Aikuinen ei sano koskaan ei koskaan

Ihmiset aikuistuvat eri tahtia. Joillekin vanhemmaksi tuleminen kaksikymppisenä voi olla sekä luonnollista, haluttavaa ja siitä myös selvitään erinomaisesti. Kuten omilla vanhemmillani, olenko tästä selviytymisestä itse sitten mitenkään erinomainen esimerkki, on makuasia. Mitenkään vähättelemättä kenenkään ihmisen perspektiiviä: omaa, parasta ymmärrystä ja tulkintaa omista elämänvalinnoistaan, niin kyllä 25- tai 30-vuotiaskin on vielä kovin nuori tietämään varmuudella että ei koskaan, varsinkin kun naisten hedelmällisyys kestää yleensä noin viisikymppiseksi. Ylipäätään varmin esimerkki siitä, että ihminen on vielä nuori, on se, että hän ylipäätään luulee olevansa ehdottoman varma mistään.

Minulle ei isyys ollut mikään reaalinen, läsnä omassa elämässäni oleva, realistisesti valittavissa tai ei-valittavissa oleva asia kolmekymppisenä niin että siihen olisi voinut jotenkin ottaa kantaa. Olin kolmekymppisenä täysi kakara, vaikka olinkin asunut itsenäisesti jo miltei kymmenen vuotta, maksanut oman koulunkäyntini 16-vuotiaasta, ulkoiluttanut koirani 11-vuotiaasta ja huolehtinut aamurutiineistani jo 6-vuotiaasta. Minun elämääni mahtui vain minä, sen lisäksi mahdollisesti vielä oma itse.

Tulin isäksi vajaat 37-vuotiaana, ja kaikille ei tätä onnea ole suotu, eikä kaikista tarvitsekaan tulla isejä tai vanhempia. Ei ole mitään yleispätevää reseptiä siitä miten ihmisen tulee järjestää perhesuhteensa eikä sen paremmin siitäkään miten ja milloin aikuistutaan. Haluaisin nyt kuitenkin setämäisellä varmuudella muistuttaa jokaista minua nuorempaa, joka luulee olevansa varma omaehtoisesta lapsettomuudestaan: älä ole. Sinä voit muuttua. Elämässäsi voi tapahtua asioita, jotka saattavat muuttaa käsitystäsi omasta itsestäsi, omasta elämästäsi ja omista olosuhteistasi. Kannattaa suhtautua omaan elämäänsä yleensäkin avoimin mielin ja silmin.

40-vuotiaana ihmisellä on perspektiivi omaan itseensä, tekemisiinsä, valintoihinsa ja motiiveihinsa kaksikymppisenä. Toisin päin taas ei voi olla.

Yleisradion jutun, joka inspiroi minua miettimään omaa suhdettani vanhemmuuteen, voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Pasifisti - ekoisi 1-0

Kun vielä itsekin olin ainakin henkisesti lapsi, ajattelin, että on niin ainakin periaatteellisesti tärkeää suojella omaa mahdollista lastansa väkivaltaisilta kuvastoilta, symboleita tai elementtejä sisältäviltä leikeiltä, että jo sen takia lapsia ei pitäisi altistaa julkiselle päivähoidolle, niistä kun tunnetusti saa tartuntoja sairauksille, kuluttamiselle, muotivirtauksille, rumalle kielenkäytölle ja väkivaltaleikeille.

Nyt ymmärrän paremmin. Lapset tulisi eristää kokonaan ulkomaailmasta, jos haluttaisiin ehkäistä altistumista kaikelle moraalisesti tai tyylillisesti epäilyttävälle ainekselle, eikä näin saa tehdä ihmisille, pienillekään.

En nyt niin hirveästi välittäisi tietenkään ruokkia 5-vuotiaan poikani innostusta erilaisia taistelullisia aineksia sisältäville leikeille, puhumattakaan kulttuurituotteista, jotka sisältävät näitä elementtejä. Tosin kulttuuri itsessään on jo kulttuurituote; jos vaatisin ehdotonta nollatoleranssia ninjoille ja roboteille, samalla eristäisin lapseni kokonaan hänen ystäviensä sosiaalisesta todellisuudesta, jolloin syyllistyisin hänen kiusaamiseensa idealismin nimissä. Leikkiköön siis niillä, vaikka olisinkin sitten enemmänkin yleisönä kuin aktiivisena lapseni taistelullisen sosiaalisen todellisuuden kanssakonstruoijana.

Kun poikaani on nyt alkanut viehättämään useimmiten japanilaisperäisten taisteluleikkien asemesta Trash Pack -nimiset kumiörkit, joissa juustoa ei voi erottaa pesukoneesta, ekoisillä minussa voisi olla joitakin varauksia esitettävänä. Trash Pack -hahmot (joita lapsen logiikalla kutsutaan siis Trash Packeiksi, eli siis yksittäisiä kumihahmoja nimitetään pakkauksille nimensä antaneen kulttuurituotteiden sarjan mukaan) ovat roskia simuloivia pieniä kumiolentoja, joita voi luokitella itikoiden, pilaantuneiden ruokalajien ja kodinkoneromujen kategorioihin, ja nämä Trash Packit tosiaan ovat nimensä veroisia kun pakkauksen tilavuudesta varmaankin 93% on muoviroskaa ja pakkauskartonkia. Ja nämä roskat taipuvat moneen: niillä voi laskea mäkeä, niillä voi skeitata ja ne keskustelevatkin keskenään. Mielikuvitus vain on rajana. Joka tapauksessa nämä ovat rauhanomaisia hahmoja verrattuna aikaisempiin suosikkeihin, kuten Bakuganeihin.

Nyt pasifistiminäni näyttää kieltä kierrättäjäminälle. Vaikka olen työksenikin muun muassa propagoinut ajatusta, jossa kierrätysasenteet lähtevät liikkeelle lapsista, niin leikkiköön mieluummin kumisilla roskaleluilla kuin muovisilla taisteluleluilla. Jos jollekin lapselle nämä lelut vielä kylvävät ymmärryksen siemenen siitä, että roskia on eri lajityyppejä, silloin voinee tarkoituskin pyhittää keinot.

Miehet, joita ei kiinnosta tekniikka

Autot ovat kuulemma miesten jatkeita. No, kun tulen töihin, jok'ikinen työpäiväni alkaa kollegoitteni (jotka ovat kaikki naisia) ihmettelyllä, taivastelulla ja voivottelulla, että voi voi, kun liikenne on sieltä, kiertää sieltä ja kuinka ähä kutti hänkin ohitti sen miehen ja näytti sille, 60 alueella 100. Niin niitä onnettomuuksia tehdään. Kas kun ei ole vielä yhtään mainittavaa rallikuskia tullut.

Olen peruslaskutoimituksissa aika haka, itse asiassa en tunne parempaa ynnääjää ynnä muuta. Ja kun löysin joskus 6-vuotiaana kotini roskiksesta piirilevyn, tavallaan se kiehtoi. Legojen rakentaminen kiehtoi ja kiehtoo minua edelleen suuresti, ja toinen lempileikkini oli Matchbox-autojen luettelointi. Niin että kyllä kai se päristely ja rakentaminen ovat geeneissä, tai ainakin minun geeneissäni. Jopa minun.

Parhaat koulukaverini olivat Suomen ensimmäisen polven nörttejä ennen kuin sanaa oli edes keksitty. Olen minä joskus miettinyt, että jos minäkin olisin alkanut suuntautumaan tietotekniikkaan, kai minustakin olisi saattanut tulla pettynyt linustorvalds, josta ei ihan tullutkaan.

Autossa istuessani katson aina maisemia enkä hallintalaitteita. Niin ei ainakaan niitä mikähäkkisiä tehdä. Ylipäätään suhteeni tekniikkaan on minimalistinen, tarveperustainen ja miltei vastahakoinen: omaksun yleensä kaikki innovaatiot pankkikorteista kännyköihin viimeisen kuudenneksen joukossa. Minulle tekniikka on aina väline, ei koskaan päämäärä itsessään. Ja sittenkin kun otan jonkun elämääni helpottavan tai peräti laajentavan innovaation käyttöön, opettelen käyttämään sitä periaatteella, että en opettele mitään ylimääräistä. Olen kuitenkin kunnon käännynnäinen: minusta tapaa tulla kaikkein kiihkeimpiä uuden teknologian matkasaarnaajia.

Olen mies, joka kun meni kännykkäkauppaan, sai myyjän sanattomaksi ja kanssa-asiakkaani tirskumaan kun vaadin saada ostaa matkapuhelimen, jossa ei ole lainkaan toimintoja saati ominaisuuksia. Teoreettisesti toimivana mutta käytännöllisesti ajattelevana ihmisenä olen tavannut hankkiutua suhteeseen naisten kanssa, jotka ovat sanan kaikissa mielissä humanisteja, siinä määrin, että ovat sietäneet epäteknisyyttäni ja asentaneet pesukoneen itse. Olisi kannattanut kyllä korjata se fillarikin itse eikä antaa sosiologille...

Kyllä täytyy kuitenkin myöntää, että en minä täydellinen ole kaikessa avuttomuudessani. Suvussani aloin säätämään digitaalikelloja kesäaikaan kun ei se muilta onnistunut ja stereotkin osaan kytkeä.

Kun oma jälkikasvu kasvaa, sitä osaa suhteuttaa omaan itseensä aina vain osuvammin. Jossakin se on ihan erilaista kuin itse, mutta seuratessani ystäväperheeni pojan sujuvaa Angry Birds-pelaamista Applen tappletilla, tajusin, että oma poikani on tullut isäänsä. Minun poikani. Hän ei myöskään välitä käyttää tekniikkaa yhtään sen enempää kuin kokee sen välttämättömäksi. Jos hän haluaisi etsiä itse ne televisiovideot juutuubista, hän kyllä tekisi sen. On tietenkin häviävän pieni mahdollisuus, että hänestä tulisi uusi Bill Gates, mutta luultavasti on kuitenkin siunauksellista että hänestä tulee oma itsensä.

Kokousvauvat

Olisihan se ihanaa, jos yhteiskuntamme olisi suunniteltu pienimpiä, heikoimpia ja hitaimpia varten. Sellaisia, jotka yleensä eivät saa sanansijaa yhteiskunnallisessa elämässä. Kuten esimerkiksi työttömät, mielenterveyskuntoutujat, vanhukset, vammaiset ja lapset. Uskon vakaasti, että jos lapset saisivat olla suunnittelemassa esimerkiksi puistoja, ne olisivat paljon kivempia.

Moni suuresti arvostamani ystäväni ja tuttavani tuo pieniä lapsiaan kokouksiin. Sympatiseeraan suuresti heidän pyrkimyksiään: he haluavat, kuten minäkin, ensimmäisessä kappaleessa kuvaamani kaltaista yhteiskuntaa, ja lisäksi sellaista yhteiskuntaa, joka ei rajoita lapsiperheitä sisätiloihin ja ulos yhteiskunnallisesta elämästä. Etenkin naisten tasaveroiselle osallistumiselle yhteiskuntaan tämä on ollut tärkeä juttu: etteivät lapset rajoita osallistumista yhteiskunnalliseen elämään.

Mutta, mutta. Minullakin on lapsi, joka ei aivan vielä niin pitkä aika sitten oli vauva. En olisi suurin surminkaan tuonut häntä kokouksiin, koska hänellä olisi ollut siellä tylsää (tästä olen kirjoittanut lisää, löytyy klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa). Mutta en olisi tuonut häntä kokouksiin siksikään, että hän olisi häirinnyt kokousta.

Politiikassa suunnilleen samanmieliset ajavat tärkeiksi katsomiaan asioita, ja niiden samanmielisten kanssa saattaisi viihtyä myös vapaa-ajallaan tekemässä niitä tärkeiksi katsomiaan asioita. Muistakaamme kuitenkin sosiologi Ferdinand Tönniesiä: kokoukset ovat Gesellschaft-tyyppisiä asiayhteisöjä.

Ojen sujuvan kokoustelun ystävä. Yhteiskunnalliseen elämään osallistuvilla on muutakin elämää kuin kokoukset. Heidän pitää esimerkiksi päästä kotiin perheensä luokse. Siellä, kokouksen ulkopuolella on se Gemeinschaft, yhdessäolo- ja viihtymisyhteisö. Siellä on lastenkin paljon mukavampi olla.

Lapsien tekeminen on valinta, ja kaikkea ei voi eikä tarvitse saada samalla kertaa. Minua kaduttaa kun juoksin sen seitsemässä kaavoitustilaisuudessa ja täytin vaalikoneita kun minulla olisi ollut ainutkertainen mahdollisuus seurata poikani ensimmäistä elinvuotta. No, onneksi otin sen vahingon takaisin seuraavana vuonna. Mutta ei se politiikka nyt niin tärkeää ole etteivätkö kestäisi olla ilman minua sen yhden vuoden, tai sinua. Sinne pääsee kyllä takaisin. Mutta sitä lapsen ekaa vuotta ei saa koskaan eletyksi takaisin.

Alas isyys ja äitiys, eläköön vanhemmuus!

Perheitä ja perhetilanteita on monenlaisia, oikeastaan yhtä paljon kuin perheitä. Erilaisilla perheillä on erilaiset tarpeet, ja tästä seuraa se, että yhteiskuntaamme on määrätietoisesti muutettava sellaiseksi, että se tunnistaa kaikki erilaiset perheet ja tunnustaa näiden tarpeet. On muutettava sekä palvelujärjestelmää, lainsäädäntöä että asenteita, kaikkia samanaikaisesti.

Tarpeiden tunnustaminen lähtee ongelmien tunnistamisesta. Esimerkiksi käyköön meillä Suomessa varsin epätasa-arvoisesti jakautuvat vanhempainvapaat, joista miehet käyttävät noin 5% ja naiset loput.

Vähän nuorempana vastustin kaikkea kiintiöimistä, mutta nyt olen ymmärtänyt, että jos haluamme yhteiskunnan muuttuvan, sitä on määrätietoisesti muutettava lisäämällä mahdollisuuksien tasa-arvoa. Mahdollisuuksien tasa-arvo ei kuitenkaan toteudu siten, että jätämme tämän vapaasti tahtovien yksilöllisten työmarkkinasubjektien ja varmaankin näitä työmarkkinasubjekteja kaikessa varmaankin estoitta tukevien työnantajien hyvän tahdon varaan. Tämän vuoksi vanhempainvapaita on nykyistä enemmän korvamerkittävä myös ei-synnyttäneelle vanhemmalle, oli tämä sitten isä, adoptiovanhempi tai toinen äiti. Sama pätee perheille suunniteltuihin palveluihin: lastenneuvolat ovat tietysti hyvä juttu, mutta vielä toivoisi niissä vähän monipuolisempaa käsitystä vanhempien rooleista ja sukupuolirooleista, että niissä isälle varattaisiin muitakin rooleja kuin puhekyvyttömän autokuskin tehtävä ja että synnytysvalmennuksessa otettaisiin huomioon se, että joissakin tapauksessa isänä onkin toinen äiti.

Eikä siitä tarvitse olla huolestunut, että nyt yhteiskunta olisi holhoamassa ja tunkeutumassa lastenhuoneisiin, että tässä oltaisiin pakottamassa perheissä usein pääasiallisina elättäjinä toimivia isejä kotiin ja äitejä taas töihin semmoisissakin tapauksissa, jossa niitä töitä ei ole. Äidit töihin! -teemaillassa sukupuolijärjestelmän tutkija Anna Moring esitti tärkeän ja huojentavan tarkennuksen: niitä korvamerkittyjä vanhempainvapaita voi "lahjoittaa" toiselle vanhemmalle, ihan miten kussakin perheessä katsotaan parhaaksi. Mahdollisuus ei siis tarkoita pakkoa. Henkilöstä, jonka elämänkumppanit ovat säännönmukaisesti olleet minua itseäni parempituloisia, kotiin jääminen olisi mitä luontevinta. Puhumattakaan siitä, miten vanhempainvapaiden tasa-arvoistaminen mahdollistaisi omaan lapseen tutustumisen: uskon, että vahva siteeni ulkomailla asuvaan poikaani syntyi sen 8 kuukauden aikana kun vietin hänen kanssaan kotona hänen toisena elinvuotenaan.

Päivähoito on oikeasti joillekin subjektiivinen oikeus, olen sen nyt ymmärtänyt. Meillä Suomessa on yliopistokoulutetut lastentarhanhoitajat, jotka on koulutettu ajattelemaan kaikkien lapsien parasta, ja tästä uhrautumisesta kutsumustyöhön he saavat niin surkeaa palkkaa, etteivät ainakaan omia lapsiaan sillä pysty elättämään. Alan matala palkkaus lienee tärkein syy siihen, miksi miehet eivät hakeudu alalle, toisin kuin Norjassa, jossa jokaisessa tuntemassani päiväkodissa on useita miehiä. Jos Suomessa lapset haluavat siis kasvaa paitsi naisten, myös miesten kanssa, päiväkotien palkkatasoa on nostettava useilla sadoilla euroilla ja miesten kotiinjäämistä on tuettava.


"Perheillä on erilaisia tilanteita. Äideillä erilaisempia."
Ohjelmassa myös esiintynyt varhaiskasvatustieteilijä tuntui säikähtävän joka kerta silloin joku hänen ymmärryksensä mukaan oli mitenkään kyseenalaistamassa perinteistä työnjakoa, jossa äidit ovat kotona ja miehet tuovat rahat kotiin. Hän tuntui kehäpäätelmän mukaisesti uskovan, että vaikka jokainen perhe olisi kuinka erilainen, niin kuitenkin ne ovat samanlaisia. Riippumatta kunkin perheen omasta subjektiivisesta tulkinnasta omasta subjektiivisesta tilanteestaan, niin hän oli valmis estämään kaikin mahdollisin keinoin kaikki mahdolliset yritykset koetella perinteisiä sukupuolirooleja. Hän varmaankin kieltäisi päivähoidon jälkeen seuraavaksi tuttipullot. Ja ihan varmaankin kaikissa perheissä myös isät tienaavat paremmin, myös niissä tapauksissa jossa he tienaavat huonommin.


"Jokainen perhe on erilainen, mutta jokaisen äidin suhde lapseen on erityinen ja kaikessa erityisyydessään samanlainen"
Samassa ohjelmassa esiintynyt miestoimittaja taas veivasi saman virren eri säkeistöjä vastauksena kaikkiin kysymyksiin: jokainen perhe on erilainen, mutta jokaisen äidin suhde lapseen on erityinen. Tässä tullaan kehäpäätelmään, jossa äiti-lapsisuhteen erityisyydellä perustellaan se, että kaikkiin äiti-lapsisuhteisiin voitaisiin soveltaa samaa mallia, joka viime kädessä palautuu äidit kotiin-ajatukseen, jota sovellettaisiin silloinkin kun isällä - tai toisella vanhemmalla - olisi sekä työntäviä että vetäviä tekijöitä olla kotona: heikompi palkka ja oivallus, jossa lapsen kanssa oleminen saattaakin olla paljon merkitsevämpää ja rikkaampaa kuin työ, joka saattaa olla aika tylsää eikä siinä pääse toteuttamaan itseä.

Purkaisin myös kaiken mahdollisen mystiikan perheiden ympäriltä, aloittaen äitiydestä. Kun ymmärrämme sen, että jokainen perhe on erilainen, tästä seurauksena on se, että melkein jokainen kuuluu jonkinlaiseen perheeseen. Ja jos äitiydessä on jotain ihmeellistä, se on hedelmöittymisen ihme. Muuten äitiys on koko lailla arkinen asia, niin kuin vanhemmuuskin.

Kukaan ei voita mitään siinä, että korostetaan tämän varhaiskasvatustieteilijän tavoin sitä, että jos jokaisella vanhemmalla onkin lapseen erityinen suhde, niin äidin suhde se vasta erityisen erityinen onkin. Jos kerran äidin ja lapsen suhteen erityisyys ponnistaa jo imettämisestä, niin mitäs jos annettaisiin isälle äidinmaidolla täytetty tuttipullo? Mitäs jos nostettaisiin vanhemmuus kunniaan ja romutettaisiin isyys ja äitiys tai ainakin niihin liittyvät myyttiset ja piintyneet rooliodotukset?

