Viikonloppuna sienimetsällä minua tuli vastaan ehkä kuusikymppinen nainen, saattoi olla ylikin. Ei nyt kuusikymppinen tosiaankaan nykyään mikään ikäloppu ole, toisin kuin lapsuudessani, jolloin jo nelikymppinenkin oli jo täysin loppuunkulunut raakki. Hei, minähän olen nelikymppinen!
Tällä naisella ei vaikuttanut olevan kiire mihinkään. Vaikutti siltä, ettei hän mitään muuta tehnytkään kuin vaelteli luonnossa ja että olisi tehnyt niin jo kolmekymmentä vuotta. Hän vaikutti harvinaisen tyyneltä ja elämään tyytyväiseltä ihmiseltä, jolla ei ollut kiire minnekään. Sanoisin jopa onnelliselta kaikessa zenläisyydessään.
Sienimetsässä huomasin miettiväni sittemmin lapsia. Lapsillakaan ei ole kiire minnekään, vaikka he ovatkin usein aika malttamattomia. Kiireen lapset oppivat aikuisilta, opittuaan ajan.
Lapset osaavat elää. Niin vanhuksetkin. Ehkä sitten kun elämisessä ollaan saavutettu täysinoppineisuus, kuollaan, koska mitä ihminen voikaan sen jälkeen enää oppia! Sitä minä kuitenkin ihmettelen, mihin se taito katoaa 40-50 vuodeksi? Luultavasti kiireet alkavat jo niistä päivistä kun astutaan ulos kotoa ja mennään päivähoitoon. Siinä ei voikaan viivytellä, muuten isin tai äitin bussi jättää ja kellokortti vinkuu, ja joutuvat palaverissa odottelemaan, niin siinä ei auta alkaa nikottelemaan ja sotkeutumaan kengännauhoihin. Sitten on kiire hakea opintoihin, ja ennen kuin huomaakaan, on kiire valmistua työnhakijaksi. Ja siitä oravanpyörästä pääsee vasta eläkkeellä, jos sellaistakaan enää saa. Vetelehtiminen taitaa olla kuin pyörälläajo: sen osaa aina kerran sen opittuaan.
Jos meillä hyötyajattelun läpitunkemilla aikuisilla välillä pääsee unohtumaan elämisen taito, helpointa voisi olla aloittaa hetkeksi kelloon tuijottelemisen unohtamisesta. Jätä kello kotiin ja lähde juoksemaan tai sienestämään, ihan sama, kunhan lähdet luontoon!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste juoksu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste juoksu. Näytä kaikki tekstit
17.9.2013
4.9.2013
Peliä ei voi voittaa...
... sillä se on leikkiä, vaikka lasten pelaamisen leikinomaisuutta turhaan romantisoidaankin. Päinvastoin, lapset ottavat pelit hyvin tosissaan. Nyt puhun siis play-tyyppisistä peleistä, olivat sitten pöytälätkää, Afrikan tähteä, Kimbleä, pleikkarifutista, shakkia tai korttipelejä tai mitä niitä ikinä onkaan, erotukseksi game-peleistä, kuten jääkiekko ja "oikea" futis, jotka ovat ammattilaistunutta, viihdeteollisuudeksi vääntynyttä leikkiä. Ja jokainen jääkiekkoa tai futista missään joukkueessa koskaan pelannut tai niitä katsonut tietää, että niistä on leikki kaukana.
Kyllä jalkapallokin voi olla leikkiä. Opin tämän vasta aikuisiällä, entisten sosiologien äijäfutiksessa, jota me kutsumme neitifutikseksi (en aio pyydellä anteeksi äijäin, vaikka sosiologien, keskinäistä seksististä kielenkäyttöä) koska vältämme liukutaklauksia ja muuta fyysistä kontaktia, vaikka koskaan aiemminkaan en ole elätellyt toiveita ammattilaisurasta vaan pikemminkin pelien leikkiminen oli minulle koulussa opetettua pakkoleikitystä tai siis peluutusta.
Ihminen voi siis oppia leikkimään aikuisenakin, eikä leikkiä voi voittaa. Ei harrastuksia tai harrastuksissa voi voittaa, vaikka niissä voikin kehittyä paremmaksi alkukankeuden jälkeen. Kun esimerkiksi alussa raahustin Pirkkolan pururadalla hädin tuskin 3 kilometriä, olen sittemmin juossut maratonin ja kymmeniä tuhansia kilometrejä, joten olen voittanut itseni. Se on ainoa tärkeä voitto, jonka harrastuksissa voi saavuttaa.
Vaikka jotkut pitävätkin pelejä elämän tärkeimpinä asioina ja oikeastaan muuta elämää pelin osana, ei elämää tai elämässäkään voi voittaa. Mitä se voittaminen olisi? Kuoleman voittamistako, jolloin kuoleman karatessa karkaisi myös elämä, ihmisen haperruttua pikku hiljaa elinkelvottomaksi. Vai sitä, että on saavuttanut esimerkiksi hyvän työpaikan, kauniin puolison ja hyvän ansioluettelon. Inhoan sanaa ansioluettelo. Ei ihmisen elämä ole mikään ansioluettelo.
Jonkinlainen voitto elämässä voisi kuitenkin olla se, että ihminen osaa tyytyä siihen minkä hän voi saada. Minä osaan sen, 42-vuotiaana. Minulla on mainio poika, olen melko hyvässä kunnossa, nautin luonnosta, musiikista, jalkapallosta ja hyvästä kirjallisuudesta, minulla on ihana puoliso ja fantastisia ystäviä ja vakituinen työsuhde.
Ai niin, kyllä harrastuksissa voi sittenkin voittaa. Voi voittaa terveyden ja elämän.
Kyllä jalkapallokin voi olla leikkiä. Opin tämän vasta aikuisiällä, entisten sosiologien äijäfutiksessa, jota me kutsumme neitifutikseksi (en aio pyydellä anteeksi äijäin, vaikka sosiologien, keskinäistä seksististä kielenkäyttöä) koska vältämme liukutaklauksia ja muuta fyysistä kontaktia, vaikka koskaan aiemminkaan en ole elätellyt toiveita ammattilaisurasta vaan pikemminkin pelien leikkiminen oli minulle koulussa opetettua pakkoleikitystä tai siis peluutusta.
Ihminen voi siis oppia leikkimään aikuisenakin, eikä leikkiä voi voittaa. Ei harrastuksia tai harrastuksissa voi voittaa, vaikka niissä voikin kehittyä paremmaksi alkukankeuden jälkeen. Kun esimerkiksi alussa raahustin Pirkkolan pururadalla hädin tuskin 3 kilometriä, olen sittemmin juossut maratonin ja kymmeniä tuhansia kilometrejä, joten olen voittanut itseni. Se on ainoa tärkeä voitto, jonka harrastuksissa voi saavuttaa.
Vaikka jotkut pitävätkin pelejä elämän tärkeimpinä asioina ja oikeastaan muuta elämää pelin osana, ei elämää tai elämässäkään voi voittaa. Mitä se voittaminen olisi? Kuoleman voittamistako, jolloin kuoleman karatessa karkaisi myös elämä, ihmisen haperruttua pikku hiljaa elinkelvottomaksi. Vai sitä, että on saavuttanut esimerkiksi hyvän työpaikan, kauniin puolison ja hyvän ansioluettelon. Inhoan sanaa ansioluettelo. Ei ihmisen elämä ole mikään ansioluettelo.
Jonkinlainen voitto elämässä voisi kuitenkin olla se, että ihminen osaa tyytyä siihen minkä hän voi saada. Minä osaan sen, 42-vuotiaana. Minulla on mainio poika, olen melko hyvässä kunnossa, nautin luonnosta, musiikista, jalkapallosta ja hyvästä kirjallisuudesta, minulla on ihana puoliso ja fantastisia ystäviä ja vakituinen työsuhde.
Ai niin, kyllä harrastuksissa voi sittenkin voittaa. Voi voittaa terveyden ja elämän.
13.8.2013
Keskuspuisto on Helsingin keuhkot
Laukaistuani vilkkaaksi äityneen keskustelun kansallisesta kaupunkipuistosta Hesarissakin mainostetussa Facebook-ryhmässä Lisää kaupunkia Helsinkiin, koin tarvetta puolustaa Keskuspuistoa kaikenvärisiä gryndereitä vastaan. Jo se, että haluan laittaa näppini edelleenkin Helsingin kaupunkisuunnitteluun, johtuu suurimmaksi osaksi Helsingin Keskuspuistosta. Helsingin Keskuspuisto oli minulle myös syy lähteä mukaan puoluepolitiikkaan, ja edelleenkin politiikka on minulle alisteinen kaupunkisuunnittelulle, ja kaupunki minun arvomaailmassani perustelee kaupunkimetsien ja puistojen itseisarvon.
Keskuspuisto on minulle työn ulkopuolella ystävieni lisäksi toinen tärkeimmistä syistä, miksi palaan aika ajoin Helsinkiin. Maununneva, Hakuninmaa, Pakila, Maunula, Länsi-Pasila, Ruskeasuo, Meilahti, Metsälä, Kivihaka, jotka rajautuvat Keskuspuistoon, saavat siitä sekä ihan konkreettista arvonnousua että elämänlaadun kasvamista. Keskuspuisto imee itseensä sulamis- ja hulevedet, puhdistaa lähikaupunginosien ilman sekä imee itseensä Tampereelle asti nykyään jatkuvan Hämeenlinnantien saastat, toimien siis suodattimena. Suodattimena se toimii myös liikennemelulle samaa valtatietä vastaan. Lähiviheralue se on myös pikkuhuopalahtelaisille, töölöläisille, oikeastaan koko Vironniemelle, haagalaisille ja kannelmäkeläisille. Näillä alueilla taitaa asua jokseenkin yhtä paljon asukkaita kuin koko Turussa? Keskuspuistoa käyttävät laajalti myös esimerkiksi Kaivokselassa ja Myyrmäessä asuvat.
Keskuspuisto tarjoaa puhtaan ja turvallisen, suoran päivittäisreitin työmatkapyöräilijöille. Esimerkiksi Kannelmäessä asuessani jouduin ylittämään vain kaksi katua työskennellessäni Töölössä, ja nyt kun Nordenskiöldinkadun silta valmistui, ylityksiä olisi vain yksi. Pelkästään 20 km päivittäinen työmatkapyöräily riittää pitämään ihan kohtuullisessa kunnossa, puhumattakaan niistä kymmenistä tuhansista juoksukilometreistä, jotka olisivat jääneet juoksematta ilman Keskuspuistoa. Ja usein jääkaappini olisi ollut aika tyhjä ilman satoja ja taas satoja litroja Keskuspuistosta kotiin kannettuja sieniä.
Keskuspuisto on minulle työn ulkopuolella ystävieni lisäksi toinen tärkeimmistä syistä, miksi palaan aika ajoin Helsinkiin. Maununneva, Hakuninmaa, Pakila, Maunula, Länsi-Pasila, Ruskeasuo, Meilahti, Metsälä, Kivihaka, jotka rajautuvat Keskuspuistoon, saavat siitä sekä ihan konkreettista arvonnousua että elämänlaadun kasvamista. Keskuspuisto imee itseensä sulamis- ja hulevedet, puhdistaa lähikaupunginosien ilman sekä imee itseensä Tampereelle asti nykyään jatkuvan Hämeenlinnantien saastat, toimien siis suodattimena. Suodattimena se toimii myös liikennemelulle samaa valtatietä vastaan. Lähiviheralue se on myös pikkuhuopalahtelaisille, töölöläisille, oikeastaan koko Vironniemelle, haagalaisille ja kannelmäkeläisille. Näillä alueilla taitaa asua jokseenkin yhtä paljon asukkaita kuin koko Turussa? Keskuspuistoa käyttävät laajalti myös esimerkiksi Kaivokselassa ja Myyrmäessä asuvat.
Keskuspuisto tarjoaa puhtaan ja turvallisen, suoran päivittäisreitin työmatkapyöräilijöille. Esimerkiksi Kannelmäessä asuessani jouduin ylittämään vain kaksi katua työskennellessäni Töölössä, ja nyt kun Nordenskiöldinkadun silta valmistui, ylityksiä olisi vain yksi. Pelkästään 20 km päivittäinen työmatkapyöräily riittää pitämään ihan kohtuullisessa kunnossa, puhumattakaan niistä kymmenistä tuhansista juoksukilometreistä, jotka olisivat jääneet juoksematta ilman Keskuspuistoa. Ja usein jääkaappini olisi ollut aika tyhjä ilman satoja ja taas satoja litroja Keskuspuistosta kotiin kannettuja sieniä.
12.8.2013
Kannatan valkoihoisia juoksijoita...
... paradoksaalisesti epärasistista syistä: mitä enemmän saadaan poikkeuksia säännöstä, jonka mukaan tummaihoiset olisivat muka jotenkin geneettisesti soveltuvia juoksemaan ja "valkoisilla" ei olisi mitään toivoa näitä ihmisrobotteja kohtaan, joiden kyvyt ovat yli-inhimilliset, oikeastaan eläimelliset, sitä helpommin niin sanottuihin rotuihin perustuvat ennakko-oletukset unohtuvat.
Näin koko rodun käsite voitaisiin liudentaa tarpeettomana, vain jälkihitleriläisten kaapissaan säilyttämänä reliikkinä, jolla osoitetaan viholliset.
Urheilijat osoittavat rotukäsitteeseen perustuvan rasismin kulttuurisuuden: se, että afrikkalaiset pärjäävät juoksussa, ei johdu geeneistä tai ruumiinrakenteesta, vaan siitä, että näissä maissa on laajalle levinnyt, systeemiksi jalostettu juoksukulttuuri, koska tämä maksuton ja luonnollinen tapa liikkua tiettömillä taipaleilla on havaittu erinomaiseksi sosio-ekonomisen nousun välineeksi. Raha on erinomainen sähköjänis. Liikkui rahaa juoksussa tosin jo 30-luvun alussakin, minkä ruotsalaiset hyvin todistivat, meidän arjalaisillekin kelvanneella Paavo Nurmellammekin.
Näin koko rodun käsite voitaisiin liudentaa tarpeettomana, vain jälkihitleriläisten kaapissaan säilyttämänä reliikkinä, jolla osoitetaan viholliset.
