Viikonvaihteen Uusimaassa julkaistussa jutussani ja maanantain jutussa vihreän valtuustoryhmän puheenjohtaja Jocke Lybeck todistimme, ettei ydinvoima ole kannattava investointi, mistä huolimatta Kaupunginhallitus päätti äänin 8-5 myöntää Fennovoiman hankkeelle avoimen piikin.
Kuluttaja voi äänestää onneksi jaloillaan ja antaa siten kuluttajapalautetta palvelun tehokkuudesta, tässä tapauksessa tehokkuudesta investointina ja olemattomasta riskienhallinnasta. Olen tästä eteenpäin Ekoenergia Oy:n asiakas; Ekoenergia tarjoaa sähköä halvemmalla, kotimaisilta pientuottajilta ja uusiutuvista lähteistä. Se siis tukee suomalaista pienyrittäjyyttä, ja siltikin onnistuu olemaan kannattava. Suosittelen muillekin päätökseen tyytymättömille samaa.
Valitettavasti kuitenkin noin puolet sähkölaskustani muodostuu sähkönsiirtomaksusta, joka edelleenkin tulee menemään Porvoon Energialle. Jätänkin tässä eriävän mielipiteeni monopoliasemaansa lyhytnäköisesti käyttäneelle Porvoon Energialle, ja ehdotan samalla firman nimenvaihdosta Porvoon Ydinenergia Oy:ksi.
Kirjoitukseni julkaistiin lopulta keskiviikon 22.10 Uusimaassa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vihreät. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vihreät. Näytä kaikki tekstit
21.10.2013
19.10.2013
Maakuntien miehet vaietkoot
Helsingin kaupunkisuunnittelu ei kuulu ei-helsinkiläisille. Pysykööt siellä maakunnissaan, sinne kun ovat päättäneet itsensä läänittää sen sijaan että saisivat asua Helsingissä, joka on parasta, mitä on. Autoilla sitäpaitsi ajavat kaikki, myös ne, jotka ajavat busseilla, koska niin ne maalaiset nyt vaan tekevät. Syyllistyvät kaikki yhteiskuntamme pilaamiseen, koska hajottavat yhdyskuntarakenteemme ihan tieten tahtoen, tuottamuksellisesti ja tahallaan, ymmärtämättömyyttään, pahuuttaan ja tietoisesti, varsinaiset ympäristöhitlerit.
Koska Helsinki on paras, oikean kaupungin ja hyvän kaupunkisuunnittelun mittapuu, helsinkiläisyydestä seuraa, että helsinkiläiset ovat parhaita ja viisaimpia, mistä seuraa, että helsinkiläisyys antaa myötäsyntyisen oikeuden solvata muiden kaupunkien kaupunkisuunnittelua ja muita kaupunkeja. Kaikki nuo keravat, riihimäet, surkeita epäkaupunkeja, laatikkokasoja radanvarsilla, ei suunnittelusta, miljööstä tai kaupungista tietoakaan. Puhumattakaan kaiken maailman kouvostoliitoista, ja pieksämäistä, jotka ovat niin onnettomia paikkoja, että niiden kauheus tarttuu eikä sitä moukkamaisuuden ruttotautia saa pestyä pois karhunkielellä ja mäntysuovallakaan. Pieksämäki ei lähde pieksämälläkään.
Muutin pois Helsingistä vasta kaksi ja puoli vuotta sitten, mutta tietenkin, asuttuani siellä tähänastisessa elämässäni yhteensä noin 37 vuotta, olen kiinnittynyt pääkaupunkiimme monin sitein. Suuri osa ystävistäni asuu siellä, lisäksi käyn siellä töissä. Tämä ei kuitenkaan riitä tekemään minua asianosaiseksi. Tämän vaikutelman saa siitä palautteesta, jonka saan kirjoittaessani Helsingin kaupunkisuunnittelusta.
Olen ollut yksi näistä. Siis helsinkiläisistä. Nyt porvoolaistuneena ymmärrän, että mikä minä olen toisten urbaniteettia arvostelemaan. Mikä minä olin helsinkiläisenä. Toki katson Helsinkiä ja sen suunnittelua nyt eri silmin kuin vielä ollessani helsinkiläinen. Tosin en olekaan ollut helsinkiläinen ainakaan kymmeneen vuoteen, vaan ensin munkkivuorelainen, sitten kannelmäkeläinen, sittemmin oslolainen, sitten taas vähän aikaa kannelmäkeläinen (ai niin, ehdin olemaan välissä veräjämäkeläinenkin puolisen vuotta) kunnes olen nyt asettunut Porvooseen.
Porvoolaisena koen olevani etuoikeutettu. Kotikaupunkiani pidetään söpönä kaupunkimaskottina, sellaisena kaupunkien pittoreskina chihuahana. Toisin kuin näitä järvenpäitä, joiden ainoana hyvänä puolena helsinkiläiset näkevät junan. Juna tekee niistä melkein kaupunkeja, toisin kuin Tikkurilasta tai Myyrmäestä, jotka sentään ovat Suomen kolmanneksi suurimman kaupungin kaksi keskusta. Nyt te sanotte, että ei se ole kaupunki. Oikea kaupunki on city, ja niillä on yksi keskus. Itse asiassa olen samaa mieltä, mutta millä hauiksilla te sen päätätte?
Suuri osa helsinkiläisistä on tullut jostakin muualta. Ehkä oma maalaisuus pitää peittää, todellisen kaupunkilaisuuden historiallinen ohuus, en tiedä. Siitäkö se johtuu, että niin meuhkaavat, helsinkiläiset. Nyt kuitenkin ymmärrän, mistä puheet omahyväisistä ja arroganteista helsinkiläisistä johtuvat. On aika huonosti peitelty vastuullisen yhdyskuntasuunnittelun marttyyriksi lähteminen tuo maakuntien dissaaminen, kokeilkaa seuraavaksi jotain vähän raikkaampaa argumenttia. Näen sen läpi.
Valitettavasti saamani reaktio todistaa myös vihreiden olevan edelleenkin varsin pääkaupunkikeskeinen puolue, tai ainakin vihreiden arvojen saavan eniten vastakaikua pääkaupunkiseudulla, sillä tiivistävä, metropolihenkinen ajattelu on vihreyden ytimessä. Näen kuitenkin puolueen ja myös Suomen kohtalonkysymykseksi vihreän ajattelun valtakunnallisuuden. Ei helsinkiläisillä ole yksinoikeutta määritellä, mitä vihreys on, ja mitä on hyvä kaupunki. Vai ovatko hyvä vihreät niitä, jotka määrittelevät hyvän kaupungin, ja elävät hyvässä kaupungissa?
Turpiinsaamisenkin uhalla, aion jatkossakin sekaantua Helsingin kaupunkisuunnitteluun. Sitä tein asuessani Oslossakin, mikä muuten on 15 kertaa kauempana Helsingistä kuin Porvoo, jolloin päivittäinen asianosaisuus jäi sattuneista syistä tietoliikenteen varaan. Ei tarvinnut tulla tukkimaan heikäläisten kallisarvoisia moottoriteitä, jotka aiotaan hidastaa bulevardeiksi ja sitten varmaan tukkia yksisuuntaisiksi, jotta Helsingistä ei enää vahingossakaan pääse pois, ja kohtaloksi jää jäädä Helsinkiin, eläkekiertuettaan aloittavaa Dannya mukaellen:
"Helsingissä ei asu enää helsinkiläisiä.
on vain joukko yksinäisiä, ja heitä on monta, liian monta
en tahtoisi olla yksi heistä
tahdon olla vapaa, ja hengittää havun tuoksua
täällä olen kuin vanki, lähden Kuusamoon"
Koska Helsinki on paras, oikean kaupungin ja hyvän kaupunkisuunnittelun mittapuu, helsinkiläisyydestä seuraa, että helsinkiläiset ovat parhaita ja viisaimpia, mistä seuraa, että helsinkiläisyys antaa myötäsyntyisen oikeuden solvata muiden kaupunkien kaupunkisuunnittelua ja muita kaupunkeja. Kaikki nuo keravat, riihimäet, surkeita epäkaupunkeja, laatikkokasoja radanvarsilla, ei suunnittelusta, miljööstä tai kaupungista tietoakaan. Puhumattakaan kaiken maailman kouvostoliitoista, ja pieksämäistä, jotka ovat niin onnettomia paikkoja, että niiden kauheus tarttuu eikä sitä moukkamaisuuden ruttotautia saa pestyä pois karhunkielellä ja mäntysuovallakaan. Pieksämäki ei lähde pieksämälläkään.
Muutin pois Helsingistä vasta kaksi ja puoli vuotta sitten, mutta tietenkin, asuttuani siellä tähänastisessa elämässäni yhteensä noin 37 vuotta, olen kiinnittynyt pääkaupunkiimme monin sitein. Suuri osa ystävistäni asuu siellä, lisäksi käyn siellä töissä. Tämä ei kuitenkaan riitä tekemään minua asianosaiseksi. Tämän vaikutelman saa siitä palautteesta, jonka saan kirjoittaessani Helsingin kaupunkisuunnittelusta.
Olen ollut yksi näistä. Siis helsinkiläisistä. Nyt porvoolaistuneena ymmärrän, että mikä minä olen toisten urbaniteettia arvostelemaan. Mikä minä olin helsinkiläisenä. Toki katson Helsinkiä ja sen suunnittelua nyt eri silmin kuin vielä ollessani helsinkiläinen. Tosin en olekaan ollut helsinkiläinen ainakaan kymmeneen vuoteen, vaan ensin munkkivuorelainen, sitten kannelmäkeläinen, sittemmin oslolainen, sitten taas vähän aikaa kannelmäkeläinen (ai niin, ehdin olemaan välissä veräjämäkeläinenkin puolisen vuotta) kunnes olen nyt asettunut Porvooseen.
Porvoolaisena koen olevani etuoikeutettu. Kotikaupunkiani pidetään söpönä kaupunkimaskottina, sellaisena kaupunkien pittoreskina chihuahana. Toisin kuin näitä järvenpäitä, joiden ainoana hyvänä puolena helsinkiläiset näkevät junan. Juna tekee niistä melkein kaupunkeja, toisin kuin Tikkurilasta tai Myyrmäestä, jotka sentään ovat Suomen kolmanneksi suurimman kaupungin kaksi keskusta. Nyt te sanotte, että ei se ole kaupunki. Oikea kaupunki on city, ja niillä on yksi keskus. Itse asiassa olen samaa mieltä, mutta millä hauiksilla te sen päätätte?
Suuri osa helsinkiläisistä on tullut jostakin muualta. Ehkä oma maalaisuus pitää peittää, todellisen kaupunkilaisuuden historiallinen ohuus, en tiedä. Siitäkö se johtuu, että niin meuhkaavat, helsinkiläiset. Nyt kuitenkin ymmärrän, mistä puheet omahyväisistä ja arroganteista helsinkiläisistä johtuvat. On aika huonosti peitelty vastuullisen yhdyskuntasuunnittelun marttyyriksi lähteminen tuo maakuntien dissaaminen, kokeilkaa seuraavaksi jotain vähän raikkaampaa argumenttia. Näen sen läpi.
Valitettavasti saamani reaktio todistaa myös vihreiden olevan edelleenkin varsin pääkaupunkikeskeinen puolue, tai ainakin vihreiden arvojen saavan eniten vastakaikua pääkaupunkiseudulla, sillä tiivistävä, metropolihenkinen ajattelu on vihreyden ytimessä. Näen kuitenkin puolueen ja myös Suomen kohtalonkysymykseksi vihreän ajattelun valtakunnallisuuden. Ei helsinkiläisillä ole yksinoikeutta määritellä, mitä vihreys on, ja mitä on hyvä kaupunki. Vai ovatko hyvä vihreät niitä, jotka määrittelevät hyvän kaupungin, ja elävät hyvässä kaupungissa?
Turpiinsaamisenkin uhalla, aion jatkossakin sekaantua Helsingin kaupunkisuunnitteluun. Sitä tein asuessani Oslossakin, mikä muuten on 15 kertaa kauempana Helsingistä kuin Porvoo, jolloin päivittäinen asianosaisuus jäi sattuneista syistä tietoliikenteen varaan. Ei tarvinnut tulla tukkimaan heikäläisten kallisarvoisia moottoriteitä, jotka aiotaan hidastaa bulevardeiksi ja sitten varmaan tukkia yksisuuntaisiksi, jotta Helsingistä ei enää vahingossakaan pääse pois, ja kohtaloksi jää jäädä Helsinkiin, eläkekiertuettaan aloittavaa Dannya mukaellen:
"Helsingissä ei asu enää helsinkiläisiä.
on vain joukko yksinäisiä, ja heitä on monta, liian monta
en tahtoisi olla yksi heistä
tahdon olla vapaa, ja hengittää havun tuoksua
täällä olen kuin vanki, lähden Kuusamoon"
29.9.2013
Puoluevaltuuskunta kokoontui Porvoossa
Kuutisenkymmentä vihreää täytti eilen Porvoon kaupungintalon valtuustosalin viimeistä paikkaa myöten. Kokousväki kävi tutustumassa vierailunsa alussa Osuuskunta Lilithissä, joka on ainutlaatuinen mutta monistettavissa oleva, erityisesti luovien alojen yksinyrittäjille sopiva työllistymismalli, jossa taiteilijat ovat työsuhteessa osuuskuntaan, joka huolehtii kirjanpidosta ja muusta hallinnosta, antaen kulttuurityöntekijöille rauhan keskittyä varsinaiseen työhönsä. Lisäksi Lilith on onnistunut ratkaisemaan taiteilijoiden työttömyysturvan ja työterveydenhuollon.
