Suomi on maailman kuudenneksi kilpailukykyisin maa. Tarkemmin sanottuna, Suomi on maailman kuudenneksi kilpailukykyisin talous. Edelläsanotusta hätäinen voisi tehdä johtopäätöksen, että maa=talous.
Mitä sitten kilpailukyky tarkoittaa? Miten se mitataan? Onko kilpailukyvyn mittaamisessa oleellista se, että valtio on kilpailukykyinen, talouden toimintaympäristö (jossa valtio on vain yksi tekijä, luoden finanssipolitiikallaan edellytykset yrityksille), yritykset vai yksittäiset kansalaiset, ymmärrettynä yrittäjinä tai kuluttajina ovat kilpailukykyisiä? Kilpailevatko he keskenään vai kaikkien muiden maiden yrityksien ja kansalaisten kanssa? Mitataanko kilpailukyky ostovoimana, tuotantona vai kenties patentoitujen innovaatioiden määränä per asukas?
En muista koskaan nähneeni missään ainuttakaan kilpailukyvyn määritelmää. Varmaankin kilpailukyky lasketaan yhdistelmänä erilaisista talouden mittareista, mutta mitä ne ovat? Ja miten ne lasketaan, ja miten eri mittarit painotetaan?
Kilpailukyky on nykyajan mantra, jota toistellaan väsymiseen asti, ja uskonnollinen opinkappale, jonka sisällön tunteminen ei näytä olevan välttämätöntä termin sujuvalle käyttämiselle.
Kilpailukykypuheissa kaikki yhteiskunnallisen toiminnan osa-alueet alistetaan taloudelle. Esimerkiksi kaupungin omistamasta maasta pitää ulosmitata mahdollisimman nopeasti mahdollisimman suuri voitto esimerkiksi myymällä se rakennusyhtiölle asuntomaaksi, vaikka pitkällä tähtäimellä voisi olla kannattavaa, että maa säilytettäisiin virkistyskäytössä, mikä taas on pitkällä tähtäimellä, nk. kestävän kehityksen elinkaariajattelulla kansanterveydellisesti ja kansanterveydellisesti kannattavaa. Kilpailukyvyn suure taitaakin olla euroa/dollaria per aikayksikkö.
Kilpailukyvyn kaikkivoipuus näkyy myös siinä, miten valtioneuvoston alaiset laitokset velvoitetaan tekemään tulossopimuksia, joissa ne velvoitetaan tuottamaan sitä mitä niiden missio määrittelee. Esimerkiksi musiikkikonservatorioiden pitää tuottaa musiikkisäilykkeitä vientiin, ja sairaanhoitoyhtymän tulee tuottaa hopoja eli hoidettuja potilassuoritteita, viis siitä, mikä on lopputulos potilaan eli asiakkaan kannalta, kunhan yksikkö toimii tehokkaasti, panos-tuotos eli input-output-periaatteella.
Yhteiskunnassamme vallitseva kilpailukykyajattelu johtaa siihen, että jokainen taloudellinen toimija toimii atomistisesti, ilman minkäänlaista vastuuta kokonaisuudesta. Tällöin lopputulos tai toiminnan laatu kansalais-asiakkaalle on sivuseikka. Esimerkiksi heikosti parannettavat potilaat tulee lykätä toiselle laitokselle tilastoja rumentamasta ja heikosti työllistettävät työttömät tulee siivota työllistämiskursseille työttömyystilastoja rumentamasta.
Suomessa tavataan ylpeillä jopa sillä, kuinka "tehokas" koulujärjestelmämme on. Menestys Pisa-tutkimuksissa ei kuitenkaan johda esimerkiksi nobel-palkintoihin, elämänhallinnasta puhumattakaan. Jos kilpailua korostava yhteiskuntamme ei suoranaisesti ruoki oman elämän hallintaa, silloin on pakko tehdä irtiotto.
Samassa Hesarissa - 9.10.2008 - jossa Suomen kilpailukyvykkyyttä juhlittiin, kerrottiin myös suurelle yleisölle melko tuntemattomasta kuopiolaisesta kirjailijasta, Jouni Tossavaisesta, joka täytti 50 vuotta. Tossavainen kertoo tulotasonsa pudonneen kolmasosaan hänen siirryttyään siksi, minkä hän koki kutsumuksekseen, missä hän koki hyödyttävänsä eniten myös yhteiskuntaa, eli siirryttyään toimittajasta vapaaksi kirjailijaksi. Tossavainen on onnistunut hyppäämään pois oravanpyörästä, jossa ihmisarvo mitataan suorituksina; tästä kertoo sekin, että hän ei laske kilometrejä sykemittari ranteessa lempiharrastuksensa parissa, juostessaan. Hän vain juoksee, ei kuten Forrest Gump, koska ei muuta osaa tai kuten elinkeinoelämän tuotannontekijä, joka on tuomittu kujanjuoksuunsa.
Tossavaisia pitäisi olla paljon enemmän.
Julistan kilpailun avatuksi: otan ehdotuksia vastaan kilpailukyvyn määritelmiksi. Paras palkitaan säilykkeellä, jonka sisällöstä voidaan sopia parhaan ehdotuksen antajan kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti