Kommunalkan paluu

Asumisen kehittämis- ja rahoituskeskus Ara (vai menikö se nimi toisinpäin) järjestämässä ideakilpailussa arkkitehtiopiskelijat visioivat tulevaisuuden vuokra-asumista. Ideoissa korostuivat lähiruoka ja muunneltavuus, hyvä!

Nythän esimerkiksi Porvoon muuten monin tavoin epäilyttävästi suunnitellussa Hornhattulassa on Boklöf-taloissa (vai miten niissä nyt asuttiinkin) on asuntokohtaisia viljelyspalstoja. Kiva idea! Arvostan myös muunneltavuutta: kun ihmisten elämäntilanteet muuttuvat, esimerkiksi lapsia tulee tai lähtee, ihmisten ei tarvitsisi myydä asuntojaan muuttuneeseen elämäntilanteeseensa sopimattomina.

Ideoissa puhuttiin myös yhteisöllisyydestä. Kannatan lämpimästi taloyhtiön kerhohuoneistoja, mutta yhteiskeittiöihin olen epäileväinen. Yhteisista suihkuista eivät kai sentään kehdanneet puhua mitään, sellaisistakin on kokemusta nuorisoretkeilymajoissa. On vinkeää kun yläsängystä lontoolaisessa hostellissa hyppää kroaattikaunotar liian pieni pyyhe lannevaatteenaan ja kivaa jakaa olutpullo ja futismatsi tanskalaisaustralialaisessa seurassa.

Yhteisöllisyys voi sopia joillekin, ja parhaimmillaan se tuo kivan bonuksen. On kivaa kun on paikkoja tavata ihmisiä, olivat sitten klubitaloja, viljelyspalstoja tai kerhohuoneita. Koti on kuitenkin rauhoitettu paikka: sinne saa vetäytyä olemaan juuri niin asosiaali kuin on.

Suomalaisia jurottajia pitäisi rohkaista kanssakäymiseen, mutta ei siihen oikein voi pakottaakaan. Yhteisöllisyys voi olla kitti, joka pitää akvaarion koossa, mutta meille suomalaisille yhteisöllisyys voi näyttäytyä ei kittinä vaan itse akvaariona, esilläolopakkona muiden kanssa. Yhteisöllisyys itse valittuna silloin kun se meille sopii on ok, mutta minään pakotettuna ihmelääkkeenä, joka korjaisi kaikki primaarisosialisaation puutteet ja kasvattaisi hyviksi yhteiskunnan jäseniksi, sitä ei pidä tarjota. Sinun lapsesi kuitenkin ovat sinun lapsiasi. Aran kilpailu toisi suomalaiseen asumiseen neuvostomallin kommunalkoineen ja se ei meidän kansanluonteeseemme oikein istu. Suomalaisella pitää olla oikeus jurottaa.

Jutun Aran ideakilpailusta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Lahjakkaita lapsia sorsitaan

Tuoreessa verkkohesarin jutussa (klikkaa otsikkoa!) kuultujen asiantuntijoiden mukaan lahjakkaiden oppilaiden erityistarpeisiin ja -ongelmiin ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota. No, hyvä, että nyt kiinnitetään. Asia on nimittäin hieman tabu: ajatellaan, että lahjakkaat lapset selviävät kuitenkin. Ei se nyt kuitenkaan välttämättä näin mene.

Lahjakkuutta on nimittäin monenlaista. Luokallejääneistä on tullut pääministereitä ja vitosen oppilaista monenlaisilla oppimisvaikeuksilla menestyviä yrittäjiä, kun taas moni kympin oppilas sortuu kiltin tytön tai hikarinörtin syndroomaan. Sosiaaliset ja kognitiiviset taidot eivät välttämättä kulje käsi kädessä. Toki niitäkin voi kehittää, onneksi.

Olen saanut isältäni kaksi kasvatusohjetta: toinen oli, että poika, käy lukio loppuun ja valtaa sitten Vanha. Kävin lukion loppuun, ja olenhan mä käynyt Vanhan kuppilassa. Maailmaakin on tullut parannettua. Toinen ohje oli hankkia ulospäinsuuntautunut tyttöystävä; tämän hän toivoi auttavan minut ulos tutkijankammiostani, ihmisten pariin.

Primaarisosiaalisaation paikka on koti. Siellä opitaan olemaan ihminen. Sekundaarisosiaalisaatio tapahtuu paljolti koulussa, jossa opitaan olemaan ihminen ihmiselle. Jos ensimmäisessä sosialisaatiossa on jäänyt vaiheita väliin, koulun mahdolliset ovat rajalliset. Taloa ei voi rakentaa ilman perustuksia.