Varsinaisessa kokouksessa puheenjohtaja Ville Niinistö totesi mm. ydinvoiman lisärakentamisen taloudellisesti kannattomattomaksi, ja hän näki suomalaiselle puhtaalle teknologialle olevan potentiaalisesti valtava kysyntä esimerkiksi Kiinassa. Heidi Hautala taas korosti, että Greenpeacen aktivistit eivät ole terroristeja, saati merirosvoja, niin kuin venäläiset ovat luulleet. Hautala oli lisäksi optimistinen siitä, että valtionyhtiöiden johto olisi mukana palkkasoputalkoissa.
Valtakunnanmediatkin huomasivat kokouksen mukavasti; yhdeksän uutisissa puoluevaltuuskunta oli pääuutinen.
Erityiskiitokset loistavasti sujuneista järjestelyistä kuuluvat puoluetoimiston väestä ainakin Mari Kamajalle ja Rusto Kankaanpäälle; lisäksi Lilithin vierailun järjestänyt Leena Rantanen ansaitsee erityiskiitoksen, samoin ympäristöministeri Ville Niinistön erityisavustaja Niina Ratilainen. Kiitokset ansaitsevat myös muffinssit paistanut Marianne Chanth ja paikalla asioiden sujumisesta vastanneet Tuomas Green ja Jocke Lybeck. Lisäksi edeltäjääni Porvoonseudun Vihreiden puheenjohtajana, Anna-Stiina Lundqvistia on kiittäminen siitä, että kokous ylipäätään tultiin järjestäneeksi Porvoossa.
Varsinaisessa kokouksessa puheenjohtaja Ville Niinistö totesi mm. ydinvoiman lisärakentamisen taloudellisesti kannattomattomaksi, ja hän näki suomalaiselle puhtaalle teknologialle olevan potentiaalisesti valtava kysyntä esimerkiksi Kiinassa. Heidi Hautala taas korosti, että Greenpeacen aktivistit eivät ole terroristeja, saati merirosvoja, niin kuin venäläiset ovat luulleet. Hautala oli lisäksi optimistinen siitä, että valtionyhtiöiden johto olisi mukana palkkasoputalkoissa.
Valtakunnanmediatkin huomasivat kokouksen mukavasti; yhdeksän uutisissa puoluevaltuuskunta oli pääuutinen.
Erityiskiitokset loistavasti sujuneista järjestelyistä kuuluvat puoluetoimiston väestä ainakin Mari Kamajalle ja Rusto Kankaanpäälle; lisäksi Lilithin vierailun järjestänyt Leena Rantanen ansaitsee erityiskiitoksen, samoin ympäristöministeri Ville Niinistön erityisavustaja Niina Ratilainen. Kiitokset ansaitsevat myös muffinssit paistanut Marianne Chanth ja paikalla asioiden sujumisesta vastanneet Tuomas Green ja Jocke Lybeck. Lisäksi edeltäjääni Porvoonseudun Vihreiden puheenjohtajana, Anna-Stiina Lundqvistia on kiittäminen siitä, että kokous ylipäätään tultiin järjestäneeksi Porvoossa.
19.9.2013
Jos Eduskunta puolitettaisiin...
... niin silloin toki kansanedustuslaitoksen edustavuus kärsisi. Siis maantieteellinen, ikäryhmittäinen ja ties mikä kattavuus. Tämä tapahtuisi, jos olisi uskominen populisteja, jotka ovat sitä mieltä, että omaa palkkaa vain nostavat, ja vieläpä omaa palkkaansa. Mutta eivät Eduskunnan karsimisen seuraukset tähän pysähtyisi.
Eduskunnan kutistaminen johtaisi myös jo nyt maakunnissa vallitsevan yksipuoluejärjestelmän maantieteelliseen levittäytymiseen. Kiitos vaalipiirien, mitä pienemmäksi Eduskuntaa karsittaisiin, sitä suurempi siellä olisi Keskustan osuus. Ei tarvitse kuin katsoa Suomen poliittisesti väritettyä kuntakarttaa. Tämä samalla varmistaisi sen, että Suomen kuntakarttaa ei ainakaan tultaisi karsimaan, sillä sehän on vähän kuin että sahaisivat omaa oksaansa.
Eivätpä ole populistit tainneet tulla ajatelleeksi, ja pahaa pelkään, että tämä on monille ihan sama, myös niille, joissa kyseinen puolue ei herättäisi päällimmäisenä kovin lämpimiä mielleyhtymiä, riippumatta siitä, onko se hallituksessa vai ei, ja riippumatta siitä, tiedetäänko, mikä puolue on hallituksessa tai onko "oma" puolue hallituksessa, riippumatta siitä, onko sellaista vai ei ja että tiedetäänkö edes sitä, onko sellaista olemassa vai eikö ole olemassa. Kyllä demokratia on ihmeellistä!
Kiitos Joonas Lyytiselle ideasta!
P.S: Jottei jäisi mutuiluksi, laskin, miten puolitus vaikuttaisi Keskustan edustajamääriin. Eduskunnan puolittuessa myös vaalipiirikohtaiset kansanedustajamäärät menisivät uusiksi, ja kun tarkastellaan vaalipiireittäin suhteellisen vaalitavan mukaisessa läpimenojärjestyksessä, niin kun nyt 200 edustajasta 35 on keskustalaisia (eli 17,5%), niin uudessa eduskunnassa sadasta olisi 19 keskustalaisia (eli 19). Eli kyllä se keskustalaisten osuus kasvoi, mutta sentään keskustan yleensä parempi menestys pienemmissä vaalipiireissä tasoitti tätä vaikutusta.
Miten sitten muiden puolueiden kävisi? Alla tarkastelen puolueiden paikkamääriä nyt ja 100 kansanedustajan mallissa. Tarkastelussani olen yhdistänyt Ahvenanmaan edustajan RKP:hen. Ensin nykyinen edustajamäärä ja sitten edustajamäärä 100 edustajan mallissa, suluissa prosentuaaliset osuudet edustajapaikoista.
Kokoomus 44 - 22 (22 - 22)
SDP 42 - 21 (21 - 21)
PS 39 - 23 (19,5 - 23)
Kepu 35 - 19 (17,5 - 19)
Vas 14 - 6 (7 - 6)
Vihr 10 - 4 (5 - 4)
RKP 10 - 5 (5 - 5)
KD 6 - 0 (3 - 0)
Kaikkein suurimpia voittajia olisivatkin kuitenkin yllätys yllätys, eivät Keskusta, vaan Perussuomalaiset. Ehkä joku heistä on osannut laskea tämän. Veikkaankin näppituntumalta, että heidän kannattajansa ovat myös innokkaimpina karsimassa edustajien määrää, johtuu sitten edellisestä kalkyylistä tai sitten siitä, että kansanedustajat nähdään herroina, ja niitähän pitää vastustaa, omiakin. Kristilliset sen sijaan putoisivat tyystin puoluekartalta.
Eduskunnan kutistaminen johtaisi myös jo nyt maakunnissa vallitsevan yksipuoluejärjestelmän maantieteelliseen levittäytymiseen. Kiitos vaalipiirien, mitä pienemmäksi Eduskuntaa karsittaisiin, sitä suurempi siellä olisi Keskustan osuus. Ei tarvitse kuin katsoa Suomen poliittisesti väritettyä kuntakarttaa. Tämä samalla varmistaisi sen, että Suomen kuntakarttaa ei ainakaan tultaisi karsimaan, sillä sehän on vähän kuin että sahaisivat omaa oksaansa.
Eivätpä ole populistit tainneet tulla ajatelleeksi, ja pahaa pelkään, että tämä on monille ihan sama, myös niille, joissa kyseinen puolue ei herättäisi päällimmäisenä kovin lämpimiä mielleyhtymiä, riippumatta siitä, onko se hallituksessa vai ei, ja riippumatta siitä, tiedetäänko, mikä puolue on hallituksessa tai onko "oma" puolue hallituksessa, riippumatta siitä, onko sellaista vai ei ja että tiedetäänkö edes sitä, onko sellaista olemassa vai eikö ole olemassa. Kyllä demokratia on ihmeellistä!
Kiitos Joonas Lyytiselle ideasta!
P.S: Jottei jäisi mutuiluksi, laskin, miten puolitus vaikuttaisi Keskustan edustajamääriin. Eduskunnan puolittuessa myös vaalipiirikohtaiset kansanedustajamäärät menisivät uusiksi, ja kun tarkastellaan vaalipiireittäin suhteellisen vaalitavan mukaisessa läpimenojärjestyksessä, niin kun nyt 200 edustajasta 35 on keskustalaisia (eli 17,5%), niin uudessa eduskunnassa sadasta olisi 19 keskustalaisia (eli 19). Eli kyllä se keskustalaisten osuus kasvoi, mutta sentään keskustan yleensä parempi menestys pienemmissä vaalipiireissä tasoitti tätä vaikutusta.
Miten sitten muiden puolueiden kävisi? Alla tarkastelen puolueiden paikkamääriä nyt ja 100 kansanedustajan mallissa. Tarkastelussani olen yhdistänyt Ahvenanmaan edustajan RKP:hen. Ensin nykyinen edustajamäärä ja sitten edustajamäärä 100 edustajan mallissa, suluissa prosentuaaliset osuudet edustajapaikoista.
Kokoomus 44 - 22 (22 - 22)
SDP 42 - 21 (21 - 21)
PS 39 - 23 (19,5 - 23)
Kepu 35 - 19 (17,5 - 19)
Vas 14 - 6 (7 - 6)
Vihr 10 - 4 (5 - 4)
RKP 10 - 5 (5 - 5)
KD 6 - 0 (3 - 0)
Kaikkein suurimpia voittajia olisivatkin kuitenkin yllätys yllätys, eivät Keskusta, vaan Perussuomalaiset. Ehkä joku heistä on osannut laskea tämän. Veikkaankin näppituntumalta, että heidän kannattajansa ovat myös innokkaimpina karsimassa edustajien määrää, johtuu sitten edellisestä kalkyylistä tai sitten siitä, että kansanedustajat nähdään herroina, ja niitähän pitää vastustaa, omiakin. Kristilliset sen sijaan putoisivat tyystin puoluekartalta.
18.9.2013
Mitä Kokoomusnuorista oikein voi tulla?
Taas yhden, tuoreeseen KNL:n keulakuva Susanna Koskeen henkilöityneen kokoomusnuorten mehukkaan ei paljastuksen vaan paljastumisen jälkeen, on syytä tutkia sitä, millaiseksi sitä ihminen voi tulla isona jos on nuorena kokoomusnuori. Belgiassa Kokoomusnuorena olemiseen ei edes tarvitse olla nuori, kun täällä taas nuoruus riittää ansioksi, usein ainoaksi.
Koska Kokoomusnuoren inhimillinen kehitys on vasta nupuillaan, tällä on vielä toivoa. Kokoomusnuoresta saattaa tulla isona, kun lupaava tulevaisuus on takanapäin
a) huonohampainen osastonsihteeri
b) halla-aholaiskäännynnäinen
c) entinen tuleva huippuosaaja
d) katkera entinen tuleva huippuosaaja
e) zyskowiczläis-bogomolottaja
f) vihreä
g) demari
h) vastuullinen päättäjä á la Jyrki Katainen.
Ei tarvitse siis olla kovin huolissaan siitä, että tämä maa jäisi nykyisten kokoomusnuorten haltuun. Kun eivät he varttuessaan enää ole kokoomusnuoria. Edellä on tullut todistettua, että siitä voi parantua, ja moninaiset ovat parantuneiden tarinat.
Koska Kokoomusnuoren inhimillinen kehitys on vasta nupuillaan, tällä on vielä toivoa. Kokoomusnuoresta saattaa tulla isona, kun lupaava tulevaisuus on takanapäin
a) huonohampainen osastonsihteeri
b) halla-aholaiskäännynnäinen
c) entinen tuleva huippuosaaja
d) katkera entinen tuleva huippuosaaja
e) zyskowiczläis-bogomolottaja
f) vihreä
g) demari
h) vastuullinen päättäjä á la Jyrki Katainen.
Ei tarvitse siis olla kovin huolissaan siitä, että tämä maa jäisi nykyisten kokoomusnuorten haltuun. Kun eivät he varttuessaan enää ole kokoomusnuoria. Edellä on tullut todistettua, että siitä voi parantua, ja moninaiset ovat parantuneiden tarinat.
19.8.2013
Arhinmäki - Niinistö 1-0
Voisinpa olla iloinen siitä, että Paavo Arhinmäki olisi saavuttanut Sauli Niinistöstä erävoiton. Nyt ei kuitenkaan ole kyse tasavallan presidentistä vaan ympäristöministeristä, joka on myös puolueeni puheenjohtaja.
Kun Arhinmäki näyttävästi heilutti sateenkaarilippua eilen päättyneissä Moskovan MM-kisoissa protestiksi Venäjän homopropangalakia vastaan, Ville Niinistö oli todennut Iltalehden haastattelussa, että "Urheiluministerillä on oikeus ottaa kantaa kansainvälisen tapahtuman yhteydessä siihen liittyviin poliittisiin kysymyksiin, niin kuin kaikilla ihmisillä. Kutsuttuna ministerinä [virkatehtävissä] on tietenkin korrektia informoida isäntiään mahdollisista poliittisista mielenilmauksistaan ja keskustella niistä heidän kanssaan, samoin kuin oman maansa keskeisten ulkopoliittisten johtajien kanssa."
Vaikka tämä ministeri Niinistön lausunto on irrotettu yhteydestään, ei tämä irrottaminen muuta sitä, että joskus asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät.
Arhinmäki on toki tunnettu siitä, että hän osaa käyttää hienosti hyväkseen populismia eli käyttää julkisuutta siten, että hän näyttää edustavan kaikkea hyvää pahaa vastaan. Toki punavihreitä irtopisteitä on helppo kerätä, ja siihen taktiikkaan kuuluu myös se, että ei vain "vihollisia" (eli oppositiota) saada näyttämään pahalta vaan jopa työkaverit eli "meikäläiset" osataan demonisoida. Reaalipoliittinen vastuunkanto on sitten toinen juttu.
Eräs Facebook-kaverini laittoi tämän asian aika osuvasti: hän vaihtoi Vihreistä Vasemmistoliittoon, koska sieltä näytti löytyvän enemmän munaa. Toivottavasti hän oli väärässä. Olihan, Ville? Onko hallitusvastuu suomettanut meidät? Onko ministerin tehtävä viennin edistäminen ja eivätkö ihmisoikeudet kuulu ministerin agendalle? Olemmeko me Vihreät unohtaneet aktivistijuuremme? Arhinmäki ei ole. Vasemmistoliitto ei enää ole rähmällään itään.
Ville Niinistön lausunnon voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.
Kun Arhinmäki näyttävästi heilutti sateenkaarilippua eilen päättyneissä Moskovan MM-kisoissa protestiksi Venäjän homopropangalakia vastaan, Ville Niinistö oli todennut Iltalehden haastattelussa, että "Urheiluministerillä on oikeus ottaa kantaa kansainvälisen tapahtuman yhteydessä siihen liittyviin poliittisiin kysymyksiin, niin kuin kaikilla ihmisillä. Kutsuttuna ministerinä [virkatehtävissä] on tietenkin korrektia informoida isäntiään mahdollisista poliittisista mielenilmauksistaan ja keskustella niistä heidän kanssaan, samoin kuin oman maansa keskeisten ulkopoliittisten johtajien kanssa."
Vaikka tämä ministeri Niinistön lausunto on irrotettu yhteydestään, ei tämä irrottaminen muuta sitä, että joskus asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät.
Arhinmäki on toki tunnettu siitä, että hän osaa käyttää hienosti hyväkseen populismia eli käyttää julkisuutta siten, että hän näyttää edustavan kaikkea hyvää pahaa vastaan. Toki punavihreitä irtopisteitä on helppo kerätä, ja siihen taktiikkaan kuuluu myös se, että ei vain "vihollisia" (eli oppositiota) saada näyttämään pahalta vaan jopa työkaverit eli "meikäläiset" osataan demonisoida. Reaalipoliittinen vastuunkanto on sitten toinen juttu.
Eräs Facebook-kaverini laittoi tämän asian aika osuvasti: hän vaihtoi Vihreistä Vasemmistoliittoon, koska sieltä näytti löytyvän enemmän munaa. Toivottavasti hän oli väärässä. Olihan, Ville? Onko hallitusvastuu suomettanut meidät? Onko ministerin tehtävä viennin edistäminen ja eivätkö ihmisoikeudet kuulu ministerin agendalle? Olemmeko me Vihreät unohtaneet aktivistijuuremme? Arhinmäki ei ole. Vasemmistoliitto ei enää ole rähmällään itään.
Ville Niinistön lausunnon voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.
18.8.2013
Miksi huumeista ei kannata puhua
Voi olla, että Suomessa sekä huumausainelainsäädäntöä että sitä säätävää politiikkaa sietäisi tarkastella. Tätä viimeksi terotti aiheen hyvin tunteva huumausainetutkija Jussi Perälä. Tätä kissaa ei kuitenkaan kannata nostaa pöydälle, jos toivoo voivansa ajaa huumausainepoliitikan suunnanmuutoksen lisäksi yhtään mitään muuta aihetta, sillä Suomi ei ole valmis huumausainekeskusteluun.
Opiksi ja ojennukseksi: jos haluat, että sinut leimataan hörhöksi, niin kaikin mokomin vain ota huumeet esille omassa kampanjoinnissasi. Tai älä sittenkään ota, sillä vaikka meillä Vihreissä onkin katto korkealla, niin huumausaineiden nostaminen poliittiseksi teemaksi vahingoittaa puoluetta. Sen lisäksi se on henkilökohtainen poliittinen itsemurha: ihan riippumatta siitä, mitä muita asioita ajat ja edustat, niin kun kerran olet rikkonut tämän tabun, niin huumeleima on ikuinen stigma.
Kerran huumepoliitikko, aina huumepoliitikko. Ja julkisessa keskustelussa huumepoliitikko = hörhö, ja hörhön sanomisia ei oteta vakavasti, vaikka hänellä voisi olla kuinka hyvää sanomista vaikka perustulosta, luonnonsuojelusta, vähemmistöjen oikeuksista, koulutus- tai kulttuuripolitiikasta tai terveydenhuollosta.
Vaikka yleensä olen sitä mieltä, että poliitikkojen tulee olla julkisen keskustelun edelläkävijöitä ja mielipidejohtajia ja kuunnella heikkoja signaaleita, niin tämä signaali on siksi verran vahva että sen kuulemiseksi ei tarvitse kuulla niitä heikkoja signaaleita: jätettäköön huumausainekeskustelu ei-puoluepoliittisten järjestöjen asiaksi. Riippumatta siitä, mikä on substanssi ja mitä mieltä siitä on, niin tähän substanssiin ei kannata koskea edes pitkällä tikulla.
Huumetutkija Jussi Perälän mielipiteen voi tarkistaa klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.
Opiksi ja ojennukseksi: jos haluat, että sinut leimataan hörhöksi, niin kaikin mokomin vain ota huumeet esille omassa kampanjoinnissasi. Tai älä sittenkään ota, sillä vaikka meillä Vihreissä onkin katto korkealla, niin huumausaineiden nostaminen poliittiseksi teemaksi vahingoittaa puoluetta. Sen lisäksi se on henkilökohtainen poliittinen itsemurha: ihan riippumatta siitä, mitä muita asioita ajat ja edustat, niin kun kerran olet rikkonut tämän tabun, niin huumeleima on ikuinen stigma.
Kerran huumepoliitikko, aina huumepoliitikko. Ja julkisessa keskustelussa huumepoliitikko = hörhö, ja hörhön sanomisia ei oteta vakavasti, vaikka hänellä voisi olla kuinka hyvää sanomista vaikka perustulosta, luonnonsuojelusta, vähemmistöjen oikeuksista, koulutus- tai kulttuuripolitiikasta tai terveydenhuollosta.
Vaikka yleensä olen sitä mieltä, että poliitikkojen tulee olla julkisen keskustelun edelläkävijöitä ja mielipidejohtajia ja kuunnella heikkoja signaaleita, niin tämä signaali on siksi verran vahva että sen kuulemiseksi ei tarvitse kuulla niitä heikkoja signaaleita: jätettäköön huumausainekeskustelu ei-puoluepoliittisten järjestöjen asiaksi. Riippumatta siitä, mikä on substanssi ja mitä mieltä siitä on, niin tähän substanssiin ei kannata koskea edes pitkällä tikulla.
Huumetutkija Jussi Perälän mielipiteen voi tarkistaa klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.
31.7.2013
Missä ovat kaikki entiset Vihreät?
Kun monia poliittisiksi vastustajiksimme itse kutsumia kiinnostaa se, mistä me Vihreät oikein olemme tulleet, äänestäjiä voisi kiinnostaa se, minne me olemme menossa. Kun meissä toisten poliittisten suuntausten edustajat nostavat tikun nokkaan sen yhden stalinistin, äänestäjä taas hämmentyy vaihtoehtojen runsaudesta. Ollako äänestämättä sitä stallaria vai terveyskeskuksen lakkauttajaa?
Vastaus siihen, mihin me olemme menossa, voisi löytyä sieltä, mistä me olemme tulleet. Ja vielä tarkemmin: keitä me olimme, ja keitä me olemme nyt. Jatkokysymys: miksi näihin kahteen kysymykseen niin kovin usein on eri vastaus?
Kun tutkin yhdistykseni historiamateriaalia 90-luvulta, huomioni kiinnittyy siihen, että tavoitan silloisten Vihreiden joukoista ihmisiä, jotka nimitasolla ovat minulle tuttuja. Heidän lisäkseen siellä on ihmisiä, joita en tunne, mikä selittynee osin uusporvoolaisuudellani. Tästä voikin jo päätellä, että silloisissa puolueaktiiveissa ja luottamushenkilöissä yksi ryhmä on hämmästyttävän aliedustettuna: nykyiset puolueaktiivit ja luottamushenkilöt. Missä he olivat 15-20 vuotta sitten, jos olivat vielä syntyneetkään? Ja missä ovat 15-20 vuoden takaiset puolueaktiivit?
Eivät ainakaan Vihreissä. Miksi? Miten demarit, Kokoomus ja Kepu sen tekevät, siis pitävät kiinni tekijöistään ja näkijöistään? Ehkä Vihreissä on ollut ja on mukana henkilöitä, jotka ovat turhautuneet siihen kun heidän suuri agendansa ei olekaan toteutunut, ja he ovat väsyneet hakkaamaan päätään seinään. Ehkä yleispolitiikot ovat, tai ainakin ovat olleet, Vihreissä aliedustettuina: ihmiset, joilta muuntautuminen kulttuuripoliitikosta päivähoitopoliitikoksi tai ympäristöpoliitikosta sivistyspoliitikoksi käy kuin kytkintä kääntämällä. Ehkä meillä ovat idealistit yliedustettuina.
Ei Vihreissä mukana pysymistä tarvitsisi pelätä: ei se välttämättä tarkoita sitä, että revitään mukaan kaikenkarvaisiin luottamustehtäviin ja ehdoille kissanristiäisiin. Taustatietäjille, talkoolaisille, kevytaktivisteille, mentoreille ja mesenaateillekin olisi käyttöä. Ja hei, mitä vikaa muuten olikaan ehdokkuudessa tai luottamustehtävissä, eikös juuri niiden takia olla lähdetty leikkiin mukaan?
Historian penkominen muistuttaa myös siitä, että Vihreillä olisi kasvupotentiaalia. Meillä Porvoossa oli neljä vihreää valtuutettua jo vuosina 1997-2000. Missä he ovat nyt? Ja miksi meillä ei ole nyt yhtään enempää valtuutettua? Ainakin osittain siksi, että meillä katoaa valtava määrä osaamista ja ihmisiä. Kaikki ideat, joilla entiset, tulevat ja potentiaaliset vihreät tavoitettaisiin nykyistä paremmin, ovatkin tervetulleita.
Vastaus siihen, mihin me olemme menossa, voisi löytyä sieltä, mistä me olemme tulleet. Ja vielä tarkemmin: keitä me olimme, ja keitä me olemme nyt. Jatkokysymys: miksi näihin kahteen kysymykseen niin kovin usein on eri vastaus?
Kun tutkin yhdistykseni historiamateriaalia 90-luvulta, huomioni kiinnittyy siihen, että tavoitan silloisten Vihreiden joukoista ihmisiä, jotka nimitasolla ovat minulle tuttuja. Heidän lisäkseen siellä on ihmisiä, joita en tunne, mikä selittynee osin uusporvoolaisuudellani. Tästä voikin jo päätellä, että silloisissa puolueaktiiveissa ja luottamushenkilöissä yksi ryhmä on hämmästyttävän aliedustettuna: nykyiset puolueaktiivit ja luottamushenkilöt. Missä he olivat 15-20 vuotta sitten, jos olivat vielä syntyneetkään? Ja missä ovat 15-20 vuoden takaiset puolueaktiivit?
Eivät ainakaan Vihreissä. Miksi? Miten demarit, Kokoomus ja Kepu sen tekevät, siis pitävät kiinni tekijöistään ja näkijöistään? Ehkä Vihreissä on ollut ja on mukana henkilöitä, jotka ovat turhautuneet siihen kun heidän suuri agendansa ei olekaan toteutunut, ja he ovat väsyneet hakkaamaan päätään seinään. Ehkä yleispolitiikot ovat, tai ainakin ovat olleet, Vihreissä aliedustettuina: ihmiset, joilta muuntautuminen kulttuuripoliitikosta päivähoitopoliitikoksi tai ympäristöpoliitikosta sivistyspoliitikoksi käy kuin kytkintä kääntämällä. Ehkä meillä ovat idealistit yliedustettuina.
Ei Vihreissä mukana pysymistä tarvitsisi pelätä: ei se välttämättä tarkoita sitä, että revitään mukaan kaikenkarvaisiin luottamustehtäviin ja ehdoille kissanristiäisiin. Taustatietäjille, talkoolaisille, kevytaktivisteille, mentoreille ja mesenaateillekin olisi käyttöä. Ja hei, mitä vikaa muuten olikaan ehdokkuudessa tai luottamustehtävissä, eikös juuri niiden takia olla lähdetty leikkiin mukaan?
Historian penkominen muistuttaa myös siitä, että Vihreillä olisi kasvupotentiaalia. Meillä Porvoossa oli neljä vihreää valtuutettua jo vuosina 1997-2000. Missä he ovat nyt? Ja miksi meillä ei ole nyt yhtään enempää valtuutettua? Ainakin osittain siksi, että meillä katoaa valtava määrä osaamista ja ihmisiä. Kaikki ideat, joilla entiset, tulevat ja potentiaaliset vihreät tavoitettaisiin nykyistä paremmin, ovatkin tervetulleita.
9.7.2013
Olen kuullut, että jossain ne kääntyvät muslimeiksi
"Nuoriso ei käänny mihinkään vihreyteen, vaan muslimeiksi. Olen kuullut, että Puotinharjussakin oli neljä tyttöä, joista kolme rupesi muslimeiksi. Se on 75%, sen minäkin osaan laskea. Ryhtyivät kirjeenvaihtoon afrikkalaisten kanssa, ja ainakin yksi heistä lähtikin Afrikkaan, ja tuli takaisin. Sitä, oliko sillä mies mukanaan, en tiedä. Eikä ne muslimien arvot naisille sovi".
No, sopinevatko kristitytkään arvot. Ja mitä ovat kristityt arvot, jos muslimiarvoistakaan voidaan puhua minään monoliittina. Varmaan jotain sellaista, jonka asianosaiset tuntevat paremmin kuin me, jotka emme useimmat edes tunne yhtään muslimia, hyvä kun yhtään vakaumuksellisesta kristitystäkään olemme kuulleet. Siitä olen kuitenkin kuullut, että esimerkiksi katolilaisissa maissa elävillä naisilla ei ole oikeutta päättää omasta ruumiistaan, abortti kun on niissä kielletty tai erittäin kielletty.
No, mistäs nämä ensimmäisen kappaleen kuulopuheet ovat sitten peräisin? Kun asiaa yrittää tiedustella esimerkiksi tv-studioon eksyneeltä perussuomalaiselta tai udella asiaa jonkun nk. maahanmuuttokriittisen blogin kommenttiketjussa, saa yleensä vastaukseksi hiljaisuuden, joka on vaivautumisesta oman tietämättömyytensä paljastumiseen yleensä aggressiivisen vihainen, erotukseksi joihinkin vähemmistöuskontoihin, joiden reaktio mielipiteen ja faktan sekoittumisen paljastumiseen eli oman maailmankuvan paljastumiseen on vienon vaivautunut hymyily, josta ihmettely liukuu pois kuin vesi hanhen selästä. Ei, en nyt tarkoita vähemmistöuskonnoilla muslimeita.
Se, että työelämään on sattunut kurja osa tai perheessä on vaikeuksia, ei ole hyväksyttävä syy sekoittaa huhupuheita tietoon. Minä olen pahoillani tästä, mutta ei se tarkoita sitä, että saisi projisoida vähemmistöihin, siis muihin vähäosaisiin, omia ongelmiaan. Jos kerran mielipiteenvapauden nimissä on tärkeää saada ilmaista väärinkäsityksiin perustuvia mielipiteitään varmoina totuuksina, silloin vastaavasti on myös oikeus sanoa, että eivät pidä paikkaansa eivätkä mielipiteet ole totuuksia.
No, sopinevatko kristitytkään arvot. Ja mitä ovat kristityt arvot, jos muslimiarvoistakaan voidaan puhua minään monoliittina. Varmaan jotain sellaista, jonka asianosaiset tuntevat paremmin kuin me, jotka emme useimmat edes tunne yhtään muslimia, hyvä kun yhtään vakaumuksellisesta kristitystäkään olemme kuulleet. Siitä olen kuitenkin kuullut, että esimerkiksi katolilaisissa maissa elävillä naisilla ei ole oikeutta päättää omasta ruumiistaan, abortti kun on niissä kielletty tai erittäin kielletty.
No, mistäs nämä ensimmäisen kappaleen kuulopuheet ovat sitten peräisin? Kun asiaa yrittää tiedustella esimerkiksi tv-studioon eksyneeltä perussuomalaiselta tai udella asiaa jonkun nk. maahanmuuttokriittisen blogin kommenttiketjussa, saa yleensä vastaukseksi hiljaisuuden, joka on vaivautumisesta oman tietämättömyytensä paljastumiseen yleensä aggressiivisen vihainen, erotukseksi joihinkin vähemmistöuskontoihin, joiden reaktio mielipiteen ja faktan sekoittumisen paljastumiseen eli oman maailmankuvan paljastumiseen on vienon vaivautunut hymyily, josta ihmettely liukuu pois kuin vesi hanhen selästä. Ei, en nyt tarkoita vähemmistöuskonnoilla muslimeita.
Se, että työelämään on sattunut kurja osa tai perheessä on vaikeuksia, ei ole hyväksyttävä syy sekoittaa huhupuheita tietoon. Minä olen pahoillani tästä, mutta ei se tarkoita sitä, että saisi projisoida vähemmistöihin, siis muihin vähäosaisiin, omia ongelmiaan. Jos kerran mielipiteenvapauden nimissä on tärkeää saada ilmaista väärinkäsityksiin perustuvia mielipiteitään varmoina totuuksina, silloin vastaavasti on myös oikeus sanoa, että eivät pidä paikkaansa eivätkä mielipiteet ole totuuksia.
18.6.2013
Viherkommarin vastaus pienten lasten papalle
En tiedä, keitä nimimerkki Pienten lasten papan tarkoittamat kaikkea ja varsinkin kevyen liikenteen väyliä vastustavat viherkommunistit ovat, sillä minä en sellaisia tunne. Pienten lasten pappa ei tainnut tilata Uusimaata vielä lokakuussa, jolloin (16.10) kirjoitin lämpimästi kannattavani pyörätietä Hinthaarasta Kuninkaanporttiin. Myöskään Porvoon Vihreiden tuore liikennepoliittinen ohjelma ei taida olla hänelle tuttu; sen mukaan
1. Porvoon kaupunkistrategiassa otetaan tavoitteeksi lisätä kävelyn, pyöräilyn ja joukkoliikenteen osuutta selvästi nykyiseen tilanteeseen verrattuna.
2. Kaupungin liikennejärjestelmän kokonaisuuden parantamiseksi voidaan perustaa liikennelautakunta, joka pyrkii erityisesti kuulemaan kuntalaisia ja lisäämään liikennejärjestelmän turvallisuutta, taloudellisuutta ja ympäristöystävällisyyttä. Mikäli tämä ei ole mahdollista, tulee kaupunginjohdon ohjata kaupunkikehityslautakunnalle lisää resursseja liikennesuunnittelun parantamiseksi.
3. Myös Porvoon junarata huomioidaan kaupunkistrategiassa kaupungin tulevan menestyksen kulmakivenä. Porvoon on jatkettava aiempaa aktiivisemmin määrätietoista vaikuttamistyötä raideyhteyden avaamiseksi Porvoosta Söderkullan kautta Helsinkiin sekä toisaalta Porvoosta Loviisan kautta Kotkan ja Haminan suuntaan. Raideyhteys on mahdollistettava kaavoituksessa.
4. Liityntäpysäköinnin mahdollisuuksia ja kapasiteettia lisätään joukkoliikennejärjestelmän tulevaisuuden turvaamiseksi. Haja-asutus-alueilla kehitetään tietotekniikkaan pohjautuva kutsuliikennejärjestelmä. Turvallisen pyöräilyn mahdollisuuksia kehitetään koko kaupungissa.
5. Liikennejärjestelmää kehittäessä tulee huomioida erilaiset liikkujaprofiilit. Niin asioinnissa, koulu- ja työmatkoilla, ostoksilla käydessä kuin turistimatkoillakin tulee olla nykyistä useammin mahdollista käyttää joukkoliikennettä.
6. Mahdolliset tulevat kuntaliitokset tulee huomioida myös palveluiden joukkoliikennevälineillä saavutettavuuden kannalta. Tällöin Porvoon mahdollisen HSL:een liittymisen edut, erityisesti mikäli Porvoon ja Sipoon kuntaraja poistuu, on otettava huomioon joukkoliikennettä kehitettäessä
Michael Perukangas, ajokortiton pyöräilijä, Porvoonseudun Vihreiden puheenjohtaja
Kuninkaantien pyörätietä käsittelevän aikaisemman kirjoitukseni voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.
Kirjoitus julkaistiin Uusimaassa tiistaina 18.6.2013.
1. Porvoon kaupunkistrategiassa otetaan tavoitteeksi lisätä kävelyn, pyöräilyn ja joukkoliikenteen osuutta selvästi nykyiseen tilanteeseen verrattuna.
2. Kaupungin liikennejärjestelmän kokonaisuuden parantamiseksi voidaan perustaa liikennelautakunta, joka pyrkii erityisesti kuulemaan kuntalaisia ja lisäämään liikennejärjestelmän turvallisuutta, taloudellisuutta ja ympäristöystävällisyyttä. Mikäli tämä ei ole mahdollista, tulee kaupunginjohdon ohjata kaupunkikehityslautakunnalle lisää resursseja liikennesuunnittelun parantamiseksi.
3. Myös Porvoon junarata huomioidaan kaupunkistrategiassa kaupungin tulevan menestyksen kulmakivenä. Porvoon on jatkettava aiempaa aktiivisemmin määrätietoista vaikuttamistyötä raideyhteyden avaamiseksi Porvoosta Söderkullan kautta Helsinkiin sekä toisaalta Porvoosta Loviisan kautta Kotkan ja Haminan suuntaan. Raideyhteys on mahdollistettava kaavoituksessa.
4. Liityntäpysäköinnin mahdollisuuksia ja kapasiteettia lisätään joukkoliikennejärjestelmän tulevaisuuden turvaamiseksi. Haja-asutus-alueilla kehitetään tietotekniikkaan pohjautuva kutsuliikennejärjestelmä. Turvallisen pyöräilyn mahdollisuuksia kehitetään koko kaupungissa.
5. Liikennejärjestelmää kehittäessä tulee huomioida erilaiset liikkujaprofiilit. Niin asioinnissa, koulu- ja työmatkoilla, ostoksilla käydessä kuin turistimatkoillakin tulee olla nykyistä useammin mahdollista käyttää joukkoliikennettä.
6. Mahdolliset tulevat kuntaliitokset tulee huomioida myös palveluiden joukkoliikennevälineillä saavutettavuuden kannalta. Tällöin Porvoon mahdollisen HSL:een liittymisen edut, erityisesti mikäli Porvoon ja Sipoon kuntaraja poistuu, on otettava huomioon joukkoliikennettä kehitettäessä
Michael Perukangas, ajokortiton pyöräilijä, Porvoonseudun Vihreiden puheenjohtaja
Kuninkaantien pyörätietä käsittelevän aikaisemman kirjoitukseni voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.
Kirjoitus julkaistiin Uusimaassa tiistaina 18.6.2013.
11.6.2013
Aidan toisella puolella ruoho ei aina ole...
Olen tottunut vihreänä kaupunkiaktivistina kaksinkertaisiin syytöksiin siitä, että olisin muka kaikkea - varsinkin kaavoitusta ja ympäristön kehittämistä ja yleistä "kehitystä" vastustava ja hidastava jarru, mutta näin väittävä ei kyllä ole koskaan asunut pikkukaupungissa tai ylipäätään altistunut naapuruuksille. Oman aktivistiurani vanhetessa, suhtaudun nimbyilyyn aina vain nihkeämmin, etenkin kun olen nyt oppinut tunnistamaan mikä on nimbyilyä ja mikä ei.
Kaupungin rakennustarkastajan täytyy olla epäkiitollinen työ, sillä hän joutuu virkansa puolesta myötäilemään kaiken maailman pikkusieluja, joiden mielestä aidan tai kadun toisella puolella asuvan naapurin roskis, kasvihuone tai grillikatos ovat esteettinen, naapuristosaniteetillinen tai mikä lie moraalinen ongelma tai jotka horaisevat aamukahvinsa väärään kurkkuun nähdessään ikkunastaan ei-niin-sotilaallisesti itseään kantavia heidän mielestään liiaksi dalimaisia ihmishahmoja sattuessaan asumaan liian lähellä naapurin kehitysvammaisten asumisyksikköä, kuten nyt Espoossa viimeksi.
Nämä silkasta katkeruudesta mielisairastuneet pikkusielut eivät kuuluisi kaupunkiin, mutta siltikin todistustaakka jää sille, joka on syytettynä oman ja ehkä siinä sivussa toistenkin ympäristön aktiivisista hoitamis-, kehittämis- ja parantamisyrityksistä.
Sen sijaan kaavoitukseen voi vaikuttaa vain negatiivisesti, jälkikäteisesti valittamalla, jolloin taas todistustaakka on aina valittajalla, siis sillä, joka yrittää käyttää ainoaa hänelle Maankäyttö- ja rakennuslain sallimaa tapaa vaikuttaa ympäristöönsä.
Se, mikä erottaa kaavoitukseen vaikuttamaan yrittäviä kansalaisia ja ammatikseen närkästyviä naapureita, on se, että kaavoituksessa - ainakin silloin kun on kyse liikenneväylien tai asuinalueiden kaavoituksesta - on kyse yhteismaiden puolustamisesta, kuten altruistista intresseistä säilyttää virkistysalue. Naapuriterroristit taas toimivat puhtaasti itsekkäillä motiiveilla, joista tärkein on sadismi. Ilmeisesti ruoho siis tosiaan voi olla toisella puolella aitaa vihreämpää kun sitä pitää niin kadehtia. Nimbyilyn määritelmä siis olkoon: oman naapuruston muutosten vastustaminen itsekeskeisillä motiiveilla.
Mikään julkinen häpeäpaalurangaistus ei taida olla naapurustoaan terrorisoiville pikkusieluille riittävä, sillä nimby ei ymmärrä tekevänsä väärää saastuttaessaan negatiivisuudellaan naapuruston hengen, luullessaan suojelevansa omaisuutensa arvoa. Espoossa yksi tällainen luonnonsuojelija-aktivistiksi naamioitu jo ilmiantoi itsensä sunnuntain Hesarissa. Hänen nimensä on Henrik Lampén.
Pieni vinkki kaikille jotka haluavat yrittää vaikuttaa mihin tahansa omaksi kokemassaan intressissä: koettakaa nyt herran jumala löytää joku yleinen intressi, jota ajatte, ettette näytä niin onnettoman itsekkäiltä. Naamioikaa se nimbyilynne edes vähän paremmin, ainakin jos aiotte minusta hakea liittolaistanne kunnallispolitiikassa.
Ympäristöön vaikuttamisessa on valuvika. Se, että vain negatiivinen vaikuttaminen nauttii lainsuojaa, aiheuttaa sen, että kaikki vaikuttaminen on helppo leimata nimbyksi. Pitäisi olla mahdollista puolustaa ympäristöä myös antamalla puoltoääniä asioille, joiden kokee lisäävän yleistä elämisen ja asumisen ja ympäristön laatua. Miksei minun ole mahdollista puolustaa oman ikkunani alla olevaa naapurini rakentamaa pieteetillä kasattua grillikatosta, joka muka häiritsee naapuria aidan toisella puolella? Nyt yleisen viihtyvyyden lisääminen tai ympäristön yleisen laadun parantaminen ei ole mahdollista. Rakennustarkastajan olisi sitten helppo laskea, saako joku grillikatos enemmän peukutuksia ylöspäin vai alas.
Jos sattuu näkemään sen, minkämerkkisiä aamiaismuroja vastapäisessä talossa syödään, vika ei ole naapurin muroissa vaan sinun silmälaseissasi!
Kaupungin rakennustarkastajan täytyy olla epäkiitollinen työ, sillä hän joutuu virkansa puolesta myötäilemään kaiken maailman pikkusieluja, joiden mielestä aidan tai kadun toisella puolella asuvan naapurin roskis, kasvihuone tai grillikatos ovat esteettinen, naapuristosaniteetillinen tai mikä lie moraalinen ongelma tai jotka horaisevat aamukahvinsa väärään kurkkuun nähdessään ikkunastaan ei-niin-sotilaallisesti itseään kantavia heidän mielestään liiaksi dalimaisia ihmishahmoja sattuessaan asumaan liian lähellä naapurin kehitysvammaisten asumisyksikköä, kuten nyt Espoossa viimeksi.
Nämä silkasta katkeruudesta mielisairastuneet pikkusielut eivät kuuluisi kaupunkiin, mutta siltikin todistustaakka jää sille, joka on syytettynä oman ja ehkä siinä sivussa toistenkin ympäristön aktiivisista hoitamis-, kehittämis- ja parantamisyrityksistä.
Sen sijaan kaavoitukseen voi vaikuttaa vain negatiivisesti, jälkikäteisesti valittamalla, jolloin taas todistustaakka on aina valittajalla, siis sillä, joka yrittää käyttää ainoaa hänelle Maankäyttö- ja rakennuslain sallimaa tapaa vaikuttaa ympäristöönsä.
Se, mikä erottaa kaavoitukseen vaikuttamaan yrittäviä kansalaisia ja ammatikseen närkästyviä naapureita, on se, että kaavoituksessa - ainakin silloin kun on kyse liikenneväylien tai asuinalueiden kaavoituksesta - on kyse yhteismaiden puolustamisesta, kuten altruistista intresseistä säilyttää virkistysalue. Naapuriterroristit taas toimivat puhtaasti itsekkäillä motiiveilla, joista tärkein on sadismi. Ilmeisesti ruoho siis tosiaan voi olla toisella puolella aitaa vihreämpää kun sitä pitää niin kadehtia. Nimbyilyn määritelmä siis olkoon: oman naapuruston muutosten vastustaminen itsekeskeisillä motiiveilla.
Mikään julkinen häpeäpaalurangaistus ei taida olla naapurustoaan terrorisoiville pikkusieluille riittävä, sillä nimby ei ymmärrä tekevänsä väärää saastuttaessaan negatiivisuudellaan naapuruston hengen, luullessaan suojelevansa omaisuutensa arvoa. Espoossa yksi tällainen luonnonsuojelija-aktivistiksi naamioitu jo ilmiantoi itsensä sunnuntain Hesarissa. Hänen nimensä on Henrik Lampén.
Pieni vinkki kaikille jotka haluavat yrittää vaikuttaa mihin tahansa omaksi kokemassaan intressissä: koettakaa nyt herran jumala löytää joku yleinen intressi, jota ajatte, ettette näytä niin onnettoman itsekkäiltä. Naamioikaa se nimbyilynne edes vähän paremmin, ainakin jos aiotte minusta hakea liittolaistanne kunnallispolitiikassa.
Ympäristöön vaikuttamisessa on valuvika. Se, että vain negatiivinen vaikuttaminen nauttii lainsuojaa, aiheuttaa sen, että kaikki vaikuttaminen on helppo leimata nimbyksi. Pitäisi olla mahdollista puolustaa ympäristöä myös antamalla puoltoääniä asioille, joiden kokee lisäävän yleistä elämisen ja asumisen ja ympäristön laatua. Miksei minun ole mahdollista puolustaa oman ikkunani alla olevaa naapurini rakentamaa pieteetillä kasattua grillikatosta, joka muka häiritsee naapuria aidan toisella puolella? Nyt yleisen viihtyvyyden lisääminen tai ympäristön yleisen laadun parantaminen ei ole mahdollista. Rakennustarkastajan olisi sitten helppo laskea, saako joku grillikatos enemmän peukutuksia ylöspäin vai alas.
Jos sattuu näkemään sen, minkämerkkisiä aamiaismuroja vastapäisessä talossa syödään, vika ei ole naapurin muroissa vaan sinun silmälaseissasi!
31.5.2013
Terveisiä puoluekokouksesta!
Porvoonseudun Vihreiden kahden hengen delegaatio – minä ja Tuomas Green – edustimme Porvoota viime viikonlopun puoluekokouksessa Espoon Otaniemessä, joka jossakin vaiheessa lienee ollut Suomen vihrein kaupunginosa. Puoluekokouksessa tehtiin paljon henkilövalintoja: Ville Niinistö jatkaa puolueen puheenjohtajana ilman vastaehdokkaita.
Panu Laturi jätti 5 ja puolen vuoden puoluesihteeripestinsä, ja tilalle valittiin kolmesta hyvästä ja hyvin erilaisesta ehdokkaasta (Lasse Miettinen, Sallamaari Muhonen ja Timo Juurikkala) Lasse Miettinen. Lasse tuntee Vihreän järjestökentän ja hän on hyvin innostunut tehtävästään ja sitoutunut siihen, joten hänellä on hyvät eväät luotsata meidät voittoon eduskuntavaaleissa kevättalvesta 2015. Onnea Lasselle, vaikkakin ainakin minä kannatin Sallamaaria!
Tuomas pitämässä puheenvuoroa elvyttävän talouspolitiikan puolesta, sellaisen, jossa uskalletaan investoida yrityksiä rohkaiseviin ja ihmisiä aktivoiviin pitkän tähtäimen sijoituksiin.
Uudeltamaalta oli kolme varapuheenjohtajaehdokasta – espoolainen Inka Hopsu, vantaalainen Siru Kauppinen och Kristian von Essen från Sjundeå. Minä kannatin Kristiania, koska tiedän hänet erittäin tehokkaaksi hänen toimiessaan Uudenmaan Vihreiden puheenjohtajana ja viime vuonna puoluekokouksen puheenjohtajana. Jag också ansåg som viktigt att vi skulle ha en synlig svenskspråkig profil. Varapuheenjohtajistokolmikon valinnassa puolue profiloitui maakuntiin, sillä varapuheenjohtajiksi valittiin jyväskyläläinen Touko Aalto, huittislainen Anne Bland ja joensuulainen Krista Mikkonen, joka ainoana kolmesta varapuheenjohtajasta jatkaa. Onnea heillekin!
Dj:t Nanna Sumuvuori ja Tiia Vanhatapio.
Panu Laturi jätti 5 ja puolen vuoden puoluesihteeripestinsä, ja tilalle valittiin kolmesta hyvästä ja hyvin erilaisesta ehdokkaasta (Lasse Miettinen, Sallamaari Muhonen ja Timo Juurikkala) Lasse Miettinen. Lasse tuntee Vihreän järjestökentän ja hän on hyvin innostunut tehtävästään ja sitoutunut siihen, joten hänellä on hyvät eväät luotsata meidät voittoon eduskuntavaaleissa kevättalvesta 2015. Onnea Lasselle, vaikkakin ainakin minä kannatin Sallamaaria!
Tuomas pitämässä puheenvuoroa elvyttävän talouspolitiikan puolesta, sellaisen, jossa uskalletaan investoida yrityksiä rohkaiseviin ja ihmisiä aktivoiviin pitkän tähtäimen sijoituksiin.
Uudeltamaalta oli kolme varapuheenjohtajaehdokasta – espoolainen Inka Hopsu, vantaalainen Siru Kauppinen och Kristian von Essen från Sjundeå. Minä kannatin Kristiania, koska tiedän hänet erittäin tehokkaaksi hänen toimiessaan Uudenmaan Vihreiden puheenjohtajana ja viime vuonna puoluekokouksen puheenjohtajana. Jag också ansåg som viktigt att vi skulle ha en synlig svenskspråkig profil. Varapuheenjohtajistokolmikon valinnassa puolue profiloitui maakuntiin, sillä varapuheenjohtajiksi valittiin jyväskyläläinen Touko Aalto, huittislainen Anne Bland ja joensuulainen Krista Mikkonen, joka ainoana kolmesta varapuheenjohtajasta jatkaa. Onnea heillekin!
Dj:t Nanna Sumuvuori ja Tiia Vanhatapio.
27.5.2013
Vastustan kolmepäiväistä puoluekokousta
Kaksipäiväisen puoluekokouksen muuttuminen kolmepäiväiseksi asettaa sekä monet vihreät aktiivit että yhdistykset mahdottoman tilanteen eteen. Käytännössä kolmepäiväisyys johtaa siihen, että osallistumajakauma vinoutuu Vinon suuntaan, sillä oikeastaan vain ne opiskelijaedustajat, joiden koulunkäynti on lukujärjestysmuotoista, ovat jääväytyneitä osallistumaan. Työssäkäyvät aikuiset karsiutuvatkin sitten aika tehokkaasti, samaten yksinhuoltajat, yrittäjät ja etävanhemmat.
Periaatteessa kolmepäiväiseen puoluekokoukseen pääsevät tietysti pienyrittäjätkin, tulonmenetyksen uhalla. Työttömät ja eläkeläiset ovat vapaita osallistumaan, siis ne eläkeläiset, joita Vihreissä on. Ei varmaan ihan kovin paljon. Pienituloisilla ei ole varaa palkattomiin vapaapäiviin, etenkään asuntovelallisilla ja elatusapua maksavilla pienituloisilla. Yksinhuoltajat kolmepäiväisyys asettaa mahdottomaan tilanteeseen, elleivät he voi lykätä lapsiaan isovanhemmille. Lapsen toisen vanhemman työnantaja tuskin hyväksyy lapsenhoitovirkavapaan periaatteeksi sitä, että entisen puolison nyt pitää päästä piipertämään. Tai siis ehkä, mutta palkattomaksi menee se uhraus ellei sitten se ei-puoluekokoukseen menevä vanhempi tekeydy sairaaksi.
Etävanhemmille kolmepäiväisyys on myös mahdotonta. Etävanhempi käyttää kaikki irtoavat lomapäivänsä lapsensa kanssa oloon, edellyttäen että hänellä on lomaa. Monella ei ole, ja heitä kutsutaan prekariaatiksi. Sellaisia, siis prekaareja on Vihreissä aika paljon, ja luulisikin, että meiltä löytyisi ymmärrystä ihmisten eriäville perhe- ja työtilanteille, etenkin kun me puhumme hyvin mielellämme erilaisissa perhe- ja työtilanteissa elävien ihmisten puolesta.
Tietenkin puoluekokouksen ohjelmaa voi jotenkin varmaan järkeistää, esimerkiksi niin, että ne, jotka haluavat osallistua kolmantena (eli varmaankin perjantaina, eli oikeastaan ensimmäisenä) päivänä esimerkiksi ohjelma- tai aloitetyöhön tai erilaisiin työryhmiin, voinevat halutessaan priorisoida itsensä paikalle jo kolmannelle päivälle, josta onkin siis tullut ensimmäinen. Tämä samalla tarkoittaisi sitä, että ohjelmatyö ja työryhmät asettaisiin poliittisessa toiminnassa niille kuuluvalle paikalle: sille viimesijaiselle. Samalla tämä tarkoittaisi sitä, että tämä kaikki valmistelu- ja ohjelmatyö ulkoistettaisiin käytännössä Vinolle, josta tulisi siis samalla Vihreiden ohjelmatyöryhmä.
Jos puoluekokous aikoo jatkossa olla kolmepäiväinen, sen osallistujille on korvattava tulon- ja vapaa-ajanmenetys ja järjestettävä lastenkasvatus jotenkin. En suurin surminkaan ottaisi omaa jälkikasvuani ikävystymään kuoliaaksi puoluekokoukseen, joten lapsenvahtiapukaan ei ongelmaa ratkaise.
Kolmepäiväisyydestä kärsisi myös puoluekokouksen edustavuus ja demokratia. Monien pienten yhdistysten olisi käytännössä mahdotonta saada edustajia puoluekokoukseen, kolmipäiväisyyden jäävätessä suurimman osan aikuisikäistä työvoimaa, samalla puoluekokouksen lienee mahdotonta saada riittävästi vapaaehtoista talkooväkeä ainakaan sille ylimääräiselle päivälle. Käytännössä kolmepäiväisyys rokottaa eniten pieniä maakuntien yhdistyksiä, ja kuitenkin Vihreille on tärkeä periaate se, että meillä on edes tahtoa ja yritystä valtakunnalliseksi puolueeksi. Kolmepäiväinen puoluekokous tekee tämän periaatteen toteutumisesta hyvin vaikeaa, sillä pitkämatkalaisille kolmepäiväinen puoluekokous onkin neli- ellei peräti viisipäiväinen.
Periaatteessa kolmepäiväiseen puoluekokoukseen pääsevät tietysti pienyrittäjätkin, tulonmenetyksen uhalla. Työttömät ja eläkeläiset ovat vapaita osallistumaan, siis ne eläkeläiset, joita Vihreissä on. Ei varmaan ihan kovin paljon. Pienituloisilla ei ole varaa palkattomiin vapaapäiviin, etenkään asuntovelallisilla ja elatusapua maksavilla pienituloisilla. Yksinhuoltajat kolmepäiväisyys asettaa mahdottomaan tilanteeseen, elleivät he voi lykätä lapsiaan isovanhemmille. Lapsen toisen vanhemman työnantaja tuskin hyväksyy lapsenhoitovirkavapaan periaatteeksi sitä, että entisen puolison nyt pitää päästä piipertämään. Tai siis ehkä, mutta palkattomaksi menee se uhraus ellei sitten se ei-puoluekokoukseen menevä vanhempi tekeydy sairaaksi.
Etävanhemmille kolmepäiväisyys on myös mahdotonta. Etävanhempi käyttää kaikki irtoavat lomapäivänsä lapsensa kanssa oloon, edellyttäen että hänellä on lomaa. Monella ei ole, ja heitä kutsutaan prekariaatiksi. Sellaisia, siis prekaareja on Vihreissä aika paljon, ja luulisikin, että meiltä löytyisi ymmärrystä ihmisten eriäville perhe- ja työtilanteille, etenkin kun me puhumme hyvin mielellämme erilaisissa perhe- ja työtilanteissa elävien ihmisten puolesta.
Tietenkin puoluekokouksen ohjelmaa voi jotenkin varmaan järkeistää, esimerkiksi niin, että ne, jotka haluavat osallistua kolmantena (eli varmaankin perjantaina, eli oikeastaan ensimmäisenä) päivänä esimerkiksi ohjelma- tai aloitetyöhön tai erilaisiin työryhmiin, voinevat halutessaan priorisoida itsensä paikalle jo kolmannelle päivälle, josta onkin siis tullut ensimmäinen. Tämä samalla tarkoittaisi sitä, että ohjelmatyö ja työryhmät asettaisiin poliittisessa toiminnassa niille kuuluvalle paikalle: sille viimesijaiselle. Samalla tämä tarkoittaisi sitä, että tämä kaikki valmistelu- ja ohjelmatyö ulkoistettaisiin käytännössä Vinolle, josta tulisi siis samalla Vihreiden ohjelmatyöryhmä.
Jos puoluekokous aikoo jatkossa olla kolmepäiväinen, sen osallistujille on korvattava tulon- ja vapaa-ajanmenetys ja järjestettävä lastenkasvatus jotenkin. En suurin surminkaan ottaisi omaa jälkikasvuani ikävystymään kuoliaaksi puoluekokoukseen, joten lapsenvahtiapukaan ei ongelmaa ratkaise.
Kolmepäiväisyydestä kärsisi myös puoluekokouksen edustavuus ja demokratia. Monien pienten yhdistysten olisi käytännössä mahdotonta saada edustajia puoluekokoukseen, kolmipäiväisyyden jäävätessä suurimman osan aikuisikäistä työvoimaa, samalla puoluekokouksen lienee mahdotonta saada riittävästi vapaaehtoista talkooväkeä ainakaan sille ylimääräiselle päivälle. Käytännössä kolmepäiväisyys rokottaa eniten pieniä maakuntien yhdistyksiä, ja kuitenkin Vihreille on tärkeä periaate se, että meillä on edes tahtoa ja yritystä valtakunnalliseksi puolueeksi. Kolmepäiväinen puoluekokous tekee tämän periaatteen toteutumisesta hyvin vaikeaa, sillä pitkämatkalaisille kolmepäiväinen puoluekokous onkin neli- ellei peräti viisipäiväinen.
18.5.2013
Helsinki, mitä välii?
Olen tässä viime ajat tehnyt henkistä pesänselvitystä ja hyvästijättöä suhteessani helsinkiläisyyteen. Koska en ole enää pitkään kokenut Helsingin ydinkeskustaa omakseni, minulle on jokseenkin sama, mitä siellä tapahtuu. Tai ei sentään: minulle ei ole aivan sama, hymyilevätkö pääkaupunkimme kasvot vai pyllistävätkö ne kaupunkiin saapuville tai sieltä poistuville satunnaisille matkailijoille.
Olen ilmeisesti onnistunut aika hyvin vieraantumisessani. Tästä osoituksena on välinpitämättömyyteni Helsingin paraatihankkeisiin, kuten Jätkäsaaren tornihotelliin ja Guggenheimiin. Niissä sekoitetaan Wow-efekti kaupunkikuvaan tai ainakin kaupungin kasvoihin. Minulle ei ole juuri mitään henkilökohtaista väliä, miten näiden käy. Jos saisin äänestää, niin tornihotellista äänestäisin tyhjää ja Guggeen vastaukseni olisi ehdoton ehkä.
Välinpitämättömyyteni on minulle aivan uutta. Yleensä minua ei ole estänyt olemasta jotakin mieltä sekään etten tiedä jostakin hölökäsen pöläystä. Yllätyksekseni havainto välinpitämättömyydestäni onkin helpotus.
Minulle ei sen sijaan ole ollenkaan sama, miten Helsinkiin pääsee ja miten sieltä pääsee pois. Siksi olenkin sotkeutunut porvoolaistuneena vihreänä siihen, miten näiden kaupunkien välitse ja miksei ohitsekin joukkoliikenne on järjestetty.
Tuhotkaa siis kaikin mokomin pääkaupunkimme, kunhan pidätte huolta, että minulla on jatkossakin nähtävissäni muistoihini museoitu Helsinki. Pääkaupunkilaisten kaupunkisuunnitteluvirkamiesten ja kovaa betonilinjaa edustavien autojen ystävien kannattaa kuitenkin jatkossakin vilkuilla olkansa ylitse. En tule koskaan jättämään rauhaan Keskuspuistoa tai Kaarelaa.
Olen ilmeisesti onnistunut aika hyvin vieraantumisessani. Tästä osoituksena on välinpitämättömyyteni Helsingin paraatihankkeisiin, kuten Jätkäsaaren tornihotelliin ja Guggenheimiin. Niissä sekoitetaan Wow-efekti kaupunkikuvaan tai ainakin kaupungin kasvoihin. Minulle ei ole juuri mitään henkilökohtaista väliä, miten näiden käy. Jos saisin äänestää, niin tornihotellista äänestäisin tyhjää ja Guggeen vastaukseni olisi ehdoton ehkä.
Välinpitämättömyyteni on minulle aivan uutta. Yleensä minua ei ole estänyt olemasta jotakin mieltä sekään etten tiedä jostakin hölökäsen pöläystä. Yllätyksekseni havainto välinpitämättömyydestäni onkin helpotus.
Minulle ei sen sijaan ole ollenkaan sama, miten Helsinkiin pääsee ja miten sieltä pääsee pois. Siksi olenkin sotkeutunut porvoolaistuneena vihreänä siihen, miten näiden kaupunkien välitse ja miksei ohitsekin joukkoliikenne on järjestetty.
Tuhotkaa siis kaikin mokomin pääkaupunkimme, kunhan pidätte huolta, että minulla on jatkossakin nähtävissäni muistoihini museoitu Helsinki. Pääkaupunkilaisten kaupunkisuunnitteluvirkamiesten ja kovaa betonilinjaa edustavien autojen ystävien kannattaa kuitenkin jatkossakin vilkuilla olkansa ylitse. En tule koskaan jättämään rauhaan Keskuspuistoa tai Kaarelaa.
22.4.2013
Miksi kannatan Kristian von Esseniä varapuheenjohtajaksi?
Olen äänestänyt Kristiania varapuheenjohtajaksi aiemminkin, vaikka tarjolla on ollut erinomaisia ehdokkaita omasta kotipiiristäni. Kerran esimerkiksi Helsingistä oli tarjolla kaksi aivan erinomaista naista: Mari Puoskari, Johanna Sumuvuori, jotka molemmat tunnen ja joita molempia arvostan erittäin paljon. Tuolloin päädyin laittamaan lappuuni kolme nimeä: Kristian, Tuomas Viskari ja en nyt paha kyllä muista, kumpaa helsinkiläisnaisista äänestin.
Minulle on turha esittää äänestyssuosituksia. Yleensäkin äänestyksissä pitäisi malttaa nostaa katse sieltä peilistä ja äänestää jotakin muuta kuin oman viiteryhmien edustajia, koska omille arvostuksilleen ja tavoilleen ihminen on yleensä sokea. Toiseksikin, jos haluamme puolueen kasvavan, silloin on maltettava toimia strategisesti ja nähtävä, että paras keino tähän on laajentaa kannattajakuntaa eikä vain pitää kiinni niistä uskollisimmista.
Meillä on nytkin tarjolla lukuisia noin kolme-nelikymppisiä koulutettuja kaupunkilaisnaisia. Nyt olisi tarjolla vähän vielä kokeneempi maakuntien mies, joka on vieläpä ruotsinkielinen. Jos me otamme vakavasti puolueemme kaksikielisyyden, silloin kannattaa ottaa vakavasti myös se mahdollisuus, että tämä kaksikielisyys näkyy paitsi ohjelmatyössämme, se olisi myös edustettuna puolueessamme näkyvillä paikoilla. Puolueen pitää siis tarjota samastumispintoja mahdollisimman laajalti ja näkyvästi.
Ja koska haluan arvottaa ihmisiä - ja ehdokkaita - heidän henkilökohtaisten ominaisuuksien perusteella, niin juuri tästä syystä suosittelenkin lämpimästi Kristianin äänestämistä. Kristian on Uudenmaan Vihreiden ja viimevuotisen puoluekokouksen puheenjohtajana ollut erittäin taitava: kuunteleva mutta erittäin tehokas.
Kristian on yrittäjä, ja etenkin pienyrittäjien maailman ymmärtäminen on tulevaisuudessa väistämättä nykyistäkin tärkeämpää, sillä yhä useampi joutuu jatkossa luomaan työpaikkansa itse. Sitäpaitsi pienet yritykset luovat myös paikallisia palveluita.
Äänestän edellämainituista syistä Kristiania Vihreän puolueen varapuheenjohtajaksi. Hän on mies paikallaan, järkevä mutta huumorintajuinen ihminen, tehokas mutta keskusteleva.
Aiempaa pohdintaani siitä, miksi on fiksua ajatella vähän omaa nokkaansa pidemmälle, voi lukea klikkaamalla tämän tekstin otsikkoa.
Minulle on turha esittää äänestyssuosituksia. Yleensäkin äänestyksissä pitäisi malttaa nostaa katse sieltä peilistä ja äänestää jotakin muuta kuin oman viiteryhmien edustajia, koska omille arvostuksilleen ja tavoilleen ihminen on yleensä sokea. Toiseksikin, jos haluamme puolueen kasvavan, silloin on maltettava toimia strategisesti ja nähtävä, että paras keino tähän on laajentaa kannattajakuntaa eikä vain pitää kiinni niistä uskollisimmista.
Meillä on nytkin tarjolla lukuisia noin kolme-nelikymppisiä koulutettuja kaupunkilaisnaisia. Nyt olisi tarjolla vähän vielä kokeneempi maakuntien mies, joka on vieläpä ruotsinkielinen. Jos me otamme vakavasti puolueemme kaksikielisyyden, silloin kannattaa ottaa vakavasti myös se mahdollisuus, että tämä kaksikielisyys näkyy paitsi ohjelmatyössämme, se olisi myös edustettuna puolueessamme näkyvillä paikoilla. Puolueen pitää siis tarjota samastumispintoja mahdollisimman laajalti ja näkyvästi.
Ja koska haluan arvottaa ihmisiä - ja ehdokkaita - heidän henkilökohtaisten ominaisuuksien perusteella, niin juuri tästä syystä suosittelenkin lämpimästi Kristianin äänestämistä. Kristian on Uudenmaan Vihreiden ja viimevuotisen puoluekokouksen puheenjohtajana ollut erittäin taitava: kuunteleva mutta erittäin tehokas.
Kristian on yrittäjä, ja etenkin pienyrittäjien maailman ymmärtäminen on tulevaisuudessa väistämättä nykyistäkin tärkeämpää, sillä yhä useampi joutuu jatkossa luomaan työpaikkansa itse. Sitäpaitsi pienet yritykset luovat myös paikallisia palveluita.
Äänestän edellämainituista syistä Kristiania Vihreän puolueen varapuheenjohtajaksi. Hän on mies paikallaan, järkevä mutta huumorintajuinen ihminen, tehokas mutta keskusteleva.
Aiempaa pohdintaani siitä, miksi on fiksua ajatella vähän omaa nokkaansa pidemmälle, voi lukea klikkaamalla tämän tekstin otsikkoa.
21.4.2013
Miksi Sallamaari Muhonen on minun puoluesihteerini?
Vihreissä on nyt noin 8000 jäsentä, joiden vahvuutena on se, että useimmilla heistä on paljon yhteyksiä myös ei-puoluepoliittiseen kansalaistoimintaan. Vihreissä on erittäin fiksua porukkaa ja vihreistä arvoista on paljolti tullut mainstreamia: kaikki puolueet ovat ottaneet omiin ohjelmiinsa paljon Vihreiden tai ainakin vihreitä ajatuksia. Kuitenkin kannatuksemme on polkenut jonkin aikaa paikallaan. Miten se saataisiin sitten nousuun?
Pekka Haaviston suurenmoinen vaalikampanja teki monille mahdollisiksi edes harkita Vihreiden äänestämistä. Toki Pekka on monien mielestä parempi kuin puolueensa, eikä Pekan ääniä olekaan suoraan siirrettävissä Vihreälle puolueelle. Pekan kampanjasta kuitenkin olisi ainesta pysyväksi vihreän politiikanteon oppikurssiksi, sillä siinä ylitettiin monia kynnyksiä, joihin me usein kompastumme. Pekka antoi minulle lentävän lähdön ja mahtavasti vetoapua aloittaessani Porvoon Vihreiden puheenjohtajana.
Mitä ne kynnykset sitten ovat? Monien silmissä me olemme kaupunkilaisten, korkeakoulutettujen besserwissereiden porukkaa, joilla on oikeat vastaukset jo valmiina. Pekan opetus meille on: kuunnella enemmän kuin puhua, mitä ei kuitenkaan pidä sekoittaa tuuliviirinä jokaisen vireen mukana hötkymiseen.
Vihreät rakastavat ohjelmatyötä, mutta osa siitä innosta pitäisi kanavoida aktiiviseen talkootyöhön, siellä, missä muutkin ihmiset tekevät. Meidän tulee päästä pois kaikesta itseriittoisuudesta ja sisäsiittoisuudesta, sillä usein raikkaimmat ideat tulevat toiminnan sivutuotteina ja ihan toisenlaisten ihmisten kanssa kuin mitä tavallisesti ja mieluiten tapaamme.