Olenko huono isä?

En ole katsonut elämäntehtäväkseni varmistaa hinnalla millä hyvänsä, että omalla lapsellani - tai jos minulle siunaantuisi niitä vielä lisääkin - olisi mahdollisuus harrastaa ihan mitä hyvänsä, oli sitten lepakkomiesten keräilyä, virkaamista, kuviokävelyä tai kilpakuiskaamista. Enkä ole tekemättä tätä siksi, että omatkaan vanhempani olisivat olleet suomatta minulle kaikkea tätä. En tiedä, onko kyse välttämättömyydestä hyve -ilmiöstä siinä, että olen oppinut ehkä vanhemmiltani asenteen välttämättömyydestä hyve.

En halua syyllistää curling-vanhemmiksi niitä, jotka katsovat, että lapsella pitää olla ostettuna oma mopoauto ja keskustakaksio jo ennen kuin nämä ovat päässeet irti potalta. Ja tällä aika lyhyellä matkalla, jossa sitä pottaa raahataan pitkin eteistä niin ettei edes peffaa siitä ehdi irrottamaan, lapsi on kokeillut siipiänsä mäkihypyssä, harpunsoitossa, rallicrossissa ja eteisvärinässä.

On varmaankin hyvä, että lapsilla on tekemistä, etteivät sitä eteistä hajoita keilatessaan. Tai itseään. Vanhempansa voivat kuitenkin rikkoa jos näiden pitää tehdä nelivuorotyötä jotta lapsilla olisi varaa elää nelivärimaailmassa.

Minun lapsuudessani teevee oli mustavalkoinen. Ja Akkarin taskukirjojen joka toisen aukeaman sai itse värittää. Siinä sitä oli tekemistä. Toivoisin, ettei kukaan kokisi olevansa huono isä, tai äiti, jos he voivat sallia lapsilleen vuoristokiipeilyn Jonasbackenilla Himalajan asemesta ja sienestyksen lähimetsässä sademetsästyksen asemesta, pyöräilyn sisäpihalla mikroautoilun asemesta tai pöytäjääkiekon NHL:n sijaan. Tärkeintä kuitenkin on antaa lapselle aikaa, sillä se on arvokkaampaa kuin mikään raha, vaikka se ei maksa mitään. Minä jos kuka etäisänä sen tiedän.

Poikani täyttää tiistaina viisi vuotta. Minulle kaikkein tärkeintä on, että hän vähän isompana tietää, kuka olen. Jos jotakin tekemisistäni ja sanomistani on tarttunut korvan taakse, otan sen bonuksena. En voi vaatia, että hän tekisi elämässään samantyyppisiä valitsematta jättämisiä kuin minä. Poikani olemassaolo on itsessään arvokasta, toivottavasti hänelle myös isänsä olemassaolo.

Haluavatko persut hakata lapsia?

Kun Veijo Eskelinen kirjoitti Uusimaassa 21.12., että "Vuodesta 1984 alkaen poistettiin lain voimalla vanhemmilta oikeus lastensa kurittamiseen. Mikä on tulos tänä päivänä?", ja johtaen tämän yhteiskunnallisen moraalin, lastensuojelun ja ilmeisesti ties minkä hapartumiseen vihervasemmistolaisen käsialan tuloksena, epäselväksi jäi vain se, mikä on se tulos.

Epäselväksi jäi tosin myös yksi toinen asia. En kaipaa kuria sen enempää puolueisiin kuin perheisiinkään, mutta nyt soisi Timo Soinin tekevän asian selväksi: mikä on Perussuomalaisten kanta lasten fyysiseen koskemattomuuteen. Ettei vaan kukaan vahingossa erehtyisi luulemaan, että provinssipersu edustaa koko puolueensa kantaa.

Michael Perukangas
vihreä isä

Kirjoitus julkaistiin Uusimaassa 27.12.2012.

Pappa kan allt

”Vaikka roolit kaatuvat, perusmiehisyys ei tässä muutoksessa kadonne. Maailmassa on edelleen ruohonleikkureita, jotka kaipaavat roplaamista, on hirviä, jotka jonkun vain on kaadettava. On käyttöjärjestelmät ja virustorjunnat, on öljypolttimen suuttimen putsaus ja parvekkeen kaiteen uusiminen.”

Ylläoleva sitaatti oli sanomalehti Kalevan jutusta kuullun kasvatustieteen professori Juha T. Hakalan suusta. En aiemminkaan ole osannut pitää kasvatustieteilijöiden sanomisia niin suuressa arvossa, ja tämä kerta ei käy poikkeuksesta. En tarvitse ketään asiantuntijaa arvottamaan minua miehenä. Kuuntelen mieluummin omaa poikaani.

Kohta 5-vuotias poikani oli kuvaillut minua äidilleen ”pappa kan allt”. No, kiitos luottamuksesta. Luulisin kuitenkin pikemminkin tietäväni kaiken kuin osaavani  kaiken.

Kun viime pääsiäisenä kotini pesukone levisi, se tuijotti kylpyhuoneen nurkasta syyllistävästi, kunnes puolisoni asensi sen. Ja kun tilasimme vaatekaapin, joka kolmena kappaleena Ikeasta kadulle jätettiin, kukin noin 2 metriä pitkä ja 40 kiloa painava, puolisoni sen sisään kantoi.

Niin että jos ei miehiä tarvita teknisiin asioihin tai voimailemaan, onko meistä mihinkään? Kyllä on. Virustorjuntaan minusta ei oikein ole, mutta ehkä sentään mörkökarkottimeksi kun jätän partani ajamatta. Olen opettanut pojalleni, miksi Tottenhamia ei ole sopivaa kannattaa ja miksi West Ham on hyvä. Ja ehkä sentään voin opettaa, mitä niveljalkaiset syövät. Sitten kun hän on vähän vanhempi, voin toivottavasti välittää rakkauteni luontoon hänelle yleisemminkin. Yritän opettaa hänelle myös jotakin maailmasta, nythän hän jo tietää aika monen maan sijainnin. Se on ihan hyvä alku. Voin toivottavasti myös vahvistaa hänen omaa itsetuntoaan, välittämällä näkemykseni siitä, että on ihan ok, että ei osaa tai jaksa kaikkea, mutta että yrittää kuitenkin ihmisen pitää.

Kasvoin itse 6-vuotiaasta äitini kanssa ja olen paljossa hänen tuotteensa. Kuitenkin näin isääni viikoittain ja sain häneltä rakkauden luontoon, kiinnostuksen maantieteeseen ja urheiluun. Hyvin tiesin, että isälläni on heikot kohtansa, mutta tämä riitti minulle miehen malliksi. Tiesin joka tapauksessa hänen olevan vahva ja tietävän paljon, mutta ennen kaikkea, hän oli (ja on edelleenkin) isäni. Ainut sellainen ja siksi paras.

Tietenkin on muunkinlaisia ihmisiä kuin minä, ja muunlaisia miehiä. Jotkut miehistä ovat isiä, toiset eivät. Kaikki ovat kuitenkin ihmisiä, ja sellaisina kelpaavia myös iseiksi niin tytöille kuin pojillekin, riippumatta suorituksistaan. Isyys ei ole suorittamista vaan osallistumista ja läsnäoloa. Isä ei ole kuin Raid, joka tappaa talossa ja puutarhassa.

Syksyllä 2009 olin vaikean valinnan edessä: minun oli lopulta pakko jättää alle 2-vuotias poikani ja lähteä toiseen maahan, palata siis omaani. Tämän tein siksi, jotta pystyisin palaamaan itseeni, löytämään itseni, ihmisyyteni, elämälleni merkityksen ja itsekunnioitukseni, jotka olivat olleet itseltäni kadoksissa. Jos osaa elää ihmisenä, sitten voi olla myös mies ja isä.

Hyvää isänpäivää ja sunnuntaina päättyvää miesten viikkoa!

Allaolevasta linkistä pääsee siteeraamaani Kalevan juttuun.

http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/mihin-miesta-tarvitaan/611249/ 

Aivan ensimmäiseksi tahtoisin kiittää

Kiitos niille 47:lle, jotka katsoivat, että olen sopivin henkilö edustamaan heitä Porvoon valtuustossa! Itseäni en laske mukaan, ääniä tuli yhteensä siis 48.

Olo on nyt hieman tyhjä, kuten aina vaalien jälkeen kun ei tiedä, mihin vapautuneen toimintatarmonsa ja aikansa oikein käyttäisi. Onneksi saan viikon aikaa kerätä voimia ja tehdä ihan muuta. Kuten olla isä Norjassa asuvalle pojalleni, joka viettää nyt viikon kanssani.

Ensi viikolla alkavat sitten väännöt luottamuspaikoista. Vaikka valtuustopaikkaa ei nyt tullutkaan, lupaan olla mahdollisesti saamani luottamustehtävän arvoinen ja yrittää vakavasti ottaa sen substanssi haltuun, pyrkimys, johon olen vaihtelevalla menestyksellä onnistunut töissänikin. Lupaan myös jatkaa työtäni paremman Porvoon, Suomen ja ihmiskunnan hyväksi. Vaikka politiikka on joskus jopa kyyniseen taktikointiin asti käytännöllistä puuhaa, ilman idealismia tätä ei tekisi. Halu vaikuttaa omaan ja yhteiseen ympäristöön, käsitteen laajimmassa merkityksessä, on ainoa tietämäni tapa olla ihminen.

Paitsi äänestäjiäni, kiitän tuhannesti myös muita ehdokkaita! Poliittisessa vaikuttamisessa prosessi on usein oikeastaan palkitsevampi kuin lopputulos. Olen saanut laajalti uusia, hienoja tuttavuuksia puoluerajojen ylitse, mutta aivan erityisen upea porukka olimme me, Porvoon Vihreät. Olen ylpeä ja onnellinen kun olen saanut käydä jo kahdet vaalit tämän hienon porukan kanssa. Kiitos!