Sen verran hyvät opiskelutaidot - ja taju omien sosiaalisten taitojeni rajallisuudesta - minulla oli, että pääsin täydentämään kognitiivista oppiani sosiaalisilla taidoilla. Menin Kokoomusnuorten mukana valtaamaan Brysseliä ja vähän myöhemmin sosiologien kanssa valtaamaan Vanhan kuppilaa ja Uuden kerhotiloja. Tyttöystäviä olen onnistunut hankkimaan, sitten lukion jälkeen. Ne eivät kuitenkaan tule sinua kotoa hakemaan, vaan niitä saa sieltä ulkomaailmasta.

Olen sen verran ollut tekemisissä erilaisen oppimisen, työpajatoiminnan ja yleensäkin opinpolulta syrjäytymisen kanssa, että tiedän ihan hyvin, että yhteiskunnassamme tulee kaikkien asiaan vaikuttavien tahojen yhdessä käyttää kaikki keinot, kääntää kaikki kivet, ja keksiä vielä pussillinen uusiakin koulutuksen ja työelämän poluilta syrjäytymiseksi. Aina sen keinon ei kuitenkaan tarvitse olla koulu. Paljon useammin se voisi olla työ, tai ainakin työnomainen toiminta, esimerkiksi tuettu oppisopimus tai työpajatoiminnan opinnollistaminen.

Kaikille ei koulunkäynti käy, mutta toisilta se luontuu. Tunnen myös sen verran opettajia - yhden erityisen läheisesti - ja olen itsekin kyseisessä työssä kokeillut, joten tiedän, että opettajan harteille ei voi eikä saa laittaa vastuuta oppilaiden primaarisosialisaation kupruista.

Koulu on oppimisen paikka. Ne, joilta ei onnistu varsinaisessa lukujärjestyksessä pysyminen, voisivat edes koettaa olla ihmisiksi jotta ne, jotka haluavat, voisivat keskittyä siihen lukujärjestykseen.

Olen kirjoittanut täällä aikaisemmin (8.11.2010) kokemuksistani koulukiusattuna. En ole katkera kiusaajilleni. Sen sijaan minulla on nollatoleranssi niitä opettajia kohtaan, joilla ei ole nollatoleranssia koulukiusaamista kohtaan. Koulukiusaaminen teki minulta mahdottomaksi yläasteella kemian ja fysiikan oppimisen: kokeissa luntattiin avoimesti ja luokkatovereiden niskaan kaadettiin vettä. Ja kun opettaja ei puuttunut tähän mitenkään, ilmoitin lähteväni rehtorille voidakseni vaihtaa opetusryhmää. Mihin opettaja toivotteli minut Sveitsin armeijaan, minut, senkin sivarin.

Ensimmäisessä uuden opettajan kokeessa kävi ilmi, että oppimiseni oli tosiaan kärsinyt vahingon. Sain viisi ja puolikkaan. Nautittuani luksusluokan opetusta yhden lukukauden, koenumeroni oli noussut yhdeksään ja puoleen. Tämä opettaja tapasi aloittaa tunnit heittämällä opetusryhmän 12 oppilaasta 8 käytävään. Me neljä saimme nauttia loistavasta opetuksesta, ja ne kahdeksan saivat istua käytävällä kuin kanat orrella. Aina välillä kävi opettaja tarkistamassa, että siellä nököttivät.

Varmaan ne sinne ekaan ryhmään jääneet tykkäsivät opettajastaan. He kun saivat riekkua siellä luokassa kuin pellossa. Minun näkökulmastani Kalervo Pääskysen oppimestarimainen, brittihuumorilla ryyditetty kirjakielinen luennointi voitti Piiparin häröilyn 10-0.

On siis mitä tarpeellisinta, että oppimisvaikeuksiin ja huonoon koulussa viihtymiseen kiinnitetään huomiota. Kaikkien. Myös hyvien oppilaiden vaikeuksiin. Eriytettäköön opetusta jos ei muuten onnistu.