Raikkaita, uusia ideoita ja selkeyttä tarvitaan myös siihen, miten me Vihreät haluamme viestiä tavoitteistamme. Me olemme usein aika monisanaisia, sillä emme millään malttaisi luopua kaikista rakkaimmista ideoistamme. Siksi meidän vaalimainoksiamme ei aina jaksakaan pysähtyä lukemaan. Vanhemman tutkijakollegani ohje minulle "Kill your darlings" sopisi myös meidän motoksemme.
Meillä on nyt kolme keskenään hyvin erilaista puoluesihteeriehdokasta. Kaikilla heillä on erittäin hyvät eväät vetää vihreää järjestökenttää ja edustaa puoluettamme tiukoissakin väännöissä.
Lasse Miettinen tuntee läpikotaisin vihreän järjestökentän, Timo Juurikkalalla on katu-uskottavuutta niin talosta kuin puutarhasta ja Sallamaarilla on näyttöä menestyksekkäästä viestinnän- ja muutosjohtamisesta. Juuri näitä Vihreät tarvitsevat: sekä ymmärrystä ytimekkäästä, strategisesta viestinnästä että siitä, miten meillä olisi malttia kasvaa suureksi puolueeksi. Me tarvitsemme sekä viestinnän että muutoksen strategista ja tavoitteellista johtamista, ja tästä Sallamaarilla on näyttöä.
Me olemme olleet ihan riittävän kauan erinomaisia keskenämme, ja siksi uskonkin, että ei vain vihreän järjestökentän tuntemus riitä. Vihreän politiikan ulkopuolisen maailman tunteminen on suorastaan edellytys puoluesihteerin toimen menestykselliselle hoitamiselle.
Vihreille on kohtalonkysymyksenä nyt se, missä määrin me pääsemme ulos omista kammioistamme, sekä ideamme että ihmisemme. Koska ei ole myöskään yhtään haitaksi, jos puoluesihteerin persoona säteilee posiitivista energiaa, minun ehdokkaani Vihreiden puoluesihteeriksi on Sallamaari Muhonen. Joka tapauksessa annan kaiken tukeni sille henkilölle, joka puoluekokouksessa tehtävään valitaan.
Pekka Haaviston suurenmoinen vaalikampanja teki monille mahdollisiksi edes harkita Vihreiden äänestämistä. Toki Pekka on monien mielestä parempi kuin puolueensa, eikä Pekan ääniä olekaan suoraan siirrettävissä Vihreälle puolueelle. Pekan kampanjasta kuitenkin olisi ainesta pysyväksi vihreän politiikanteon oppikurssiksi, sillä siinä ylitettiin monia kynnyksiä, joihin me usein kompastumme. Pekka antoi minulle lentävän lähdön ja mahtavasti vetoapua aloittaessani Porvoon Vihreiden puheenjohtajana.
Mitä ne kynnykset sitten ovat? Monien silmissä me olemme kaupunkilaisten, korkeakoulutettujen besserwissereiden porukkaa, joilla on oikeat vastaukset jo valmiina. Pekan opetus meille on: kuunnella enemmän kuin puhua, mitä ei kuitenkaan pidä sekoittaa tuuliviirinä jokaisen vireen mukana hötkymiseen.
Vihreät rakastavat ohjelmatyötä, mutta osa siitä innosta pitäisi kanavoida aktiiviseen talkootyöhön, siellä, missä muutkin ihmiset tekevät. Meidän tulee päästä pois kaikesta itseriittoisuudesta ja sisäsiittoisuudesta, sillä usein raikkaimmat ideat tulevat toiminnan sivutuotteina ja ihan toisenlaisten ihmisten kanssa kuin mitä tavallisesti ja mieluiten tapaamme.
Raikkaita, uusia ideoita ja selkeyttä tarvitaan myös siihen, miten me Vihreät haluamme viestiä tavoitteistamme. Me olemme usein aika monisanaisia, sillä emme millään malttaisi luopua kaikista rakkaimmista ideoistamme. Siksi meidän vaalimainoksiamme ei aina jaksakaan pysähtyä lukemaan. Vanhemman tutkijakollegani ohje minulle "Kill your darlings" sopisi myös meidän motoksemme.
Meillä on nyt kolme keskenään hyvin erilaista puoluesihteeriehdokasta. Kaikilla heillä on erittäin hyvät eväät vetää vihreää järjestökenttää ja edustaa puoluettamme tiukoissakin väännöissä.
Lasse Miettinen tuntee läpikotaisin vihreän järjestökentän, Timo Juurikkalalla on katu-uskottavuutta niin talosta kuin puutarhasta ja Sallamaarilla on näyttöä menestyksekkäästä viestinnän- ja muutosjohtamisesta. Juuri näitä Vihreät tarvitsevat: sekä ymmärrystä ytimekkäästä, strategisesta viestinnästä että siitä, miten meillä olisi malttia kasvaa suureksi puolueeksi. Me tarvitsemme sekä viestinnän että muutoksen strategista ja tavoitteellista johtamista, ja tästä Sallamaarilla on näyttöä.
Me olemme olleet ihan riittävän kauan erinomaisia keskenämme, ja siksi uskonkin, että ei vain vihreän järjestökentän tuntemus riitä. Vihreän politiikan ulkopuolisen maailman tunteminen on suorastaan edellytys puoluesihteerin toimen menestykselliselle hoitamiselle.
Vihreille on kohtalonkysymyksenä nyt se, missä määrin me pääsemme ulos omista kammioistamme, sekä ideamme että ihmisemme. Koska ei ole myöskään yhtään haitaksi, jos puoluesihteerin persoona säteilee posiitivista energiaa, minun ehdokkaani Vihreiden puoluesihteeriksi on Sallamaari Muhonen. Joka tapauksessa annan kaiken tukeni sille henkilölle, joka puoluekokouksessa tehtävään valitaan.
13.4.2013
Mikseivät Vihreät ole Jeesuksen kavereita?
Vihreistä elää varsin yleisesti käsitys uskontovastaisena puolueena, tai ainakin puolueena, jonka suhde kristinuskoon on ongelmallinen. Kuitenkin me olemme lähes kaikki ainakin kulttuurisia kristittyjä, ja joululoma kelpaa niillekin, jotka toivottavat "season's greetings". Onko näissä huhuissa sitten perää?
Kyllä niissä on totuutta siteeksi. Miksi? Ymmärsin tämän matkatessani bussilla Uudenmaan Vihreiden kevätkokoukseen. Melkein heti ylitettyäni Helsingin rajan tien varressa seissyt kyltti sen kertoi: "Valitse Jeesus. Valitse ikuinen elämä".
Miksi kukaan haluaisi ikuista elämää? Olisiko se nyt kivaa kun joka paikkaa kremppaisi ja olisi koko ajan enemmän jäljessä trendejä, oikeastaan pihalla niistä. Kun 80-vuotiaskin on nimittäin jo varsin iäkäs, niin arvio, jonka mukaan jo nyt syntyvistä tytöistä joka toinen tulee elämään vähintään satavuotiaaksi, on aika pelottava skenaario. Mistä näille ihmisille saadaan hoitopaikat, omais-, koti-, tai kotisairaanhoito?
Sitäpaitsi ajatus ikuisesta elämästä on aika epävihreä. Me sentään vielä joten kuten mahdumme tälle pallolle, mutta entäs jälkikasvumme? Työnnetäänkö heidät hautapaikkojen sijasta kaatopaikalle?
Mitä sitten on ikuinen elämä? Jos minusta jäisi muisto, toivottavasti enimmäkseen lämmin, jälkipolville, se olisi minulle ihan riittävä palanen kuolemattomuutta. Lähipiirini toivottavasti muistaa minua sitten joskus lämmöllä, mutta ihmiskunnan ja planeetan kannalta kaikkein parasta taitaisi kuitenkin olla, että jos minua jostakin muistettaisiin, olisin toivottavasti voinut olla innostamassa jota kuta tekemään tästä planeetasta vähän paremman paikan. Tai että olisin ollut istuttamassa jossakin vaikka puita. Jos en tähän ole pystynyt, toivottavasti osaan edes maatua säädyllisesti.
Kyllä niissä on totuutta siteeksi. Miksi? Ymmärsin tämän matkatessani bussilla Uudenmaan Vihreiden kevätkokoukseen. Melkein heti ylitettyäni Helsingin rajan tien varressa seissyt kyltti sen kertoi: "Valitse Jeesus. Valitse ikuinen elämä".
Miksi kukaan haluaisi ikuista elämää? Olisiko se nyt kivaa kun joka paikkaa kremppaisi ja olisi koko ajan enemmän jäljessä trendejä, oikeastaan pihalla niistä. Kun 80-vuotiaskin on nimittäin jo varsin iäkäs, niin arvio, jonka mukaan jo nyt syntyvistä tytöistä joka toinen tulee elämään vähintään satavuotiaaksi, on aika pelottava skenaario. Mistä näille ihmisille saadaan hoitopaikat, omais-, koti-, tai kotisairaanhoito?
Sitäpaitsi ajatus ikuisesta elämästä on aika epävihreä. Me sentään vielä joten kuten mahdumme tälle pallolle, mutta entäs jälkikasvumme? Työnnetäänkö heidät hautapaikkojen sijasta kaatopaikalle?
Mitä sitten on ikuinen elämä? Jos minusta jäisi muisto, toivottavasti enimmäkseen lämmin, jälkipolville, se olisi minulle ihan riittävä palanen kuolemattomuutta. Lähipiirini toivottavasti muistaa minua sitten joskus lämmöllä, mutta ihmiskunnan ja planeetan kannalta kaikkein parasta taitaisi kuitenkin olla, että jos minua jostakin muistettaisiin, olisin toivottavasti voinut olla innostamassa jota kuta tekemään tästä planeetasta vähän paremman paikan. Tai että olisin ollut istuttamassa jossakin vaikka puita. Jos en tähän ole pystynyt, toivottavasti osaan edes maatua säädyllisesti.
11.2.2013
Vihreiden pelko onko viisauden alku?
Meitä Vihreitä väitetään joskus kaiken vastustajiksi. No, en mä nyt tiedä. Tiedän monien vastustavan ihan mitä tahansa Vihreiltä pääsevää, vaikka olisimmekin sitten vain viestinviejiä. Joskus meitä tehdään jopa syntipukeiksi tahtomattamme politiikkaan, jossa olemme mukana joko siivoamassa toisten jäljet tai varmistamassa, ettei suurempaa tuhoa synny. No, ei voi vaatia, että politiikassa tehtyä työtä arvostettaisiin. Ei tähän siksi kukaan mukaan ole lähtenyt, tai jos lähtee, niin käy kuin entiselle nyrkkeilyvalmentajalle joka huomasi ettei olekaan kivaa kun siellä onkin 51 muuta valtuutettua eikä siitä saa sen vertaa rahaa että pääsisi edes tuntipalkoille.
Kun katsoo sähköisiä viestimiä, niiden perusteella virtuaalitodellisuus koostuu vain kahdesta poliittisesta ryhmästä: (puna)vihreistä ja nationalistioikeistosta. Virtuaalitodellisuus ei kuitenkaan heijastele todellisuutta. Se on todellisuus itse, ainakin jos katsoo osaa näistä kommentaattoreista, jotka tyytyvät lähinnä kommentoimaan toisten sanomisia, omistautumaan analysoimaan toisia bloggareita, ja syyllistymään heidän krooniseen väärinymmärtämiseensä. Joillakin oma elämä puuttuu niin kroonisesti että nämä ovat jopa perustaneet varjo- ja häväistysblogeja toisten nimissä.
Tällaisilta ihmisiltä saattaa puuttua oma elämä kokonaan. Toinen vaihtoehto on se, että asetelma kertoo kommentoijan ja kommentoitavan keskinäisestä kokosuhteesta. Ei kai nyt mitättömyyksille vaivauduta omistautumaan. Pitäisi siis kai olla jotenkin imarreltu tai ainakin otettu, että omat sanomiset on noteerattu. Tämmöisen pienimuotoisen provinssivihreän, pienen vihreän miehen. Siinä määrin että osaavat todistaa, mistä kirjoitin silloin kun tapahtui sitä ja sitä, ikään kuin todistuksena siitä että elän jotenkin omassa maailmassani eikä ulkomaailma minua hetkauta vaikka siellä tapahtuisi mitä. Tulevat todistaneeksi puheaktiteorian oikeaksi: sanat ovat tekoja. Ainakin merkittävien sanojien, jos kerran minunkin sanomiseni inspiroivat niin suuresti kirjoittamaan, kommentoimaan ja linkittämään. On mahdollista, että olen myös todiste perspektiivihäiriöstä jos luulevat minua kaiken tämän vaivan arvoiseksi...
Muistelen edesmennyttä dosentti Tapani Hietaniemeä, jolle joku valtuutettu kerran sanoi, että silloin keskusteltavana olevasta asiasta saa enemmän tietoa hänen blogistaan. Mihin Tapani totesi suunnilleen näin: "olen joskus käynyt tarkistamassa blogisi. Siellä ei ole mitään minua kiinnostavaa aineistoa."
Mihin ei ole mitään lisättävää. Maailma on toisaalla, ja siitä pitää kirjoittaa. Joskus siellä pitää käydäkin, ja elää.
Kun katsoo sähköisiä viestimiä, niiden perusteella virtuaalitodellisuus koostuu vain kahdesta poliittisesta ryhmästä: (puna)vihreistä ja nationalistioikeistosta. Virtuaalitodellisuus ei kuitenkaan heijastele todellisuutta. Se on todellisuus itse, ainakin jos katsoo osaa näistä kommentaattoreista, jotka tyytyvät lähinnä kommentoimaan toisten sanomisia, omistautumaan analysoimaan toisia bloggareita, ja syyllistymään heidän krooniseen väärinymmärtämiseensä. Joillakin oma elämä puuttuu niin kroonisesti että nämä ovat jopa perustaneet varjo- ja häväistysblogeja toisten nimissä.
