Köyhyys ei ole ihmisen oma valinta, yleensä, vaikka jotkut kotikutoiset sankarit ja eräät pikkukokoomuslaiset haluaisivatkin uskoa niin. Tyhmyyden kanssa alkaa olla jo siinä rajalla, vaikka mahdollisuus sivistykseen periytyykin.
Sen sijaan armottomuus ja julmuus kanssaihmisiä kohtaan ovat mitä varmimmin omia valintoja: miten päätetään suhtautua kanssaihmisiimme. Ovatko he esteitä vai lähimmäisiä, kilpailijoita vai kavereita, kulueriä tai resursseja, rasitteita vai ihan vain ihmisiä, omine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Näitä valintoja tekevät erityisen paljon ne ihmiset, jotka korostavat ihmisyksilön omaa vastuuta oman kohtalonsa rakentamisessa. Yllättävän usein näillä liberalismin äänitorvilla on itsellään suhteellisen vaatimaton tausta. Eivätkä sitten tuon parempiin valintoihin pysty eivätkä mitään ole oppineet, paitsi heikosti peittelemään häpeänsä sitä kohtaan, etteivät ole osanneet tuon onnistuneempia valintoja tehdä kuin päätöksen ryhtyä sosiaalidarwinisteiksi.
Kysyisin sosiaalidarwinisteilta, mitä sitten pitäisi tehdä näille vääriä valintoja tehneille, eli oman terveytensä tai kohtalonsa tyhmillä valinnoilla tuhonneille tai väärää hevosta veikanneille? Jos kerran ollaan niin yrittäjähenkisiä, niin eikös elämäkin ole kuin yrittämistä, ja siinä voi erehtyä? Ei kai sitten mitään armoa, vain yksi mahdollisuus kaikille suodaan. Kuoppaanko heitetään ja sammutettua kalkkia päälle? Tuurillako tässä vaan seilataan, eikä yrittäminen loppujen lopuksi kannatakaan kun siinä voi käydä kylmät?
2.11.2013
Työ alas, elämä ylös!
Monella työt ovat vallanneet alaa kuulemma enemmän tai vähemmän salakavalasti vapaa-ajalta, arkielämältä, harrastuksilta, sinkkuilulta, perheeltä tai mihin ihmiset nyt tykkäävät aikansa laittaa. Joillakin ammattiryhmillä tämä on sääntö, ei poikkeus.
Aloitetaan opettajista. Milloin niitä Wilma-viestejä ehtisi lukemaan ja vastailemaan ellei kotona? Entä kokeiden laatiminen, korjaaminen ja oppituntien suunnittelu?
Entä sitten konsultit, jotka iltaisin lasten pyöriessä jaloissa laativat esityksiä, tarjouksia, presentaatioita, representaatioita, serpentiinejä ja represerpentiinejä. No, kai heille sen verran maksetaan että se on sen hinta, serpentiinien.
Joillakin on mahdollisuus niin sanotusti downshiftata eli keventää omaa työpanostaan. Yleensä tämä näkyy kukkarossa tai ainakin työn laadussa siten, ettei työ tule tehdyksi. Usein downshiftaamisen takana on oivallus, että oman elämän tärkeysjärjestys ei ole kunnossa: uhrataan liian vähän aikaa sille, joka on elämässä tärkeintä ja toisaalta sitten laitetaan liikaa aikaa asioille, jotka ovat vähemmän tärkeitä tai vähemmän kiinnostavia. Joskus downshiftaamiseen johtava päätös lähtee siitä havainnosta, että ollaan liian vähän lasten ja puolison kanssa tai koetaan oma työ sisällöllisesti mielenkiinnottomaksi, jopa turhaksi ihmiskunnan kannalta. Joskin se tuottaisi taloudellista lisäarvoa, inhimillinen lisäarvo voi olla niin ja näin, jos oppilaat eivät kuuntele eivätkä välitä tai asiakkaat vain surffaavat netissä kesken esitysten, joiden tarkoitus on tuottaa näille rahaa, jotta voitaisiin tuottaa itselle taas lisää rahaa.
Usein downshiftaaminen liitetään liike-elämään. En tunne ainuttakaan tutkijaa tai kansalaisjärjestöpolitrukkia, joka olisi valittanut siitä, että illat ja viikonloput kuluvat vaihtoehtoisesti kiinni läppärissä tai kaikenlaisilla kansalaistoreilla. On kai nyt sitten ihan sama, että kummalla puolella niitä aatteitten myyntikojuja seistään, loppujen lopuksi. Eikä tutkijoilla ja järjestöjyrillä ole varaa downshiftaamisen, sen verran vähän heille maksetaan työstään, joka ymmärretään aatteelliseksi, jolloin oletetaan, että pitää elää pyhällä tai ainakin hengellä. Onko kukaan koskaan nähnyt vastentahtoista tutkijaa tai kansalaisjärjestötyöläistä, joka pitäisi työtään epäkiinnostavana tai vähäpätöisenä?
Minulla ei ole hallussani laskukaavaa, jolla mittaisi työn tuottaman inhimillisen lisäarvon.
Yksi mahdollisuus downshiftaamiseen on valita itselleen siisti sisätyö, jota ei missään tapauksessa tarvitse tuoda kotiin, jolloin ei edes tarvitse downshiftata kun tahti alun alkaenkin on rauhallisempi ja kohtuullisempi. Toki työ voi kuluttaa, mutta tällöin kyse on tulehtuneista työpaikan sosiaalisista suhteista, mitättömistä mahdollisuuksista vaikuttaa omaan työnkuvaansa aiheutunut turhautuminen tai sitten turhautuminen siihen, että oma työ nähdään sisällöllisesti haastavuudeltaan kyseenalaiseksi, mutta ainakaan työhön ei tällöin näännytä. Ei niistä sitten niin maksetakaan, mutta esimerkiksi toimistotyöntekijästä jää vielä jokunen palanen lähimmäistensäkin nautittavaksi, ja hänen itsensä. Alun alkaen downshiftannut ihminen voi sitten vapaa-aikanaan lähteä vaikka kävelylle perheensä kanssa, ei tarvitse lähteä vuoristokiipeilemään mainosmiesten kanssa.
Aloitetaan opettajista. Milloin niitä Wilma-viestejä ehtisi lukemaan ja vastailemaan ellei kotona? Entä kokeiden laatiminen, korjaaminen ja oppituntien suunnittelu?
Entä sitten konsultit, jotka iltaisin lasten pyöriessä jaloissa laativat esityksiä, tarjouksia, presentaatioita, representaatioita, serpentiinejä ja represerpentiinejä. No, kai heille sen verran maksetaan että se on sen hinta, serpentiinien.
Joillakin on mahdollisuus niin sanotusti downshiftata eli keventää omaa työpanostaan. Yleensä tämä näkyy kukkarossa tai ainakin työn laadussa siten, ettei työ tule tehdyksi. Usein downshiftaamisen takana on oivallus, että oman elämän tärkeysjärjestys ei ole kunnossa: uhrataan liian vähän aikaa sille, joka on elämässä tärkeintä ja toisaalta sitten laitetaan liikaa aikaa asioille, jotka ovat vähemmän tärkeitä tai vähemmän kiinnostavia. Joskus downshiftaamiseen johtava päätös lähtee siitä havainnosta, että ollaan liian vähän lasten ja puolison kanssa tai koetaan oma työ sisällöllisesti mielenkiinnottomaksi, jopa turhaksi ihmiskunnan kannalta. Joskin se tuottaisi taloudellista lisäarvoa, inhimillinen lisäarvo voi olla niin ja näin, jos oppilaat eivät kuuntele eivätkä välitä tai asiakkaat vain surffaavat netissä kesken esitysten, joiden tarkoitus on tuottaa näille rahaa, jotta voitaisiin tuottaa itselle taas lisää rahaa.
Usein downshiftaaminen liitetään liike-elämään. En tunne ainuttakaan tutkijaa tai kansalaisjärjestöpolitrukkia, joka olisi valittanut siitä, että illat ja viikonloput kuluvat vaihtoehtoisesti kiinni läppärissä tai kaikenlaisilla kansalaistoreilla. On kai nyt sitten ihan sama, että kummalla puolella niitä aatteitten myyntikojuja seistään, loppujen lopuksi. Eikä tutkijoilla ja järjestöjyrillä ole varaa downshiftaamisen, sen verran vähän heille maksetaan työstään, joka ymmärretään aatteelliseksi, jolloin oletetaan, että pitää elää pyhällä tai ainakin hengellä. Onko kukaan koskaan nähnyt vastentahtoista tutkijaa tai kansalaisjärjestötyöläistä, joka pitäisi työtään epäkiinnostavana tai vähäpätöisenä?
Minulla ei ole hallussani laskukaavaa, jolla mittaisi työn tuottaman inhimillisen lisäarvon.
Yksi mahdollisuus downshiftaamiseen on valita itselleen siisti sisätyö, jota ei missään tapauksessa tarvitse tuoda kotiin, jolloin ei edes tarvitse downshiftata kun tahti alun alkaenkin on rauhallisempi ja kohtuullisempi. Toki työ voi kuluttaa, mutta tällöin kyse on tulehtuneista työpaikan sosiaalisista suhteista, mitättömistä mahdollisuuksista vaikuttaa omaan työnkuvaansa aiheutunut turhautuminen tai sitten turhautuminen siihen, että oma työ nähdään sisällöllisesti haastavuudeltaan kyseenalaiseksi, mutta ainakaan työhön ei tällöin näännytä. Ei niistä sitten niin maksetakaan, mutta esimerkiksi toimistotyöntekijästä jää vielä jokunen palanen lähimmäistensäkin nautittavaksi, ja hänen itsensä. Alun alkaen downshiftannut ihminen voi sitten vapaa-aikanaan lähteä vaikka kävelylle perheensä kanssa, ei tarvitse lähteä vuoristokiipeilemään mainosmiesten kanssa.
1.11.2013
Hesari on ristiretkellä valkoisen Suomen puolesta
Tämänpäiväisellä pääkirjoitustoimittaja Annamari Sipilän kolumnilla Hesari vahvisti sen journalistisen linjan, jota epäilin jo sunnuntaihesarin kaupunkitoimituksen jutun "Maahanmuuttajien suuri määrä on jo syy muuttaa pois lähiöstä" perusteella: Hesarissa ymmärretään lehdistön asema neljäntenä valtiomahtina luulottelujen ja huhujen kuuntelemiseen perustuvien oletettujen mielipiteiden johdattelijana, ei mielipidejohtajana. Hesari on lähtenyt tielle, jossa sen oletettu sisäislukija on "kansan syvät rivit". Sipilän kolumni "Älkää ampuko viestintuojaa" tämänaamuisessa Hesarissa vahvisti myös sen, ettei kaupunkitoimittajia voi syyttää siitä, etteivät he osaa tulkita kaupunkimaantieteellisen tutkimuksen syy-seuraussuhteita. He eivät saa niin tehdä, jos kerran lehden linjana on valita muna ennen kanaa.
Jos niitä tutkimuksia viitsisi lukea kunnolla, niin joidenkin lähiöiden muuttuminen urbaanisaniteetillisiksi ongelmiksi johtuu siitä, että 90-luvun laman jälkiä ei vieläkään olla siivottu. Joillekin alueille pesiytynyt pitkäaikaistyöttömyys ja alkoholismi ovat laskeneet näiden alueiden sosiaalista statusta, ja vain siksi maahanmuuttajilla on varaa asua etupäässä näillä alueilla.
Mitä se maahanmuuttajavaltaisuus sitten on? Pääkaupunkiseudulla maahanmuuttajataustaisia asukkaita on tällä hetkellä 12 prosenttia. Yksi kahdeksasta ei tee millään laskuopilla maahanmuuttajavaltaisuutta. Termi "maahanmuuttaja" ei myöskään mitenkään erottele tulijoiden lähtömaata, vaikka ongelmaksi maahanmuutto stigmatisoidaankin vain silloin kun kyse on ns. ei-läntisestä maahanmuutosta. Jos naapurinamme on hollantilainen, työkaverinamme saksalainen ja jos ostarilla notkuu norjalainen, ei kukaan tästä nostata kohua. Käytettäköön siis termejä oikein tai älköön niitä käytettäkö. Wittgensteinia mukaellen: se, mistä ei voi puhua (selvästi), on syytä vaieta.
Mitä ne kansan syvät rivit sitten ovat? Heitä, joille Hesarin luoma kuva todellisuudesta on todellisuus itse. Medialla on erityisvastuu medialukutaidon opettamisessa, etenkin sellaisella, joka on käytännössä monopoliasemassa, monille ainoa tiedotusväline, jota he seuraavat Big Brotherin tai Hommafoorumin ohella.
(Tämä kirjoitus lähetettiin Hesariin tiistaina. Ainakaan perjantaina sitä ei vielä oltu julkaistu.)
Jos niitä tutkimuksia viitsisi lukea kunnolla, niin joidenkin lähiöiden muuttuminen urbaanisaniteetillisiksi ongelmiksi johtuu siitä, että 90-luvun laman jälkiä ei vieläkään olla siivottu. Joillekin alueille pesiytynyt pitkäaikaistyöttömyys ja alkoholismi ovat laskeneet näiden alueiden sosiaalista statusta, ja vain siksi maahanmuuttajilla on varaa asua etupäässä näillä alueilla.
Mitä se maahanmuuttajavaltaisuus sitten on? Pääkaupunkiseudulla maahanmuuttajataustaisia asukkaita on tällä hetkellä 12 prosenttia. Yksi kahdeksasta ei tee millään laskuopilla maahanmuuttajavaltaisuutta. Termi "maahanmuuttaja" ei myöskään mitenkään erottele tulijoiden lähtömaata, vaikka ongelmaksi maahanmuutto stigmatisoidaankin vain silloin kun kyse on ns. ei-läntisestä maahanmuutosta. Jos naapurinamme on hollantilainen, työkaverinamme saksalainen ja jos ostarilla notkuu norjalainen, ei kukaan tästä nostata kohua. Käytettäköön siis termejä oikein tai älköön niitä käytettäkö. Wittgensteinia mukaellen: se, mistä ei voi puhua (selvästi), on syytä vaieta.
Mitä ne kansan syvät rivit sitten ovat? Heitä, joille Hesarin luoma kuva todellisuudesta on todellisuus itse. Medialla on erityisvastuu medialukutaidon opettamisessa, etenkin sellaisella, joka on käytännössä monopoliasemassa, monille ainoa tiedotusväline, jota he seuraavat Big Brotherin tai Hommafoorumin ohella.
(Tämä kirjoitus lähetettiin Hesariin tiistaina. Ainakaan perjantaina sitä ei vielä oltu julkaistu.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)