Kasinopelaamista auringonlaskun energiaan kaupungin rahoilla

"Fennovoiman osakkaiden pitää päättää lokakuun loppuun mennessä, lähtevätkö ne rakentamaan ydinvoimalaa Pyhäjoelle", vaikka "Uuden ydinvoimalan kokonaishinnasta ei vielä ole tietoa. Hinta kerrotaan vuoden loppuun mennessä" (lähde: Jukka Relanderin referoimana Ylen Uutiset)

Tämä tarkoittaa sitä, että ydinvoimalalla on avoin piikki, johon kaupunginjohtaja Jukka-Pekka Ujula haluaa lausunnollaan Porvoonkin liittää. Toivoisin vastuullisempaa taloudenpitoa kotikaupungissani kuin kasinopelaamista auringonlaskun energialla.

Ydinvoima ei ole ainoa vaihtoehto fossiilisille polttoaineille, saati kannattavin. Toisessa kotimaassani Norjassa öljyfirmat ovat varautuneet öljyn loppumiseen kasvattamalla spinoffeikseen huomattavan konsulttibisneksen kehittelemään uusia liiketoimintamahdollisuuksia, joita ei ole aivan vähän voimakkaasti kasvavan cleantech-sektorin eli puhtaan teknologian ja uusiutuvan energian ympärillä. Norjalla ei mene vallan huonosti, ja Sköldvikillä on samankaltaisia mahdollisuuksia toimia Suomen uuden talouskasvun veturina. Olisi vastuutonta jättää nämä mahdollisuudet käyttämättä.

Suomen cleantech-sektorin vahvuuksina ovat energiatehokkuus, uusiutuvan energian hyödyntäminen, jätehuolto ja kierrätys. Näissä meillä on osaamista vientituotteeksi asti. Alan pk-yritysten kasvuennuste on tälle vuodelle 29%, mutta myös perinteiset suuret teollisuusyritykset laajentavat yhä enemmän toimintaansa sektorille. Neste on jo nyt Suomen kolmanneksi suurin cleantech-yritys.

Porvoossa äskettäin käyneen ympäristöministeri Ville Niinistön mukaan Suomen cleantech-sektorilla on potentiaalisesti valtava markkinakysyntä Kiinassa, joka on ymmärtänyt puhtaan ympäristön kilpailukykytekijäksi. Tämä ei perustu toiveajatteluun, vaan keskusteluihin Kiinan ympäristöministerin kanssa. Niinistön mukaan ydinvoimaan satsaaminen on paitsi turhaa, myös vastuutonta, sillä Pyhäjoen hanke tulee joka tapauksessa kaatumaan kannattamattomana. Vihreiden realistisena tavoitteena on luoda Suomeen vuoteen 2020 mennessä 50 000 uutta työpaikkaa cleantech-sektorilla. Hyödynnettäköön kotimaista osaamispotentiaalia sähkönviennin asemesta!

Michael Perukangas
Porvoonseudun Vihreiden puheenjohtaja

Kirjoitus julkaistiin viikonvaihteen Uusimaassa.

Hyvinvointivaltio nöyryyttää norjalaisen tytön

Tatu, joka on antanut nimen ja kasvot luultavasti silkkaa naiiviuttaan joidenkin mielestä elämäntapaintiaaniudelle eli sille, kuinka on mahdollista saada tonni puhtaana käteen kuussa tarvitsematta tehdä mitään muuta kuin keskeytellä työllistämistoimenpiteitä, on herättänyt paheksunnan myrskyn aina Kokoomusta myöten, jossa nolostuminen vuoristoneuvoskavereiden kavalluksista on naamioitu huoleksi nuorison ohjausresurssien puutteesta. Toisaalta tuoreen Ylen uutisen mukaan toimeentulotukea alikäytetään, koska kansalaiset eivät osaa tai jaksa hakea, kun hakemuksen liitteiksi vaaditaan paljon tositteita, joista osa, kuten talokirjanote, maksaa eikä hakukuluja saa takaisin toimeentulotuessa. Toinen hakemista vaikeuttava tekijä on hakemisen kokeminen leimaavaksi: tositteiden vaatiminen viestii hakijalle, että tätä pidetään hänelle kuuluvien etujen väärinkäyttäjänä, ellei hän toisin todista. Eivätkä töykeät vahtimestarit auta asiaa yhtään; itse muistan keväältä 2011, jäätyäni viimeksi työttömäksi Pohjois-Haagan Hopeatien sosiaaliasemalta todellisen kerberoksen, joka oli hyvin tietoinen jumalasemastaan.

Hakeminen voi siis eri syistä olla vaikeaa. Tätä valaisee edesmenneen äitini toinen aviomies, norjalainen ratikkakuski, joka työttömäksi jäätyään tuskastui jouduttuaan kirjoittamaan päivärahahakemukseensa 28 kertaa sanan "tytön", hänellä kun ei suomen kielen kirjallinen osaaminen ollut ihan hakijalta vaadittavalla tasolla. Taisi tosin olla lukihäiriöinen norjakin, niin bokmål kuin nynorskikin jo päässyt unohtumaan 18 Suomessa asutussa vuodessa. Eikä toimeentulotuenkaan hakeminen aivan helppoa ollut, hän kun luuli hakevansa "toimeentukituloa".

Systeemin hyväksikäyttöä suurempi ongelma on siis kyykyttävä byrokratia. Onneksi sentään päivärahahakemukseen riittää kun osaa kirjoittaa "työtön" yhden kerran. Ei tarvitse enää osata olla 28 kertaa kuukaudessa työtön, vaan on ihan ok olla 27 päivää kuukaudesta vaikka tytön.

Tämän bloggauksen otsikkoa klikkaamalla voi lukea mainitun Ylen uutisen etuuksien alikäytöstä.

Rasistiset rahoituslaitokset

Eilen uutisoitiin maahanmuuttajasta, joka oli perustanut Suomessa yrityksen, ja jolle Osuuspankki kieltäytyi myöntämästä verkkopankkitunnuksia, koska hänellä ei ollut säännöllisiä tuloja Suomessa. Päätös osoittaa kaksi asiaa:

1) Pankit eivät tunne yrittäjyyden luonnetta. Ei tietenkään yrittäjällä ole säännöllisiä tuloja. Jos olisi, silloin kyse olisi lumeyrittäjyydestä, eli yrittäjyydeksi naamioidusta palkkatyöstä.
2) Pankit ovat rasistisia. En tiedä, mistä maasta tämä yrittäjäpoloinen oli kotoisin, mutta näköjään pankit - ainakin Osuuspankki - haluavat kaikin keinoin estää maahanmuuttajia kotoutumasta, hoitamasta itse asioitaan, maksamasta laskujaan, puhumattakaan suuremmista hankinnoista, joita kuka hyvänsä joskus joutuu tekemään, alkaen sängystä aina autoon asti (kyllä kai joku voi tarvita sellaistakin). Pankit eivät myöskään tiedä sitä, että yrittäjällä tulee olla toimintansa aloittamiseen sellaisia investointitavaroita kuin vaikkapa tietokone, ja harva maahanmuuttaja, etenkään aloitteleva yrittäjä, voi sellaisia ostaa käteisellä. Tarvitaan siis luottoa, ja sitä pankit ovat myöntämättä.

Asuessani Norjassa vuosien 2007-2009 aikana, ei perheelleni myönnetty luottoa välttämättömien huonekalujen hankkimiseen, vaikka tulot olivat kunnossa. Onneksi ne olivat sen verran kunnossa, että ne saattoi ostaa. On kuitenkin ihan kohtuutonta syyllistää maahanmuuttajia siitä, jos he joutuvat käyttämään sosiaalipalveluita (joita heille ei muuten myönnetä yhtään kantaväestöä avokätisemmin viime viikkoisten johtavien sosiaalityön asiantuntijoiden mukaan) kun pankit ja muut rahoituslaitokset eivät heitä pidä edes täysinä ihmisinä.

Tämän todistaa tämän bloggauksen otsikon alta löytyvässä jutussa haastateltu pankinjohtaja, jonka mukaan pankin asiakkaan pitää ymmärtää suomenkielinen sopimus. Joten taitaa myös ruotsinkielisten olla parempi asioida muualla kuin Osuuspankissa. No, onneksi heille on ainakin Ålandsbanken, Handelsbanken ja Aktia, ja onhan Nordeakin yhteispohjoismainen rahoituslaitos. Kun maahanmuuttajien realistisin työllistymismahdollisuus on oman yrityksen perustaminen, tätä rasistiset rahoituslaitokset eivät saisi vaikeuttaa kohtuuttomasti. Peräänkuulutankin pankeilta yhteiskuntavastuuta muussakin kuin yhteiskuntavastuuraporteissa.

Ei kannata valmistua

Saatuani maisterin paperit jo reilut 15 vuotta sitten, olen hyväksyttänyt ainakin noin kolme väitöskirjasuunnitelmaa. Yksi musiikin kuluttamisaiheinen hylättiin kun se oli liikaa kulutussosiologiaa, liian vähän musiikkia. Tai päinvastoin.

Viimeisin yritelmäni noin vuodelta 2007 on ollut kaupunkipuistoaiheinen väitöskirja. Tai Keskuspuisto. Tai kaupunkimetsä. En ole ihan varma.

Jos jotakin tekosyytä haluaisin käyttää siihen, että olen synnyttänyt turhia toiveita suuresti arvostamassani professorissa ja syönyt yliopiston (siis veronmaksajien) resursseja turhaan, niin on tähän seitsemään vuoteen mahtunut ainakin yhdeksän muuttoa, yksi isäksi tuleminen, yksi avioero, yksi kihlaus ja avoliitto, kolme työpaikkaa ja kaksikymmentäkaksi työsopimusta.

Olen nauttinut tutkimisesta suuresti, ja olen kehdosta hautaan tutkija. Minulla on kaikkiin töihini ja elämääni yleensäkin tutkijan asenne. Toinen perusjuonne, joka leimaa kaikkea tekemistäni, on aktivismi, ja tässä tapauksessa nyt viimeisimmässä meneillään olleessa tutkimusprojektissani toimin oikeastaan kolmessa roolissa: tutkijana, aktivistina ja kunnallispoliitikkona, eikä ole ihan selvää, mikä on muna ja mikä kana.

Ei kaikkea, mikä kiinnostaa, ole pakko ammatillistaa. Eihän kunnallispolitiikastakaan saa palkkaa, saati kansalaisaktivismista. Tutkia voi aivan hyvin harrastuksenakin, jos vastaan sattuisi tulemaan kiinnostavia juttuja. Itse asiassa tutkiminen on vapaaehtoistyötä, tai lienee mielenterveydelle parempi ja realistisempaa suhtautua siihen sellaisena kuin yrittäjyytenä, jollaiseksi se paljolti on tehty, kiitos pätkittäisen palkanmaksun, kyseenalaisen sosiaali-, eläke- ja työttömyysturvan, lomista puhumattakaan.

Jos sitäpaitsi aikoisin joskus vielä ja taas viritellä uudestaan jo hyvän matkaa tekemääni väitöskirjaa, ensin minun pitäisi saada selvyys siihen, missä määrin ja voisinko käyttää tai jotenkin hyödyntää jo tähän mennessä kirjoittamaani yli 100 sivua. Sitten minun pitäisi selvittää, minä lukukausina näistä noin 13:sta tai 14:sta olen maksanut lukukausimaksun, vai olenko, ja milloin olen ollut kirjoilla ja mitkä opinnoistani on viety opintorekisteriin, onko Norjassa opiskelemani hyväksiluettu ja niin edespäin. Sitten pitäisi vielä miettiä sitä, olisiko tutkimukseni kieli englanti (kuten tähän saakka) vai suomi, ja täyttääkö tieteellinen kirjoitustaitoni ylipäätään mitat ja jos ei täytä, kävisinkö sitten tieteellisen kirjoittamisen kursseja.

Edellämainittujen seikkojen valossa alkaa olemaan yhä selvempää, että väittelemiseni edessä on sen verran monta mutkaa, että minulla ei ole edellytyksiä selviytyä niistä kaikista, eikä näitä mutkia voi ohjauksella suoristaa. Ylipäätään olen 15 vuoden aikana kovin vieraantunut yliopistomaailmasta, koska olen pitkälti ollut vapaa taiteilija. En tiedä esimerkiksi sitä, miten tietokantoja voi käyttää hyväkseen tutkimuksessa koska hädin tuskin tiedän sitä, mikä on tietokanta. Enkä tiedä, mikä on niin sanotun yliopistouudistuksen sisältö esimerkiksi ainakaan siitä syystä, että en tiedä, miten se suhtautuu siihen, mitä yliopisto oli ennen, koska en ole työskennellyt yliopistolla vuoden 1991 jälkeen.

Itse asiassa minulla olisi kaksi syytä valmistua: yliopistoni, tiedeyhteisön ja professorini takia. Jotta he saisivat minusta yhden tuloksen, vaikka sitten kuinka tehottomankin. Toinen syy voisi liittyä mahdolliseen itseylpeyteeni: ei kai se ole hyvä olla tekemättä asioita loppuun. Painava syy kuitenkin olla valmistumatta ovat työmarkkinat: niissä töissä, joita olen viimeisinä vuosina voinut realistisesti hakea, väitöskirja ei auta yhtään. Päinvastoin, monessa tapauksessa olisin vielä nykyistäkin rankemmin ylikoulutettu ja herättäisin vielä nykyistäkin enemmän epäilyjä työnantajissa, että voiko tuo nyt muka sopeutua näinkin rutiininomaiseen työhön ja käyttääkö tuo tätä vain ponnistuslautana. Jo nyt maisterina merkonomien markkinoilla minua toisinaan on pidetty norsuna porsliinikaupassa, ei onneksi sentään aina niin että olen töitäkin saanut. Minulle on aivan selvää, että tieteelliselle uralle vievä juna on jo mennyt, ja sitäpaitsi tutkijan"uralla" kömpivä asuntovelallinen nukkuu yönsä vielä minuakin huonommin.

Hukkaan ei ole kuitenkaan tämä opiskelu slash tieteentekoyritys mennyt. Soveltaen Koivisto-Bernsteinia, tärkeintä ei ole päämäärä vaan liike, eli tutkimus on itsessään ollut äärimmäisen palkitsevaa, ja on edelleenkin. En nimittäin koskaan lopeta tutkimista, eikä minua tarvitse vastaisuudessakaan kahta kertaa houkutella mukaan tutkimusprojekteihin - kuten mihinkään muuhunkaan sisällöllisesti palkitsevaan vapaaehtoistyöhön tai muuhun mahdollisuuteen olla tekemässä kiintoisia juttuja kivojen ihmisten kanssa - omalla ajallani ilman palkkaa tai mitään varmuutta siitä, että tästä nyt mitään koskaan tulisi.

Kouluruotsin vastustaminen on pimeyttä, suvaitsemattomuutta ja ahdasmielisyyttä

Yleisradion gallupin mukaan 60% suomalaisista vastustaa pakkoruotsia. Siihen, mistä kouluasteesta on kysymys, kysely ei anna eväitä ottaa kantaa, joten huonosti kysytty. Ymmärrän kyllä, että tulevan joutsenolaisen levyseppähitsaajan on vaikea nähdä syytä siihen, miksi pitäisi ymmärtää, että diskussionens vågor går höga.

Ihmiset muuttavat eikä lasta voi tuomita asumaan koko ikäänsä syntymäpaikkakunnallaan. Pakkoruotsin poistaminen syrjäyttäisi julkisten virkojen hausta suuren osan suomalaisista, jotka eivät näe ruotsin kielen valitsemista reaalisena, koska eivät siihen missään omassa arjessaan törmää.

Voisi olla ehkä ihan paikallaan rajata virkamieskielitaito tuleville virkamiehille eli ylioppilaille ja karsia perusopetuksen oppimäärää, vaikkakaan eivät ylioppilaat enää mitään sivistyneistöä edusta, vaan lukiokin on valitettavasti monelle päivähoitopaikka. Tämä on kuitenkin opinnonohjauksen ongelma, ei suomenruotsalaisten.

RKP:n argumentti, jonka mukaan ruotsia on hyödyllistä osata, koska tämä avaa meille pohjoismaiset työmarkkinat, on valehtelua. Norjan työmarkkinoilla paras mahdollinen kouluruotsini ja luontainen kielellinen lahjakkuuteni ei riittänyt muuhun kuin siihen, että Manpowerin konsulentti ehdotti minulle taksin ajamista ilman ajokorttia.

Mutta, mutta. Ilman vakavasti otettua pakkoruotsia en olisi myöskään tullut opiskelleeksi Oslossa kaupunkimaantiedettä. Olisin myös syrjäytynyt poikani elämästä, poikani, jolle suomi on "vain" isän kieli. Minulta olisi jäänyt myös kaksi viimeisintä työpaikkaani saamatta ilman kohtuullista ruotsin kielen taitoa. Ilman toisen kotimaisen taitoa olisin ollut yhteiskunnan elättinä mahdollisesti viimeiset kaksi ja puoli vuotta. Semmoinen on työtilanne tällä hetkellä Suomessa ja yleisemminkin Porvoossa.

Kaikki elämässä ei voi olla aina kivaa. Piti koulussa syödä puuroakin, enkä tykännyt koulussa pesäpallosta, ja se olikin minulle traumaattisempaa, olla osumatta palloon kuin opetella epämääräisiä verbin taivutuksia, jotka nekin tultaneen poistamaan. Ei ollut kivaa sekään kun sain toimia yliopistossa virkamiesruotsin ryhmässäni käytännössä apuopettajana, kun suurin osa silkkaa hurrivihaansa ei osannut edes en- ja ett-sukuja.

Jos siis RKP:n argumentit "pakkoruotsin" puolesta ovat kyseenalaisia, niin useimpien kouluruotsin vastustajien maailmankuva edustaa sellaista pimeyttä, suvaitsemattomuutta ja ahdasmielisyyttä, että minun on helppo valita puoleni, avoimemman, kansainvälisen ja ylipäätään kommunikoivan Suomen puolesta. Ei ole minun ongelmani, jos jollekin on jäänyt ylisukupolviset traumat 20 perheestä.

Kirjoitus julkaistiin Uusimaassa maanantaina 26.8.

Sähköinen palvelu estää sähköisen asioinnin, vol. II

Kirjoitin täällä kohta kaksi ja puoli vuotta sitten kokemuksistani norjalaisesta sähköisestä viranomaisasioinnista, eritoten siitä paradoksista, miksei ulkomaalaisia osoitteita voi ilmoittaa sähköisesti kun niitä on aika hankala asioida paikan päälläkään esimerkiksi siksi että sattuu olemaan ulkomaalaisessa osoitteessa, ja tämä siksi, että sähköinen osoitteenmuutoslomake tunnistaa vain nelinumeroisia postinumeroita. En olisi mitenkään uskonut tuolloin, että samalla asiattomuudella asioidaan edelleenkin, asuttuani pois maasta kohta jo neljä vuotta. Ainoastaan yksi asiattomuus on muuttunut: kun tuolloin osoitteenmuutos käskettiin tekemään lähettämällä passin kopio kirjallisen, vapaamuotoisen osoitteenmuutoksen vahvistukseksi, nyt tämä asiointi on onnistumatta käyttämällä ihan oikeaa lomaketta. Tai siis väärää.

Tällä kertaa Norjan Kelaa vastaavan laitoksen, NAV:in virkailija kehotti minua ilmoittamaan osoitteenmuutoksesta lomakkeella, jolla ilmoitetaan muuttuneista pankkiyhteystiedoista. Seurauksella, että se tuli bumerangina takaisin. Tai siis ei aivan bumerangina, vaikka tästä Itellalle tunnustus: osasivat jäljittää minut herra ties kuinka monen osoitteen kautta, kuudessa päivässä. Kirjeen mukana oli tuherrettu lappu, jossa pyydettiin ilmoittamaan pankin katuosoite, vaikka eihän tässä ollut pankkia tarkoitus ilmoittaa vaan kotia. Olin antanut tosin lomakkeessa tiedoksi varmuudeksi myös muuttuneet pankkitietoni, vaikkeivät he niillä mitään teekään, mutta kun niitä lomakkeessa kysyttiin, veikkasin, että he eivät osaa suhtautua sellaiseen lomakkeeseen, jossa ei anneta sitä mitä kysytään vaan ainoastaan sitä mitä pyydettiin, siis sitä, mistä oli kysymys. No, tämä vahvistaa sen, että osoitteenmuutos ei ole tarpeen: kyllä he minut löytävät.

Aikaisemman postauksen saman aihepiirin ympäriltä voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Äidinkielen puhuminen kielletty

"Oman äidinkielen käyttö asiakaspalvelupisteessä on kielletty." Näin sanotaan Hesarin käsiin joutuneessa SOL-siivouspalveluiden, anteeksi, eikun siis turvallisuuspalveluiden muistiossa. Tämä ohjeistus on laadittu sen jälkeen kun lentoasemalla työskentelevät somalinaiset olivat valittaneet joutuneensa esimiestensä ja kollegoidensa asiattomasti kohdelluiksi.

Minä olen työskennellyt Sol-siivouspalveluissa. Kehotan boikotoimaan kyseistä firmaa, jos kilpailutettavana on siivous- tai turvapalveluita. Kehotan myös puhumaan Solin palveluksissa ja lentokentän turvatarkastuksessa jotakin muuta kieltä kuin omaa äidinkieltään. Tosin tämä ei ole mitään uutta, jo nyt Helsinki-Vantaan oletuskieli on englanti, myös suomalaiselta suomalaiselle. Eikä tässä ole mitään uutta edes kansalliskielisillemme; moni ruotsinkielinen tietää, että Suomessa on ollut näin tiukka asenneilmasto ruotsin kieltä kohtaan viimeksi Lapuan liikkeen aikoina.

Seuraavan kerran kun menen Helsinki-Vantaan lentokentälle, puhun norjaa, ihan solidaarisuussyistä, tukeakseni somalinaisten pyrkimyksiä saada töitä Suomessa. Ei ole ihan helppoa, siis heidän työllistymisensä. Norja on paljon helpompaa.

Hesarin jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Mitt Finland är tvåspråkigt

Efter jag hade slutat med gymnasiet, där jag hade tagit den så kallade tvångsvenskan på så pass allvar att jag hade deltogit på två abikurser, hade jag tänkt på att pröva på ett år, hur det skulle vara att leva som svenskspråkig i Helsingfors. Det var i 1990.

Nu är det 2013 och jag har lärt mig att det må inte vara så lätt att vara finlandssvensk och snacka svenska i Finland även om jag inte testat på att vara svenskspråkig i praktiken.

Man väl ifrågasätta det sättet man undervisat det andra inhemska i skolorna och man kan väl också anse den största mojliga valfriheten som en ideal. Men utan tvångsvenska skulle mitt cv ha haft även flera tomma fläckor än vad som finns där nu. Jag kunde aldrig ha studerat i Norge och skulle nu ha varit arbetslös hela den perioden jag har nu bott i Borgå, d v s i två år.

Jag har till och med varit gift en gång med en finlandsvensk kvinna och jag skulle aldrig förstått vad min son skulle försoka att säga när han startade att forma sitt språksystem. Jag skulle ha blivit marginaliserad från min sons tillväxt. Han är nu 5-årig och snackar flytande tre språk, snart fyra. För det behöver man inte vara en geni, men det räcker med öppen attitud. Jag också en gång sysslade litt med en finlandsvensk kvinna. Vi hade språkpolitik i praktiken: vi bägge använde våra egna modersmål, vilket inte hade något att göra att det inte blev någonting av det.

Språken är verktyg att uttrycka sig, men också kommunikationsverktyg. Det gäller inte bara att språket formar och definierar personen men det erbjuder också en väg ut från sig själv och till någon annan person. Svenskan hotar inte vär kultur men förrikar den. Det anglosaxiska inflytandet i Finland är generellt mycket större, åtminstone bland den finskspråkiga majoriteten. Det borde man vara bekymrad för, om något, och om man anser kulturer som oförändrade och stängda systemer.

Genom att kunna språk, utvidas den etymologiska förmågan och man lär sig lättare nya språk. Genom språk förstår man inte bara filmer och sånger men människor. Är det inte bra det?

Jag stöder absolut vår tvåspråkighet, såsom jag är för all slags mångfaldighet. Mänskliga rettigheter anhör alla, också de som anses tillhöra majoriteten. Det är ju vårt samhälle, samhället till alla.

Maihintuotu paarialuokka?

Onko työperäinen maahanmuutto ratkaisu työvoimapulaan, joka jo nyt on arkipäivää monilla aloilla ja ratkaiseeko se huoltosuhteemme heikkenemisen? Kyllä. Millä aloilla meillä sitten on työvoimapulaa, ja miksi? Vastaus löytyy katsomalla, millä aloilla työskentelee suhteellisen runsaasti maahanmuuttajia.

Suomessa maahanmuuttajia näkee ainakin siivoojina, rakennuksilla, bussikuskeina ja mainostenjakajina ja erilaisissa vuokrafirmoissa. Miksi? No kun ne työt eivät suomalaisille kelpaa? Miksi ne eivät kelpaa? Koska niillä ei tule toimeen meidän asumiskustannuksissamme. Toinen syy on ovat heikot työolot, jotka ainakin vuokrafirmojen kansoittamilla aloilla johtuvat siitä, että mitä monimutkaisemmaksi työnantaja-työntekijä - ja tilaaja-tuottaja -syyseuraussuhteet käyvät, sen enemmän työ- ja palkkausehtoja kierretään vain siksi että niitä on mahdollista kiertää, vain siksi että joku toimitusjohtaja saisi tuloutettua vähän voittoja vanuatulaiselle tilillensä.

Asuin Norjassa kahteen otteeseen vuosina 2007-2009. Norjassa on monin verroin ensimmäisen ja toisen polven mamuja Suomeen verrattuna, ja siksi kai maalla meneekin niin hyvin. Siellä löytyy paskaduuneillekin tekijät. Latvialaiset ovat lapsenpiikoina, suomalaiset ovat kätilöinä, puolalaiset raksalla, ruotsalaiset kaupoissa ja pakistanilaiset ajavat taksia.

Onkin perin merkillistä, että joku vastustaa työperäistä maahanmuuttoa. Mamut pyörittävät palvelusektoria, ja tästä hyvästä antavat alentaa itsensä uuden kotimaansa paariakastiin, jotta meidän aitosuomalaisten ei tarvitse laittaa käsiämme kyynärpäitä myöten sinne. Onkin helppo tuntea ylemmyyttä heihin verrattuna, mutta ei olisi varaa. Veikkaan, että mamu se useimpien meidän pyllyt tulee vanhainkodissa pyyhkimään.

Maahanmuuttajat hyödyttävät kansantaloutta

Keskeisin kriteeri vastustaa maahanmuuttoa on ollut perinteisesti se, että maahanmuuttajat tulevat kalliiksi, koska he muka käyttävät paljon hyvinvointipalveluja. No, eivät käytä, ainakin jos on uskominen tuoretta norjalaisselvitystä.

Norjassa riippumaton NyAnalyse-tutkimuslaitos teki nimittäin selvityksen, jonka mukaan maahanmuuttajat (luultavasti selvityksessä oli kyse 1.polven maahanmuuttajista, koska Norjassa on joissakin tilastoissa selvästi enemmän maahanmuuttajia kuin selvityksessä mainitut 11%) käyttävät hyvinvointivaltion palveluista vain 4%, vaikka heidän osuutensa väestöstä on 11%.

Tutkimustulokset julkaisseen Utrop-lehden mukaan tutkimus romuttaa tehokkaasti myytin, jonka mukaan maahanmuutto olisi uhka kansantaloudelle.

Kukkona kanatarhassa naisten töissä?

Miksi naiset suostuvat tekemään miehiä pienemmällä palkalla töitä? Miksi naiset tyytyvät siihen mitä tarjotaan ja miksi miehet vaativat enemmän? Miksi naiset hakeutuvat matalapalkka-aloille? Eikö palkka merkitse heille niin paljoa kuin miehille, joten pitäisikö sitten katsoa ensisijaisesti peiliin? Aiheesta pitää puhua varovasti jottei luulla laasaslaiseksi.

Naisen euro on 83 senttiä ja tilanne näyttää jämähtäneen siihen. Miehillä ja naisilla ei ole eri palkkataulukoita, ja vähän tuo kyllä kuulostaa oudolta. Mihin palkkaerot oikein perustuvat? Vilautellaanko miehille ruskeita kirjekuoria tiskin alta? Itselleni tutuin tilanne on se, että olen ollut parisuhteessani pääsääntöisesti se vähemmän yhteiseen talouteen tuova osapuoli. Kyse lieneekin työnjaosta, erilaisista piilotetuista lisistä ja siitä, että miehet vaativat ehkä enemmän.

Olen työskennellyt aina naisvaltaisilla aloilla, ja nyt olen nykyisen työpaikkani ainoa mies. Vaistoan saavani sukupuolesta lisäpisteitä, olen saanut signaaleita, että selkeästi jo olemassaoloni on arvostettu asia työyhteisössäni. Yhdenkin miehen läsnäolo saattaa toimia eräänlaisena puskurina ainakin naisaloilla ja naisesimiehiä vastaan. Naispuolisia kollegoita ei ehkä kehdata kohdella niin räävittömästi jos työyhteisöön mahtuu yksikin mies, sillä mies muuttaa dynamiikkaa työyhteisössä, jos siellä kaikki ovat aikaisemmin olleet naisia. Joskus minua on pidetty jopa hullunrohkeana kun "uskaltaudun" "naisten työpaikkaan", keskinäisen seläntakanapuhumisen, tupperwaarailun, kyräilyn, suosikkijärjestelmien, sosiaalisten sisä- ja ulkopiirien maailmaan.

Seksisymboliksi halajavat turha toivo, ei kannata mennä naisvaltaisille aloille elleivät ne ole korkeakoulualoja. En siis lue esimerkiksi yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien kansoittamia aloja naisaloiksi vaikka ne sitä toki laskennallisesti ovatkin, ja usein myös palkaltaan: naisvaltaisuus on pikemminkin työkulttuuriin ja työyhteisön sosiaalisuuteen liittyvä piirre.

Miessihteeri tai miessairaanhoitaja eivät ole naisvaltaisilla aloilla työskentelevien mielestä kovin seksikkäitä, sen sijaan ei tarvitse olla kovin ihmeellinen könsikäs niin johan kelpaa kiiltokuvien liimailun kohteeksi hänen lokeronsa. Ei, kana ei välttämättä implikoi kukkoa.

Miessukupuolesta on naisaloilla etuakin, se suojaa kaiken maailman tupperwarekerhoilta, mutta toisaalta mies saattaa joutua hiillostetuksi, jopa kiusatuksi jos tälle ei löydy käyttöä työyhteisöstä. Ja ei löydy, jos kerran tästä ei ole ihailun kohteeksi ja jos tämä erehtyy olemaan ihailematta paikallisia mehiläiskuningattaria. Ei kannata välttämättä ryhtyä työkulttuurin muuttamisen uhrilampaaksi, kyllä ihmiselolla voi olla parempaakin käyttöä.

Ainoa kokemukseni, joka antoi syyn epäillä että kyllä henkilökohtaiset lisät saattaisivat olla jotenkin mahdollisesti sukupuolittuneitakin, oli kun opiskeluikäisenä työskentelin siivoojana ja (nais)esimiehet aina tarjosivat isojen työkoneiden ajamista vain miehille, jotka sitten saivat koneenkäyttölisiä. Tosin siivouspaikassani ei ollut mitään matalapalkkaisten naisalojen työkulttuuria homehtuneine kenen-tahansa-kanssa-naimatoiveineen: siellä oli töissä laidasta laitaan fiksua ja avarakatseista väkeä.

On tietenkin väärin että naisvaltaisilla aloilla on matala palkka, en mitään muuta väitä. Jonkun pitää hoitaa lapset, vanhukset, sairaat ja näiden paperit. Jos joku on joskus määritellyt, että töistä pitää maksaa niiden tuottavuuden mukaan, mikä sitten on tuottavuus? Eikö tulevien veronmaksajien hoitaminen jotta heidän vanhempansa pääsevät tuottamaan, ole tuottamisen mahdollistavana tuottavaa jos mikä? Eikä tietenkään ole oikein, että ainoa keino nostaa palkkoja olisi saada miehiä niille aloille, mutta kyllä se taitaa olla yksi tehokkaimmista keinoista. Esimerkiksi Norjassa on kaikissa tuntemissani päiväkodeissa mies tai miehiä töissä, ja siinä voittavat kaikki, eivätkä vähiten lapset, jotka tapaavat miehiä myös päiväsaikaan. Ja tarkoitus pyhittää keinot: minulle on ihan sama kuka ne palkat siellä saa nostettua, oli se sitten minä, joku naiskollega vai johto.

Ilman sairaalan sihteereitä, siivoojia tai lastentarhanhoitajia maailma kaatuisi siihen, että puolet aikuisista joutuisi heti jäämään pois työstä ja ne, jotka jäisivät töihin, hukkuisivat töihin ja tukehtuisivat pölyyn. Kaikesta kokopäivätyöstä pitäisikin heti säätää 2000 euron minimipalkka. Naisten kannattaa myös vaatia isompaa palkkaa, jos ei muuten, niin alakohtaisilla ja jopa alakohtaiset rajat ylittävillä lakoilla. Solidaarisuutta siis, siskot! Minä tulen ensimmäisenä mukaan, enkä siksi, että olisin joku hang around-feministi vaan yksinkertaisesti siksi, että minun osani työmarkkinoilla on naisen osa.

Alas isyys ja äitiys, eläköön vanhemmuus!

Perheitä ja perhetilanteita on monenlaisia, oikeastaan yhtä paljon kuin perheitä. Erilaisilla perheillä on erilaiset tarpeet, ja tästä seuraa se, että yhteiskuntaamme on määrätietoisesti muutettava sellaiseksi, että se tunnistaa kaikki erilaiset perheet ja tunnustaa näiden tarpeet. On muutettava sekä palvelujärjestelmää, lainsäädäntöä että asenteita, kaikkia samanaikaisesti.

Tarpeiden tunnustaminen lähtee ongelmien tunnistamisesta. Esimerkiksi käyköön meillä Suomessa varsin epätasa-arvoisesti jakautuvat vanhempainvapaat, joista miehet käyttävät noin 5% ja naiset loput.

Vähän nuorempana vastustin kaikkea kiintiöimistä, mutta nyt olen ymmärtänyt, että jos haluamme yhteiskunnan muuttuvan, sitä on määrätietoisesti muutettava lisäämällä mahdollisuuksien tasa-arvoa. Mahdollisuuksien tasa-arvo ei kuitenkaan toteudu siten, että jätämme tämän vapaasti tahtovien yksilöllisten työmarkkinasubjektien ja varmaankin näitä työmarkkinasubjekteja kaikessa varmaankin estoitta tukevien työnantajien hyvän tahdon varaan. Tämän vuoksi vanhempainvapaita on nykyistä enemmän korvamerkittävä myös ei-synnyttäneelle vanhemmalle, oli tämä sitten isä, adoptiovanhempi tai toinen äiti. Sama pätee perheille suunniteltuihin palveluihin: lastenneuvolat ovat tietysti hyvä juttu, mutta vielä toivoisi niissä vähän monipuolisempaa käsitystä vanhempien rooleista ja sukupuolirooleista, että niissä isälle varattaisiin muitakin rooleja kuin puhekyvyttömän autokuskin tehtävä ja että synnytysvalmennuksessa otettaisiin huomioon se, että joissakin tapauksessa isänä onkin toinen äiti.

Eikä siitä tarvitse olla huolestunut, että nyt yhteiskunta olisi holhoamassa ja tunkeutumassa lastenhuoneisiin, että tässä oltaisiin pakottamassa perheissä usein pääasiallisina elättäjinä toimivia isejä kotiin ja äitejä taas töihin semmoisissakin tapauksissa, jossa niitä töitä ei ole. Äidit töihin! -teemaillassa sukupuolijärjestelmän tutkija Anna Moring esitti tärkeän ja huojentavan tarkennuksen: niitä korvamerkittyjä vanhempainvapaita voi "lahjoittaa" toiselle vanhemmalle, ihan miten kussakin perheessä katsotaan parhaaksi. Mahdollisuus ei siis tarkoita pakkoa. Henkilöstä, jonka elämänkumppanit ovat säännönmukaisesti olleet minua itseäni parempituloisia, kotiin jääminen olisi mitä luontevinta. Puhumattakaan siitä, miten vanhempainvapaiden tasa-arvoistaminen mahdollistaisi omaan lapseen tutustumisen: uskon, että vahva siteeni ulkomailla asuvaan poikaani syntyi sen 8 kuukauden aikana kun vietin hänen kanssaan kotona hänen toisena elinvuotenaan.

Päivähoito on oikeasti joillekin subjektiivinen oikeus, olen sen nyt ymmärtänyt. Meillä Suomessa on yliopistokoulutetut lastentarhanhoitajat, jotka on koulutettu ajattelemaan kaikkien lapsien parasta, ja tästä uhrautumisesta kutsumustyöhön he saavat niin surkeaa palkkaa, etteivät ainakaan omia lapsiaan sillä pysty elättämään. Alan matala palkkaus lienee tärkein syy siihen, miksi miehet eivät hakeudu alalle, toisin kuin Norjassa, jossa jokaisessa tuntemassani päiväkodissa on useita miehiä. Jos Suomessa lapset haluavat siis kasvaa paitsi naisten, myös miesten kanssa, päiväkotien palkkatasoa on nostettava useilla sadoilla euroilla ja miesten kotiinjäämistä on tuettava.


"Perheillä on erilaisia tilanteita. Äideillä erilaisempia."
Ohjelmassa myös esiintynyt varhaiskasvatustieteilijä tuntui säikähtävän joka kerta silloin joku hänen ymmärryksensä mukaan oli mitenkään kyseenalaistamassa perinteistä työnjakoa, jossa äidit ovat kotona ja miehet tuovat rahat kotiin. Hän tuntui kehäpäätelmän mukaisesti uskovan, että vaikka jokainen perhe olisi kuinka erilainen, niin kuitenkin ne ovat samanlaisia. Riippumatta kunkin perheen omasta subjektiivisesta tulkinnasta omasta subjektiivisesta tilanteestaan, niin hän oli valmis estämään kaikin mahdollisin keinoin kaikki mahdolliset yritykset koetella perinteisiä sukupuolirooleja. Hän varmaankin kieltäisi päivähoidon jälkeen seuraavaksi tuttipullot. Ja ihan varmaankin kaikissa perheissä myös isät tienaavat paremmin, myös niissä tapauksissa jossa he tienaavat huonommin.


"Jokainen perhe on erilainen, mutta jokaisen äidin suhde lapseen on erityinen ja kaikessa erityisyydessään samanlainen"
Samassa ohjelmassa esiintynyt miestoimittaja taas veivasi saman virren eri säkeistöjä vastauksena kaikkiin kysymyksiin: jokainen perhe on erilainen, mutta jokaisen äidin suhde lapseen on erityinen. Tässä tullaan kehäpäätelmään, jossa äiti-lapsisuhteen erityisyydellä perustellaan se, että kaikkiin äiti-lapsisuhteisiin voitaisiin soveltaa samaa mallia, joka viime kädessä palautuu äidit kotiin-ajatukseen, jota sovellettaisiin silloinkin kun isällä - tai toisella vanhemmalla - olisi sekä työntäviä että vetäviä tekijöitä olla kotona: heikompi palkka ja oivallus, jossa lapsen kanssa oleminen saattaakin olla paljon merkitsevämpää ja rikkaampaa kuin työ, joka saattaa olla aika tylsää eikä siinä pääse toteuttamaan itseä.

Purkaisin myös kaiken mahdollisen mystiikan perheiden ympäriltä, aloittaen äitiydestä. Kun ymmärrämme sen, että jokainen perhe on erilainen, tästä seurauksena on se, että melkein jokainen kuuluu jonkinlaiseen perheeseen. Ja jos äitiydessä on jotain ihmeellistä, se on hedelmöittymisen ihme. Muuten äitiys on koko lailla arkinen asia, niin kuin vanhemmuuskin.

Kukaan ei voita mitään siinä, että korostetaan tämän varhaiskasvatustieteilijän tavoin sitä, että jos jokaisella vanhemmalla onkin lapseen erityinen suhde, niin äidin suhde se vasta erityisen erityinen onkin. Jos kerran äidin ja lapsen suhteen erityisyys ponnistaa jo imettämisestä, niin mitäs jos annettaisiin isälle äidinmaidolla täytetty tuttipullo? Mitäs jos nostettaisiin vanhemmuus kunniaan ja romutettaisiin isyys ja äitiys tai ainakin niihin liittyvät myyttiset ja piintyneet rooliodotukset?

Miksi bloggaan?

Perustin ensimmäisen blogini syksyllä 2005 perustettuani ensin Helsingin keskuspuiston suojelijoille sähköpostilistan. Tästä sähköpostilistasta kasvoi kansalaisliike ja blogista oli tarkoitus tulla kansalaisliikkeen äänitorvi ja ilmainen tiedotuskanava sekä myös tietovarasto, jonne kokoaisin kaikkea Keskuspuistoa koskevaa materiaalia. Koska en osannut perustaa nettisivua eikä sellaiseen ollut tiedossani ilmaista välinettä, perustin blogin.

Blogi tarkoitti alunperin nettipäiväkirjaa, eikä Keskuspuisto-blogia voinut sanoa nettipäiväkirjaksi. Se oli malliltaan pikemminkin nettisivu, koska se on varasto kannanottoja, lehtileikkeitä, valokuvia, uutisia, aloitteita ja lehdistötiedotteita.

Perustin samalle tekniselle pohjalle keväällä 2007 oman blogin. Miksi? Millä vaikutuksella?

Vaikutuksen mittaaminen on hankalaa. Määrällisiä indikaattoreita on kuitenkin helppo esittää. Vajaan kuuden vuoden aikana blogissani on julkaistu 1002 artikkelia. Sitä on luettu miltei 80 000 kertaa. Jotkut artikkelit osuvat johonkin ajankohtaiseen hermoon, ja niitä saatetaan klikata saman päivän - tai yleensä illan - aikana pari-kolmekin sataa kertaa. Yleensä ajankohtaisuus on taattu silloin kun sattuu kommentoimaan jotakin sellaista televisiokeskustelua, jossa on keskusteltu seksuaalivähemmistöistä tai maahanmuuttajista. Sitten on kestosuosikkiartikkeleita, joihin päädytään googlaamalla tai joita toiset ovat linkanneet. Esimerkiksi katsaukseni parhaista lenkkireiteistä, norjalaisnimien kielioppi, Malminkartano-Kannelmäki -välin tieyhteysvaihtoehtoja käsittelevä juttu ja artikkelini keikkatyöstä ovat tällaisia tasaisen vauhdin klassikoita.

Eniten luettu ei tarkoita parasta. Itse tykkään eniten esimerkiksi musiikkijournalistisista yrityksistäni, mutta toinen tykkää tyttärestä.

Yksi vaikutuksen indikaattori ovat myös nimissäni perustetut pilablogit ja kirjoituksieni kirvoittamat vastineet. Siitä tosin voi olla montaa mieltä, voiko niitä pitää menestyksen mittareina. Hommaforum ei sentään vielä kai ole huomioinut tekosiani...

Kysymykseen "miksi?" on olemassa vain subjektiivisia vastauksia. Blogini on itseilmaisukanava, itseterapiaa, sen tarkoitus on herättää keskustelua joskus provosoimallakin ja wannabe-kunnallispoliitikolle oma blogi on ilmainen mainos. Se ei pyri olemaan hakuteos, vaan pikemminkin se on kirjasto. Tarkoitukseni ei ole pyrkiä miellyttämään ketään tarkoituksellisesti. Blogini aineisto on niin monipuolista - tai kirjavaa - näistä edellämainituista syistä: koska se palvelee kaikkia näitä tarkoituksia. Olen valinnut tietoisesti linjan, jossa blogini on sillisalaatti, silläkin uhalla että satunnaiselle lukijalle se on vaikealukuinen. Blogini ei oikein käy hakuteokseksi paitsi yhdessä asiassa: millainen olen minä, Michael Perukangas. Erilaiset mielenkiinnonkohteeni - kuten politiikka - ovat osa minua, eivät päinvastoin.

Vartiainen moralisoi tutkimuksen asemesta

Vattin (Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen) ylijohtaja Juhana Vartiainen on viime aikoina kunnostautunut moralistina tutkijan sijaan. Nämä Vartiaiset tuntuvat olettavan, että työttömien työhaluttomuus on yhteiskuntamme suurin kantokykyongelma kun heitä pitää patistella mihin tahansa töihin, joiden palkkojakin sitäpaitsi vielä pienennetään. Vartiaisen keittämistä myrkyistä voi ottaa maistiannoksen allaolevasta linkistä:
http://yle.fi/uutiset/vartiainen_lehdelle_tyottomille_tyovelvoite_enemman_matalapalkkatoita/6439282

Vaikka minunkin elämääni on mahtunut lukuisia erimittaisia työttömyysjaksoja, miksiköhän ei minulle ole koskaan tullut (velvoite)työllistämisosoitusta? Vastaus: koska minulla on akateeminen loppututkinto ja ajatellaan että työllistyn kuitenkin omatoimisesti. Tämmöinen velvoitetyöllistäminen jakaa ihmiset entistä selvemmin kahteen kastiin: niihin, joilla on työllistymispakko, mutta kuitenkin työllistyminen käytännössä mahdotonta ja niihin, joille työllistyminen on oikeus ja mahdollisuus.

Jokunenkin työvoimavirkailija on tullut minulle myöntäneeksi, että työllistämisen tabu ovat toivottomat työllistettävät, joita ei virallisesti ole mutta joihin on turha tuhlata työllistämisresursseja ja joita pitäisi auttaa muin keinoin. Yleensä heidän elämäntilannettaan selkeyttäisi ja helpottaisi huomattavasti työkyvyttömyyseläke. "Eliittityönhakijoihin", eli esimerkiksi akateemisesti koulutettuihin, taas on turha tuhlata paukkuja, koska heidän oletetaan työllistyvän omatoimisesti ennemmin pikemmin kuin myöhemmin. 

Minä olen tainnut kuulua niihin eliittityönhakijoihin, koska olen saanut luottamuksellisesti kuulla vinkin näiden toivottomien tapauksien olemassaolosta sekä työttömän että työllistäjän ominaisuudessa. Työllistäjän ominaisuudessa minut on eräs TE-ministeriön virkailija auliisti sulkenut tämän ammatillisen salaisuuden piiriin: kyllä, nyt kun olet meikäläisiä, niin kyllä, on todellakin olemassa toivottomaksi luokiteltuja työllistettäviä. Sitä vaan ei saa heille itselleen sanoa, siis näille toivottomiksi luokitelluille. Itse asiassa työvoimaviranomaisten käyttämä jaottelu on paljon moniulotteisempi kuin eliitti - toivottomat. (Yhteiskunta)luokkia taisi muistini mukaan olla 5, vaikka luin kyllä koulun historiantunneilla että säätyjä olisi ollut vain neljä. Niin että kyllä työhallinnossa ihan oikeasti luokitellaan ihmisiä.


Nykyisillä työmarkkinoilla on puhtaasti sattumaa, millä puolella luukkua ihminen milloinkin sattuu olemaan. Hei, tästähän voisi kehittää leikin, sellaisen perinteisen tuolileikin uudennetun version! Kun RAY-projektirahoilla otin työharjoitteluihin ja -kokeiluihin vuosina 2006-2007 erääseen kansalaisjärjestöön kymmeniä ihmisiä, erääseen näistä harjoittelijoista törmäsin työkkärivirkailijana kun palasin ulkomaasta, jonne lähdin irtisanouduttuani perhesyistä juuri tuosta edellämainitusta työpaikasta. Mitä merkonomi sanoo valtiotieteiden maisterille työkkärissä? No, että meillä ei ole juuri nyt sinun kaltaisillesi töitä. Olet meille ylipätevä mutta epäsopiva.

Vielä niihin aikoihin kun aloittelin ensimmäisissä työpaikoissani, jotkut kutsuivat työkkäreitä työnvälitystoimistoiksi. Koska työllistämistöitä ei ole enää ollut vuosikymmeniin (paitsi ne, jota ennen sanottiin suojatöiksi), ei siis ole töitä joita välittää. Ja kun mietin TE-virkailijoiden tilannetta: 1800 euron pohjapalkalla pitäisi olla todellinen työ- ja elinkeinomarkkinoiden moniosaaja, joilla on ihmisten kohtaloita harteillansa, tämä yhtälö ei oikein toimi.


Ei toimi sekään yhtälö, jossa pannaan kyseiseen työhön soveltumattomia pakkotöihin. Voi ihan oikeasti sattua vaikka onnettomuuksia, käsitellään työssä sitten ihmisiä, koneita tai sellaisia abstraktioita kuin vaikkapa numeroita tai bittejä.

Vartiaisille voi kuitenkin mainita muutamiakin syitä, minkä vuoksi työ ei kannata tai ole edes mahdollista:
1) Silloin kun työstä jää verotuksen ja pakollisten kustannusten (asuminen, liikenne työpaikan ja kodin välillä, sähkö, puhelin, kotivakuutus, elatusmaksut jne.) jälkeen vähemmän käteen kuin mitä jäisi toimeentulotuella tai peruspäivärahalla, ongelmana ei ole se, että etuuksien taso olisi liian korkea vaan että elinkustannukset ovat liian korkeat ja että hyvinvointivaltio rankaisee karensseilla ja kohtuuttomalla progressiolla jokaisesta keikkatyötunnista. Tästä lisää alla:
http://perukangas.blogspot.fi/2011/05/keikkatyo-ei-kannata.html

2) Jos työttömälle tarjotaan työtä, jota hän ei syystä tai toisesta kykene tekemään. Näin kävi itselleni Norjassa, jossa rekrytointikonsulentti tarjosi minulle taksinkuljettajan töitä. Niitähän maahanmuuttajamiehet muutenkin siellä tekevät. Paha vain ettei minulla ole ajokorttia. Tästä lisää alla: http://perukangas.blogspot.fi/2009/12/rekrytointifirmat-tukipalveluita-vai.html

3) Jos työttömälle tarjottaisiin työtä hänen työssäkäyntialueensa sisältä, mutta kyseinen työpaikka on kuitenkin hakijalle saavuttamattomissa. Mietin esimerkiksi itse taannoin Myrskylän kulttuurisihteerin sijaisuuden hakemista. Porvoosta Myrskylään menee päivittäin aamulla 1 suora vuoro, joka saapuu 9.05 ja Myrskylästä viimeinen päivän neljästä vuorosta lähtee jo 15.45. Ei täyden työpäivän tekeminen onnistuisi.