Urheilijat osoittavat rotukäsitteeseen perustuvan rasismin kulttuurisuuden: se, että afrikkalaiset pärjäävät juoksussa, ei johdu geeneistä tai ruumiinrakenteesta, vaan siitä, että näissä maissa on laajalle levinnyt, systeemiksi jalostettu juoksukulttuuri, koska tämä maksuton ja luonnollinen tapa liikkua tiettömillä taipaleilla on havaittu erinomaiseksi sosio-ekonomisen nousun välineeksi. Raha on erinomainen sähköjänis. Liikkui rahaa juoksussa tosin jo 30-luvun alussakin, minkä ruotsalaiset hyvin todistivat, meidän arjalaisillekin kelvanneella Paavo Nurmellammekin.
23.7.2013
Puutteellinen elämä?
Olen nyt 42-vuotiaana sopivassa iässä saamaan perspektiiviä kasvuolosuhteisiini ja kasvatukseeni ja katsomaan taaksepäin niitä kehityskulkuja, miksi minusta on tullut minä. Olen oppinut paljon positiivista puutteesta.
Perheessäni ei koskaan ollut autoa. Opin pyöräilemään ja suunnistamaan kartan kanssa, ja opin katsomaan kellosta aikaa, milloin bussit ja junat kulkevat. Opin myös logistisesti yksinkertaisen elämän: minulle ei tule mielijohteita päästä paikan päälle todistamaan ties mitä. En myöskään oppinut kaipaamaan ajokorttia, vaan niillä rahoilla hankin hifit, mikä saattoi minut elämänmittaiselle musikaaliselle matkalle.
Perheeseeni tuli pesukone, kun olin 11-vuotias. Sitä ennen pestiin nyrkkipyykillä kylpyammeessa. Ja puhdasta tuli. Ehkä siksi en olekaan mikään vaatefriikki: vaatteet ovat peittämistäni, eivät itseilmaisuani varten. En kulutakaan rahaa kuin kenkiin ja alusvaatteisiin. Säästyvät nekin sitten vaikkapa musiikkiin.
Kotiini tuli puhelin, kun olin 13-vuotias. Se ostettiin perintörahoilla. Sitä ennen äitini piti latoa toimeentulotuesta tai siivoojanpalkastaan markkoja puhelinkopissa silloin kun piti esimerkiksi varata aikaa lääkärille, asioida sosiaalitoimen kanssa tai soittaa veljelle silloin harvoin kun kyytiä tarvittiin. Opin arvostamaan lupauksia: sitä, että sovittu tapaaminen pitää, koska muutokset olivat niin hankalia. Ohareita minulle ei edelleenkään tehdä kuin kerran.
Olen elänyt useita jaksoja ilman televisiota. Olen oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, ja televisiottomuuden seurausta saattaa olla sekin, että tapanani on mennä itse lenkille arvokisamaratonien aikana.
Olen ollut aina ilman kesämökkiä. Siksi olenkin oppinut arvostamaan suuresti lähiluontoa, jonne pääsee lenkkitossuilla.
Matkustaminen ei ole ollut minulle mikään itsestäänselvyys: en kuivetu, vaikka jonakin vuotena kävisin "vain" Kirkkonummella tai Vaasassa. Mikä olisikin loukkaus Kirkkonummea tai Vaasaa kohtaan.
Aineellinen puute irrottaa materiaalisesta vertailusta ja statussymbolien näyttämisen pakosta, ja tekee itsenäisemmäksi ja riippumattomammaksi.
Puutteet eivät ehkä jalosta. Mutta ne voi kääntää voitoiksi.
Perheessäni ei koskaan ollut autoa. Opin pyöräilemään ja suunnistamaan kartan kanssa, ja opin katsomaan kellosta aikaa, milloin bussit ja junat kulkevat. Opin myös logistisesti yksinkertaisen elämän: minulle ei tule mielijohteita päästä paikan päälle todistamaan ties mitä. En myöskään oppinut kaipaamaan ajokorttia, vaan niillä rahoilla hankin hifit, mikä saattoi minut elämänmittaiselle musikaaliselle matkalle.
Perheeseeni tuli pesukone, kun olin 11-vuotias. Sitä ennen pestiin nyrkkipyykillä kylpyammeessa. Ja puhdasta tuli. Ehkä siksi en olekaan mikään vaatefriikki: vaatteet ovat peittämistäni, eivät itseilmaisuani varten. En kulutakaan rahaa kuin kenkiin ja alusvaatteisiin. Säästyvät nekin sitten vaikkapa musiikkiin.
Kotiini tuli puhelin, kun olin 13-vuotias. Se ostettiin perintörahoilla. Sitä ennen äitini piti latoa toimeentulotuesta tai siivoojanpalkastaan markkoja puhelinkopissa silloin kun piti esimerkiksi varata aikaa lääkärille, asioida sosiaalitoimen kanssa tai soittaa veljelle silloin harvoin kun kyytiä tarvittiin. Opin arvostamaan lupauksia: sitä, että sovittu tapaaminen pitää, koska muutokset olivat niin hankalia. Ohareita minulle ei edelleenkään tehdä kuin kerran.
Olen elänyt useita jaksoja ilman televisiota. Olen oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, ja televisiottomuuden seurausta saattaa olla sekin, että tapanani on mennä itse lenkille arvokisamaratonien aikana.
Olen ollut aina ilman kesämökkiä. Siksi olenkin oppinut arvostamaan suuresti lähiluontoa, jonne pääsee lenkkitossuilla.
Matkustaminen ei ole ollut minulle mikään itsestäänselvyys: en kuivetu, vaikka jonakin vuotena kävisin "vain" Kirkkonummella tai Vaasassa. Mikä olisikin loukkaus Kirkkonummea tai Vaasaa kohtaan.
Aineellinen puute irrottaa materiaalisesta vertailusta ja statussymbolien näyttämisen pakosta, ja tekee itsenäisemmäksi ja riippumattomammaksi.
Puutteet eivät ehkä jalosta. Mutta ne voi kääntää voitoiksi.
9.6.2013
Kun peli lakkaa olemasta leikkiä
Monet sivistyskulttuurit - play, spielen, spela, giocare, jouer - ovat ymmärtäneet, että peli on leikkiä. Monissa peliporukoissa kuitenkin on primitiivisiä yksilöitä, jotka eivät tätä tiedä: miehiä, joiden kasvojen väri vaihtelee punertavan ja kalpean välillä huonon kameleontin tavoin heidän sylkiessään ohjeistusta kanssaleikkijöilleen, jotka sijaitsevat leikkikentällä väärissä paikoissa.
Näitä pelaajavalmentajia on kahta koulukuntaa. Ensimmäisiä kutsun paremman puutteessa turkkalaisiksi: heidän humanisminsa ei riitä, jos esimerkiksi kuumetoipilas ei suvaitse juosta itseään hengiltä jok´ikisen toivottoman pallon perässä. Toiset ovat vain yksinkertaisesti besserwisseröiviä natseja: lienevätkö pettyneitä entisiä wannabe-pelaajia vaiko wannabe-valmentajia, joiden maailmankuva ei kestä sitä jos jollakin on toisentyyppinen aika-avaruuskoordinaattoristo tai vaikka vain paskempi keppi kädessä.
Minulle joukkuepelit ovat sosiaalista, leikkisää liikuntaa, paino kaikilla sanoilla. Nämä pelaajavalmentajanatsit vievät pois pelistä kaikki edellämainitut elementit, jättäen jäljelle silkan sodan, saaden kaltaiseni kunujaon synnynnäisen jakojäännöksen tuntemaan olonsa pitkin hampain joukon jatkeena siedettynä, huonosti peitellyn hyvinkasvatetun kvasihumanismin nimissä siedetyn pelitaktiikan kiintiökeharin, palauttaen kunujaon primitiivisen pudotuspelihengen kunniattomaan arvoonsa, jossa se ei ollut edes 32 vuotta sitten peruskoulun kolmannella luokalla, jolloin koulua vaihdettuani en enää onnistunut millään verukkeella pidättäytymään lapsien urheilullisten missikisojen ulkopuolisena.
Olen joskus aikaisemminkin karsinut liikuntalajiohjelmistoani jos peliporukassani on ollut yksi satunnainenkin taktiikkanatsi, pelastaakseni molempien meidän kasvot. On kaikille kivempaa jos en joudu miettimään sitä, onko pätevä tapa vältellä pelinatseja kantamalla aina niin kattavaa pelipaita-arsenaalia että on mahdollista aina välttämällä välttää hankkiutumasta samalle puolelle tällaisen kanssa.
Juostessani olen aina riittävän vauhdikas itselleni, oman elämäni vireeni, ja taktiikkanatsit tekevät liikuntalajivalintani hyvin helpoksi minulle: yksilölajeissa ainakin välttyy nöyryytykseltä ja vihastumiselta, enkä näe tarpeen ehdoin tahdoin hankkia itseäni aggressiiviseksi ja vihaiseksi. En tunnista itseäni semmoisena enkä pidä itsestäni semmoisena.
Peli voi olla leikkiä, jos sitä harrastaa ystävien kanssa. Pelitaidoiltaan hyvin heterogeeninen äijäfutisporukkani vuodesta noin -92 onnistuu täysin peittämään pelitasojen hierarkkisuuden, johtuneeko siitä että ensin oli ystävyys vai sana, sitä en tiedä ja siitä viis, sanan ollessa useimpien lukema Johan Huizingan Leikkivä ihminen. Uusien ystävien toivossa pelaaminen ei kannata.
Näitä pelaajavalmentajia on kahta koulukuntaa. Ensimmäisiä kutsun paremman puutteessa turkkalaisiksi: heidän humanisminsa ei riitä, jos esimerkiksi kuumetoipilas ei suvaitse juosta itseään hengiltä jok´ikisen toivottoman pallon perässä. Toiset ovat vain yksinkertaisesti besserwisseröiviä natseja: lienevätkö pettyneitä entisiä wannabe-pelaajia vaiko wannabe-valmentajia, joiden maailmankuva ei kestä sitä jos jollakin on toisentyyppinen aika-avaruuskoordinaattoristo tai vaikka vain paskempi keppi kädessä.
Minulle joukkuepelit ovat sosiaalista, leikkisää liikuntaa, paino kaikilla sanoilla. Nämä pelaajavalmentajanatsit vievät pois pelistä kaikki edellämainitut elementit, jättäen jäljelle silkan sodan, saaden kaltaiseni kunujaon synnynnäisen jakojäännöksen tuntemaan olonsa pitkin hampain joukon jatkeena siedettynä, huonosti peitellyn hyvinkasvatetun kvasihumanismin nimissä siedetyn pelitaktiikan kiintiökeharin, palauttaen kunujaon primitiivisen pudotuspelihengen kunniattomaan arvoonsa, jossa se ei ollut edes 32 vuotta sitten peruskoulun kolmannella luokalla, jolloin koulua vaihdettuani en enää onnistunut millään verukkeella pidättäytymään lapsien urheilullisten missikisojen ulkopuolisena.
Olen joskus aikaisemminkin karsinut liikuntalajiohjelmistoani jos peliporukassani on ollut yksi satunnainenkin taktiikkanatsi, pelastaakseni molempien meidän kasvot. On kaikille kivempaa jos en joudu miettimään sitä, onko pätevä tapa vältellä pelinatseja kantamalla aina niin kattavaa pelipaita-arsenaalia että on mahdollista aina välttämällä välttää hankkiutumasta samalle puolelle tällaisen kanssa.
Juostessani olen aina riittävän vauhdikas itselleni, oman elämäni vireeni, ja taktiikkanatsit tekevät liikuntalajivalintani hyvin helpoksi minulle: yksilölajeissa ainakin välttyy nöyryytykseltä ja vihastumiselta, enkä näe tarpeen ehdoin tahdoin hankkia itseäni aggressiiviseksi ja vihaiseksi. En tunnista itseäni semmoisena enkä pidä itsestäni semmoisena.
Peli voi olla leikkiä, jos sitä harrastaa ystävien kanssa. Pelitaidoiltaan hyvin heterogeeninen äijäfutisporukkani vuodesta noin -92 onnistuu täysin peittämään pelitasojen hierarkkisuuden, johtuneeko siitä että ensin oli ystävyys vai sana, sitä en tiedä ja siitä viis, sanan ollessa useimpien lukema Johan Huizingan Leikkivä ihminen. Uusien ystävien toivossa pelaaminen ei kannata.
15.5.2013
Älä rakastu työhösi
Olen sen verran useita kymmeniä kertoja joutunut itsestäni riippumattomista syistä vaihtamaan työpaikkaa ja -yhteisöä, että olen pikku hiljaa ymmärtänyt ainakin jälkikäteisesti alitajuisista itsesuojelusyistä erottaneeni työpaikan ja sosiaalisen elämän toisistaan, tai ainakin ottaa usein aika minimalistisen suhteen työpaikkasosiaalisuuteen. Olen kyllä saanut joistakin työpaikoistani sydänystäviä, mutta tällöin yhdistävänä tekijänä ovat olleet yhdistävät intressit, kuten vaikka juokseminen, musiikki tai ympäristö, työ on vain sattumalta tuonut meidät yhteen. Eihän kaikista koulukavereistakaan tule elinikäisiä sydänystäviä, mikä olisikin aika pervessi vaatimus kun samanikäisiä ja samassa lähiössä asuvia sullotaan kymmenittäin samaan luokkahuoneeseen useinkaan ilman mitään muita yhdistäviä nimittäjiä kuin vaikka kannelmäkeläisyys ja sama syntymäkohortti.
Samaten olen varmaan ainakin osittain itsesuojelullisistakin syistä ollut leipäpappina tekemässä kulloisenkin työni projektiluontoisesti, mutta kun projekti on loppunut, minä en ole loppunut. Työn substanssiin tai työyhteisöön ei kannata liiaksi kiintyä, eikä kannata ladata liian suuria odotusarvoja määräaikaisuuden mahdollisesta jatkumisesta tai loisteliaan comebackin tekemisestä keskenjääneen elämäntyön jatkamisen toivossa. Ymmärsin vasta joskus noin 38-vuotiaana, että en ole ehkä ollut koko aikaa ihan varmalla pohjalla muna-kana -suhteista tässä asiassa kun ei mentoria ole ollut.
