Mitä käyttöä on ammatti-identiteettillä?

En ole missään työpaikassani törmännyt työnohjaukseen, joten en tiedä, mitä se on. Sitten kun aloin asiaa googlaamaan, siinä puhuttiin mm. ammatti-identiteettien vahvistamisesta. Tästä minulle heräsi kaksi kysymystä:

1) Miksi ammatti-identiteettiä pitäisi vahvistaa? Mitä käyttöä ammatti-identiteetillä on? Voiko sitä syödä?
2) Mikä on ammatti-identiteetti?

Jotta ensimmäiseen kysymykseen voisi vastata, on ensin pystyttävä vastaamaan jälkimmäiseen kysymykseen. Tarkoittaako ammatti-identiteetti oman itsensä jäsentämistä jonkun roolin kautta vai jonkun roolin jäsentämistä oman itsensä kautta? Että kun minä nyt olen osastonsihteeri, niin mitä se tarkoittaa? Mitä tarkoittaa osastonsihteeri? Entä mitä tarkoittaa "olla osastonsihteeri"? Vai onko ammatti-identiteetti oikeastaan synonyymi ylpeydelle omasta työnteosta?

Ammatin voi ymmärtää nähdäkseni kahdella tavalla: joko roolina, jolloin tekemiseen suhtaudutaan essiivisesti, "nyt kun olen osastonsihteerinä" tai "puhuessani johtajan ominaisuudessa", tai sitten ryhmäjäsenyytenä "metallimiesten edut vaativat" tai "sairaanhoitajat ylläpitävät sellaisia ja sellaisia ammatillisia käytäntöjä". Etenkin ammattiliitoille jälkimmäinen määritelmä on kätevä.

Sitten voidaankin yrittää lähteä palaamaan sen ensimmäisen kysymykseen pariin. Jos ammatti-identiteetin vahvistaminen tarkoittaa sitä, että yritetään saada työntekijä näkemään se, että hän on oikeastaan ihan hyvä työssään, tämä vahvistaa hänen ylpeyttään omasta työpanoksestaan ja varmaan myös hänen itsekunnioitustaan noin yleisestikin. Kuitenkin, työrooli on ihmisen rooleista yksi, ja vain yksi. Olen osastonsihteeri vain arkipäivisin, 8 tuntia päivässä. Työstään voi olla ylpeä, ja hyvä onkin olla ylpeä, mutta miksi ammatista pitäisi olla?

Siitä, että suoriutuu työtehtävistään tietyssä roolissa hyvin, ei tarvitse seurata sitä, että siitä roolista tarvitsisi olla ylpeä. Tai voisi. Miten voisin olla suomalaisuudestanikaan ylpeä, tai siitä, että olen mies, eipä silti, että niitä pitäisi hävetäkään. Ei siitäkään voi olla ylpeä, että on ihminen, eikä kyllä itse asiassa oikein ole syytäkään. Ne ovat olemistani määrittäviä reunaehtoja, en ole niitä itse valinnut. Se, miksi sitten elämäni teen tai paremminkin, miten suoriudun elämässäni vastaani tulevissa rooleissa, siitä voin sitten tuntea vaikka vähän ylpeyttäkin, mikäli teen hyvin.

Klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa, pääsee näkemään vähän aikaisempaa ihmettely-yritystäni ammatillisen identiteetin tavoittamiseksi.

Ei ammattia, ei identiteettiä?

Lukiessani kuolinilmoituksiin ja hautakiviin präntättyjä ammattinimikkeitä, reaktioni on epäusko ja huvittuneisuus. Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari, emäntä, kraatari, kraateri, räätäli.

En ole koskaan määrittänyt omaa olemustani titteleiden kautta, ehkä siksi että niitä on ollut niin paljon, vaikka onhan minusta moneksi. Kuten: jakaja, keittiöapulainen, toimistoapulainen, siivooja, hautausmaatyöntekijä, virkamiesharjoittelija, opintosihteeri, tutkimushaastattelija, asiantuntija, toimialasihteeri, sihteeri, näyttelysihteeri, tutkimusapulainen, tuntiopettaja, projektitutkija, projektin vetäjä, koulutussuunnittelija, suunnittelija, työpajakoordinaattori, luokanopettaja, aineenopettaja, projektikonsultti (project consultant), osastonsihteeri, toiminimi Michael Perukangas.

Näissä töissä minulla on ollut näiden titteleiden ohessa, sisällä, sivussa ja lisäksi sellaisia rooleja kuin pienryhmäohjaaja, valvoja, fasilitaattori tai yhdyshenkilö.

Koska persoonani ei tyhjene palkkatöihini, on syytä mainita, että olen ollut myös sihteeri, taloudenhoitaja, opintovastaava, kulttuurivastaava, tutor, varatilintarkastaja, varapuheenjohtaja ja puheenjohtaja, puhumattakaan tykkimiehestä, siviilipalvelusmiehestä, siviilin tykkimiehestä ja (varusmies)toimittajasta. Puhumattakaan siitä, että olen myös mies, isä, kuluttaja, kansalainen, suomalainen ja eurooppalainen mutta ennen kaikkea, ihminen.

Puhumattakaan siitä, että olen (ainakin ollut) jatko-opiskelija kaupunkitutkimuksessa ja samfunnsgeografin ylimääräinen opiskelija. Pidän itseäni kaupunkitutkijana, semiootikkona ja kulttuurintutkijana, ja nämä asenteeni vien mukanani kaikkialle, roskikseenkin. Sosiologi olen kuitenkin ihan varmasti ihan aina, paitsi että olen tietenkin myös valtiotieteiden maisteri. Sitä ennen olin valtiotieteiden ylioppilas, jonka mummorukkani tolkuttamista tolkutettuani oppi että minusta ei tule filosofian maisteria vaan calt yo. Jonkin aikaa olin myös tuleva valtiotieteiden kandidaatti.

Nyt varmaan ymmärrätte, että painin epätoivossa yrittäessäni ratkaista sitä, minkä tittelin panen kuntavaalijulisteeseen. Sosiologi olen siis aina, vaikka eivät mahdolliset äänestäjäni, niitä, joita kohtaan esimerkiksi Porvoon sairaalan kirurgian poliklinikan luukulla, minua tästä tunnistakaan. Taitaapa jopa tämä titteli harhauttaa heitä.

Osastonsihteerikään en kuitenkaan ole siinä mielessä että se olisi ammattini. Ammattiin kasvetaan joko ammatillisen koulutuksen, pitkällisen samastumisen ja pitkäaikaisen kokemuksen kautta, mieluiten näiden kaikkien. Ammatti ei ole se, mistä ihminen kantaa leipänsä kotiin, enkä tarkoita Elantoa.

Ihan varmasti olen aina myös aktivisti, mutta helsinkiläisestä vihreästä moniala-aktivistituttavastani, joka todella jos kuka olisi tämän tittelin ansainnut, tiedän sen, ettei se kelpaa keskusvaalilautakunnalle. Luulevat sen varmaan tarkoittavan joko kettutyttöä tai autopommien virittelijää.

Ehdotukset identiteettikriisin ratkaisuiksi otetaan vastaan. Parhaan ehdotuksen tarjoaja saa keskeisen sijainnin vaalityössäni. Ainakin yksi tuoppi on tarjolla Paahtimolla tai Sohossa, säävarauksella.