Lisää työssäkäyntialueista:
http://perukangas.blogspot.fi/2010/11/tyossakayntialueen-gravitaatiomalli.html

Metodologiansa ja tieteensosiologiansa lukeneena yhteiskuntatieteilijänä tiedän, että tutkimus ei ole arvovapaa, muusta inhimillisestä toiminnasta erillinen saareke. On kai ihan reilua Vartiaiselta tuoda arvolähtökohtansa avoimesti pöydälle, mutta suosittelisin kuitenkin, että hän keskittyisi työhönsä vähän paremmin ja perehtyisi työttömyyden syihin, seurauksiin ja työnteon esteisiin ennen kuin menee päästämään tällaisia aivopieruja. Yleensäkin tutkijoilta vaaditaan omaan aiheeseensa perehtymistä, lieneekö tämä tutkimuspäälliköltä liikaa vaadittu?

Aivan ensimmäiseksi tahtoisin kiittää

Kiitos niille 47:lle, jotka katsoivat, että olen sopivin henkilö edustamaan heitä Porvoon valtuustossa! Itseäni en laske mukaan, ääniä tuli yhteensä siis 48.

Olo on nyt hieman tyhjä, kuten aina vaalien jälkeen kun ei tiedä, mihin vapautuneen toimintatarmonsa ja aikansa oikein käyttäisi. Onneksi saan viikon aikaa kerätä voimia ja tehdä ihan muuta. Kuten olla isä Norjassa asuvalle pojalleni, joka viettää nyt viikon kanssani.

Ensi viikolla alkavat sitten väännöt luottamuspaikoista. Vaikka valtuustopaikkaa ei nyt tullutkaan, lupaan olla mahdollisesti saamani luottamustehtävän arvoinen ja yrittää vakavasti ottaa sen substanssi haltuun, pyrkimys, johon olen vaihtelevalla menestyksellä onnistunut töissänikin. Lupaan myös jatkaa työtäni paremman Porvoon, Suomen ja ihmiskunnan hyväksi. Vaikka politiikka on joskus jopa kyyniseen taktikointiin asti käytännöllistä puuhaa, ilman idealismia tätä ei tekisi. Halu vaikuttaa omaan ja yhteiseen ympäristöön, käsitteen laajimmassa merkityksessä, on ainoa tietämäni tapa olla ihminen.

Paitsi äänestäjiäni, kiitän tuhannesti myös muita ehdokkaita! Poliittisessa vaikuttamisessa prosessi on usein oikeastaan palkitsevampi kuin lopputulos. Olen saanut laajalti uusia, hienoja tuttavuuksia puoluerajojen ylitse, mutta aivan erityisen upea porukka olimme me, Porvoon Vihreät. Olen ylpeä ja onnellinen kun olen saanut käydä jo kahdet vaalit tämän hienon porukan kanssa. Kiitos!

Wannabe-poliitikon puolisona saa osakseen useimmat poliitikon puolisona olemisen varjopuolet, ja aivan erityisen kiitoksen varaankin vielä omalle Sanna-kullalleni.

Onko kielten opiskelu pötyä?

Juhani Mykkänen väitti tämänaamuisessa Hesarin kolumnissaan, että muiden kielten opiskelu koulussa kuin englannin on pötyä. Tämän hän perusteli mm. sillä, että spagetti carbonara on samma på svenska ja että on förgäves att rengen lockar. Niin, ja työnantajatkin tietävät tämän.

Samalla logiikalla englantiakaan ei tarvitse opiskella, sillä ne osaajat, joiden palkkaamisesta nykyisin katsotaan olevan mitään hyötyä, tietävät kyllä, että formatointi ja implementointi ovat same in English.

Tunnustan, että enpä ole koulusaksaani käyttänyt työelämässä missään. Ja norjaakin vain pari kertaa: pari kertaa soittaessani eräälle norjalaisekspertakselle yrittäessäni saada häntä puhujaksi seminaariin Utsjoelle, ja nykyisessä työssäni pelästyttänyt pari norjalaista potilasta puhutellessani heitä luultavasti väärällä norjan variantilla.

Siinä Mykkänen on oikeassa, että ei kouluruotsilla kovin pitkälle pötkitä, ainakaan skandinaavisilla työmarkkinoilla. En ainakaan minä, jolle työnhakukonsulentti suositti taksin ajamista ilman ajokorttia ja joka sai tehdä ainoan palkatun tehtävänsä englanniksi. Mutta edelleenkin ratkaisematta jää, mitä haittaa kouluruotsista on minulle ollut.

Päinvastoin siitä on ollut hyötyä. Opin joten kuten norjaa käden käänteessä, ja varmastikin kirjoitan norjaa paremmin kuin aika moni syntyperäinen. Puhunkin sujuvasti, sillä en vaikene millään kielellä. Olen deittaillut suomenruotsalaisia naisiakin, eivätkä ne ole siihen kaatuneet, jos olen miettinyt, onko ett vattenglas vaiko en vattenglas kaatunut. Vai oliko se glass, jäätelö.

Sitäpaitsi eihän koulua käydä työntekoa varten. Koulua käydään elämää varten. Eikä elämääkään eletä työtä varten, vaan elämää varten. Ja elämässä oppii ja kokee monenlaista, joista joitakin asioita voi hyödyntää jossakin, ja jossakin toisessa asiassa taas ei. Enhän minä pääse hyödyntämään suomalaisen yleisurheiluhistorian tuntemustanikaan kuin pubivisoissa, joissa en edes käy, tai äänilevymusiikin tuntemustani kuin tehdessäni yleensä aika hyvin informoituja ostopäätöksiä. Eipä ole näistä tiedoista apua esimerkiksi ruokakaupassa, ei.

Ihan kuin kaikki hyödyllinen olisi suoraan hyödynnettävissä tilipussissa. Ei kaikesta elämässäni tekemästä makseta yhtään mitään. Esimerkiksi isänä olemisesta tai vihreän paikallisyhdistyksen vetämisestä. En ehkä olen käyttänyt koulusaksaani juuri missään, mutta nyt saan jopa pienen kielilisän ruotsista, englannista ja norjan lippukin löytyy rinnuksistani. Ja ymmärtäisin Gustav Mahlerin laululyriikkaakin auf Deutsch, jos välittäisin seurata. Ai niin, on tästä ihan todellista hyötyä: en tarvitse käsiohjelmaa pääsiäisen passiokonsertteihin! Ja Beethovenin ilon hymni on kaikilla kielillä blaa blaa, oli kuinka Schiller kun kirjoitti.

Juhani Mykkänen kirjoittaa siis pötyä. Kyllä kielten opiskelussa on hyvinkin paljon järkeä.

Juhani Mykkäsen kolumnin voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Kielten+opiskelu+on+ajanhukkaa/a1349060898988

Lapsilla on oikeus makaronilaatikkoon

Minä olen isä. Ei kukaan minua ole mistään isyyskokeesta päästänyt läpi, mutta olenpa kuitenkin. Sen sijaan ne ystäväni, jotka ovat antaneet kodin adoptiolapselle, ovat altistuneet ties mille seulalle, suunnilleen roskiksetkin on pengottu. Niin tehdään perhepäivähoitajillekin: roskikset pengotaan.

Vaikka joissakin kunnissa on harkinnassa siirtää päivähoito palvelusetelipalveluksi (mikä hirviösana!), niin vapaata kilpailutusta kavahtavat: huoli on turha. Ei perhepäivähoitajaksi ryhtyminen käy bisnekseksi kun se on tehty niin hankalaksi. Ja varsinkaan siinä työssä ei järkeä saa käyttää tai olla lasten kanssa. Miksi?

No kun jos perhepäivähoitaja ajattelisi että tekee ruokaa lapsille jo edellisen päivän iltana, voidakseen maksimoida sen ajan, jonka hän on lapsien kanssa, perhepäivähoitamassa, varhaiskasvattamassa, vahtimassa, tarhaamassa, antamassa virikkeitä, ei se ole sallittua. Evira kieltää sen. Evira tuomitsee päivähoitoon jätetyt lapset heitteille. Olisi varmaan parempi myrkyttää heidät kotiruoalla. Makaronilaatikot vaan pois, kiskotaan vaikka koukulla lapsiparkojen suista jos ovat erehtyneet jo maistamaan.

Suomessa sentään pidetään itsestäänselvästi lapsien (ja kaikkien) välttämättömänä perusoikeutena lämmintä lounasateriaa. Suomi on päättänyt satsata kasvavaan nuorisoonsa, oliko se 80 senttiä per asiakas-kansalainen per päivä. Syvä hatunnostokumarrukseni koulukeittäjille, jotka käyttävät mielikuvitustaan taritakseen maittavaa, terveellistä ja turvallista kouluruokaa. Toinen maa, jonka tiedän ja tunnen, eli Norja, ei taas katso, että sillä on sikamaisista öljyrikkauksistaan jakaa koululaisilleen tai päiväkotilapsilleen. Kaikissa päiväkodeissa ei ole lämmintä ateriaa. Siellä lapset kanniskelevat mukanaan matpakkeja, eväslaatikkoja, joita säilytellään huoneenlämmössä päiväkotien narikoissa. Menkää nyt hyvät ihmiset elintarviketarkastajat ratsaamaan norjalaiset päiväkodit, tiedä mitä trikiineitä sieltä saavat, maksapasteija-munavoileivistään!