Leipäpappius ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö jokaisesta työstä jotain voisi oppia. Se vain tarkoittaa sen asian myöntämistä, että työ on - vain - yksi osa elämää. Kolikon kääntöpuolena, leipäpappi saattaa romantisoiden ihannoida tilannetta, jossa harrastuksistaan voisi tehdä työn. Voi kuitenkin olla, että esimerkiksi musiikin amatööriys antaa mahdollisuuden suhtautua intohimoonsa kuin valintamyymälään tai löytöretkeilyyn.
Paradoksaalista kyllä, silloin kun työ ei nyt ole niin hääviä, silloin työhön fokusoituminen saattaa auttaa unohtamaan työolojen kurjuuden. Työhön voi ottaa esimerkiksi tutkijan, taiteilijan tai urheilijan asenteen. Tutkija yrittää oppia työnsä substanssin mahdollisimman hyvin, taiteilija voi ajatella työtään metaforisesti, koettaen sijoittaa itseään esimerkiksi pianistiselle asteikolle miettien että onko Jerry Lee Lewis, Wilhelm Kempff, Edwin Fischer, Glenn Gould, Arthur Rubistein vai Vladimir Horowitz. Urheilija taas valitsee, kilpaillako muiden vai itsensä kanssa, piiskatessaan itseään sellaiseen työsuoritukseen jossa voi säilyttää itsekunnioituksensa. Mieluiten itsensä kanssa.
Ja vaikka harrastuksien ja työn yhdistämiseen olisikin aika naiivin idealistinen asenne, sama pätee muuten vapaaehtoistyöhönkin: siihenkään ei kannata liikaa rakastua. Siinä vaiheessa kun haaveilee, että voisi yhdistää harrastuksensa ja työnsä, silloinkin on mahdollisuus tulla havainneeksi että ei olekaan onnistunut siinä määrin ammatillistamaan tätä amatööriyttään että siitä palkan nauttiminen olisi niin kovin realistinen optio.
Samaten olen varmaan ainakin osittain itsesuojelullisistakin syistä ollut leipäpappina tekemässä kulloisenkin työni projektiluontoisesti, mutta kun projekti on loppunut, minä en ole loppunut. Työn substanssiin tai työyhteisöön ei kannata liiaksi kiintyä, eikä kannata ladata liian suuria odotusarvoja määräaikaisuuden mahdollisesta jatkumisesta tai loisteliaan comebackin tekemisestä keskenjääneen elämäntyön jatkamisen toivossa. Ymmärsin vasta joskus noin 38-vuotiaana, että en ole ehkä ollut koko aikaa ihan varmalla pohjalla muna-kana -suhteista tässä asiassa kun ei mentoria ole ollut.
Leipäpappius ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö jokaisesta työstä jotain voisi oppia. Se vain tarkoittaa sen asian myöntämistä, että työ on - vain - yksi osa elämää. Kolikon kääntöpuolena, leipäpappi saattaa romantisoiden ihannoida tilannetta, jossa harrastuksistaan voisi tehdä työn. Voi kuitenkin olla, että esimerkiksi musiikin amatööriys antaa mahdollisuuden suhtautua intohimoonsa kuin valintamyymälään tai löytöretkeilyyn.
Paradoksaalista kyllä, silloin kun työ ei nyt ole niin hääviä, silloin työhön fokusoituminen saattaa auttaa unohtamaan työolojen kurjuuden. Työhön voi ottaa esimerkiksi tutkijan, taiteilijan tai urheilijan asenteen. Tutkija yrittää oppia työnsä substanssin mahdollisimman hyvin, taiteilija voi ajatella työtään metaforisesti, koettaen sijoittaa itseään esimerkiksi pianistiselle asteikolle miettien että onko Jerry Lee Lewis, Wilhelm Kempff, Edwin Fischer, Glenn Gould, Arthur Rubistein vai Vladimir Horowitz. Urheilija taas valitsee, kilpaillako muiden vai itsensä kanssa, piiskatessaan itseään sellaiseen työsuoritukseen jossa voi säilyttää itsekunnioituksensa. Mieluiten itsensä kanssa.
Ja vaikka harrastuksien ja työn yhdistämiseen olisikin aika naiivin idealistinen asenne, sama pätee muuten vapaaehtoistyöhönkin: siihenkään ei kannata liikaa rakastua. Siinä vaiheessa kun haaveilee, että voisi yhdistää harrastuksensa ja työnsä, silloinkin on mahdollisuus tulla havainneeksi että ei olekaan onnistunut siinä määrin ammatillistamaan tätä amatööriyttään että siitä palkan nauttiminen olisi niin kovin realistinen optio.
20.2.2013
Työ on epäterveellistä
Eilisessä Hesarissa siteeratun australialaistutkimuksen mukaan istumatyö on vaarallista. Tämän voin hyvin ymmärtää skoliootikkona: istumatyö veltostuttaa etenkin alaselän lihaksia, ja tähän lisäksi näyttöpäätetyöskentelyssä niska-hartiaseutu jännittyy. Monella tulee myös canalis carpi -oireita kirjoitustyöstä, ja on luonnollista, että istumatyö myös lihottaa.
Entisessä työpaikassani työaikaista liikkumista yritettiin kannustaa sillä, että eri osastojen välille julistettiin vapaaehtoinen kilpailu, jossa työntekijöihin kiinnitettiin askelmittareita. Tässä tapauksessa olisi ollut peräti vaarallista, jos liikuntani olisi jäänyt riippumaan virastoaikaisesta kävelystä, sillä normipäivänä ottamistani askeleista suurin osa tuli otettua matkalla työpaikkaruokalaan ja takaisin. Ei mikään ihme, että toimistotyö lihottaa, toimistoissa kun jollakin on miltei joka päivä joku kissanristiäinen, lapsen kummin lomaltapaluu tai tyttären kolmannen nimen nimipäivä, jota sitten juhlitaan kakkukahveilla.
Saman tutkimuksen mukaan eniten töissä istuvilla on vähiten aikaa harrastaa liikuntaa. Tietystikin on, jos liikunta tarkoittaa työn sisältämää luonnollista liikkumista. Ei varsinaista liikuntaa työssä harrasta kuitenkaan kuin ammattiurheilija tai liikunnanohjaaja, vaikkakin varsin vähäinenkin työpaikkavenyttely riittää jo tekemään ihmeitä. Minä teen muutamia kuminauhajumppaliikkeitä pari kolme kertaa päivässä, ja sekin jo tekee ihmeitä. Eräässä entisessä työpaikassani oli sivukäytävällä puolapuut. Kävin niillä roikkumassa pari kertaa päivässä. Johan skoliootikkokin suortui.
Eniten töissä istuvilla ei ole sen vähempää aikaa harrastaa liikuntaa kuin muillakaan, ellei sitten oleteta, että heillä olisi työajan ulkopuolella eniten muuta tekemistä paitsi aikaa harrastaa liikuntaa. Mitä he sitten tekevät vapaa-ajallaan? Hoitavat lapsia? Eivät, koska tutkimus koski miehiä ja kuitenkin edelleenkin naiset hoitavat miehiä enemmän lapsia. Dokaavat? Katsovat telkkaria? No, siitä ei voi syyttää ketään. Ylös, ulos ja lenkille, sanoi jo Tarva.
Jos on hankala irrottaa aikaa liikunnalle töissä tai vapaa-ajalla, tällöin työmatkat kannattaa käyttää hyväksi jos mahdollista. Itse olen taittanut työmatkani pääsääntöisesti pyöräillen yli 20 vuoden aikana kymmeniin eri työpaikkoihini; Helsingissä suurin osa työmatkoistani oli taitettavissa Keskuspuiston läpi pyöräilemällä. Jos pyöräily ei ole mahdollista, kävele edes jos sinulla on aikaa. Reipas kävelykin on paljon parempi kuin ei mitään. Olen myös juossut työmatkojani, ja useimmissa työpaikoissa on mahdollista päästä suihkuun.
Nykyisellä kolmen kilometrin työmatkallani pyöräily on ajallisesti kaikkein tehokkain tapa taittaa työmatka: se vie noin kymmenen minuuttia. Juoksen saman matkan vartissa ja suihkun kanssa matka taittaa noin kaksikymmentä minuuttia. Kävely vie vajaat puoli tuntia. Bussilla matka ottaa saman kuin juostessakin, linjani numero yksi kiertelee sen verran Kevätkummun kautta. Ja maksaakin se viisi kymppiä kuukaudessa. Aamujuoksemisesta tulee sitä paitsi lentävä lähtö työpäivään: veri ja happi kulkevat ja olo on reipas ja raikas. Suosittelen!
Mikä olisi sitten fyysisesti terveellinen työ, sellainen, jossa vältettäisiin istumista? Opettaja? Liikennepoliisi? Kapellimestarikin kävisi, mutta siinä huidotaan. Entä postinjakaja? Joka tapauksessa kokopäiväinen istumatyö pitäisi kieltää ihmislajin rappeuttavana. Työpaikoilla pitää tukea myös työmatkaliikuntaa: töissä pitää päästä suihkuun ja fillareille tulee olla telineet, jos autoillakin kerran on parkkipaikat, jopa lämmitetyt hallit. Työmatkaliikunnan tukeminen maksaa itsensä vähenevinä sairauspäivinä taatusti takaisin!
Hesarin juttuun em. tutkimuksesta pääsee klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.
Entisessä työpaikassani työaikaista liikkumista yritettiin kannustaa sillä, että eri osastojen välille julistettiin vapaaehtoinen kilpailu, jossa työntekijöihin kiinnitettiin askelmittareita. Tässä tapauksessa olisi ollut peräti vaarallista, jos liikuntani olisi jäänyt riippumaan virastoaikaisesta kävelystä, sillä normipäivänä ottamistani askeleista suurin osa tuli otettua matkalla työpaikkaruokalaan ja takaisin. Ei mikään ihme, että toimistotyö lihottaa, toimistoissa kun jollakin on miltei joka päivä joku kissanristiäinen, lapsen kummin lomaltapaluu tai tyttären kolmannen nimen nimipäivä, jota sitten juhlitaan kakkukahveilla.
Saman tutkimuksen mukaan eniten töissä istuvilla on vähiten aikaa harrastaa liikuntaa. Tietystikin on, jos liikunta tarkoittaa työn sisältämää luonnollista liikkumista. Ei varsinaista liikuntaa työssä harrasta kuitenkaan kuin ammattiurheilija tai liikunnanohjaaja, vaikkakin varsin vähäinenkin työpaikkavenyttely riittää jo tekemään ihmeitä. Minä teen muutamia kuminauhajumppaliikkeitä pari kolme kertaa päivässä, ja sekin jo tekee ihmeitä. Eräässä entisessä työpaikassani oli sivukäytävällä puolapuut. Kävin niillä roikkumassa pari kertaa päivässä. Johan skoliootikkokin suortui.
Eniten töissä istuvilla ei ole sen vähempää aikaa harrastaa liikuntaa kuin muillakaan, ellei sitten oleteta, että heillä olisi työajan ulkopuolella eniten muuta tekemistä paitsi aikaa harrastaa liikuntaa. Mitä he sitten tekevät vapaa-ajallaan? Hoitavat lapsia? Eivät, koska tutkimus koski miehiä ja kuitenkin edelleenkin naiset hoitavat miehiä enemmän lapsia. Dokaavat? Katsovat telkkaria? No, siitä ei voi syyttää ketään. Ylös, ulos ja lenkille, sanoi jo Tarva.
Jos on hankala irrottaa aikaa liikunnalle töissä tai vapaa-ajalla, tällöin työmatkat kannattaa käyttää hyväksi jos mahdollista. Itse olen taittanut työmatkani pääsääntöisesti pyöräillen yli 20 vuoden aikana kymmeniin eri työpaikkoihini; Helsingissä suurin osa työmatkoistani oli taitettavissa Keskuspuiston läpi pyöräilemällä. Jos pyöräily ei ole mahdollista, kävele edes jos sinulla on aikaa. Reipas kävelykin on paljon parempi kuin ei mitään. Olen myös juossut työmatkojani, ja useimmissa työpaikoissa on mahdollista päästä suihkuun.
Nykyisellä kolmen kilometrin työmatkallani pyöräily on ajallisesti kaikkein tehokkain tapa taittaa työmatka: se vie noin kymmenen minuuttia. Juoksen saman matkan vartissa ja suihkun kanssa matka taittaa noin kaksikymmentä minuuttia. Kävely vie vajaat puoli tuntia. Bussilla matka ottaa saman kuin juostessakin, linjani numero yksi kiertelee sen verran Kevätkummun kautta. Ja maksaakin se viisi kymppiä kuukaudessa. Aamujuoksemisesta tulee sitä paitsi lentävä lähtö työpäivään: veri ja happi kulkevat ja olo on reipas ja raikas. Suosittelen!
Mikä olisi sitten fyysisesti terveellinen työ, sellainen, jossa vältettäisiin istumista? Opettaja? Liikennepoliisi? Kapellimestarikin kävisi, mutta siinä huidotaan. Entä postinjakaja? Joka tapauksessa kokopäiväinen istumatyö pitäisi kieltää ihmislajin rappeuttavana. Työpaikoilla pitää tukea myös työmatkaliikuntaa: töissä pitää päästä suihkuun ja fillareille tulee olla telineet, jos autoillakin kerran on parkkipaikat, jopa lämmitetyt hallit. Työmatkaliikunnan tukeminen maksaa itsensä vähenevinä sairauspäivinä taatusti takaisin!
Hesarin juttuun em. tutkimuksesta pääsee klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.
15.2.2013
Miksi bloggaan?
Perustin ensimmäisen blogini syksyllä 2005 perustettuani ensin Helsingin keskuspuiston suojelijoille sähköpostilistan. Tästä sähköpostilistasta kasvoi kansalaisliike ja blogista oli tarkoitus tulla kansalaisliikkeen äänitorvi ja ilmainen tiedotuskanava sekä myös tietovarasto, jonne kokoaisin kaikkea Keskuspuistoa koskevaa materiaalia. Koska en osannut perustaa nettisivua eikä sellaiseen ollut tiedossani ilmaista välinettä, perustin blogin.
Blogi tarkoitti alunperin nettipäiväkirjaa, eikä Keskuspuisto-blogia voinut sanoa nettipäiväkirjaksi. Se oli malliltaan pikemminkin nettisivu, koska se on varasto kannanottoja, lehtileikkeitä, valokuvia, uutisia, aloitteita ja lehdistötiedotteita.
Perustin samalle tekniselle pohjalle keväällä 2007 oman blogin. Miksi? Millä vaikutuksella?
Vaikutuksen mittaaminen on hankalaa. Määrällisiä indikaattoreita on kuitenkin helppo esittää. Vajaan kuuden vuoden aikana blogissani on julkaistu 1002 artikkelia. Sitä on luettu miltei 80 000 kertaa. Jotkut artikkelit osuvat johonkin ajankohtaiseen hermoon, ja niitä saatetaan klikata saman päivän - tai yleensä illan - aikana pari-kolmekin sataa kertaa. Yleensä ajankohtaisuus on taattu silloin kun sattuu kommentoimaan jotakin sellaista televisiokeskustelua, jossa on keskusteltu seksuaalivähemmistöistä tai maahanmuuttajista. Sitten on kestosuosikkiartikkeleita, joihin päädytään googlaamalla tai joita toiset ovat linkanneet. Esimerkiksi katsaukseni parhaista lenkkireiteistä, norjalaisnimien kielioppi, Malminkartano-Kannelmäki -välin tieyhteysvaihtoehtoja käsittelevä juttu ja artikkelini keikkatyöstä ovat tällaisia tasaisen vauhdin klassikoita.
Eniten luettu ei tarkoita parasta. Itse tykkään eniten esimerkiksi musiikkijournalistisista yrityksistäni, mutta toinen tykkää tyttärestä.
Yksi vaikutuksen indikaattori ovat myös nimissäni perustetut pilablogit ja kirjoituksieni kirvoittamat vastineet. Siitä tosin voi olla montaa mieltä, voiko niitä pitää menestyksen mittareina. Hommaforum ei sentään vielä kai ole huomioinut tekosiani...
Kysymykseen "miksi?" on olemassa vain subjektiivisia vastauksia. Blogini on itseilmaisukanava, itseterapiaa, sen tarkoitus on herättää keskustelua joskus provosoimallakin ja wannabe-kunnallispoliitikolle oma blogi on ilmainen mainos. Se ei pyri olemaan hakuteos, vaan pikemminkin se on kirjasto. Tarkoitukseni ei ole pyrkiä miellyttämään ketään tarkoituksellisesti. Blogini aineisto on niin monipuolista - tai kirjavaa - näistä edellämainituista syistä: koska se palvelee kaikkia näitä tarkoituksia. Olen valinnut tietoisesti linjan, jossa blogini on sillisalaatti, silläkin uhalla että satunnaiselle lukijalle se on vaikealukuinen. Blogini ei oikein käy hakuteokseksi paitsi yhdessä asiassa: millainen olen minä, Michael Perukangas. Erilaiset mielenkiinnonkohteeni - kuten politiikka - ovat osa minua, eivät päinvastoin.
Blogi tarkoitti alunperin nettipäiväkirjaa, eikä Keskuspuisto-blogia voinut sanoa nettipäiväkirjaksi. Se oli malliltaan pikemminkin nettisivu, koska se on varasto kannanottoja, lehtileikkeitä, valokuvia, uutisia, aloitteita ja lehdistötiedotteita.
Perustin samalle tekniselle pohjalle keväällä 2007 oman blogin. Miksi? Millä vaikutuksella?
Vaikutuksen mittaaminen on hankalaa. Määrällisiä indikaattoreita on kuitenkin helppo esittää. Vajaan kuuden vuoden aikana blogissani on julkaistu 1002 artikkelia. Sitä on luettu miltei 80 000 kertaa. Jotkut artikkelit osuvat johonkin ajankohtaiseen hermoon, ja niitä saatetaan klikata saman päivän - tai yleensä illan - aikana pari-kolmekin sataa kertaa. Yleensä ajankohtaisuus on taattu silloin kun sattuu kommentoimaan jotakin sellaista televisiokeskustelua, jossa on keskusteltu seksuaalivähemmistöistä tai maahanmuuttajista. Sitten on kestosuosikkiartikkeleita, joihin päädytään googlaamalla tai joita toiset ovat linkanneet. Esimerkiksi katsaukseni parhaista lenkkireiteistä, norjalaisnimien kielioppi, Malminkartano-Kannelmäki -välin tieyhteysvaihtoehtoja käsittelevä juttu ja artikkelini keikkatyöstä ovat tällaisia tasaisen vauhdin klassikoita.
Eniten luettu ei tarkoita parasta. Itse tykkään eniten esimerkiksi musiikkijournalistisista yrityksistäni, mutta toinen tykkää tyttärestä.
Yksi vaikutuksen indikaattori ovat myös nimissäni perustetut pilablogit ja kirjoituksieni kirvoittamat vastineet. Siitä tosin voi olla montaa mieltä, voiko niitä pitää menestyksen mittareina. Hommaforum ei sentään vielä kai ole huomioinut tekosiani...
Kysymykseen "miksi?" on olemassa vain subjektiivisia vastauksia. Blogini on itseilmaisukanava, itseterapiaa, sen tarkoitus on herättää keskustelua joskus provosoimallakin ja wannabe-kunnallispoliitikolle oma blogi on ilmainen mainos. Se ei pyri olemaan hakuteos, vaan pikemminkin se on kirjasto. Tarkoitukseni ei ole pyrkiä miellyttämään ketään tarkoituksellisesti. Blogini aineisto on niin monipuolista - tai kirjavaa - näistä edellämainituista syistä: koska se palvelee kaikkia näitä tarkoituksia. Olen valinnut tietoisesti linjan, jossa blogini on sillisalaatti, silläkin uhalla että satunnaiselle lukijalle se on vaikealukuinen. Blogini ei oikein käy hakuteokseksi paitsi yhdessä asiassa: millainen olen minä, Michael Perukangas. Erilaiset mielenkiinnonkohteeni - kuten politiikka - ovat osa minua, eivät päinvastoin.
18.10.2012
Metsään haluat mennä
Toukovuoren asuinalueen tieltä kaadettua Humlan ulkoilumetsää.
Viheralueet ovat demokraattisia hyödykkeitä: sienestäminen, lenkkeily tai hiihtäminen eivät katso tulotasoa. Niistä nauttiminen on käyttäjilleen maksutonta. Kun suurissa metropoleissa on puistoja, meillä Suomessa on hoidettujen kaupunkipuistojen lisäksi myös kaupunkimetsiä.
Metsillä on itseisarvo kaupunkiluonnon säilyttäjinä, huleveden sitojina ja ilmanpuhdistajina, mutta niillä on myös väline- ja käyttöarvonsa kaupunkilaisille. Ne opettavat lapsille luontosuhdetta: niissä kerätään ensimmäiset kävyt, ihastellaan hyönteisiä ja opetellaan vanhempien kanssa tunnistamaan sieniä. Heikosti liikkuville liikuntavammaisille ja vanhuksille, kehitysvammaisille ja mielenterveysongelmista kärsiviä metsä rentouttaa ja antaa ilmaista virkistystä. Erityisesti heikoimmille lähimmäisillemme maksuttomat, lähellä olevat hyödykkeet – kuten juuri metsä – ovat elintärkeitä.
Porvoossa on toki kosolti metsää, mutta vain kaksi hoidettua ulkoilureittiä, joita pitkin voi liikkua niin lastenvaunujen kanssa, rollaattorilla, lenkkitossuilla tai talvella suksilla. Joen länsipuolella, Kokonniemessä on kolmen kilometrin lenkki, jonka haasteellisempia ja jylhempiä maisemia halajava voi pidentää viiteen kilometriin. Uimahallin takaa alkaa Joonaanmäen kolmonen, joka jatkuu Pihlajatien ylitse Humlan ulkoilumajalle ja siitä Holkeniin, jolloin ulkoilija saa kahdenkymmenen kilometrin lähes yhtäjaksoisen reitin.
Teiden ylittäminen hidastaa eniten hiihtäjiä: Pihlajatietä ylittäessä joutuu ottamaan sukset pois.
Toukovuoren asuinalueen rakennustyöt verottavat Humlan reittiä, jolle tosin on sentään löydetty vaihtoehtoinen linjaus. Sitä tärkeämpää onkin, että Saaristotie ei tule katkaisemaan reitin kaikkein jylhintä ja haasteellisinta osuutta, jota jo nyt on yksityisellä metsänhoidolla huononnettu.
Tutkimusten mukaan metsän parantava ja rauhoittava vaikutus on suurin, jos metsäalue on yhtenäinen ja siellä syntyy illuusio erämaasta, jonne liikenne ei näy eikä kuulu. Tämän vuoksi kaupunkimetsien hoidon onkin oltava maltillista; toinen maltillisen metsänhoidon puolesta puhuva seikka on se, että kaupunkimetsiin jätetty kelopuu tarjoaa pesäpaikkoja ja lahopuu rikastaa maaperää.
Jos ulkoilija ei löydä Porvoosta haluamaansa, hän lähtee Sipoonkorpeen, Helsingin Keskuspuistoon tai Nuuksioon, jolloin autoliikenne lisääntyy ja metsäulkoilu jää autottomien porvoolaisten ulottumattomiin.
Koska metsät ovat maksuton, demokraattinen tapa hoitaa terveyttä, sitä tärkeämpää onkin, että ne ovat kaikkien ulottuvilla. Kulttuurikaupunki ymmärtää arvostaa puistojaan, ja kaupunkimetsät ovat yleistettyjä lähipuistoja, meidän kaikkien keuhkot. Säästetään Porvoon suurenmoiset ulkoilumetsät!
Holkenin metsää.
Kirjoitus julkaistiin Uusimaa-lehdessä 18.10.2012.
Holkenin metsää.
Kirjoitus julkaistiin Uusimaa-lehdessä 18.10.2012.
12.7.2012
Kirjat, jotka ovat muovanneet elämäni
Ressu ja punainen paroni. Sitä luettiin minulle etu- ja takaperin ja vielä kirjoitettiin kirjan tekstitkin uudestaan vielä selkeämpään muotoon jokaisen sivun alalaitaan, niin että ei ihme, että yksi kaunis kerta osasin lukea. Kolmivuotiaana, vielä istuessani rattaissa, järkytin syvästi vanhempiani kysyessäni vastapäisen ala-Elannon ikkunamainoksesta: "miksi tuossa lukee voita tarjouksessa"? Tämä, lukemaan oppiminen, määritti minua koko lapsuuteni. Sain monta vuotta etumatkaa ikätovereihini, joihin saattoi syöttää haikara- ja banaanimaatarinoita, kun taas minä saatoin itse tarkistaa asiantilan isäni kirjahyllystä, ja vielä valistaa ystäviäni, joiden maailmankuva järkkyi kun jouduin kavaltamaan heidän vanhempiaan joko valistumattomiksi tai valehtelijoiksi.
Roope-sedän miljoonat. Aku Ankan taskukirja numero 19. Muistan vielä sen hetken, kun sain sen plus yhden Aku Ankka-lehden, jotka odottivat minua mamman ja papan eli äitini vanhempien keittiön pöydällä, joka oli silmieni tasolla. Tämä on myös ensimmäinen varma oma muistikuvani. Oli kesää 1974, olin siis muutaman kuukauden yli kolmevuotias. Osasinkin Roope-sedän miljoonien repliikit sanasta sanaan, ja niitä jäi myös käyttövarantooni. Hiljainen kääk!
Löytöretki luontoon. Joku ruotsalainen sen kirjoitti, nimikin saattaa vielä palautua joskus mieleeni. Siinä tehtiin luonnosta kiehtovaa tarinaa, laakasukeltajasta, joka söi sammakonpoikasia, töyhtöhyypästä, ketusta. Luin sitä isäni kanssa, ja hän teki siihen reunahuomautuksiaan: "vietkö tuhkakupin keittiöön". "Isi ei välitä kirjoittaa hassuja juttuja".
Tunne itsesi. Lennart Nilssonin pyyhkäisyelektronimikroskooppikuvissa solut näyttävät sinisiksi värjätyiltä perunoilta. Minulle on turha ollut keskustella mitään kukista ja mehiläisistä. Saatoin tarkistaa kaiken itse.
Eläinten maailma. Vuonna 1930 eläinten maailma oli enimmäkseen mustavalkoinen, ja silloin vielä Australaasiassa eli muutamia pussihukkia ja Etelä-Afrikassa kvaggoja, joissa muutenkaan ei ole niin kovasti väriä. Silloin sudet vielä olivat julmia.
Viattomat tappajat. van Lawick-Goodallien kirja, joka laukaisi elämäni ensimmäisen kaukokaipuun, joka ei vieläkään ole saanut tyydytystään: Tansaniaan! Serengetiin, Ngorongoron kraateriin hyeenakoirien ja gnuiden luokse, asumaan teltassa ja laskemaan sitä, kuinka monta leijonaa ehtisi laskea ennen kuin...
Sata sientä. On edelleenkin Mauri Kunnaksen muutamaan kertaan päivittämänä alan ajaton perusteos loistavine kuvineen.
Jules Verne: Matka maan keskipisteeseen. Yhdistää paleontologian, arkeologian, tähtitieteen, historian ja oikeastaan melkein koko inhimillisen tutkimuksen ainutlaatuisen jännittävällä tavalla. Se on iktyosauruksen pää!
Korpien kutsu. Ensimmäinen lukemani varsinainen romaani, siis sellainen, jonka luin itse kannesta kanteen. Jack Londonin kirjassa pää"henkilönä" on eskimokoiraksi joutuva Buck, johon eläinrakkaana lapsena tietysti samastuin.
Richard Adams: Ruohometsän kansa. Ensin sitä luettiin minulle iltasatuina, ja sittemmin olen aika ajoin lukenut sen uudestaan. Samastun täysin Pähkinään, Viikkaan, Isopäähän ja Hopeaan kaniiniyhdyskunnan paetessa kaivinkoneita ja muita vaaroja halki Englannin nummien. Ensimmäistä kertaa Englannissa käydessäni minun oli tarkoitus lähteä paikan päälle tarkistamaan, miltä kirjan maisemat oikeasti näyttävät, mutta liikenneyhteydet ja suhteellisen niukka käytettävissä oleva aika sai minut keskittymään matkallani vain Lontooseen.
Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani. Edelleen ainoita kirjoja, jossa samastun naispäähenkilöön, mutta mikä paljon merkittävämpää, siinä tuodaan ihmisen esihistorian ehkä kiinnostavin taitekohta, Neandertalin ja Cro Magnonin ihmisten kohtaaminen eläväksi. Vielä jatko-osa Hevosten Laakso on hyvää luettavaa, mutta siinä löytynyt Jondalarin kalu hallitsee jatko-osia niin että niistä tulee paleopornoa.
Mauno Saari: Juoksemisen salaisuudet. Kun noin 11-12 -vuotiaana aloin ylipäätään kiinnostumaan urheilusta, fantasioin joskus ryhtyväni juoksijaksi. Tämän kirjan innoittamana kirjoitin kouluaineenkin, jossa Rautiaisen poika rynkytti kovia vauhtileikittelyjä Eltsun kentällä matkalla kohti olympialaista voittoa. Lisäksi tein lukion terveystiedon tunnilla esitelmän dopingista, joka pääasiassa oli tämän kirjan innostama. Parikymppisenä toisinaan motivoin itseäni juoksemaan kertailemalla kirjaa.
Yleisurheilun tuhat tähteä. Kirja tuo entisaikojen sankarit, niin Pauli Nyt, Iolanda Balasit, Alfred Shrubbit, Leo Sextonit kuin Kauko Harloksetkin penkkiurheilijan sohvalle. Tämä kirja on niin kädessä kulunut että se on jo parisenkymmentä vuotta sitten irronnut kansistaan. Onpa sen tilasto-osion pohjalta myös erinäisiä ranking-listoja laadittu.
Erik Allardt: Sosiologia I. Kun se ei enää ollutkaan niin selvää että lähtisin lukemaan biologiaa Helsingin yliopistoon kun siinä oli liian vähän eläimiä, liikaa yhteyttämistä, olin avoin kirja. Äitini sen minulle keksi, sosiologian. Kävin läheisessä Malminkartanon kirjastossa vilkaisemassa pääsykoekirjaa, Allardtin sosiologia ykköstä, ja avasin sen umpimähkään. Siellä oli Johan Galtungin rankiteoria, ja se oli niin käsittämätöntä tavaraa, että minun oli pakko lainata kirja tutustuakseni siihen lähemmin. Sitten sille tielle jäin. Luin reilun vuoden aikana Allardtini vähintään viisikymmentä kertaa, parhaina päivinä jopa kahdesti, töissäkin kun olin saanut siihen luvan kun eivät pystyneet aina antamaan minulle niin paljoa järjellistä tekemistä. Muistakaamme, että Pitirim Sorokinin äiti oli syrjääni!
Jukka Törrönen & Pekka Sulkunen (toim.): Semioottisen sosiologian näkökulmia. Sain käteeni paksun nivaskan Hesarin urheiluaineistoa, ja vapaat kädet. Ristiintaulukoituani niitä yhden lukukauden opiskelijakollegani Mian kanssa, havaitsin olevani maihintuomassa greimasilaista semiotiikkaa. Sillä tiellä edelleen olen, diskurssianalyytikko, retoriikan, sanomisen tapojen ja oletettujen vaikutusten, oletettujen sisäislukijoiden maassa.
Daniil Harms: Sattumia. Harmsin groteski maailma, jossa mummot putoilevat ikkunoista, poliisit piileskelevät penkkien takana ja saappaat putoilevat jaloista on aina takuuvarma piristyskeino vaikka menisi kuinka muuten kehnosti.
Solomon Volkov: Dmitri Sostakovitsin muistelmat. Samantekevää, onko kirja autenttista Dmitriä, Volkovia vai onko Seppo pannut parastaan, mutta kirja on tragikoominen - paino yhdyssanan molemmissa osissa - kaskukokoelma säveltäjän elämästä mutta myös elävä kuvaus taiteilijan, herkän ihmisen ja toisinajattelijan elämästä Stalinin Neuvostoliitossa, joka kiinnostaisi vaikka ei piittaisi Sostan musiikista tuon taivaallista.
Penguin Guide to compact discs. Vaikka kiitos tämän Greenfeldin, Laytonin ja Marchin laajahkon klassisten levytysten katsauksen, osaankin paremmin kuvailla musiikkia attribuuteilla kuin englanniksi, siinä on pompia, panacheta ja swaggeria yllin kyllin. On hämmästyttävän viihdyttävää tarkistaa jälleen taas kerran, miksi Richard Hickoxin Beethoven ei sittenkään pärjää (?) Charles Mackerrasille. Sen näkee, että tällaista on tehty kun ei kannet pysy tässäkään. Saa unohtamaan ulkomaailman ja ajankulun yhtä tehokkaasti kuin musiikin kuuntelu, musiikista lukeminen.
Dmitris Haitalis: The best traditional recipes of Greek cooking. Kreikkalainen ruoka kantaa eri elämänvaiheiden ylitse, se tekee aina onnelliseksi, Aegeanmeren kalakeitto, mustasilmäpapupata, Isoäidin spagetti. Kreikka tuo sentään jotakin positiivistakin eurooppalaisten elämiin, ainakin pöytiin.
Arto Melleri: Runot. Luulen ymmärtäväni, mistä Melleri kirjoittaa ja ehkä hieman jopa puolisalaa idolisoivani hänen boheemielämäntapaansa, mutta aina tarttuessani Melleriin, uinuva runoilija minussa herää. Tosin Melleri on sanonut sen jo.
Roope-sedän miljoonat. Aku Ankan taskukirja numero 19. Muistan vielä sen hetken, kun sain sen plus yhden Aku Ankka-lehden, jotka odottivat minua mamman ja papan eli äitini vanhempien keittiön pöydällä, joka oli silmieni tasolla. Tämä on myös ensimmäinen varma oma muistikuvani. Oli kesää 1974, olin siis muutaman kuukauden yli kolmevuotias. Osasinkin Roope-sedän miljoonien repliikit sanasta sanaan, ja niitä jäi myös käyttövarantooni. Hiljainen kääk!
Löytöretki luontoon. Joku ruotsalainen sen kirjoitti, nimikin saattaa vielä palautua joskus mieleeni. Siinä tehtiin luonnosta kiehtovaa tarinaa, laakasukeltajasta, joka söi sammakonpoikasia, töyhtöhyypästä, ketusta. Luin sitä isäni kanssa, ja hän teki siihen reunahuomautuksiaan: "vietkö tuhkakupin keittiöön". "Isi ei välitä kirjoittaa hassuja juttuja".
Tunne itsesi. Lennart Nilssonin pyyhkäisyelektronimikroskooppikuvissa solut näyttävät sinisiksi värjätyiltä perunoilta. Minulle on turha ollut keskustella mitään kukista ja mehiläisistä. Saatoin tarkistaa kaiken itse.
Eläinten maailma. Vuonna 1930 eläinten maailma oli enimmäkseen mustavalkoinen, ja silloin vielä Australaasiassa eli muutamia pussihukkia ja Etelä-Afrikassa kvaggoja, joissa muutenkaan ei ole niin kovasti väriä. Silloin sudet vielä olivat julmia.
Viattomat tappajat. van Lawick-Goodallien kirja, joka laukaisi elämäni ensimmäisen kaukokaipuun, joka ei vieläkään ole saanut tyydytystään: Tansaniaan! Serengetiin, Ngorongoron kraateriin hyeenakoirien ja gnuiden luokse, asumaan teltassa ja laskemaan sitä, kuinka monta leijonaa ehtisi laskea ennen kuin...
Sata sientä. On edelleenkin Mauri Kunnaksen muutamaan kertaan päivittämänä alan ajaton perusteos loistavine kuvineen.
Jules Verne: Matka maan keskipisteeseen. Yhdistää paleontologian, arkeologian, tähtitieteen, historian ja oikeastaan melkein koko inhimillisen tutkimuksen ainutlaatuisen jännittävällä tavalla. Se on iktyosauruksen pää!
Korpien kutsu. Ensimmäinen lukemani varsinainen romaani, siis sellainen, jonka luin itse kannesta kanteen. Jack Londonin kirjassa pää"henkilönä" on eskimokoiraksi joutuva Buck, johon eläinrakkaana lapsena tietysti samastuin.
Richard Adams: Ruohometsän kansa. Ensin sitä luettiin minulle iltasatuina, ja sittemmin olen aika ajoin lukenut sen uudestaan. Samastun täysin Pähkinään, Viikkaan, Isopäähän ja Hopeaan kaniiniyhdyskunnan paetessa kaivinkoneita ja muita vaaroja halki Englannin nummien. Ensimmäistä kertaa Englannissa käydessäni minun oli tarkoitus lähteä paikan päälle tarkistamaan, miltä kirjan maisemat oikeasti näyttävät, mutta liikenneyhteydet ja suhteellisen niukka käytettävissä oleva aika sai minut keskittymään matkallani vain Lontooseen.
Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani. Edelleen ainoita kirjoja, jossa samastun naispäähenkilöön, mutta mikä paljon merkittävämpää, siinä tuodaan ihmisen esihistorian ehkä kiinnostavin taitekohta, Neandertalin ja Cro Magnonin ihmisten kohtaaminen eläväksi. Vielä jatko-osa Hevosten Laakso on hyvää luettavaa, mutta siinä löytynyt Jondalarin kalu hallitsee jatko-osia niin että niistä tulee paleopornoa.
Mauno Saari: Juoksemisen salaisuudet. Kun noin 11-12 -vuotiaana aloin ylipäätään kiinnostumaan urheilusta, fantasioin joskus ryhtyväni juoksijaksi. Tämän kirjan innoittamana kirjoitin kouluaineenkin, jossa Rautiaisen poika rynkytti kovia vauhtileikittelyjä Eltsun kentällä matkalla kohti olympialaista voittoa. Lisäksi tein lukion terveystiedon tunnilla esitelmän dopingista, joka pääasiassa oli tämän kirjan innostama. Parikymppisenä toisinaan motivoin itseäni juoksemaan kertailemalla kirjaa.
Yleisurheilun tuhat tähteä. Kirja tuo entisaikojen sankarit, niin Pauli Nyt, Iolanda Balasit, Alfred Shrubbit, Leo Sextonit kuin Kauko Harloksetkin penkkiurheilijan sohvalle. Tämä kirja on niin kädessä kulunut että se on jo parisenkymmentä vuotta sitten irronnut kansistaan. Onpa sen tilasto-osion pohjalta myös erinäisiä ranking-listoja laadittu.
Erik Allardt: Sosiologia I. Kun se ei enää ollutkaan niin selvää että lähtisin lukemaan biologiaa Helsingin yliopistoon kun siinä oli liian vähän eläimiä, liikaa yhteyttämistä, olin avoin kirja. Äitini sen minulle keksi, sosiologian. Kävin läheisessä Malminkartanon kirjastossa vilkaisemassa pääsykoekirjaa, Allardtin sosiologia ykköstä, ja avasin sen umpimähkään. Siellä oli Johan Galtungin rankiteoria, ja se oli niin käsittämätöntä tavaraa, että minun oli pakko lainata kirja tutustuakseni siihen lähemmin. Sitten sille tielle jäin. Luin reilun vuoden aikana Allardtini vähintään viisikymmentä kertaa, parhaina päivinä jopa kahdesti, töissäkin kun olin saanut siihen luvan kun eivät pystyneet aina antamaan minulle niin paljoa järjellistä tekemistä. Muistakaamme, että Pitirim Sorokinin äiti oli syrjääni!
Jukka Törrönen & Pekka Sulkunen (toim.): Semioottisen sosiologian näkökulmia. Sain käteeni paksun nivaskan Hesarin urheiluaineistoa, ja vapaat kädet. Ristiintaulukoituani niitä yhden lukukauden opiskelijakollegani Mian kanssa, havaitsin olevani maihintuomassa greimasilaista semiotiikkaa. Sillä tiellä edelleen olen, diskurssianalyytikko, retoriikan, sanomisen tapojen ja oletettujen vaikutusten, oletettujen sisäislukijoiden maassa.
Daniil Harms: Sattumia. Harmsin groteski maailma, jossa mummot putoilevat ikkunoista, poliisit piileskelevät penkkien takana ja saappaat putoilevat jaloista on aina takuuvarma piristyskeino vaikka menisi kuinka muuten kehnosti.
Solomon Volkov: Dmitri Sostakovitsin muistelmat. Samantekevää, onko kirja autenttista Dmitriä, Volkovia vai onko Seppo pannut parastaan, mutta kirja on tragikoominen - paino yhdyssanan molemmissa osissa - kaskukokoelma säveltäjän elämästä mutta myös elävä kuvaus taiteilijan, herkän ihmisen ja toisinajattelijan elämästä Stalinin Neuvostoliitossa, joka kiinnostaisi vaikka ei piittaisi Sostan musiikista tuon taivaallista.
Penguin Guide to compact discs. Vaikka kiitos tämän Greenfeldin, Laytonin ja Marchin laajahkon klassisten levytysten katsauksen, osaankin paremmin kuvailla musiikkia attribuuteilla kuin englanniksi, siinä on pompia, panacheta ja swaggeria yllin kyllin. On hämmästyttävän viihdyttävää tarkistaa jälleen taas kerran, miksi Richard Hickoxin Beethoven ei sittenkään pärjää (?) Charles Mackerrasille. Sen näkee, että tällaista on tehty kun ei kannet pysy tässäkään. Saa unohtamaan ulkomaailman ja ajankulun yhtä tehokkaasti kuin musiikin kuuntelu, musiikista lukeminen.
Dmitris Haitalis: The best traditional recipes of Greek cooking. Kreikkalainen ruoka kantaa eri elämänvaiheiden ylitse, se tekee aina onnelliseksi, Aegeanmeren kalakeitto, mustasilmäpapupata, Isoäidin spagetti. Kreikka tuo sentään jotakin positiivistakin eurooppalaisten elämiin, ainakin pöytiin.
Arto Melleri: Runot. Luulen ymmärtäväni, mistä Melleri kirjoittaa ja ehkä hieman jopa puolisalaa idolisoivani hänen boheemielämäntapaansa, mutta aina tarttuessani Melleriin, uinuva runoilija minussa herää. Tosin Melleri on sanonut sen jo.
2.7.2012
Lopetetaanko EM-kisat?