Tällaisilta ihmisiltä saattaa puuttua oma elämä kokonaan. Toinen vaihtoehto on se, että asetelma kertoo kommentoijan ja kommentoitavan keskinäisestä kokosuhteesta. Ei kai nyt mitättömyyksille vaivauduta omistautumaan. Pitäisi siis kai olla jotenkin imarreltu tai ainakin otettu, että omat sanomiset on noteerattu. Tämmöisen pienimuotoisen provinssivihreän, pienen vihreän miehen. Siinä määrin että osaavat todistaa, mistä kirjoitin silloin kun tapahtui sitä ja sitä, ikään kuin todistuksena siitä että elän jotenkin omassa maailmassani eikä ulkomaailma minua hetkauta vaikka siellä tapahtuisi mitä. Tulevat todistaneeksi puheaktiteorian oikeaksi: sanat ovat tekoja. Ainakin merkittävien sanojien, jos kerran minunkin sanomiseni inspiroivat niin suuresti kirjoittamaan, kommentoimaan ja linkittämään. On mahdollista, että olen myös todiste perspektiivihäiriöstä jos luulevat minua kaiken tämän vaivan arvoiseksi...
Muistelen edesmennyttä dosentti Tapani Hietaniemeä, jolle joku valtuutettu kerran sanoi, että silloin keskusteltavana olevasta asiasta saa enemmän tietoa hänen blogistaan. Mihin Tapani totesi suunnilleen näin: "olen joskus käynyt tarkistamassa blogisi. Siellä ei ole mitään minua kiinnostavaa aineistoa."
Mihin ei ole mitään lisättävää. Maailma on toisaalla, ja siitä pitää kirjoittaa. Joskus siellä pitää käydäkin, ja elää.
9.2.2013
Monikulttuurisuuden eri ilmenemismuotoja
Onko monikulttuurisuus sekoittumista sulatusuunissa, gettoutumista, jossa eri kulttuuripiireistä lähteneet elävät kukin omilla alueillaan vai rinnakkaineloa?
Monikulttuurisuus toimii silloin kun eri kulttuurit elävät keskenään enemmän tai vähemmän sekaisin. Toki jo kaupunkitutkimuksessakin tunnistetaan se ilmiö, että maahanmuuttajaryhmät tapaavat keskittyä tiettyihin kaupunginosiin ja kortteleihin. Osittain tämä johtuu siitä, että näistä kaupunginosista osoitetaan heille asuntoja. "He" tarkoittaa tässä pakolaisia ja turvapaikanhakijoita. Toinen syy on puskaradio: maahanmuuttajat haluavat turvallisuudentunteen takia olla lähellä oman kulttuuripiirinsä edustajia. Kun alussa ei vielä osata tulomaan kieltä, sopeutuminen helpottuu kun saa päivittäin puhua omaa kieltään.
Esimerkki epäonnistuneesta monikulttuurisuudesta on Israel. En oikeastaan edes kutsuisi maata, joka on jaettu juutalaiseen Israeliin ja palestiinalaisten aidattuihin siirtokuntiin, monikulttuuriseksi, saati monikulttuurisuuden menestystarinaksi.
Israel on monikulttuurinen vain siinä mielessä, että sinne on diasporan hengessä muuttanut juutalaisia ympäri maailmaa: siellä on esimerkiksi venäläisestä, puolalaisesta, saksalaisesta ja amerikkalaisesta kulttuuripiireistä peräisin olevia juutalaisia. Ennemminkin todelliset metropolit, kuten New York, ovat monikulttuurisia, tai vaikka Lontoo.
Monikulttuurisuus ei tarkoita vain etnistä kirjavuutta aivan samoin kuten etnisyys ei ole ainoa kulttuurinen ilmaisumuoto. On niinkin yhtenäiskulttuurisena pidetty maa kuin Suomi sen verran monikulttuurinen sisäisestikin, että esimerkiksi sellainen minimetropoli kuin Helsinki on yhtä lailla hämäläisten, pohjalaisten kuin karjalaistenkin stadi. Erilaiset kulttuuriset ilmentämismuodot myös voivat kietoutua yhteen ja vahvistaa toisiaan: Glasgow'ssa jalkapallojoukkueet Celtic ja Rangers ilmentävät paitsi uskonnollista taustaa, myös jalkapalloa.
Jalkapallo on itse asiassa opettavainen esimerkki kulttuurista. Esimerkiksi Lontoossa jalkapallojoukkueiden kannattaminen on perinteisesti mennyt kaupunginosittain, mutta miten sitten on selitettävissä ulkolontoolaisten tai ei-brittien fanien sitoutuminen joukkueen edustamaan kulttuuriin? Ovatko kaikki Tottenhamin kannattajat esimerkiksi juutalaisia?
Eivät, koska jalkapallo on kulttuurinen ilmenemismuoto itsessään, itsenäinen kulttuuripiirre. Miten muuten on selitettävissä, että työväenjohtaja Arhinmäki kannattaa nousukasjoukkue Chelseata (jolla tosin on rosoinen historia huligaaneineen)? Päinvastaisessa tapauksessa jalkapallo voi myös vahvistaa poliittista sanomaa; se, etä Timo Soini kannattaa Millwallia, rajua työväenjoukkuetta, jota kaikki vihaavat, ei näytä sattumalta.
Niin, vielä siihen monikulttuurisuuteen. Puolueiden sisälläkin on monia kulttuureita: Kokoomuksessa on sosiaalista omatuntoa korostavaa sarkomaalais-kataislaista siipeä ja toisaalta näitä lepakkomiehiä. Demareissa on ay-aktiiveja ja toisaalta näitä sailaslais-lipposlaisia, joita ei erota Kokoomuksesta kuin poliisi. Vasemmistoliitossa on ay-änk... konkareita ja punavihreitä, joita ei erota Vihreistä kuin kuolema. Vihreissä on viherpunertavia ja insinöörinsinertäviä, ja Perussuomalaiset se vasta monikulttuurinen porukka onkin, kun saman sateenvarjon alle mahtuu sekä niitä, jotka kiistävät rasismin olemassaolon että niitä, jotka kiistävät oman rasisminsa. Sitten on vielä kulttuurinvihaajia, niitä, jotka sekoittavat kulttuurin oopperavoileipiin ja Taisteleviin metsoihin.
Monikulttuurisuus toimii silloin kun eri kulttuurit elävät keskenään enemmän tai vähemmän sekaisin. Toki jo kaupunkitutkimuksessakin tunnistetaan se ilmiö, että maahanmuuttajaryhmät tapaavat keskittyä tiettyihin kaupunginosiin ja kortteleihin. Osittain tämä johtuu siitä, että näistä kaupunginosista osoitetaan heille asuntoja. "He" tarkoittaa tässä pakolaisia ja turvapaikanhakijoita. Toinen syy on puskaradio: maahanmuuttajat haluavat turvallisuudentunteen takia olla lähellä oman kulttuuripiirinsä edustajia. Kun alussa ei vielä osata tulomaan kieltä, sopeutuminen helpottuu kun saa päivittäin puhua omaa kieltään.
Esimerkki epäonnistuneesta monikulttuurisuudesta on Israel. En oikeastaan edes kutsuisi maata, joka on jaettu juutalaiseen Israeliin ja palestiinalaisten aidattuihin siirtokuntiin, monikulttuuriseksi, saati monikulttuurisuuden menestystarinaksi.
Israel on monikulttuurinen vain siinä mielessä, että sinne on diasporan hengessä muuttanut juutalaisia ympäri maailmaa: siellä on esimerkiksi venäläisestä, puolalaisesta, saksalaisesta ja amerikkalaisesta kulttuuripiireistä peräisin olevia juutalaisia. Ennemminkin todelliset metropolit, kuten New York, ovat monikulttuurisia, tai vaikka Lontoo.
Monikulttuurisuus ei tarkoita vain etnistä kirjavuutta aivan samoin kuten etnisyys ei ole ainoa kulttuurinen ilmaisumuoto. On niinkin yhtenäiskulttuurisena pidetty maa kuin Suomi sen verran monikulttuurinen sisäisestikin, että esimerkiksi sellainen minimetropoli kuin Helsinki on yhtä lailla hämäläisten, pohjalaisten kuin karjalaistenkin stadi. Erilaiset kulttuuriset ilmentämismuodot myös voivat kietoutua yhteen ja vahvistaa toisiaan: Glasgow'ssa jalkapallojoukkueet Celtic ja Rangers ilmentävät paitsi uskonnollista taustaa, myös jalkapalloa.
Jalkapallo on itse asiassa opettavainen esimerkki kulttuurista. Esimerkiksi Lontoossa jalkapallojoukkueiden kannattaminen on perinteisesti mennyt kaupunginosittain, mutta miten sitten on selitettävissä ulkolontoolaisten tai ei-brittien fanien sitoutuminen joukkueen edustamaan kulttuuriin? Ovatko kaikki Tottenhamin kannattajat esimerkiksi juutalaisia?
Eivät, koska jalkapallo on kulttuurinen ilmenemismuoto itsessään, itsenäinen kulttuuripiirre. Miten muuten on selitettävissä, että työväenjohtaja Arhinmäki kannattaa nousukasjoukkue Chelseata (jolla tosin on rosoinen historia huligaaneineen)? Päinvastaisessa tapauksessa jalkapallo voi myös vahvistaa poliittista sanomaa; se, etä Timo Soini kannattaa Millwallia, rajua työväenjoukkuetta, jota kaikki vihaavat, ei näytä sattumalta.
Niin, vielä siihen monikulttuurisuuteen. Puolueiden sisälläkin on monia kulttuureita: Kokoomuksessa on sosiaalista omatuntoa korostavaa sarkomaalais-kataislaista siipeä ja toisaalta näitä lepakkomiehiä. Demareissa on ay-aktiiveja ja toisaalta näitä sailaslais-lipposlaisia, joita ei erota Kokoomuksesta kuin poliisi. Vasemmistoliitossa on ay-änk... konkareita ja punavihreitä, joita ei erota Vihreistä kuin kuolema. Vihreissä on viherpunertavia ja insinöörinsinertäviä, ja Perussuomalaiset se vasta monikulttuurinen porukka onkin, kun saman sateenvarjon alle mahtuu sekä niitä, jotka kiistävät rasismin olemassaolon että niitä, jotka kiistävät oman rasisminsa. Sitten on vielä kulttuurinvihaajia, niitä, jotka sekoittavat kulttuurin oopperavoileipiin ja Taisteleviin metsoihin.
15.1.2013
Porvoolaiset vihreät luottamushenkilöt valittiin
Porvoon uusi kaupunginvaltuusto valitsi ensimmäisessä kokouksessa
eilisiltana seuraavat vihreät luottamushenkilöt (suluissa myös
varahenkilö):
Kaupunginhallitus: Jari Oksanen (Leila Nurmilaakso). Puheenjohtaja on Matti Nuutti (SDP).
Suhteellisten vaalien vaalilautakunta: Jocke Lybeck (Janne Ekman). Lautakunnan puheenjohtaja on Pehr Sveholm (RKP).
Tarkastuslautakunta: Sirpa Hanska (varapuheenjohtaja), varajäsen Johanna Olkanen. Lautakunnan puheenjohtaja on Satu Mäntyranta (SDP).
Keskusvaalilautakunta: Michael Perukangas. Lautakunnan puheenjohtaja on Håkan Mansner (RKP).
Kaupunkikehityslautakunta: Anne Wetterstrand (Marja Wilén). Lautakunnan puheenjohtaja on Janette Englund (RKP).
Rakennus- ja ympäristölautakunta: Pasi Siltakorpi (Jeremias Palomäki). Lautakunnan puheenjohtaja on Hilkka Knuuttila (Kokoomus).
Sivistyslautakunta: Jocke Lybeck (Janne Ekman). Lautakunnan puheenjohtajana jatkaa Ulf Backman (RKP).
Sosiaali- ja terveyslautakunta: Mai Salmenkangas (Maria Jylhä). Lautakunnan puheenjohtaja on Tapani Eskola (SDP).
Kertauksen vuoksi, vihreät valtuutetuthan Porvoon kaupunginvaltuustossa ovat Joakim "Jocke" Lybeck, Sirpa Hanska, Pasi Siltakorpi ja Janne Ekman.
Kaupunginhallitus: Jari Oksanen (Leila Nurmilaakso). Puheenjohtaja on Matti Nuutti (SDP).
Suhteellisten vaalien vaalilautakunta: Jocke Lybeck (Janne Ekman). Lautakunnan puheenjohtaja on Pehr Sveholm (RKP).
Tarkastuslautakunta: Sirpa Hanska (varapuheenjohtaja), varajäsen Johanna Olkanen. Lautakunnan puheenjohtaja on Satu Mäntyranta (SDP).
Keskusvaalilautakunta: Michael Perukangas. Lautakunnan puheenjohtaja on Håkan Mansner (RKP).
Kaupunkikehityslautakunta: Anne Wetterstrand (Marja Wilén). Lautakunnan puheenjohtaja on Janette Englund (RKP).
Rakennus- ja ympäristölautakunta: Pasi Siltakorpi (Jeremias Palomäki). Lautakunnan puheenjohtaja on Hilkka Knuuttila (Kokoomus).
Sivistyslautakunta: Jocke Lybeck (Janne Ekman). Lautakunnan puheenjohtajana jatkaa Ulf Backman (RKP).
Sosiaali- ja terveyslautakunta: Mai Salmenkangas (Maria Jylhä). Lautakunnan puheenjohtaja on Tapani Eskola (SDP).
Kertauksen vuoksi, vihreät valtuutetuthan Porvoon kaupunginvaltuustossa ovat Joakim "Jocke" Lybeck, Sirpa Hanska, Pasi Siltakorpi ja Janne Ekman.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)