Moniavioinen pyytämättä ja yllättäen

Näyttääkö kuvan esittämä mieshenkilö todellakin niin viriililtä karjulta, että hän voisi pitää samanaikaisesti kaksi naista, tyydyttäen heidän kaikki tarpeensa?
Kuva: Ilja K. Hakala

Muutin Norjaan reilut kolme viikkoa sitten, tehden asiallisessa järjestyksessä muuttoilmoituksen Helsingin maistraattiin ja Norjan likningskontoretiin. Muutin Oslossa työtä tekevän laillisesti vihityn vaimoni luokse, ja omistamaamme asuntoon Helsinkiin jäi opintojaan aloitteleva ja Helsinkiin vastikään muuttanut puolisoni pikkusisko, joka opintonsa rahoittaakseen on hakenut opintotukea Kelasta.

Kela lähestyi puolisoni siskoa kirjeellä, jossa todetaan, että koska hän asuu yhdessä mieshenkilön kanssa, hänen on todistettava että suhteemme on puhtaasti platonisella pohjalla jotta hän voisi saada opintotukipäätöksen. Kela toimii siis syyllinen kunnes toisin todistetaan -periaatteella; oletuksena on, että eri (sic!) sukupuolta olevat, saman katon alla asuvat henkilöt ovat automaattisesti avoliitossa, eli siis harrastavat seksiä keskenään. Ei ihme, että opiskelevaiset ihmiset lykkäävät pariutumistaan, kun siitä kerran on tehty näin hankalaa...

60-70 -lukujen sosiologisen ajattelun läpäisi läpivaltiollistuminen; tällä aikansa analyytikot tarkoittivat sitä, että yhteiskunta valtaa aina uusia elämänalueita ihmiselämässä, ulottaen lonkeronsa heidän arkeensakin. Tästä myös seurasi, että kansalaiset tulivat riippuvaisiksi valtiosta, esimerkiksi luovuttaen yhä suuremman osan esimerkiksi kasvatustehtävästään yhteiskunnalle, eli sosiologisella kielellä, primaarisosialisaatio korvautui sekundaarisosialisaatiolla, ja heidän toimeentulonsa tuli yhä riippuvaisemmaksi sosiaaliturvasta. Yksilöt muuttuivat kansalaisiksi, ja nyttemmin yhteiskunnan asiakkaiksi. Kulttuuristakin on tullut yhä enemmän valtiollisissa instituutioissa tehtailtua sisällöntuotantoa, jota suunnitellaan työryhmissä ja raportoidaan, ja nyt ruohonjuuritasoa yritetään ujuttaa taas takaovesta sisään.

Viime hallituskaudella Oikeusministeriö perusti kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman, joka jähmetti kansalaisten osallistumisen yhteiskunnalliseen elämään kansalaisjärjestöihin. Briljantti sosiologikollegani Eeva Luhtakallio totesi viime syksyisessä Stoan luentosarjassa "Kasvun paikkana kansalaisyhteiskunta", että koko termi kansalaisvaikuttaminen taitaa olla jonkun todellisuudesta vieraantuneen virkamiehen keksintö. "Öö, miksikäs sitä nyt sanotaan, kun ihmiset tekevät jotakin..?"

Ranskalainen Michel Foucault on kuvaillut kirjassaan Tarkkailla ja rangaista totalitaarisia laitoksia panopticon -käsitteellä, jonka ideana on keskitetty, yksipuolinen tarkkailu. Auktoriteetti kykenee näkemään kaikkien alaistensa liikkeet 24 tuntia vuorokaudessa ilman että he itse kykenisivät näkemään, että heitä tarkkaillaan.

Kela tietää kansalaisista monenlaisia asioita. Esimerkiksi minusta Kela tiesi sen, että asun - tai siis asuin - Helsingissä ja henkilötunnukseni, mutta ei sitä, että olen laillisesti naimisissa, vieläpä varmuuden vuoksi kahteen kertaan vihitty saman henkilön kanssa, sekä maallisin että kristillisin menoin. Kelassa pitäisi tietää, että Suomessa on kaksinnaiminen - siis samanaikaisesti kahden henkilön kanssa -kielletty, ja tämä koskee kaikkia rekisteröityjä parisuhteita.

Nyt kuitenkin Kela on ollut väärässä. Ei, en ole harrastanut seksiä vaimoni siskon kanssa, vaikka tämän oletuksen pitäisi kai hivellä miehistä itsetuntoani.

Seuraavana päivänä kuitenkin vaimoni sisko sai Kelalta uuden kirjeen, jossa todettiin, että edellinen kirje oli aiheeton ja lähetetty vahingossa. Minulle ja vaimoni siskolle on siis myönnetty avoero, meidän sitä edes itse hakematta, suhteesta, jota ei ole koskaan ollut. JIPPII!

Toivoa vain sopii, että vaimoni antaa minulle hairahdukseni anteeksi, eikä ano avioeroa.