Ei jalkapallon. Ne tarjosivat paitsi upeaa viihdettä, myös huippu-urheilua parhaimmillaan. Tarkoitan eilen päättyneitä yleisurheilun EM-kisoja, jotka jostakin käsittämättömästä syystä siirrettiin olympiavuoteen.
Aikaisemmin yleisurheilukisojen sykli toimi mitä mainioimmin: 4:llä jaollisina vuosina olympialaiset kisat, ja niistä kahden vuoden päästä EM-kisat. Sitten tulivat MM-kisat ja tämä toimiva sykli meni sekaisin. Sen kalenteri vielä kesti, että MM-kisat pidetään 4 vuoden välein, mutta vuodesta 1993 alkaen MM-kisoja alettiin pitää joka toinen vuosi. Tämän siirron todellisena motiivina ei ole ollut se, että urheilijat saavat edustustilaisuuksia vaan se, että mainostajat saavat messuja. Kun EM-kisasyklistäkin vielä tehtiin 2-vuotinen, yleisurheilijan kilpailukalenterissa on ollut arvokisavaraus jokaiselle vuodelle. Nyt vuosi malja jo ylitse.
EM-kisat, joissa 400 metrin voittajasuosikki juoksee ilmeisesti ylirasitusta ja loukkaantumisriskejä välttääkseen vain viestit, ollakseen ehjänä kauden päätapahtumassa eli muutamien viikkojen päästä alkavissa olympiakisoja, eivät ole EM-kisojen arvoiset. EM-kisojen arvoiset eivät myöskään ole kisat, joissa ei ratkota euroopanmestaruuksia. Näemmä kisajärjestäjät eivät katsoneet kävelyurheilua ja maratonjuoksua arvokilpailujen arvoiseksi ohjelmaksi. Ok, on kai pakko olla kisajärjestäjiä ja urheilijoita kohtaan reilu: 50 km kävely ja maratonjuoksu ovat niin rankkaa leikkiä että ei ole realistista rakentaa kauteen kahta kuntohuippua; ensin EM-kisat ja sitten hädin tuskin kuukauden päästä olympiakisat. Karsittakoon siis kisakalenteria harventamalla sykliä tai poistamalla EM-kisat, kun kerran kansainvälinen yleisurheiluliitto IAAF on jo päättänyt että maanosamestaruudet eivät ole kisaamisen arvoisia!
Aikaisemmin yleisurheilukisojen sykli toimi mitä mainioimmin: 4:llä jaollisina vuosina olympialaiset kisat, ja niistä kahden vuoden päästä EM-kisat. Sitten tulivat MM-kisat ja tämä toimiva sykli meni sekaisin. Sen kalenteri vielä kesti, että MM-kisat pidetään 4 vuoden välein, mutta vuodesta 1993 alkaen MM-kisoja alettiin pitää joka toinen vuosi. Tämän siirron todellisena motiivina ei ole ollut se, että urheilijat saavat edustustilaisuuksia vaan se, että mainostajat saavat messuja. Kun EM-kisasyklistäkin vielä tehtiin 2-vuotinen, yleisurheilijan kilpailukalenterissa on ollut arvokisavaraus jokaiselle vuodelle. Nyt vuosi malja jo ylitse.
EM-kisat, joissa 400 metrin voittajasuosikki juoksee ilmeisesti ylirasitusta ja loukkaantumisriskejä välttääkseen vain viestit, ollakseen ehjänä kauden päätapahtumassa eli muutamien viikkojen päästä alkavissa olympiakisoja, eivät ole EM-kisojen arvoiset. EM-kisojen arvoiset eivät myöskään ole kisat, joissa ei ratkota euroopanmestaruuksia. Näemmä kisajärjestäjät eivät katsoneet kävelyurheilua ja maratonjuoksua arvokilpailujen arvoiseksi ohjelmaksi. Ok, on kai pakko olla kisajärjestäjiä ja urheilijoita kohtaan reilu: 50 km kävely ja maratonjuoksu ovat niin rankkaa leikkiä että ei ole realistista rakentaa kauteen kahta kuntohuippua; ensin EM-kisat ja sitten hädin tuskin kuukauden päästä olympiakisat. Karsittakoon siis kisakalenteria harventamalla sykliä tai poistamalla EM-kisat, kun kerran kansainvälinen yleisurheiluliitto IAAF on jo päättänyt että maanosamestaruudet eivät ole kisaamisen arvoisia!
11.4.2012
Ei Saaristotielle
Tämänpäiväisessä Uusimaassa nähtiin epätoivoisia sävyjä kun valtiolta ei ole ainakaan toistaiseksi luvassa rahoja Porvoon itäisen ohitustien, ns. Saaristotien rakentamiseksi. Saaristotien olisi tarkoitus yhdistää Sairaalantien jatke eli Tarkkistentie Veckjärventien kautta aina Loviisantielle saakka.
Saaristotietä on pidetty kohtalonkysymyksenä Kevätkummun kylkeen suunnitellun Skaftkärrin ja Toukovuoren alueen rakentamiselle. Se on kohtalonkysymys myös upealle nyt Pihlajatiestä alkavalle Humlan ulkoilumetsälle, joka jatkuu itäänpäin ns. Holkenin alueeksi. Ohitustie tuhoaisi tämän alueen.
Nyt tarvitsisi kiireen vilkkaa nähdä suunnitelmat korvaavasta ulkoilureitistöstä. Hiihtämisestä ei tule mitään jos hiihtäjä pakotetaan rompsimaan ohitustien ylitse, ja jos juoksija joutuu henkensä kaupalla väistelemään ohitustien liikennettä, moni taitaa siirtyä juoksumatolle.
Tehtäköön selväksi nyt tässä: en tule missään oloissa kannattamaan Saaristotien rakentamista ellei sitä sitä sitten vedetä tunneliin Tarkkistentien ja Veckjärventien välisellä osuudella. Se on minulle paitsi omatunnon, myös kohtalonkysymys. En salli sitä, että porvoolaiset sienestäjät, hiihtäjät ja juoksijat pakotetaan pakkautumaan autoihin ja ajamaan ties minne, Helsinkinkiin. Tällaiset suunnitelmat saavat minut lähtemään ympäristöpakolaiseksi, ei Porvoon kehyskuntiin luonnon perässä vaan Helsinkiin. Porvoon tulee kantaa vastuunsa, jotta sekä ruumiin että mielen terveyttä hoitavien ulkoilu- ja liikuntaharrastuksien edellytykset säilyisivät edes nykyisellä välttävällä tasolla.
Saaristotietä on pidetty kohtalonkysymyksenä Kevätkummun kylkeen suunnitellun Skaftkärrin ja Toukovuoren alueen rakentamiselle. Se on kohtalonkysymys myös upealle nyt Pihlajatiestä alkavalle Humlan ulkoilumetsälle, joka jatkuu itäänpäin ns. Holkenin alueeksi. Ohitustie tuhoaisi tämän alueen.
Nyt tarvitsisi kiireen vilkkaa nähdä suunnitelmat korvaavasta ulkoilureitistöstä. Hiihtämisestä ei tule mitään jos hiihtäjä pakotetaan rompsimaan ohitustien ylitse, ja jos juoksija joutuu henkensä kaupalla väistelemään ohitustien liikennettä, moni taitaa siirtyä juoksumatolle.
Tehtäköön selväksi nyt tässä: en tule missään oloissa kannattamaan Saaristotien rakentamista ellei sitä sitä sitten vedetä tunneliin Tarkkistentien ja Veckjärventien välisellä osuudella. Se on minulle paitsi omatunnon, myös kohtalonkysymys. En salli sitä, että porvoolaiset sienestäjät, hiihtäjät ja juoksijat pakotetaan pakkautumaan autoihin ja ajamaan ties minne, Helsinkinkiin. Tällaiset suunnitelmat saavat minut lähtemään ympäristöpakolaiseksi, ei Porvoon kehyskuntiin luonnon perässä vaan Helsinkiin. Porvoon tulee kantaa vastuunsa, jotta sekä ruumiin että mielen terveyttä hoitavien ulkoilu- ja liikuntaharrastuksien edellytykset säilyisivät edes nykyisellä välttävällä tasolla.
8.4.2012
Parasta treenausmusiikkia
Kun treenasin maratonille 90-luvulla, en omistanut mukana kannettavia musiikkilaitteita. En edelleenkään lopulta tarvitsisi niitä, sillä kannan jatkuvasti mukana ehtymätöntä sisäistä jukeboksia. Kuitenkin yhdistän nämä ajat tiettyihin musiikkikappaleisiin, jotka muodostavat kuntoilullisen soundträkkini.
Kaikkein intensiivisin juoksuaikani oli se vuosi, jolloin asuin Munkkivuoren Ulvilantie kaks'ysissä. Pahimpina viikkoina saatoin tuolloin ahmaista 200 kilometriä. Tuolloin kutsuin joskus ystäväni S:n kylään ja sen jälkeen lenkkisaunaan. Meillä oli tapana puhkua itsemme mentaalisesti maantiekiitäjiksi kuuntelemalla Sielun Veljien kappaletta Emil Zatopek. Videohölkkää! Sitten tuolloin kuuntelin paljon Gustav Mahlerin musiikkia, ja Mahlerin seiska ja ysi ovat noista ajoista tuoneet mieleeni juoksemisen, Mahlerin ysi erityisesti tuolloin auringonlaskun ylitse ulottuvan Vihdintien ylämäen. Oikea versio tästä teoksesta on Bruno Walterin Columbia-levytys. Seiskasta olen edelleenkin matkalla etsimässä ideaaliversiota, mutta tuolloin vihkiydyin ensimmäisen kerran nettikaupanteon salaisuuksiin, ja sain pakkomielteen Riccardo Chaillyn levytyksestä, jota en edelleenkään ole kuullut.
Myöhemmin olen juostessani käyttänyt musiikkia ajoittain. Oslon-vuosinani Gotan Projectin levy Lunatico siivitti minua puskiessani Uelandsgataa ja siitä vielä vasemmalle Colletsgataa kohti St. Hanshaugenia. Viime kesästä, jolloin lainasin ystävältäni laajan Herbert von Karajan-paketin, liitän hänen Beethovenin vitosensa - sen ty-dy-dy-dyy -biisin, kyllähän te tiedätte - erityisesti Humlan takimmaisen ns. Holkenin lenkin maisemiin.
Jos kuitenkin ihan rehellisiä ollaan, niin metsässä juostessani kuulen mieluiten luonnonääniä, koska juokseminen on minulle tapa kokea ykseyttä luonnon ja kaikkeuden kanssa. Kuntosalilla en kuitenkaan voi valita, kenen musiikin kanssa voin viettää kaikkeuteni, valitettavasti. Parasta olisi kun voisi valita soittavansa hiljaisuutta. Toisin kuin metsässä, tämä ei kuitenkaan kuntosaleilla onnistu. Valitettavasti.
Varusmiesaikana kannoin omat musiikkini mukaan kaseteilla, koska oletin tämän auttavan itseni pysymisessä ihmisenä. Kerran otin Mäkiluodon kuntosalille mukaan kasetille kopioimiani Fritz Kreislerin äänitteitä yksinäiseksi olettamani penkkipunnerrusharjoitteeseen seurakseni ja ylevöittäjäkseni. No, pian en ollut yksin kaikkine neljinekymmenine kiloinen, rauta, minä ja Kreisler. Paikalle tullut yliluutnantti Charles Bronson kysäisi ystävällisen viattomasti, mitä oikein kuuntelin. Nimi ei soittanut hänelle kelloja, mutta hän kuitenkin hyväksyi minut, mistä osoituksena oli se, että hän pyysi minua varmistamaan kun hän aloitti oman penkkiharjoittelunsa maksimipainoilla miinus noin ehkä 40 kilogrammaa. Se ei onneksi ollut enempää kuin ehkä jotakin 120-130 kiloa, sillä sen enempää painoja ei sieltä löytynyt.
Treenauksen lisäksi on myös tärkeää valita oikea treenaukseenmenemismusiikki oikean tulokulman ja vireystilan saavuttamiseksi. Salille mennessäni se on ollut viime kesästä alkaen Robert Schumannin Overtüre, Scherzo und Finale, Herbert von Karajanin esityksenä.
Jos saisin vapaasti valita bodausmusiikkini, se löytyisi Rameaun tai Händelin barokkiajan balettituotannoista. Se kuvaa liikkeen ylevää, keveää iloa. Sitä samaa iloa en aivan onnistu tavoittamaan kun kuntosalillani on kytketty ääni pois musiikkitelevisiokanavasta kun samanaikaisesti soittavat radiota. Tiedän siitä, että musiikki on otettu kuvasta pois kun kappaleiden välissä, esimerkiksi silloin kun tulee mainoksia, sama mättö jatkuu. Tai toistuu. Tai vaihtuu.
Näin vieraannuttavaan kytkökseen ehdollistuvasta ihmisestä tulee epätoivoinen. Ymmärrän edesmennyttä musiikkitoimittaja Seppo Heikinheimoa oikein hyvin, kun hän mainitsi yhdeksi syyksi oman käden kautta lähtemiseen sen, ettei hän enää voinut käydä rakastamansa pesäpallopelin otteluissa ilman joka puolelle tunkevaa melusaastaa. Epätoivoisena sitä yrittää löytää ilonaiheita vähästä niin että alkaa jo pitää Lady Gagaa kultahippuina hiekan seassa. Mutta ei se ollutkaan. Se oli Rihanna. Tai joku muu Johanna. Jos ihminen ilahtuu väärintunnistetusta Lady Gagasta, tämä kuvastaa sekä kulttuurimme että yksittäisen ihmisen alennustilaa. Pieni alennustila kulttuurille, suuri romahdus ihmiselle.
Kaikkein intensiivisin juoksuaikani oli se vuosi, jolloin asuin Munkkivuoren Ulvilantie kaks'ysissä. Pahimpina viikkoina saatoin tuolloin ahmaista 200 kilometriä. Tuolloin kutsuin joskus ystäväni S:n kylään ja sen jälkeen lenkkisaunaan. Meillä oli tapana puhkua itsemme mentaalisesti maantiekiitäjiksi kuuntelemalla Sielun Veljien kappaletta Emil Zatopek. Videohölkkää! Sitten tuolloin kuuntelin paljon Gustav Mahlerin musiikkia, ja Mahlerin seiska ja ysi ovat noista ajoista tuoneet mieleeni juoksemisen, Mahlerin ysi erityisesti tuolloin auringonlaskun ylitse ulottuvan Vihdintien ylämäen. Oikea versio tästä teoksesta on Bruno Walterin Columbia-levytys. Seiskasta olen edelleenkin matkalla etsimässä ideaaliversiota, mutta tuolloin vihkiydyin ensimmäisen kerran nettikaupanteon salaisuuksiin, ja sain pakkomielteen Riccardo Chaillyn levytyksestä, jota en edelleenkään ole kuullut.
