Olin hyvin epäurheilullinen lapsi. Muistan ensimmäisen kerran nostaneeni jalkojani juoksutarkoituksissa viisivuotiaana, jolloin otin juoksukisan kotipihallani kaksivuotiasta hoitolastamme vastaan. Kun hän oli jo ehtinyt pihan toiseen päähän, itse kompastuin ja rikoin polveni, suunnilleen pihan puolivälissä.
Kahden ensimmäisen kouluvuoden liikuntatunneista muistan vain 60 metrin juoksut, joissa olin aina viimeinen, ja toisella luokalla minut pantiin luokkani edustusfutisjoukkueeseen varmaankin itsetuntoni kohottamiseksi. Tein heti oman maalin, koska sen verran tiesin futiksesta, että sen ideana on maalien tekeminen. Ymmärsin kannustusjoukkojemme reagoinnista, että näin ei kai sittenkään ollut tarkoitus.
Päästyäni kolmannelle luokalle, olin jo vaihtanut koulua. Futiksessa minut ja paras ystäväni valittiin kunujaoissa aina viimeisinä, ja kunujaoissa viimeiset pelaavat puolustajia, ja koulufutiksessahan on tunnetusti - ainakin aikana ennen Sami Hyypiää - sama pelifilosofia kuin Brasiliassa: kaikki pelaa, paitsi pakit.
Viidennellä luokalla, kävin isäni kanssa joskus sienimetsällä Myyrmäessä. Jollakin näistä reissuista hän harhautti minut paikalliselle urheilukentälle, ja yllytti kokeilemaan erilaisia yleisurheilulajeja. Sain ahaa-elämyksen. Kun ekalla kerralla kulutin sadan metrin juoksuun 22 sekuntia ja risat, ei mennyt kauaakaan kun ehdin jo alle 15 sekuntiin. Pian liikunnanopettajani - josta muuten en muista mitään - otti minut kerran puhutteluun, todeten, että olen pikajuoksijana luonnonlahjakkuus, ja jos haluaisin valmennusta, hän voisi sellaista hankkia.
Luonnonlahjakkuus periytyy geeneissä. Olen urheilullista sukua. Isäni voitti 15-vuotiaana koulujen välisen sadan metrin juoksun ajalla 11,7, ja äitini isän ennätys 40-luvun lopulla oli 11,2, jolla hän oli Kalevan kisojen välierätasoa.
Varsinaisen urheilukipinän sain kuitenkin koululiikunnasta huolimatta, vasta lukion loppumetreillä. Tuolloin aloin lenkkeilemään, koska olin kuullut, että armeijassa pitää olla hyvässä kunnossa. Tämän jälkeen olenkin tuurijuopotteluliikkunut koko rahan edestä, vähintäänkin kuroen kiinni kaikki nuorena liikkumattomat vuoteni.
Edelleenkin se, etten lapsena liikkunut, näkyy siinä, että en ehtinyt hankkimaan pallopeleissä vaadittavaa perustekniikkaa.
Edesmennyt musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo lähti tästä maailmasta oman kätensä kautta 58 vuoden iässä, muun muassa siksi että hän ei enää katsonut voivansa kehittää tenniksen ykkössyöttöään ammattilaispelin vaatimalle tasolle. Olen luullut, että urheilu olisi terveellistä. Kuitenkin, mitä enemmän olen urheillut, sitä hitaammaksi olen tullut.
Pelasin tänään futsalia (sisäfutista, toim.huom.) Oslon yliopisto-opiskelijoiden kanssa. Havaitsin, että juoksukuntoni ja fyysinen voimani kyllä riittää kaksikymppisille. Setä jaksaa kelata, eikä setää sysätä syrjään. Setä ei kuitenkaan ehdi.
Ehkä minun on kuitenkin syytä antaa itselleni vielä aikaa 20 vuotta, ennen kuin teen liian hätäisiä johtopäätöksiä. Jos nyt lopetan urheilun, ehkä minulla on vielä mahdollisuuksia. Usain Bolt, täältä tullaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti