatsomuksensa ei todellakaan ole heidän yksityisasiansa, koska he tekevät aktiivista käännytystyötä. No, tunnustettakoon että nuorena ja kiihkeänä mutta aivan eri syistä katkerana sain minäkin yhden eksäni eroamaan kirkosta, kun vinkkasin siitä yhdestä nettisivusta, jolta saa tietoa kirkosta eroamisesta, ja armeijassa agitoin vissiinkin kaksi tai kolme inttikaveria käyttämään lakiin vähäksi aikaa jäänyttä porsaanreikää - kommunistien hapatusta kuulemma sekin - ja sain heidät siirtymään sivariin kesken armeijan.
Nyt kun Leppävaaran Sello-nimisessä ostoskeskuksessa Ibrahim -etunimellä varustetun mieshenkilön shkupolla petti, tämä on kuuleman mukaan poikinut useita Facebook-viharyhmiä. Etunimikin sen kavaltaa: kyse täytyy olla muslimista, ja koska tapaus vahvistaa säännön, tapaus antoi taas lisää vettä myllyyn: islam on jälleen kerran todistettu sotaisaksi uskonnoksi. Kyse on kuitenkin yhdestä onnettomasta Ibrahimista, eikä hänen uskollaan tai uskomattomuudellaan ole mitään tekemistä hirmutekojen kanssa. Yhtä lailla se syntyperäiseltä suomalaiseltakin onnistuu, coltin heiluttelu tai kylkiraudan käyttö, oli hän sitten luterilainen, ortodoksi, lestaadio, ateisti tai agnosti.
Mikään elämänkatsomus ei sinänsä ole avain maailmankaikkeuden suureen Gordionin solmuun, eikä se tarjoa ainoita oikeita vastauksia sen tyyppisiin arkipäiväisiin kysymyksiin kuin että pitääkö aamupuuro syödä ja miksi Helsingissä ei voi äänestää Kepua. Ei. Jos se olisi, silloinhan elämänkatsomuksissa pätisi joko vanhimman laki, vahvimman laki, evoluutioteoria tai dialektiikka.
Vanhimman laissa ensin kehkeytynyt maailmanselitys pidetään voimassa, ja se puolustaa paikkaansa menestyksellä aina uusia hyökkääjiä vastaan. Vahvimman laissa taas kaikki olisivat pakotettuja uskomaan suurimman uskonnon mukaisesti, vähän kuin edustuksellisessa demokratiassa, jossa vähemmistön on tyytyminen lievän enemmistön päätökseen, informoitu tai ei. Evoluutioteoriassa taas maailmankatsomukset päivittyisivät ajan myötä. Siitä voi olla useita variantteja: ne voivat joutua koetukselle esimerkiksi evidenssin ja/tai käytännöllisyyden mukaan. Dialektiikassa taas maailmankatsomuksien kohtaamisesta voi poikia jotakin ihan uutta, enkä aio tässä antaa marksilaisuudelle taas yhtä uutta elämää. Marxilaisuus kun on kuin kissa; sillä on vähintäänkin yhdeksän henkeä, joista jokainen puhukoon puolestaan.
Mikään edellä ehdotetuista ei kuitenkaan ole kovin hyvä vaihtoehto. Ehdottaisin, että dialektiikan - jota luonnehtii taistelu - sijaan voitaisiin kokeilla dialogia, jossa törmäyksien sijaan kohdataan.
Monissa länsimaissa pelätään ääri-islamilaisuutta enemmän kuin maailmanlaajuista ilmaston lämpenemistä, tai ääri-islamilaisuuden ansiosta, islamia yleisestikin, koska sitä pidetään siinä mielessä "kiihkouskontona" että sen vaikutus ulottuu uskonnollisuuden sfäärin toiselle puolen. Kyse on siis uskonnosta, joka ei suostu pysymään "vain uskontona". Islam, tai ainakin poliittinen islam, on määritelmän mukaan poliittinen uskonto, vaikka on useimmissa länsimaissakin kristillisdemokraattisia puolueita. Nämä purjehtivat useissa maissa myötätuulessa; ehkä uususkonnollisuus tarkoittaa juuri tätä, vaikkakin kristillisdemokraattien lähtökohta kai onkin kulttuurinen kristillisyys, ei fundamentalismi tai edes kristinopin käyttäminen politiikan käytännön ohjeena. Kristillisdemokraatteja ei pidetä uhkana maalliselle, yksilölliseen kulutukseen perustavalle elämäntavalle, puhumattakaan Puolan liigoista, joille vain vähän naureskellaan tai pudistellaan päitä.
Uususkonnollisuuden kanssa samanaikaisena ja muodollisesti usein hämmästyttävän samankaltaisena ilmiönä on havaittavissa uususkonnottomuutta: kirkoille käy kuin niille laivoille, joista lähtevät rotat. Kaikkein kiihkeimpiä ja ehdottomimpia tuntemistani ihmisistä omassa uskomusjärjestelmässään ovat juuri uskonnottomat. Tässä mielessä ne täyttävät yhden tärkeimmistä uskontojen muodollisista kriteereistä: muilla tavoilla uskovat ovat väärässä, ja jolleivat helvettiin joudu, niin ainakin heidät on tuomittu transendenttiin irrationalismiin ja henkilökohtaiseen väärinymmärrykseen ja sivistymättömyyteen. Tunnustuksellisen ateistin mielestä uskovainen, ja nimenomaan valtiollisen valtauskonnon edustaja, paino sanalla valtiollinen, on kadotettu siinä mielessä ettei häneen mikään järkioppi tartu. Ei, minua ei ahdista asua Oslon itäisen kantakaupungin pikku-Pakistanissa; minä ahdistun aina kun joudun antautumaan keskusteluun tunnustuksellisen ateistin kanssa.
Vakaumukselliset ateistit ovat sitäpaitsi ekspansiivisia: heidän elämänkatsomuksensa ei todellakaan ole heidän yksityisasiansa, koska he tekevät aktiivista käännytystyötä. No, tunnustettakoon että nuorena ja kiihkeänä mutta aivan eri syistä katkerana sain minäkin yhden eksäni eroamaan kirkosta, kun vinkkasin siitä yhdestä nettisivusta, jolta saa tietoa kirkosta eroamisesta, ja armeijassa agitoin vissiinkin kaksi tai kolme inttikaveria käyttämään lakiin vähäksi aikaa jäänyttä porsaanreikää - kommunistien hapatusta kuulemma sekin - ja sain heidät siirtymään sivariin kesken armeijan.
Nyt kun Leppävaaran Sello-nimisessä ostoskeskuksessa Ibrahim -etunimellä varustetun mieshenkilön shkupolla petti, tämä on kuuleman mukaan poikinut useita Facebook-viharyhmiä. Etunimikin sen kavaltaa: kyse täytyy olla muslimista, ja koska tapaus vahvistaa säännön, tapaus antoi taas lisää vettä myllyyn: islam on jälleen kerran todistettu sotaisaksi uskonnoksi. Kyse on kuitenkin yhdestä onnettomasta Ibrahimista, eikä hänen uskollaan tai uskomattomuudellaan ole mitään tekemistä hirmutekojen kanssa. Yhtä lailla se syntyperäiseltä suomalaiseltakin onnistuu, coltin heiluttelu tai kylkiraudan käyttö, oli hän sitten luterilainen, ortodoksi, lestaadio, ateisti tai agnosti.
Mikään elämänkatsomus ei sinänsä ole avain maailmankaikkeuden suureen Gordionin solmuun, eikä se tarjoa ainoita oikeita vastauksia sen tyyppisiin arkipäiväisiin kysymyksiin kuin että pitääkö aamupuuro syödä ja miksi Helsingissä ei voi äänestää Kepua. Ei. Jos se olisi, silloinhan elämänkatsomuksissa pätisi joko vanhimman laki, vahvimman laki, evoluutioteoria tai dialektiikka.
Vanhimman laissa ensin kehkeytynyt maailmanselitys pidetään voimassa, ja se puolustaa paikkaansa menestyksellä aina uusia hyökkääjiä vastaan. Vahvimman laissa taas kaikki olisivat pakotettuja uskomaan suurimman uskonnon mukaisesti, vähän kuin edustuksellisessa demokratiassa, jossa vähemmistön on tyytyminen lievän enemmistön päätökseen, informoitu tai ei. Evoluutioteoriassa taas maailmankatsomukset päivittyisivät ajan myötä. Siitä voi olla useita variantteja: ne voivat joutua koetukselle esimerkiksi evidenssin ja/tai käytännöllisyyden mukaan. Dialektiikassa taas maailmankatsomuksien kohtaamisesta voi poikia jotakin ihan uutta, enkä aio tässä antaa marksilaisuudelle taas yhtä uutta elämää. Marxilaisuus kun on kuin kissa; sillä on vähintäänkin yhdeksän henkeä, joista jokainen puhukoon puolestaan.
Mikään edellä ehdotetuista ei kuitenkaan ole kovin hyvä vaihtoehto. Ehdottaisin, että dialektiikan - jota luonnehtii taistelu - sijaan voitaisiin kokeilla dialogia, jossa törmäyksien sijaan kohdataan.
Kokoomuslainenkin saa olla homo
Norjassa kaksi suhteellisen johtavaa kokoomusmiestä - entinen Oslon kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Erling Lae ja pitkäaikainen parlamentaarikko ja ex-valtiovarainministeri Per Kristian Foss - on homoseksuaaleja. En tiedä, milloin he ovat "julistautuneet" homoiksi, mutta heidän taipumuksensa on yleisesti tiedossa, eikä siitä tehdä sen erityisempää numeroa, mitä nyt joskus mainitaan.
Tässä asiassa Suomi on jäljessä Norjaa. Vai voisitko ajatella, mitä tapahtuisi esimerkiksi jäähallimies Harry Bogomoloffin tai upseerismies Risto Rautavan poliittiselle uskottavuudelle, jos jompi kumpi heistä tulisi kaapista? Viiteryhmien olisi sitä hankalaa niellä. Vihreän tai vasemmistoliittolaisenhan sopii olla hinureita, epäilyttäviä sivariprekaariloisia joka tapauksessa, mutta Suomi antaa odottaa edelleenkin ensimmäistä porvarihomoaan.
Tässä asiassa Suomi on jäljessä Norjaa. Vai voisitko ajatella, mitä tapahtuisi esimerkiksi jäähallimies Harry Bogomoloffin tai upseerismies Risto Rautavan poliittiselle uskottavuudelle, jos jompi kumpi heistä tulisi kaapista? Viiteryhmien olisi sitä hankalaa niellä. Vihreän tai vasemmistoliittolaisenhan sopii olla hinureita, epäilyttäviä sivariprekaariloisia joka tapauksessa, mutta Suomi antaa odottaa edelleenkin ensimmäistä porvarihomoaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)