Myöhemmin olen juostessani käyttänyt musiikkia ajoittain. Oslon-vuosinani Gotan Projectin levy Lunatico siivitti minua puskiessani Uelandsgataa ja siitä vielä vasemmalle Colletsgataa kohti St. Hanshaugenia. Viime kesästä, jolloin lainasin ystävältäni laajan Herbert von Karajan-paketin, liitän hänen Beethovenin vitosensa - sen ty-dy-dy-dyy -biisin, kyllähän te tiedätte - erityisesti Humlan takimmaisen ns. Holkenin lenkin maisemiin.
Jos kuitenkin ihan rehellisiä ollaan, niin metsässä juostessani kuulen mieluiten luonnonääniä, koska juokseminen on minulle tapa kokea ykseyttä luonnon ja kaikkeuden kanssa. Kuntosalilla en kuitenkaan voi valita, kenen musiikin kanssa voin viettää kaikkeuteni, valitettavasti. Parasta olisi kun voisi valita soittavansa hiljaisuutta. Toisin kuin metsässä, tämä ei kuitenkaan kuntosaleilla onnistu. Valitettavasti.
Varusmiesaikana kannoin omat musiikkini mukaan kaseteilla, koska oletin tämän auttavan itseni pysymisessä ihmisenä. Kerran otin Mäkiluodon kuntosalille mukaan kasetille kopioimiani Fritz Kreislerin äänitteitä yksinäiseksi olettamani penkkipunnerrusharjoitteeseen seurakseni ja ylevöittäjäkseni. No, pian en ollut yksin kaikkine neljinekymmenine kiloinen, rauta, minä ja Kreisler. Paikalle tullut yliluutnantti Charles Bronson kysäisi ystävällisen viattomasti, mitä oikein kuuntelin. Nimi ei soittanut hänelle kelloja, mutta hän kuitenkin hyväksyi minut, mistä osoituksena oli se, että hän pyysi minua varmistamaan kun hän aloitti oman penkkiharjoittelunsa maksimipainoilla miinus noin ehkä 40 kilogrammaa. Se ei onneksi ollut enempää kuin ehkä jotakin 120-130 kiloa, sillä sen enempää painoja ei sieltä löytynyt.
Treenauksen lisäksi on myös tärkeää valita oikea treenaukseenmenemismusiikki oikean tulokulman ja vireystilan saavuttamiseksi. Salille mennessäni se on ollut viime kesästä alkaen Robert Schumannin Overtüre, Scherzo und Finale, Herbert von Karajanin esityksenä.
Jos saisin vapaasti valita bodausmusiikkini, se löytyisi Rameaun tai Händelin barokkiajan balettituotannoista. Se kuvaa liikkeen ylevää, keveää iloa. Sitä samaa iloa en aivan onnistu tavoittamaan kun kuntosalillani on kytketty ääni pois musiikkitelevisiokanavasta kun samanaikaisesti soittavat radiota. Tiedän siitä, että musiikki on otettu kuvasta pois kun kappaleiden välissä, esimerkiksi silloin kun tulee mainoksia, sama mättö jatkuu. Tai toistuu. Tai vaihtuu.
Näin vieraannuttavaan kytkökseen ehdollistuvasta ihmisestä tulee epätoivoinen. Ymmärrän edesmennyttä musiikkitoimittaja Seppo Heikinheimoa oikein hyvin, kun hän mainitsi yhdeksi syyksi oman käden kautta lähtemiseen sen, ettei hän enää voinut käydä rakastamansa pesäpallopelin otteluissa ilman joka puolelle tunkevaa melusaastaa. Epätoivoisena sitä yrittää löytää ilonaiheita vähästä niin että alkaa jo pitää Lady Gagaa kultahippuina hiekan seassa. Mutta ei se ollutkaan. Se oli Rihanna. Tai joku muu Johanna. Jos ihminen ilahtuu väärintunnistetusta Lady Gagasta, tämä kuvastaa sekä kulttuurimme että yksittäisen ihmisen alennustilaa. Pieni alennustila kulttuurille, suuri romahdus ihmiselle.
5.3.2012
Juokse töihin!
...tai töistä kotiin!
Olin Vallilassa töissä, Teollisuuskadulla parikymppisenä. Asuin tuolloin Kannelmäessä, ja joskus tuolloin juoksin parhaan silloisen työkaverini Ension kanssa kotimatkoja Keskuspuiston läpi. Yleensä hän, sitkeä reilut 5-kymppinen ukko, tapasi jättää minut kuin sen kuuluisan kakan tikkuun Pirkkolan ylämäessä. En kuitenkaan tästä masentunut. Pitääkin sitten mennä vuoteen 2004 kun juoksin työmatkojani seuraavan kerran. Tuolloin asuin Munkkivuoressa, ja päivitin keikkatöinä Helsingin ammattikorkeakoulu Stadian - nykyisen Metropolian - kulttuuri- ja palvelualojen opintorekisterit. Oikeastaan ne ovat pitkälti luomuksiani. Tuolloin menin Vanhaankaupunkin joko Pikku Huopalahden, Ruskeasuon ja Pasilan läpi tai sitten suoraan Hakamäentietä.
Nyt olen elvyttänyt perinteen, Porvoossa. Työmatkani on noin kolme kilometriä, ja kuljen sen muuten tavallisesti pyöräilemällä. Nyt olen juossut matkan pariin kertaan. Aamulla työmatkan juokseminen antaa työpäivään lentävän lähdön, edellyttäen että pääsee suihkuun juoksemisen jälkeen. Suosittelen lämpimästi! Juostessa saa huvin ja hyödyn samassa paketissa! Koko yleinen vireystila paranee, ja mieli lepää matkalla töihin tuulettuessa!
Olin Vallilassa töissä, Teollisuuskadulla parikymppisenä. Asuin tuolloin Kannelmäessä, ja joskus tuolloin juoksin parhaan silloisen työkaverini Ension kanssa kotimatkoja Keskuspuiston läpi. Yleensä hän, sitkeä reilut 5-kymppinen ukko, tapasi jättää minut kuin sen kuuluisan kakan tikkuun Pirkkolan ylämäessä. En kuitenkaan tästä masentunut. Pitääkin sitten mennä vuoteen 2004 kun juoksin työmatkojani seuraavan kerran. Tuolloin asuin Munkkivuoressa, ja päivitin keikkatöinä Helsingin ammattikorkeakoulu Stadian - nykyisen Metropolian - kulttuuri- ja palvelualojen opintorekisterit. Oikeastaan ne ovat pitkälti luomuksiani. Tuolloin menin Vanhaankaupunkin joko Pikku Huopalahden, Ruskeasuon ja Pasilan läpi tai sitten suoraan Hakamäentietä.
Nyt olen elvyttänyt perinteen, Porvoossa. Työmatkani on noin kolme kilometriä, ja kuljen sen muuten tavallisesti pyöräilemällä. Nyt olen juossut matkan pariin kertaan. Aamulla työmatkan juokseminen antaa työpäivään lentävän lähdön, edellyttäen että pääsee suihkuun juoksemisen jälkeen. Suosittelen lämpimästi! Juostessa saa huvin ja hyödyn samassa paketissa! Koko yleinen vireystila paranee, ja mieli lepää matkalla töihin tuulettuessa!
25.10.2011
Puhelinterroria ja veridiktorisia erheitä
Sain viime viikolla juoksulenkilläni noin kilometrin päässä Holkenista soiton minulle oudosta numerosta. Kun pysähdyin ja kaivoin puhelimeni vastatakseni, ehdin sanoa nimeni kun ymmärsin että olivat lyöneet luurin korvaan ennen kuin vastasin.
Yritin soittaa numeroon lenkkini jälkeen noin tunnin päästä. Ei vastausta. Laitoin tähän numeroon tekstiviestin, jossa kysyin, millä asialla ollaan ja kuka. Eikä vastausta. Päätin ottaa selkoa numerotiedustelusta.
Hankin 25 sentillä salasanan Fonecta-nimisen numerohakufirman tietokantaan. Sieltä löytyi sylttytehdas, joka oli puhelinmarkkinointifirma.
Kun googlasin kyseisen firman, ajauduin puhelinmarkkinointiyrityksen nettisivulle. Kun tutkin yrityksen esittelyä, siellä ei puhuttu mitään asiakkaista, siis niiden asiakkaiden palvelemisesta joille he soittavat. Ei siellä ollut myöskään missään mainintaa siitä, miten firma määrittelee laadun, ei edes koko käsitettä. Myöskään heidän olemassaolonsa tarkoitus, siis missio ei tullut esille, eivät myöskään eettiset periaatteet.
Ilmeisesti kyseisellä toimialalla ei lainkaan julkisesti sitouduta laatuun, asiakastyöhön tai mihinkään eettisiin periaatteisiin, mikä on yllättävää sillä siinä se eroaa/he eroavat nykyaikana itse asiassa kaikista muista toimialoista. Itse asiassa, en nyt ihan äkkipäätä muista ainuttakaan organisaatiota, suurta tai pientä, julkista, puolijulkista tai edes salajulkistakaan, puhumattakaan yksityisestä yrityksestä, joka ei ole jotenkin määritellyt sitä, miten se ymmärtää oman olemassaolonsa laadukkaan toteuttamisen.
Tulee mieleen vanha Pikku Kalle -vitsi: "Näetkö taivaan. Näen. Näetkö siellä Jumalan. En. Siitä voimme päätellä, että Jumalaa ei ole. Näetkö opettajan pään. Näen. Näetkö siellä aivoja. En. Siitä voimme päätellä, että opettajalla ei ole aivoja." Näyttää siltä, että kyseisellä yrityksellä ei ole arvoja, periaatteita tai laatua, ja niin myös on. Kerrankin semiotiikassa oppimistani veridiktorisista modaliteeteista on apua!
Mitä ihmeen veridiktorisia modaliteetteja? Ranskalais-liettualaisen semiootikko Algirdas Julien Greimasin työhön pohjaten Pekka Sulkunen ja Jukka Törrönen (1997) esittivät teoriansa enonsiatiivista modaliteeteista. Kyse on tavoista tarkastella lausuman ja kirjoitetun tekstin todenperäisyyttä ja sanojan/kirjoittajan ja vastaanottajan tiedollisia suhteita. Enonsiatiiviset modaliteetit jaetaan kahteen luokkaan: episteemisiin ja veridiktorisiin modaliteetteihin. Episteemiset modaliteetit tarkastelevat väitteiden totuus-/epätotuus-akselia, veridiktoriset modaliteetit taas sitä, ovatko asiat sitä, miltä ne näyttävät.
Sitten takaisin modaliteeteista puhelinterrorismiin. Äsken tuli todistettua veridiktoriset modaliteetit, tai pikemminkin niiden käyttökelpoisuus todistusaineistona, että juuri käsitelty firma perustuu erheeseen. Petoksesta ei heitä oikein voi syyttää kun eivät heidän nettisivunsa perusteella sitoudukaan oikein mihinkään.
Jälkikirjoitus: minulle sitten soitettiin kyseisestä firmasta perään seuraavana päivänä, ja annettiin pyytämäni selitys puhelinterrorismille. Kuulemma heidän puhelunsa menevät automaattisesti poikki jossakin tietyssä ajassa jos puheluun ei vastata. No, en minä mitään kuullut linnunlaululta.
Suosittelen ketään olemaan vastaamatta puhelinnumeroon 044-7407768. Siellä ollaan asiattomilla asioilla.
Yritin soittaa numeroon lenkkini jälkeen noin tunnin päästä. Ei vastausta. Laitoin tähän numeroon tekstiviestin, jossa kysyin, millä asialla ollaan ja kuka. Eikä vastausta. Päätin ottaa selkoa numerotiedustelusta.
Hankin 25 sentillä salasanan Fonecta-nimisen numerohakufirman tietokantaan. Sieltä löytyi sylttytehdas, joka oli puhelinmarkkinointifirma.
Kun googlasin kyseisen firman, ajauduin puhelinmarkkinointiyrityksen nettisivulle. Kun tutkin yrityksen esittelyä, siellä ei puhuttu mitään asiakkaista, siis niiden asiakkaiden palvelemisesta joille he soittavat. Ei siellä ollut myöskään missään mainintaa siitä, miten firma määrittelee laadun, ei edes koko käsitettä. Myöskään heidän olemassaolonsa tarkoitus, siis missio ei tullut esille, eivät myöskään eettiset periaatteet.
Ilmeisesti kyseisellä toimialalla ei lainkaan julkisesti sitouduta laatuun, asiakastyöhön tai mihinkään eettisiin periaatteisiin, mikä on yllättävää sillä siinä se eroaa/he eroavat nykyaikana itse asiassa kaikista muista toimialoista. Itse asiassa, en nyt ihan äkkipäätä muista ainuttakaan organisaatiota, suurta tai pientä, julkista, puolijulkista tai edes salajulkistakaan, puhumattakaan yksityisestä yrityksestä, joka ei ole jotenkin määritellyt sitä, miten se ymmärtää oman olemassaolonsa laadukkaan toteuttamisen.
Tulee mieleen vanha Pikku Kalle -vitsi: "Näetkö taivaan. Näen. Näetkö siellä Jumalan. En. Siitä voimme päätellä, että Jumalaa ei ole. Näetkö opettajan pään. Näen. Näetkö siellä aivoja. En. Siitä voimme päätellä, että opettajalla ei ole aivoja." Näyttää siltä, että kyseisellä yrityksellä ei ole arvoja, periaatteita tai laatua, ja niin myös on. Kerrankin semiotiikassa oppimistani veridiktorisista modaliteeteista on apua!