Norjassa on tulossa kohta taas parlamenttivaalit. Sen tunnistaa siitä, että taas yksi puolue tekee julkisen poliittisen itsemurhan. Kaikkein varmimpia tapoja tehdä se Norjassa on esittää maksutonta kouluruokailua. Yleensä tämä sarjaitsemurhaajaporukka on SV, Sosialistiske Venstrepartiet. Jos joku puolue Suomessa olisi lakkauttamassa kouluruokailua, se tekisi poliittisen itsemurhan.

Minun lapsellani on mahdollisuus saada makaronilaatikkoa, isänsä laittamaa. Ei Saarioisten. Saatikka perhepäivähoitajien. Joskus toivoisi että järjen käyttö olisi sallittua. Sen sallisi Evirallekin.

Hanttikortti vuokralaisena

Olen ollut vuokraisäntä kerran elämässäni, minä, joka en olisi alun alkaen olevani edes yksinkertainen pikkuporvari eli torppari. Muuttaessani Norjaan halusin henkisen turvallisuudentunteen siitä, että minulla olisi paikka valmiina palatessani, sillä tiesin palaavani. Kotiin.

Kannelmäen-kodissani ehti olla muutama vuokralainen. Yksi niistä sattui olemaan hanttikortti. Nuori ihminen, joka oli patologisesti kyvytön selviytymään itse taloudellisesti. Hän oli tottunut luottamaan vanhempiensa apuun ja hyvinvointivaltion apuun ensin velkaannuttuaan kroonisesti niin että luottotiedot olivat menneet. Hän myös yritti vuokrasuhteen aikana jatkuvasti neuvotella vuokranalennusta vetoamalla milloin mihinkin, kuten lapsensa alas vetämän verhotangon romahtamiseen ja välillä uhkailemalla oletetulla juristi-isällään.

Kun asunto piti eron takia myydä, vuokralainen piti saada ulos, hinnalla millä hyvänsä. Aika paljon vuokrarästejäkin tulin antaneeksi anteeksi, sillä asialla oli kiire.

Mikä on tarinan opetus? Tarkista aina vuokralaisesi luottotiedot ja muu tausta, ei jälkikäteen vaan etukäteen. Opiskele myös Huoneenvuokralaki pilkulleen, ja opettele vuokrasopimuksen purkamisen ja irtisanomisen ero. Suomessa lainsäädäntö suojelee vuokralaista kun se taas Norjassa suojelee vuokranantajaa, joten purkamiseen ei kannata ryhtyä, sillä siitä tulee oikeusprosessi. Vuokrasopimuksen irtisanomisaika on aina vuokranantajan puolelta kuitenkin vähintään 3 kk.

Toivon tälle entiselle vuokralaiselleni kuitenkin kaikkea hyvää. En kanna kaunaa, sillä kyllä jokainen meistä voi joutua elämässään hankaliin tilanteisiin enkä aio kummitella hänen elämässään mitenkään. Toivon että hän on jo saanut asiansa järjestykseen. Suosittelen kuitenkin asunnon myyntiä ulkomaille lähtiessä, ainakin vuokralaisen tarkkaa skauttaamista. Edellisten vuokranantajien suosituksillekaan en niin painoa panisi sillä vuokralainen voi kiristää vuokranantajaa suosittelemaan.

Vertailun vuoksi kokemuksiani vuokra-asujana Norjasta löytyy oheisen linkin takaa:

http://perukangas.blogspot.com/2009/02/norjassa-pannaan-vahinko-kiertamaan.html

Nuo kaljut miehet siniristisissä takeissaan

Luulen ymmärtäväni logiikan, joka on saanut Suomessa poliittisen kanavansa Perussuomalaisten jytkynä: vieraantumisentunne omaan elämään vaikuttamismahdollisuuksista heijastuu kaiken vieraan pelkona, ja pelosta vihaan on hiuksenhieno matka. Vihan tunteen kanssa voi olla helpompi elää kuin pelon, jos tunnetaan oma minä huonosti ja koetaan ettei omaan elämään oikein voi vaikuttaa.

En minä ole pelontunteen enkä ennakkoluulojen yläpuolella. Pelkään asioita, jotka ovat todistetusti arvaamattomia ja vaarallisia, kuten skinheadeja. Vaikka tänään leikkikentällä näkemäni skinhead-isä omistautui lapselleen yhtä iloisesti kuin kuka tahansa, ei aikuinen ihminen vahingossa päätä samanaikaisesti sekä ajaa päätänsä kaljuksi, vetää yllensä pilottitakin ja ommella - tai ompeluttaa - siihen Suomen lippua. Ei se ole sattumaa.

Aikuinen ihminen on itse vastuussa siitä, millaista ideologiaa hän kannattaa  ja minkä ideologian tunnuksia hän kantaa. Vaikka tiedän, että pelko, joka usein kanavoituu avoimeksi vieroksunnaksi, pahimmillaan väkivaltaiseksi käyttäytymiseksi, usein johtaa niiden tunnuksien kantamiseen joita tänään näkemäni perheenisä kantoi, huomaan pelkääväni alitajuisesti. Ei tieto skinheadiksi ryhtymisen motiiveista minua rauhoita. Minä vilkuilen alitajuisesti sivuilleni ja kannoilleni, pälyilen olkani ylitse jostakin mahdollisesti viuhuvaa maihinnousukenkää. Olen kerran ollut muutaman senttimetrin päässä saada sellaista ohimooni, mutta en minä siksi pelkää.

Pelkään siksi, että elämä on niin sattumanvaraista: minulla voisi olla tummaihoinen puoliso tai lapsi joita vastaan hyökättäisiin. Voisin itsekin olla tummaihoinen. En halua valita puoltani, mutta jos on pakko niin olen mieluummin maahanmuuttajien ja eri syistä valtaväestöstä poikkeavan näköisten ja poikkeavaa maailmankatsomusta tunnustavan puolella kuin näiden jotka väittävät olevansa minua huomattavasti isommilla hauiksilla minunkin edusmiehiäni.

Tunnen pelossani yhteenkuuluvuuden tunnetta niiden muiden kanssa, jota vastaan nämä skinheadit ovat linnoittautuneet niin sanottujen isänmaallisten naamioiden taakse. Ei, eivät he minun takiani tätä maata luule puolustavansa. Eivät nämä isänmaallisiksi itseään luulevat ihmiset tee minun maastani parempaa paikkaa, vaikka he sanovat puolustavansa isänmaataan, joka sattuu olemaan sama kuin minun.

Maahanmuuttajat eivät rajoita vapausoikeuksiani, sen sijaan skinheadien kaltaiset ryhmät sen tekevät. Haluan voida elää omassa kotimaassani ja kotikaupungissani vailla pelkoa. Ok, ei minulla varmaankaan ole mitään pelättävää, nyt. Mutta entäs kaksi kuukautta sitten kun takissani oli Pekka Haavisto -rintanappi?

Skinheadit ovat paljon pelottavampia kuin romanit tai somalit, koska he ovat todistetusti paljon vaarallisempia. Ei yksi rauhallinen perheenisä leikkipuistossa kumoa sääntöä. Ratkaisu ei voi olla kielto ommella Suomen lippuja takkeihin, sillä totalitarismi on vakaumukseni mukaan aina väärä ratkaisu. Ja kyllä esimerkiksi Norjassa on iloinen asia pitää pipoa tai kantaa reppua, jossa on Norjan lippu, muulloinkin kuin itsenäisyyspäivänä. Itsenäisyyden ja vaurauden pitäisi olla iloinen asia, eikä sitä muuksi muuta sotaisa historiamme ja suhteellisen tuore itsenäisyytemme. Kansana muiden kansojen joukossa, ihmisenä ihmiskunnassa.

Vaalipäällikökseni on valittu...

... Nukkumatti. Edellisissä vaaleissa vaalipäällikkönäni toiminut Sam Makkonen anoi poliittista turvapaikkaa Norjasta viime vaalien jälkeen, ja sai. Nukkumatin tehtävänä on samastua nukkuvien äänestäjien maailmaan, nk. kuulostella unituntoja. Nukkumatti on päältä kova mutta edustaa pumpulinpehmeitä arvoja. Se myös edustaa maailmaa, mitä ei enää ole, sillä se on kotoisin DDR:stä. Siinä suhteessa se on kuten minä, sillä minä olen kotoisin Helsingin maalaiskunnasta.