Wannabe-poliitikon puolisona saa osakseen useimmat poliitikon puolisona olemisen varjopuolet, ja aivan erityisen kiitoksen varaankin vielä omalle Sanna-kullalleni.

Omaa etuaan ne vain ajavat?

En ymmärrä, kuinka niin usein kuulee sanottavan, että poliitikot vaan omaa etuaan ajavat. On paljon itsekkäämpi päätös, jos entinen poliitikko on olematta ehdokkaana, luopuu politiikasta ja tuottaa pettymyksen niille, jotka ovat laskeneet sen varaan, että voisivat äänestää sinua.

Aika paljon politiikkaan menee aikaa ja omaa rahaa kuluu enemmän kuin mitä siitä saa mahdollisina luottamushenkilöpalkkioina takaisin. Toistettakoon se vielä kerran: kunnallispoliitikot eivät saa palkkaa, joskin he keskimäärin ansaitsevat enemmän kuin kuntalaiset. Minulla tätä vaaraa ei tosin ole, olen tienannut merkittävästi yli 2000 kuussa vain 11 kk ajan elämästäni.

Hauskaa politiikka on, muutenhan tätä ei tekisi. Olen nyt kolmansissa kuntavaaleissa ehdokkaana; lisäksi kolmissa eduskuntavaaleissa tukiryhmäläisenä ja neljissä presidentinvaaleissa tukiryhmäläisenä. Kansanedustajistani kaksi on valittu, presidenteistäni nolla. En tee tätä nostaakseni omaa häntääni tai kenenkään muunkaan; jos näin olisin tehnyt, olisin valinnut aina voittajan, jonka puolella olla.

Uskoa politiikka vaatii, ei ilman idealismia tätä tekisi. Samaten tarvitaan kovaa päätä jatkaa puskemista kun kaikki asiat, joihin uskoo, eivät välttämättä kelpaa enemmistölle vaikka niitä tarjoilisi kultatarjottimella. Samaten tässä tarvitaan hyvää virtsarakkoa, jotta jaksaa seistä kylmässä tuulessa jakamassa kahvia. Ja hörppimässä kahvia.

Kunnallispoliitikko elää jatkuvassa riittämättömyydentunteessa, kun hän ei ehdi päivätöiltään ottamaan vastaan juuri mitään niistä vierailukutsuista, jotka tapahtuvat virka-aikana, kun ei niitä asukas-, järjestö- ja klubitaloja oikein voi vaatia pitämään oviaan auki iltaisin ja viikonloppuisin kun on niiden työntekijöidenkin uusinnettava työvoimansa.  Kunnallispolitiikka ei ole työtä. Parhaiten siihen olisi aikaa eläkeläisillä ja työttömillä. 

Wannabe-poliitikon perheeltä vaaditaan myös paljon, ihan yhtä paljon kuin oikeankin poliitikon. Politiikka on tietyssä määrin perheyritys, jossa perheenjäsenet usein huomaamattaan huomaavat olevansa mainostenjakajia, leipojia, sponsoreita ja päänsilittäjiä. Neljä vuotta sitten kuntavaaleissa olin juuri tullut isäksi, ja olin vaalien takia liian vähän läsnä poikani elämässä hänen ensimmäisenä kahdeksana kuukautenaan. Omia läheisiään ei voi koskaan kylliksi kiittää.

En sano tätä kaikkea siksi, että katsoisin ansaitsevani uhrautumisesta kiitosta. Marttyyriksi heittäytyvä wannabe-kunnallispoliitikko on olento, josta kannattaa pysytellä loitolla. Kiitoksien takia politiikkaa ei tehdä; poliitikko elää satunnaisista onnistumisentunteista, niistä harvinaisista kerroista kun hän on saanut muita taivuteltua oman asiansa puolelle.


Kiitos Sanna Hellströmille blogi-ideasta!

Onko kielten opiskelu pötyä?

Juhani Mykkänen väitti tämänaamuisessa Hesarin kolumnissaan, että muiden kielten opiskelu koulussa kuin englannin on pötyä. Tämän hän perusteli mm. sillä, että spagetti carbonara on samma på svenska ja että on förgäves att rengen lockar. Niin, ja työnantajatkin tietävät tämän.

Samalla logiikalla englantiakaan ei tarvitse opiskella, sillä ne osaajat, joiden palkkaamisesta nykyisin katsotaan olevan mitään hyötyä, tietävät kyllä, että formatointi ja implementointi ovat same in English.

Tunnustan, että enpä ole koulusaksaani käyttänyt työelämässä missään. Ja norjaakin vain pari kertaa: pari kertaa soittaessani eräälle norjalaisekspertakselle yrittäessäni saada häntä puhujaksi seminaariin Utsjoelle, ja nykyisessä työssäni pelästyttänyt pari norjalaista potilasta puhutellessani heitä luultavasti väärällä norjan variantilla.

Siinä Mykkänen on oikeassa, että ei kouluruotsilla kovin pitkälle pötkitä, ainakaan skandinaavisilla työmarkkinoilla. En ainakaan minä, jolle työnhakukonsulentti suositti taksin ajamista ilman ajokorttia ja joka sai tehdä ainoan palkatun tehtävänsä englanniksi. Mutta edelleenkin ratkaisematta jää, mitä haittaa kouluruotsista on minulle ollut.

Päinvastoin siitä on ollut hyötyä. Opin joten kuten norjaa käden käänteessä, ja varmastikin kirjoitan norjaa paremmin kuin aika moni syntyperäinen. Puhunkin sujuvasti, sillä en vaikene millään kielellä. Olen deittaillut suomenruotsalaisia naisiakin, eivätkä ne ole siihen kaatuneet, jos olen miettinyt, onko ett vattenglas vaiko en vattenglas kaatunut. Vai oliko se glass, jäätelö.

Sitäpaitsi eihän koulua käydä työntekoa varten. Koulua käydään elämää varten. Eikä elämääkään eletä työtä varten, vaan elämää varten. Ja elämässä oppii ja kokee monenlaista, joista joitakin asioita voi hyödyntää jossakin, ja jossakin toisessa asiassa taas ei. Enhän minä pääse hyödyntämään suomalaisen yleisurheiluhistorian tuntemustanikaan kuin pubivisoissa, joissa en edes käy, tai äänilevymusiikin tuntemustani kuin tehdessäni yleensä aika hyvin informoituja ostopäätöksiä. Eipä ole näistä tiedoista apua esimerkiksi ruokakaupassa, ei.

Ihan kuin kaikki hyödyllinen olisi suoraan hyödynnettävissä tilipussissa. Ei kaikesta elämässäni tekemästä makseta yhtään mitään. Esimerkiksi isänä olemisesta tai vihreän paikallisyhdistyksen vetämisestä. En ehkä olen käyttänyt koulusaksaani juuri missään, mutta nyt saan jopa pienen kielilisän ruotsista, englannista ja norjan lippukin löytyy rinnuksistani. Ja ymmärtäisin Gustav Mahlerin laululyriikkaakin auf Deutsch, jos välittäisin seurata. Ai niin, on tästä ihan todellista hyötyä: en tarvitse käsiohjelmaa pääsiäisen passiokonsertteihin! Ja Beethovenin ilon hymni on kaikilla kielillä blaa blaa, oli kuinka Schiller kun kirjoitti.

Juhani Mykkänen kirjoittaa siis pötyä. Kyllä kielten opiskelussa on hyvinkin paljon järkeä.

Juhani Mykkäsen kolumnin voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Kielten+opiskelu+on+ajanhukkaa/a1349060898988

Miksi lapsettomuus on tragedia?

Joillekin lapsettomuus on suuri tragedia, koska he eivät kykene saamaan lasta vaikka sellaisen haluaisivat. Joillekin taas lapsettomuus on tragedia siksi että he kokevat tulevansa syrjityiksi lapsettomina ydinperhenormatiivisessa yhteiskunnassa.

Selvisin miltei 37 vuoden ikään kärsimättä lapsettomuudesta mitään traumoja, sen paremmin sisäsyntyisiä kuin ulkoa asetettuja. Kuulemani mukaan etenkin naisia epäsuorasti painostetaan lisääntymään utelemalla, onko uunissa jo pullaa, ja epäsuoremmin siten, että lapsettomat naiset kokevat ymmärrettävästi usein olonsa ystäviensä kanssa vähän ulkopuolisiksi, jos enemmistöllä näistä on lapsia ja heidän puheensa ymmärrettävästi pyörivät paljolti lasten ympärillä. Miehet selviävät pienemmällä ulkopuolisella paineistuksella, koska edelleenkin paitsi synnyttämisen, jopa lisääntymisen ja lastenhoidon mielletään olevan "naisten juttuja".

Sitten moni lapseton  kokee turhautumista siitä, että he kuulemma jäävät työpaikoillaan vuosilomia jaettaessa perheellisten jalkoihin ja saavat valita viimeisinä  ne lomavuorot jotka listalle ovat jääneet. Tätä oma kokemukseni ei vahvista, tosin se saattaa johtua siitä, että minulla ei ole ylipäätään kokemusta lomista kouluajan jälkeen juuri lainkaan, joten enpä ole sijainnut lomalistoissa oikein missään. Mutta eipä se ole ollut perheellisten vika, vaan työelämän pätkittymisen.

Jos sitäpaitsi näin olisi, että perheellisillä olisi etuajo-oikeus lomalistoihin, se on aivan oikein. Perheellisten täytyy nimittäin sovitella omat olemisensa, tulemisensa ja menemisensä toisten ihmisten - niin puolisoidensa kuin lastenkin - olemisiin, tulemisiin ja menemisiin. Tätä realiteettia en ole osannut voivotella perheettömänäkään.

Olin tulossa pikku hiljaa jo melko vakuuttuneeksi siitä, että saatan hyvinkin jäädä lapsettomaksi. Tästä yhtenä seurauksena oli se, että kävin luovuttamassa spermaa 27-vuotiaana. Tosin 27 ei ole ikä eikä mikään vielä tulla isäksi. Minun tapauksessani se ei tosiaan ollut sitä. En ollut sellaiseen valmis edes ajatuksen tasolla. Onneksi olin väärässä. Se, mikä näyttää ehdottomalta ja ikuiselta totuudelta sen suhteen, mitä pitää itselle luontevana olotilana, on kaikkea muuta.

Ihmiset kasvavat, kehittyvät ja kypsyvät eri tahdeilla, mutta on ennenaikaista pitää itseään opiskelijana lapsettomuuden vapaaehtoisesti valinneena. Mieli ehtii muuttumaan, ei toki väistämättä. Monilla kuitenkin muuttuu, joko biologisen kellon lyömänä tai sitten vain yksinkertaisesti aikuistuessa. Ei tietenkään ole itsetarkoitus, että kaikilla on lapsia, puhumattakaan siitä että olisi mitenkään itsestäänselvää että tämä edes on mahdollista, mutta tämä takaportti kannattaa kuitenkin jättää auki. Seuraukset voivat olla arvaamattoman paljon omaa elämää rikastuttavia.

Kirjoitukseni sperman luovuttamisen syistä ja tuntemuksista sen jälkeen voi lukea allaolevasta linkistä: http://perukangas.blogspot.com/2012/03/miksi-luovutin-spermaa.html

Lapsilla on oikeus makaronilaatikkoon

Minä olen isä. Ei kukaan minua ole mistään isyyskokeesta päästänyt läpi, mutta olenpa kuitenkin. Sen sijaan ne ystäväni, jotka ovat antaneet kodin adoptiolapselle, ovat altistuneet ties mille seulalle, suunnilleen roskiksetkin on pengottu. Niin tehdään perhepäivähoitajillekin: roskikset pengotaan.

Vaikka joissakin kunnissa on harkinnassa siirtää päivähoito palvelusetelipalveluksi (mikä hirviösana!), niin vapaata kilpailutusta kavahtavat: huoli on turha. Ei perhepäivähoitajaksi ryhtyminen käy bisnekseksi kun se on tehty niin hankalaksi. Ja varsinkaan siinä työssä ei järkeä saa käyttää tai olla lasten kanssa. Miksi?

No kun jos perhepäivähoitaja ajattelisi että tekee ruokaa lapsille jo edellisen päivän iltana, voidakseen maksimoida sen ajan, jonka hän on lapsien kanssa, perhepäivähoitamassa, varhaiskasvattamassa, vahtimassa, tarhaamassa, antamassa virikkeitä, ei se ole sallittua. Evira kieltää sen. Evira tuomitsee päivähoitoon jätetyt lapset heitteille. Olisi varmaan parempi myrkyttää heidät kotiruoalla. Makaronilaatikot vaan pois, kiskotaan vaikka koukulla lapsiparkojen suista jos ovat erehtyneet jo maistamaan.

Suomessa sentään pidetään itsestäänselvästi lapsien (ja kaikkien) välttämättömänä perusoikeutena lämmintä lounasateriaa. Suomi on päättänyt satsata kasvavaan nuorisoonsa, oliko se 80 senttiä per asiakas-kansalainen per päivä. Syvä hatunnostokumarrukseni koulukeittäjille, jotka käyttävät mielikuvitustaan taritakseen maittavaa, terveellistä ja turvallista kouluruokaa. Toinen maa, jonka tiedän ja tunnen, eli Norja, ei taas katso, että sillä on sikamaisista öljyrikkauksistaan jakaa koululaisilleen tai päiväkotilapsilleen. Kaikissa päiväkodeissa ei ole lämmintä ateriaa. Siellä lapset kanniskelevat mukanaan matpakkeja, eväslaatikkoja, joita säilytellään huoneenlämmössä päiväkotien narikoissa. Menkää nyt hyvät ihmiset elintarviketarkastajat ratsaamaan norjalaiset päiväkodit, tiedä mitä trikiineitä sieltä saavat, maksapasteija-munavoileivistään!

Norjassa on tulossa kohta taas parlamenttivaalit. Sen tunnistaa siitä, että taas yksi puolue tekee julkisen poliittisen itsemurhan. Kaikkein varmimpia tapoja tehdä se Norjassa on esittää maksutonta kouluruokailua. Yleensä tämä sarjaitsemurhaajaporukka on SV, Sosialistiske Venstrepartiet. Jos joku puolue Suomessa olisi lakkauttamassa kouluruokailua, se tekisi poliittisen itsemurhan.

Minun lapsellani on mahdollisuus saada makaronilaatikkoa, isänsä laittamaa. Ei Saarioisten. Saatikka perhepäivähoitajien. Joskus toivoisi että järjen käyttö olisi sallittua. Sen sallisi Evirallekin.

Miksi luovutin spermaa?

Keväällä 1998 olin tilanteessa, jossa opintotuki alkoi loppumaan. Ja gradukin olisi pitänyt saada valmiiksi. Enää ei ollut aikaa Messukeskuksen siivoukseen. Mietittyäni tilannettani ääneen opiskelijakaveriporukassa, kaverini vinkkasi kuulleensa Väestöliiton tarvitsevan luovuttajia. Jäin miettimään asiaa, mutta en kovin pitkäksi aikaa. Lopulta päätös oli helppo. Luvassa helppoa rahaa tavalla, jossa pääsisi helposti tuntipalkoille.

27-vuotiaana ajatus omista lapsista oli hyvin vieras, ja siinä iässä pidetään itseä vanhempana kuin on ja omia elämänvalintoja kiveen hakatumpina kuin ne ovat, joten taustalla väijyi myös ajatus omien geenien kierrättämisen varmistamisesta, puhtaan egoistinen syy. Tämä on lajityypillistä käyttäytymistä.

Toki oli myös altruistinen syy: minulla oli jotakin, jota toiset tarvitsivat ja minun oli siitä kivutonta luopua. Tietenkin testitulos, joka vahvisti minun olevan poikkeuksellisen hedelmällinen yksilö, hiveli itsetuntoani, vaikka hedelmällisyys ei ole tietenkään sama kuin mieskunto joka taas tietenkään ei ole sama asia kuin kyky tuntea rakkautta ja merkityksellisyyttä toisten ihmisten kanssa.

Nyt on näistä syistä enää korkeintaan yksi voimassa, eli mahdollisuus auttaa. Tultuani isäksi neljä vuotta sitten, muut syyt eivät enää ole ajankohtaisia. Se ei kuitenkaan yksin riitä. Luovuttaessani spermaa 14 vuotta sitten, minulla toteutui yhtaikaisesti moni luovuttamiseen rohkaiseva syy: luovutuspalkkio, halu auttaa, halu siirtää omia geenejä eteenpäin ja lisämauste tuli oman miehuuden dokumentoidusta vahvistamisesta, vaikka toki miehuus on paljon, paljon muuta kuin hedelmällisyyttä. Keskityn nyt olemaan isä parhaalla mahdollisella tavalla omalle lapselleni ja mahdollisille tuleville omille lapsilleni.

Miksi haluan kertoa tarinani? Rohkaistakseni miehiä luovuttamaan. Ei se sen kummempaa ole kuin verenluovutus. Kukaan ei ole koskaan kyseenalaistanut jälkikäteen ratkaisuani, ei sillä että asialla olisi ollut minulle mitään väliäkään: aikuiset ihmiset tekevät ratkaisunsa itsenäisesti. Päinvastoin: kaikki saamani palaute on ollut kiittävää. Sekä epäitsekkyyttäni että rohkeuttani on kiitelty, vaikka en näekään itse asiassa mitään kummallista. Suosittelen luovuttamista lämpimästi!

Lisää aiheesta voi lukea Anna Pihlajaniemen ansiokkasta artikkelista Meidän perhe -lehden uusimmasta numerosta, ja tähän artikkeliin tehty haastattelu oli tämänkin jutun pohjana.

Kuinka maailma jäljittelee animaatioita

Nykyään lapset eivät enää osaa lukea, ellei heidän lukemistoissaan ole yhtä paljon toimintaa kuin aikuisten action-filmeissä ja niiden hahmot reprodusoitu tismalleen aitojen ja alkuperäisen tietokoneanimaatiohahmojen näköisiksi. Tarkoitan Cars-animaatioihin perustuvia lehtiä, noin esimerkiksi.

Kaikkein pisimmälle tämän perversion on vienyt varhaislapsille tarkoitettu Mickey's Playhouse-sarja, jossa Disney-hahmot eivät näytä Disney-hahmoilta vaan tietokoneanimaatiolta. Odotan kauhulla sitä hetkeä kun joskus löydän lehden, jossa nämä tietokoneanimoidut hahmot seikkailevat jähmetettyinä. Jähmetettyinä nimenomaan, sillä kun lehtien hahmot perustuvat tietokoneanimaatioihin, ne näyttävät erityisen elämättömiltä.

Sitten Aku Ankan taskukirjoja ilmestyy nykyään aivan liikaa, aivan samoin kun tv-kanaaleja on aivan liikaa. Kun omassa lapsuudessani oli mahdollista katsoa neuvostoliittolaisia koko perheen elokuvia kahdelta suomalaiselta kanaalilta ja virolaiselta kanaalilta, nyt niitä ei tule enää ainualtakaan. Omassa lapsuudessani oli kohokohta kun taskukirja tuli ehkä hikisesti ennen joulua jos juhannukseksi sellaisen oli sattunut saamaan. Ne olivat merkkitapauksia. Ei 365. eksemplaari voi olla merkkitapaus, etenkin kun niissä on nykyisin kaikki aukeamat väritetty. Ennen ei ollut varaa väreihin sen paremmin kirjoissa kuin teeveessäkään, vaan ne piti itse pilata.

Lapsuuteni ei tule takaisin, mutta isänä voin sentään siirtää pojalleni omia lapsuuden leikkejä, isäni mielikuvituksen huipputuotteita. Ja omani. Olen ollut tänään neljä vuotta isänä, ja se on ollut arvaamattoman hieno kokemus. Paljon hienompi kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Tulin sen verran vanhana ensi kerran isäksi että näköni on sen verran ehtinyt huonontua että näyttää etteivät ole Aku Ankat entisellään. En minä niitä ainakaan tunnista. Kun ennen Aku Ankka oli Aku Ankka, nyt Aku Ankka näyttää "Aku Ankalta". Ja siinä on vissi ero.

Minun jouluni

Lapsena oli tärkeää saada mahdollisimman paljon joululahjoja. Nyt kaikkein tärkeimmäksi on tullut se, että jouluajan saa viettää kaikkien rakkaimpien ihmistensä kanssa. Se ei nimittäin ole mikään selviö. Selviö ei ole sekään, että niitä kaikkein rakkaimpia ihmisiä on ylipäätään olemassa. Jos on, tästä on syytä olla kiitollinen, rakastaa näitä ihmisiä, sanoa ja osoittaa rakkautensa.

Ensimmäiset kuusi jouluani vietin isäni, äitini ja meille aina kutsutun isänäitini eli mummon kanssa. Vanhempieni eron jälkeen vietin äitini kanssa joitakin jouluja kahden, ja osan jouluista menimme ilahduttamaan äitini vanhempia, eli mammaa ja pappaa. Siellä oli myös kissa ja koira ja yleensä joulupyhinä siellä kävi myös serkkujani, etenkin melkein samanikäinen Jaska. Mamman ollessa melkein koko lapsuuteni syöpähoidoissa papalle olisi muuten tullut aika monta yksinäistä joulua.

Kun mamman vei lopulta syöpä -82 ja pappa seurasi perässä -84, vietimme sitten äitini kanssa jouluja kahdestaan. Isälläni oli tapana vierailla meillä jouluaatonaattoisin, jolloin lahjat avattiin. Vähän isompana aloin sitten itse vierailemaan isälläni jonakin joulun pyhistä.

Muutettuani pois kotoa kävin edelleen jouluaattoisin äidilläni, ilahduttamassa yksinäistä ihmistä. Pari kertaa tosin hän ei tainnut olla yksin, sillä hän erehtyi menemään uusiin naimisiin hunsvotin kanssa, mutta sitä ei lasketa. Viimeisenä jouluna äitini kanssa lähdin vielä ystäväni luokse Töölöntulliin nauttimaan Ruskaa ja sitten suuntasimme Hesperian yökerhoon, jonka edestä lumikinoksesta löytyneellä sadan markan setelillä taisimme saada molemmat ehkä yhden drinkin.

Äitini kuoltua vietin muutamia jouluja isäni uuden perheen luona Katajanokalla, kolmen nuoremman velipuoleni ja edelleen elävän mummoni kanssa. Yhden joulun vietin Jyväskylässä silloisen tyttöystäväni perheen luona ja toisen Laajasalossa silloisen tyttöystäväni perheen kanssa. Muistan edelleen sen omalla tavallaan maagisen realistisen tunnelman, kun kävelin muutamaa humalaista joulupukkia vaille tyhjän keskustan lävitse Katajanokalta kotiini Museokadulle.

Mummon kuoltua 2002 kesällä perinteiset jatketun lapsuuden laajennetun ydinperheen joulut jatkuivat vielä osaltani parina vuotena, teatterina, jossa nuoremmat velipuoleni esittivät pukki-tonttu-shown kiitolliselle äidilleen. Tosin heillä oli jo hyvä rutiini tästä, harjoiteltuaan näytöstä useita kertoja mummon kanssa. Yhden joulun vietin englantilais-suomalais-irlantilais-tanskalaisena vanhan ystäväni perheen kanssa Englannissa.

Tultuani isäksi olen oppinut, että joulun ilo syntyy toisten ilahduttamisesta. Pojalleni on hauskaa saada oikeastaan mitä hyvänsä lahjaksi, tosin nyt kohta 4-vuotiaana bränditietoisuus kehittyy vaarallista vauhtia. Isänä löysin uudestaan joulun, joka erosi kovasti omasta lapsuuden joulusta. Tärkeintä onkin ilahduttaa.

Minä ja hyvä ystäväni olemme ostaneet toisillemme vuosittaisen yhden cd-levyn jo noin 20 vuoden ajan. Se riittää minulle hyvin tavaralahjaksi, ja me tunnemme toistemme levyhyllyn ja ennen kaikkea sen aukot niin hyvin, että kertaakaan ei ole tullut huteja. Mitään muuta en osaa kaivata: en tavaraa enkä matkoja. Suurin onni on olla lähimpien ihmistensä kanssa.

Yksinäisissä jouluissakin on oma puolensa, jos on varustautunut glögillä, suklaalla ja hyvällä kirjallisuudella ja musiikilla. Kuitenkin silloin kun ihmistä on suotu sellaisella onnella että hänellä on merkityksellisiä ihmisiä, onni syntyy heidän kanssaan.

Kun oma elämäntilanne muuttuu, joulutkin muuttuvat. Erottuani lasteni äidistä olen viettänyt poikani kanssa nyt kaksi joulua, ensimmäisen Norjassa, toisen kotonani Suomessa.

Tänä vuonna minulla on erityinen syy odottaa joulua. Elämäni uudessa vaiheessa, tämän joulun vietän Vaasassa rakkaani ja hänen perheensä kanssa. Eikä siinä kaikki: saan viettää tänä vuonna joulua kahdesti. Kun poikani saapuu Suomeen, uusi vuosi on minulle nyt joulu numero kakkonen.

Toivotan oikein hyvää ja rauhallista joulua kaikille tätä blogia säännöllisemmin lukeville tai tänne eksyneille! Koetetaan olla kaikki ensi vuonna vähän parempia lähimmäisiä toisiamme kohtaan.

Fanaattiset kotiäidit hiekkalaatikkosodassa

Aina kun mitä hyvänsä lastenhoitoon liittyvää käsitellään medioissa millä tavalla hyvänsä, seurauksena on raivokas hiekkalaatikkosota, jossa kauhistuneet äidit heittelevät hiekkaa silmittömästi toistensa ja hiekkalaatikon reunalle eksymään erehtyneiden tutkijoiden päälle, oli kyse sitten vauvojen ruokinta- tai vaipoitusmetodeista tai siitä, saako päiväkotia kutsua lastentarhaksi, vaipoituksesta, saiputuksesta, raipoituksesta, saippuoinnista, vauvatuksesta, hivutuksesta, häivytyksestä tai väijytyksestä, vilkutuksesta, hilkutuksesta, tarhasta, harhasta tai sarjatarhaharhasta. Mistä moinen fanatismi? Syitä tähän pohdin seuraavassa.

Lapset ovat niille, joita on sellaisilla siunattu, maailman tärkein asia, joten on luonnollistakin, että heitä puolustetaan leijonaemon tavoin. Kuitenkaan siitä, että lapset ovat herkkiä, ei seuraa, että lapsiin liittyvät asiat ovat herkkiä. Eikä äitiys ole pyhää, vaan lapset kuitenkin ovat mitä luonnollisin asia. Miksi se sitten on tabu?

Toisen syyn voi johtaa nk.sosiaalisen median perusominaisuudesta: chattipalstoille kirjoittajat ovat valikoituneet erityisen fanaattisista ihmisistä. Tämä näkyy ihan yhtä lailla esimerkiksi maahanmuutto- tai liikennekeskusteluissa. Sattumoisin myös aina kun kirjoitan jostain näistä aihepiireistä, blogini lukijamääriin tule piikki ja näitä aihepiirejä käsittelevät kirjoitukseni ovat blogini suosituimpia. Kotiäideillä ja katkeroituneilla työttömillä on aikaa kirjoitella chatteihin; vai onko? Hmm...

Välttämättömyydestä on yksilöpsykologisista syistä johtuen tehtävä hyve. Omia elämänvalintoja nähdään tarpeelliseksi puolustaa jopa leimaamalla toisenlaisia valintoja tehneet; "muiden" etsiminen ja syyttely saattaa vahvistaa omaa identiteettiä. Tästä osittaisena seurauksena ja rinnakkaisilmiönä on se, että vanhemmuuteen liittyy aina riittämättömyyden tunne, ikuinen syyllisyys, pelko siitä ettei ole hyvä äiti tai isä.

Perheeseen liittyviä elämänvalintoja puolustetaan uskonkiihkoilua muistuttavalla yksisilmäisyydellä. Tämä samankaltaisuus on morfologista: argumentaation kiihkeys ja varmuus oman asian oikeellisuudesta ainoana mahdollisuutena on hyvin samantyyppistä kuin kiihkeästi uskonnollisilla henkilöillä. Tosin, jos rehellisiä ollaan, minä tunnen myös hyvin kiihkeästi ateismiaan puolustavia henkilöitä. Toinen korrelaatio liittyy lähetyskäskyyn täyttää lisääntymällä maa: kristinusko kehottaa lisääntymään, ja usein samat ihmiset puolustavat sekä perheeseen että uskonnollisuuteen liittyviä elämänmuotojaan, koska ne usein itse asiassa liittyvät yhteen, vahvistaen toinen toisiaan.

Toivon, että vanhempiensa fanaattisuudesta huolimatta, heidän lapsistaan tulisi avoimia ja suvaitsevaisia toisenlaisia elämänvalintoja tehneitä kohtaan ja toisenlaisia arvoja kunnioittavia kohtaan. Hiekkalaatikolla on tilaa, ja siellä on kivaa!

Loppuun vielä kysymys: miksi isyys ei ole yhtä suuri tabu kuin äitiys? Miksi vihaiset isät miltei loistavat poissaolollaan sosiaalisessa mediassa? Pitäisikö isien ryhtyä hiekkalaatikkosotaan toisiaan tai äitejä vastaan? Aihetta saa, ja pitääkin kommentoida blogissani.

Lapset - onnettomuuden syy vai seuraus?

Tilastokeskuksen artikkelissa, jonka on kirjoittanut Mikko Myrskylä, väitetään, että lapsettomat ovat onnellisempia kuin ne, joilla on lapsi tai lapsia. Kuitenkin enemmistö toivoo saavansa lapsia, ja luultavasti jok'aikuinen katsoo lapsen tekevän hänet onnelliseksi ja rikastavan hänen elämäänsä, joskin toki lapset myös väsyttävät, rasittavat ja muuten aiheuttavat harmaita hiuksia. Miten tämä ristiriita pitäisi tulkita?

Artikkelin mukaan lapsien ja onnellisuuden suhdetta pitää tarkastella globaalisti. Tämä herättää ajatuksia eroavista huoltosuhteista kehitysmaiden ja ns. kehittyneiden välillä; kehitysmaissa lapset hankitaan henkivakuutukseksi. Tosin siitä ei ole mitään viitteitä, että kehittyneissä maissa oltaisiin oikeasti sen onnellisempia; jos ollaan, senkin takana lienee pitkälti onnellisuusmuuri: ollaan opittu esittämään onnellista.

Toiseksi selittäväksi muuttujaksi esitetään ikää. Mitä nuorempana lapset ollaan saatu, sitä onnettomampia ollaan. Tuloksen takana taitaa olla nk. white trash -ilmiö, jossa lapsia ei hankita, vaan niitä saadaan tai niitä vain tulee. Tosin, ei minun lapsuuteni työväenluokkaisessa kodissa, jossa äiti oli 18 ja isä 20 nyt mitenkään onneton ollut.

Mitä vanhemmasta ikäluokasta on kyse, sitä onnettomammaksi ihmiset kokivat itsensä Myrskylän mukaan. Kyse on varmasti osittain siitä, että aikaisemmin lapsien tekemistä pidettiin itsestäänselvästi tavoiteltavana ja arvokkaana asiana, kun nuoremmilla sukupolvilla taas sanotaan korostuvan hedonistisen itsensä toteuttamisen ja omien tarpeiden olevan ensi sijaisia. Nämäkin piirteet ovat tietenkin nuorilla luonnollisia, ja on ennenaikaista ennustaa tämän luonnehtivan koko epookkia. Olisin aika varovainen väittämään aikaamme hedonistiseksi, ylipäätään tekemään mitään Zeitgeist-luonnehdintoja.

Ei siitä, että ihminen saa toteuttaa itseään ja että hän saa mahdollisimman paljon sitä mitä hän haluaa, voi johtaa onnellisuutta tai edes tyytyväisyyttä lopultakaan kaikkeen siihen mitä on saanut. Lopulta sitä voi huomata, että ei sitä alun alkaen olisikaan halunnut. Joskin sinkut saattavat olla perheellisempiä vapaampia ottamaan äkillisiä irtiottoja, missään ei ole sanottu, että heillä olisi sellaisiin edes varaa tai että he edes haluaisivat sellaista.

Olin minäkin mitä itsekeskeisin ja mukavuudenhaluisin nuori ihminen, jolle ajatus heräämisestä lapsen itkuun oli kauhistus. Kuitenkin oma lapsi on todella ollut rikkaus ja olen onnellinen pojastani. En kaipaa krapula-aamuja.

Ikä selittää lapsettomuuden ja onnellisuuden/onnettomuuden suhdetta ainakin kahdella tavalla. Ensiksi tulee mainittu White Trash-ilmiö, jossa ollaan nukuttu koulun ehkäisyvalistustunnit jos niitä ylipäätään on pidetty ja niille ollaan koskaan päästy. Toiseksikin, mitä vanhempana lapsen saa, sitä toivotumpi tämä todennäköisesti on, ja vastaavasti, sitä suurempi tragedia lapsettomuus on.

Lapset eivät siis tee onnettomaksi. Sen sijaan lapset voivat olla monimuotoisen inhimillisen onnettomuuden heijasteita; inhimillisten elämien, joissa eväät hallita omaa elämäänsä ovat jo alun alkaen kehnoilla kantimilla. Jos ihminen on syntynyt ulkopuoliseksi, apaattiseksi eikä usko voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä, hän voinee uskoa parhaimmillaankin olevansa onnellinen vain häilähtävinä hetkinä, jolloin hän unohtaa hetkeksi oman elämäntilanteensa rajoitukset. Joskus lapset voivat paradoksaalisesti lisätäkin elämänhallinnantunnetta: lapset on pakko joka tapauksessa hoitaa, ja lapset saattavat olla ainoa realiteetti joka pitää pystyssä. Moni lapsi syntyy vanhempiensa rikkonaisen elämän laastariksi, vaikka krapula-aamuina eivät laastarit auta vaan tarvitaan Buranaa.

Myrskylän artikkelin voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Seksistiset lastentarhanhoitajat sukupuolineutraalissa päiväkodissa

Ruotsissa avataan sukupuolineutraali päiväkoti, jossa pyritään tietoisesti eroon sukupuolittavista käytännöistä. Tämä tarkoittanee sitä, että tytöille annetaan leikkiaseet ja pojille nuket käteen, tytöt saavat oikeuden pukeutua tylsästi ja poikien valikoimaan lisätään hörselöt ja muut röyhelöt.

No, leikki sikseen. Aloitteen idea on hyvä ja kaikin puolin kannatettava. Aloitteessa on erinomaista, että lapsille esitetään opetuksessa jo esiopetuksesta alkaen, että maailma on moniulotteinen: siellä on eri näköisiä ihmisiä, jotka ajattelevat eri tavalla ja lähtemällä siitä, että sukupuoli ei saisi olla rajoite.

Ruotsissa aiotaan sukupuoliroolit purkaa siten, että siellä lanseerataan sukupuolineutraali persoonaprononimi hen. Sillä voidaankin korvata täten sekä toisen kotimaisen han ja hon että hän, ja hen voikin olla silta kotimaisten kielten välillä, mahdollistaen lapsiryhmien yhdistämisen... no, leikki taaskin sikseen. Lisäksi lapsia tullaan kutsumaan ystäviksi.

Kieli tietenkin suuntaa ajattelua ja olen sikäli vahvan käsiterealistisen koulukunnan puheaktimies, että ymmärrän kielen suuntaavan myös toimintaa, koska toiminta yleensä on motivoitua, ja motiivit perustuvat tulkintoihin. Miten lapsia aiotaan sitten kutsua näissä päiväkodeissa? Sinä siilitukkainen, krokotiilipaitainen ja silmälasipäinen ystävä kolmas seinästä oikealta päin katsoen? Nimet pitänee lakkauttaa, koska nekin yleensä designoivat jommankumman sukupuolen. Tästä lähtien lapsille annettakoon siis vain sellaisia nimiä kuin Rauni, Vieno ja Kakka-Jakkara ja 3456.

Pahaa pelkään vain, että jos päiväkoti aikoo toimia ulkomaailman suhteen edelläkävijänä ja ei-sukupuolittamisen koelaboratoriona, päiväkodit eivät itse ole tähän valmiit. Eivät ole kätilöt ja neuvolatkaan. Ulkomaailmasta en tässä puhu mitään.

Odottaessani isäksi tulemista ensimmäistä kertaa, kokemukseni kätilöistä, päiväkotihenkilökunnasta ja neuvolatädeistä antaa ymmärtää, että tämä maailman muuttaminen törmää asenteelliseen muuriin jo portinvartijavaiheessaan. Aloille nimittäin hakeutuu määritelmän mukaan yliedustetusti ihmisiä (lue=naisia), joiden maailmankuva on perinteinen, mukaanlukien sukupuoliroolit. Isien olemassaolo näyttää paljolti perustuvan kuulopuheisiin, ja heidän roolinsa rajoittuvan roudariin. Eivät kelpaa edes marginaaliin, ja välimerkkejäkään eivät taida tarvita kun olisi silkka ihme, jos osaavat edes puhua.

Sukupuoli ainakin kulttuurisena käsitteenä sietääkin tulla ravistelluksi. Ainakin on ihan selvää, että sukupuoli ei palaudu lisääntymiseen ja perherooleihin ja silloin on hyvin hankalaa nähdä sillä mitään yhteyttä myöskään siihen oikeudellis-juridiseen muotoon, millä perhemuoto tavataan meillä Suomessa järjestää. Jos isällä ei ole kasvattamisessa juuri mitään virkaa, on mahdoton perustella, miksi sillä olisi yhtään mitään väliä, onko isänä täti vai toinen setä, jos lapsen syntymän ja varhaiskasvatuksen ammattihenkilöstö, joiden kautta lähes jokainen lapsi kulkee, näyttää pitävän lapsien odotusta, synnytystä ja kasvatusta äitien yksinoikeutena.

Tästä seuraa myös se, että on ihan mahdotonta perustella, miksi avioliitto ja heteroseksuaalinen ydinperhe näyttävät olevan synonyymejä. Jos ei isällä ole mitään mitään virkaa, mitä sillä on väliä, kuka tyhjäntoimittajan virkaa toimittaa? Aloitettakoon sukupuolijärjestelmän purkaminen siis avioliittolainsäädännöstä.

Oikeus lapseen vai oikeus vanhempiin?

Pitäisiko heteroparien subjektiivisesti määritelty oikeus omiin lapsiin ulottaa myos homo- ja lesbopareihin? Veikkaan, että tästä tullaan keskustelemaan taas tulevissa eduskuntavaaleissa. Kysymys liitetään tavallisesti siihen, saavatko homo- ja lesboparit tasaveroiset oikeudet parisuhteensa rekisteröimiseen heteroiden kanssa. Se, että nämä kysymykset koplataan yhteen, juontuu yhteiskuntamme vahvasti kristillisestä arvopohjasta, jossa lisääntyminen nähdään parisuhteen päämääränä.

Puhuminen subjektiivisista oikeuksista on ongelmallista. Yleensä subjektiivisia oikeuksia käytetään kaikkein vahvimpana puolustavana argumenttina, jolla peitellään todellista argumenttia. Esimerkiksi yleensä kun puhutaan lapsien subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta, tällä tarkoitetaan - tai alunperin oikeasti tarkoitettiin - äitien subjektiivista työssäkäyntioikeutta. Kokonaan toinen asia on, että päivähoito voi olla oikeasti lapselle ja vanhemmalle hyväksi. Oikeuksista puhuttaessa tulisi lisäksi erottaa toisistaan vapausoikeudet (oikeudet johonkin) ja oikeudet olla joutumatta jonkin asian kohteeksi, kuten M.A. Numminen kuuluisassa laulussaan ”Vapaudesta”.

Omat lapset määritellään tässä keskustelussa yleensä biologisiksi lapsiksi, ja mikäli biologisia lapsia ei voi saada, silloin voi saada hedelmöityshoitoa. Tai ilmoittautua adoptiojonon jatkeeksi. Adoptio on hyvin pitkällinen ja kallis prosessi, ja siihen - eli omaan mutta ei-biologiseen lapseen - onkin käytännössä subjektiivinen oikeus ainoastaan hyvin toimeentulevilla. Tai sitten lapsi pitää hankkia velaksi.

Homo- ja lesboparien keinohedelmöityshoidon vastustajat puolustavat kantaansa yleensä lapsen oikeudella molempiin biologisiin vanhempiin, siis isään ja äitiin. Vastustajilta jää kuitenkin huomioimatta, että adoptiolapsillakaan ei ole biologisia vanhempia, ainakaan biologiset ja sosiaaliset vanhemmat eivät ole sama asia. Eikä perhe ole mikään monoliitti; ihmiset ja heidän elämäntilanteensa muuttuvat. Esimerkiksi avioerot ovat nykyään hyvin yleisiä, ja samalla ajatus elinikäisestä parisuhteesta alkaa jäädä joutsenille varatuksi romanttiseksi reliikiksi.

Avioliitto ei ole mitään muuta kuin omaan (yhteiseen) valinnanvapauteen perustuvan rakkaussuhteen sinetöinti lain edessä, siinä ei ole mitään mystistä eikä se suhtaudu luonnollisuuteen tai luonnottomuuteen mitenkään. Toki halussa sinetöidä parisuhde on kaksi puolta: se on sekä käytännöllinen että romanttinen ratkaisu. Romanttinen motiivi haluaa vahvistaa rakkauden tunnetta ja muistuttaa itseään rakastetuksi tulemisesta ja rakastamisesta. Ja muistutukseksi käy vasemmassa kädessä kiiltävä vihkisormus. Motiivi avioliiton solmimiseen on ollut alun alkaen puhtaasti käytännönläheinen: sidotaan puoliso itseen ikään kuin maaomaisuuden jatkeeksi jotta voitaisiin varmistaa se, että oman maa- tai perheomaisuuden hoitaminen ja vaalimiseen edellytetty työnjako on taattu. Ja tätä sidettä vahvistamaan kirkko on liittänyt avioliittoon moraalisesti arvottavan velvoitteen.

Useimmiten homo- ja lesboparien keinohedelmöityshoidon (ja adoption) vastustajat perustelevat kantaansa biologisella ”luonnonlailla”, käyttäen argumenttinsa tukena usein Raamattua. Näin tehdessään he tulevat väittäneeksi, etta uskonnon normien tulisi olla yhteiskunnan yleisiä normeja: toisin sanoen, että yhteiskunnan pitäisi heijastella uskontoa tai peräti olla sen osa, vaikka asian olettaisi olevan juuri päinvastoin. Ja tästä seuraa kaksi vaihtoehtoa: joko enemmistön sharia-laki -mallinen ratkaisu kaikille tai sitten eri lait ja yhteiskunnat kullekin katsomukselle erikseen. Ja jotta niihin voisi vedota, ne pitäisi rekisteröidä. Myös tunnustuksettomuus ja "tyhjän" äänestäminen. Ja sitten mahdolliset riita- tai rikostapaukset tulisi ratkaista raadin edessä, joka koostuisi kaikista mahdollisista katsomuksista. Vähän kuin YK:n yleiskokous.

Avioliittolain ulottamista homo- ja lesbopareille vastustavat ovat käyttäneet muun muassa argumenttia, jonka mukaan avioliittolain laajennusta toivovat ovat elitistejä ja että yhteiskunnan tulee määritellä yksilön puolesta, mikä on oikein ja mikä on väärin ja että yhteiskunnan itse asiassa tulee ajatella yksilöiden puolesta monimutkaisissa kysymyksissä. Onko se, että ihminen toimii kuin yksilö, tehden omat elämänvalintansa itsenäisesti ja toimii niiden mukaisesti, elitismiä?

Näin ajattelevat tulevat sahanneeksi itseään jalkaan, sillä millä lihaksilla he itse sitten voivat tietää, mikä on oikein ja mikä on väärin? He tulevat väittäneeksi, että jos yksilöt siirtävät ajattelemismandaattinsa isolle veljelle, he eivät itse osaa ajatella. Näin he samalla jättävät yksinoikeuden aivojen käyttoon niille, jotka osaavat niitä itsenäisesti käyttää. Ja samalla he tulevat jakaneet ihmiskunnan kahtia: muutamiin ajattelukykyisiin yksilöihin ja ei-yksilöihin, tuohon aivottomien plebeijien laumaan joita he holhoavat. Ilmeisesti he pelkäävät, että yhteiskunnan sijasta heidän puolestaan ajattelevatkin ajattelukykyisimmät yksilöt.

Härskeimmät homo- ja lesboparien hedelmöitys- ja adoptio-oikeuden vastustajat demonisoivat seksuaalivähemmistöt väittäessään, että lapsi toimii homo- ja lesbopareille lemmikkieläimen korvikkeena. Tämä vertaus ei tee oikeutta sen paremmin homoille, heteroille, lapsille kuin lemmikkieläimillekään. Kyky rakastamiseen ja huolenpitoon ei ole sidoksissa seksuaali-identiteettiin. Ja kyllä heteroilla on ihan sama oikeus pitää kissaa, koiraa, undulaattia tai vaikka hämähäkkiä kuin homoillakin.

Käyttäessään biologistisia perusteita luonnollisuudesta ja epäluonnollisuudesta, sukupuoli- tai seksuaali-identiteettineutraalin perhemallin vastustajat tulevat samalla paradoksaalisesti myöntäneeksi, että he ovat kuin ovatkin eläimiä, joita ei muista eläimistä erota mikään muu kuin kulttuuri ja arvot sekä kyky abstraktiin ajatteluun, joista muuten vastustajatkaan eivät ole vapaita.

Homo- ja lesboparien vanhemmuuden kieltävät tai heidän vanhemmuudenhalunsa kiistävät perustelevat kantansa usein samoilla argumenteilla, joita sosiobiologi Desmond Morris käytti jo 70-luvulla, peläten, että homo- tai lesboparin lapsi kasvaisi ”vääriin” malleihin. Kun sorsanpoika oppii, että puupalikka on hänen emonsa, lapsi voikin mennä sekaisin kun ei ymmärrä, onko setä täti vai sittenkin kalikka.

Vastustajien pitäisi perustella kuitenkin se, miksi homo- tai lesbomalli on väärä. Ainakin käsky lisääntymällä täyttää maa on nykyaikaisen demografian valossa kestämätön. Jos esimoderneissa yhteiskunnissa lapset toimivatkin vanhempiensa henkivakuutuksina, osallistuen perheen elatukseen, käsitys estoitta lisääntyvästä ydinperheideaalista ainoana oikeana kannattaisi vakavasti päivittää.

Eikä sitä tarvitse pelätä, että vanhempien taipumukset siirtyisivät tai periytyisivät. Tutkimukset eivät tue sitä, että vanhempien preferenssit siirtyisivat suoraan heidän jälkikasvulleen. Empiria osoittaa, että asia on usein pikemminkin aivan päinvastoin. Ei alkoholistienkaan lapsista tule välttämättä alkoholin suurkuluttajia; usein pikemminkin absolutisteja, vanhempiensa alkoholismin uhreja tosin yhtä kaikki.

Joillekin biologinen lapsi on itsestäänselvyys. Ainakin moni pitää oikeutta omaan biologiseen lapseen subjektiivisena oikeutena. Itsestäänselvyys se ei ainakaan ole, ja subjektiivisista oikeuksista puhuessakin kannattaa olla tarkkaana. Yhä useampi on kykenemätön saamaan biologista lasta. Joillekin tämä asia on myös suuri henkilökohtainen tragedia.

Pitäisikö hedelmöityshoitojen sijaan sitten tukea adoptiota, jolloin autettaisiin jo syntyneitä lapsia, sen sijasta että tuotettaisiin lisää lapsia jo muutenkin liikakansoituksesta kärsivään maailmaan? Jos kysymys kierretään osoittamalla, että Suomen kaltainen maa ei kärsi suoranaisesta ylikansoituksesta, tällainen ajattelu osoittaa globaalia vastuuttomuutta sekä täydellistä ymmärtämättomyyttä demografiasta, jossa pääomat, innovaatiot ja ihmiset liikkuvat, haluttiin tai ei. Puhumattakaan suomalaisten ekologisesta jalanjäljestä, joka on paitsi juuri sellaisen kehittyneisyyden takia, jossa lapset henkivakuutuksena on korvannut sosiaaliturva ja osin harvalukuisuutemme takia kohtuuttoman suuri. Saattaa tosin olla epäinhimillistä vaatia ihmisiä olemaan muuta kuin inhimillisiä ja ajattelemaan ensisijaisesti globaalia kantokykyä ja sammuttaa mahdollinen biologinen kello vastuuttomana.

Joku voi pitää kantaani epäreiluna, sillä kuulun tutkitusti 10% hedelmällisimpien miesten joukkoon, mistä konkreettinen käytännön muistutus näkee juuri kohta kolme vuotta. Minulle oma lapsi ei todellakaan ole itsestäänselvyys, pikemminkin aina vain suurempi ihme. Isänä ei ihminen voi olla koskaan täysioppinut. Ihmisenä olemista isäksi kasvaessa kyllä oppii, ja paljon.

Minulle on aivan sama, millaisen seksuaalikäyttäytymisen tai millaisen elämänkatsomuksen jälkikasvuni valitsee – tai millainen identiteetti vetää hänet omaan taikapiiriinsä - kunhan vain hän toivottavasti oppii kunnioittamaan kaikkia vakaumuksia ja kaikenlaisia elämänmalleja. Tämän näkemykseni toivon voivani siirtää eteenpäin jälkipolville.