Mitä ihmeen veridiktorisia modaliteetteja? Ranskalais-liettualaisen semiootikko Algirdas Julien Greimasin työhön pohjaten Pekka Sulkunen ja Jukka Törrönen (1997) esittivät teoriansa enonsiatiivista modaliteeteista. Kyse on tavoista tarkastella lausuman ja kirjoitetun tekstin todenperäisyyttä ja sanojan/kirjoittajan ja vastaanottajan tiedollisia suhteita. Enonsiatiiviset modaliteetit jaetaan kahteen luokkaan: episteemisiin ja veridiktorisiin modaliteetteihin. Episteemiset modaliteetit tarkastelevat väitteiden totuus-/epätotuus-akselia, veridiktoriset modaliteetit taas sitä, ovatko asiat sitä, miltä ne näyttävät.
Sitten takaisin modaliteeteista puhelinterrorismiin. Äsken tuli todistettua veridiktoriset modaliteetit, tai pikemminkin niiden käyttökelpoisuus todistusaineistona, että juuri käsitelty firma perustuu erheeseen. Petoksesta ei heitä oikein voi syyttää kun eivät heidän nettisivunsa perusteella sitoudukaan oikein mihinkään.
Jälkikirjoitus: minulle sitten soitettiin kyseisestä firmasta perään seuraavana päivänä, ja annettiin pyytämäni selitys puhelinterrorismille. Kuulemma heidän puhelunsa menevät automaattisesti poikki jossakin tietyssä ajassa jos puheluun ei vastata. No, en minä mitään kuullut linnunlaululta.
Suosittelen ketään olemaan vastaamatta puhelinnumeroon 044-7407768. Siellä ollaan asiattomilla asioilla.
10.10.2011
Vinkkejä talvijuoksijalle
Loppusyksyn liukkaat alkavat olla käsillä. Talvella ei lenkkareita tarvitse laittaa talviunille, vaan juoksuharrastusta voi hyvin jatkaa, kunhan muistaa huomioida seuraavaa:
Lisää juoksumotivaatiotasi hakeutumalla mahdollisimman idyllisille reiteille, ja vaihtele reittejä mahdollisimman paljon jos lenkille lähtö maistuu puulta. Jos suosikkireittisi on hieman kauempana, älä säästä vaivaasti päästä sinne, vaikka siihen menisi aikaakin. Se on sen väärti. Valitse kuitenkin lenkkireittisi taiten; vältä liian liukkaaksi tietämiäsi reittejä ja hiihtolatuja.
Huolehdi lihaskunnostasi; etenkin alaselkä väsyy pitkillä asfalttilenkeillä. Käy kuntosalilla ja jumppaa selkääsi ja muuta yläkroppaasi; mitä pidempiä matkoja juokset, sitä pienemmillä painoilla ja isommilla toistomäärillä. Moni luulee, ettei juoksijan tarvitse voimistaa jalkojaan, koska juoksu jo itsessään kuormittaa jalkoja. Väärin. Pidä kuitenkin huoli, etteivät jalkasi jäykisty; tee jalkalihasliikkeet mieluummin lenkin jälkeen tai seuraavana päivänä kuin juuri ennen lenkkiä. Jalkojen lisäksi keskivartalo kannattaa pitää hyvässä kunnossa; siis sekä selkä - varsinkin alaselkä, joka puutuu herkästi jäisellä tantereella - että vatsa, joka pitää juoksijan ryhdissä. Muuta yläkroppaa kannattaa pitää mieluummin vetreänä kuin voimistaa sitä kovin mahdottomasti. Liikkuvuus ja kestovoima ovat pitkillä lenkeillä paljon hyödyllisempiä kuin maksimivoima.
Älä koskaan lähde sairaana, krapulaisena tai humalassa lenkille. Jos olet ollut sairas, vaikka vain flunssainenkin, pienikin kuumeen oire tai pisto kurkussa pitää järki-ihmisen visusti kotona. Jos flunssasta on jäljellä enää lievä nenän tukkoisuus, silloin rauhallinen lenkki avaa paikat. Alkoholi ja kuntoilu eivät missään tilanteessa sovi yhteen.
Varo liukastumista. Jos ulkona on kovin liukas keli, on parempi mennä uimaan tai kuntosalille tai vaikka pelaamaan sulkapalloa, jos pitää juoksumattoa kovin yksitoikkoisena. Tai hiihtämään, jos osaa hiihtää niin hyvin että se käy kuntoilusta. Minulta itseltäni on mennyt nilkka kaksinkerroin (ja taju) kun kerran ”piti” oikaista ylös kuraisen liukasta, marraskuista mäenrinnettä, ja olen tullut alas betonisia portaita selälläni, yksi kerrallaan. Jos hiihtäminen ei onnistu, suksisauvoista voi silti olla apua pystyssä pysyttelemisessä talvisilla juoksulenkeilläkin.
Loukkaantumisista seuraa turhauttavia taukoja kuntoilemiseen. Joillekin tämä siirtää mahdollisen kuntoilullisen tavoitteen siirtymistä kauemmas horisonttiin, mutta liikkuvalle ihmiselle jo liikkumattomuus itsessään on turhauttavaa. Mitä vanhempi olet, vammoista seuraa varmemmin myös pysyvä ilmapuntari; vaikka siitä kun laskin takapuolellani kiviset ulkoportaat alas yksi kerrallaan on kohta 7 vuotta, ne pari alinta selkänikamaa tuntuvat edelleenkin turvonneilta, ja jos en systemaattisesti vahvistaisi selkälihaksia, ne antaisivat muistuttaa itsestään aina ensimmäisten pakkasten tullessa. En aio antaa niille sitä valtaa, mieleni hallitkoon raihnasta ruumistani!
Jos lenkkipolkujen kutsu käy rospuuttokeleillä ylivoimaiseksi, muista ankanaskeleet, eli maltti on valttia. Älä tee äkillisiä käännöksiä tai ota liian pitkiä askeleita, ja asennuta nastat juoksukenkiisi. Niitä saa urheilukaupoista.
Älä juokse liian kylmällä; jollet pysty hengittämään nenän kautta ilman että keuhkoissasi vihloo, on liian kylmää juoksemiseen. Pakkasrajat ovat yksilöllisiä, mutta itse pidän pakkasrajana -20. Lisäksi tulee muistaa tuulen aiheuttama lisäpurevuus; 20 asteen pakkasen ja 20 sekuntimetrin tuulen todellinen yhteisvaikutus tuntuu -50 asteelta.
Pukeudu fiksusti. Jos menet vain juoksemaan, pikkupakkasilla riittää tuulen pitävä juoksupuku ja sen alla pitkät kalsarit (trikoot) ja esimerkiksi pitkähihainen sporttipoolo. Sissipipo on ehdoton juoksijan talvipäähine. Jos olet menossa muutenkin nauttimaan raittiista ilmasta ja ulkoilemaan, laita alle yksi vaatekerta enemmän. Kuivuva hiki ja talvipakkanen on tuhoisa yhdistelmä; älä anna hien kuivua, jos olet pukeutunut lenkkivaatteisiin kylmällä. Juokse siis kotiin asti tai sitten pue päällesi enemmän.
Jos lähdet juoksemaan kovin syvälle metsään, ota puhelin mukaan mahdollisen liukastumisonnettomuuden varalle. Jos lähdet pitkälle lenkille, ota mukaan myös hieman rahaa, jotta pääset bussilla kotiin, jos tarvis, tai saat ostettua välipalaa ja juotavaa. Ihanne tietenkin olisi, että otat mukaan evästä ja juotavaa reppuun, mutta säilytyspaikat lenkkeilijöiden varusteille eivät kuulu kaupunkien liikuntavirastojen vakiovarusteisiin. Tosin, ainakin Pirkkolassa on narikoita ja jopa suihkuja. Tai, jos haluat mennä lenkkipaikan perässä, koeta hankkia autoileva lenkkikaveri; vaikka kuinka olenkin pihkalalainen siinä, että urheilemaan pitäisi päästä omalta ovelta, niin ovat autot kyllä eri käteviä asioiden säilyttämiseen, paitsi autostereoiden ja läppäreiden, jotka viedään oitis, ja koirien, joita ei pidä säilyttää autoissa kesällä.
Helsingissä on ainakin Keskuspuistossa ja paikoin muuallakin hiihtolatujen rinnalla myös juoksemiseen soveltuvia metsäteitä talvellakin. Porvoossa niitä on paljon niukemmalti. Jos kestää joskus hieman vinoon tuijottavia hiihtäjiä, voi välillä sonnustautua Humlaan tai Jonasbackenille, juoksemaan latujen viereen tai väliin, kuitenkin kuulostellen tarkkana lähestyviä hiihtäjiä ja heitä väistellen kärppänä. Talvella juokseminen on huomattavasti helpompaa kaduilla, ja kovaksi pakkautunut lumi tekee metsäpoluista aivan yhtä kovia juosta kuin kaduistakin. Porvoonjoen jäällä voi myös yrittää juosta, jolloin saa vastatuuliharjoitusta ja nilkat saavat treeniä jalkojen ajoittain lipsuessa hankeen.
30.9.2011
Metsien mies
Siitä lähtien kun opin kävelemään, opin myös viihtymään metsässä. Ensin tämä tarkoitti isäni kanssa sienimetsällä, sittemmin löysin omat metsäni tai ainakin oman metsäsuhteeni. Isääni on minun kiittäminen myös siitä, että tiedän, mikä ja mitä on Helsingin Keskuspuisto, jota pitäisi oikeastaan kutsua Keskusmetsäksi. Ensin hänen kanssaan opin pyöräilemään Keskuspuiston lävitse, sitten hänen luokseen kun minä asuin Kannelmäessä, hän Töölössä Kisiksen kulmilla. Opin juoksemaan Keskuspuistossa siinä vaiheessa kun opin juoksemaan, parikymppisenä. Moni oppii juoksemaan jo vuoden ikäisenä.
Metsäsuhteeni sai uuden vaihteen kun kesällä 2005, asuessani Talinrannassa, päätin kerran lähteä juoksulenkilläni vasiten Keskuspuistoon, jonka portti minulle ja koko ihmiskunnalle - Urheilukadun pää - oli silloisesta kodistani lähes 5 kilometrin päässä. Näin tuolla lenkilläni puihin ilmaantuneita tiedotteita, joissa sanottiin alueelle suunniteltavan asuinrakentamista.
Sillä matkalla minä olen vieläkin. Tuo tapahtumadus poiki kansalaisliikkeen perustamisen, liittymiseni Vihreään puolueeseen ja väitöskirjan aloittamisen. Koska minulle politiikassa on kysymys ensisijaisesti kaupunkimetsien puolustamisesta, kaiken muun ollessa sille alisteista, ainoa mahdollisuuteni toimia politiikassa on löytää Porvoosta uhanalainen kaupunkimetsä. Se on myös tällä hetkellä ainut mieleenituleva tapa toimia metsien hyväksi, sillä en keksi tällä hetkellä, miksi tekisin väitöskirjaa, mistä ja miten. Enkä minä osaa tyytyä olemaan silkka "kansalainen", joka nauttii metsästä yksityisesti. Missioni on puolustaa metsiä koko ihmiskunnalle, toivoen että mahdollisimman moni oppisi tunnistamaan metsän arvon. Enkä voi sille yhtään mitään. Ihmisen on toteutettava kutsumustaan, minulle se on metsä.
Metsä määrittää olemistani paljon syvällisemmin kuin esimerkiksi työ. Työt vaihtuvat mutta metsään ja metsiin palaan, aina. Ja mitä työn ja metsän suhteeseen vielä tulee, en näe realismina, että metsä voisi olla työ ihmiselle, jonka kasviston tuntemus rajoittuu voikukkaan ja saint pauliaan? Ilman metsää tukehtuisin ennen pitkää. Olen metsien mies.
19.9.2011
Vapaaksi juoksijaksi
Juostessa puhdistuu ruumiini: hikoilen pois kuonat, olivat sitten arkisesta työstä, ei-niin-arkisesta juhlinnasta tai yksityiselämän jätöksiä. Puhdistan juostessa myös mieleni: jos kaipaan elämäntilanteeseeni etäisyyttä tai johonkin kysymykseen ratkaisua, lähden juoksemaan. Juostessa en nimittäin pysty ajattelemaan mitään, mikä on läpianalyyttiselle ihmiselle vapauttavaa, hieno tunne! Juokseminen on yksi parhaimmista löytämistäni keinoista olla vapaalla minusta.
Sunnuntaisen petollisen kevyesti alkaneen mutta suhteellisen tuskaiseksi muuttuneen pääkaupunkijuoksun aikana minussa kypsyi päätös: tästä lähtien juoksen enää omaksi ilokseni: joko hyvässä seurassa tai yksinäni. En laita enää numerolappua rintaani, enkä anna kellon orjuuttaa itseäni. Ihmiset kärsivät suorituspaineista töissä, opiskellessa, miehinä, naisina, iseinä ja äiteinä. Olkoon edes elämänalue, joka olkoon kaikista suorituspaineista vapaa. Juostessa olen vapaa.
Olen ennenkin uhonnut suureen ääneen juoksemiseen liittyviä päätöksiä, joissa en ole pysynyt. V. -99 maratonin jälkeen lupasin juosta vähintään yhden maratonin vuodessa kunnes täytän 60. No, pian tuon uhouksen jälkeen ymmärsin, että en juokse ketään muuta varten kuin itseäni, eikä edes itselleni minun tarvitse luvata mitään. Mieluumminkin toivoa, ja hartaasti. Toivoa, että saisin vast'edeskin juoksemisesta nautintoa.
Avainsana juoksemisessani olkoon siis nautinto. Saan juostessani ainakin illuusion siitä, että juostessani selässäni on siivet. Tämä tunne on osittain riippumaton siitä, miten kovaa absoluuttisesti menen. Ja näin haluan asian myös pitää. En halua, että kello valehtelee, pudottaen minut maan pinnalle jos juoksu kuitenkin on tuntunut hyvältä. Kun vauhtini kuitenkin luonnollisista syistä pikku hiljaa absoluuttisesti laskee, ilman kelloa se ainakin tuntuu yhtä lennokkaalta kuin aiemminkin. Kello orjuuttaa, se ajaa takaa, saaden minut pakenemaan tai yllyttäen minut ajamaan takaa jotakin, ehkä haamuani?
Voi hyvin olla, että olen mukana pääkaupunkijuoksun lähtöviivalla taas ensi syksynä. Vannomatta paras. Ilmestyn ainoastaan jos opin vapaaksi, sulkemaan muut osallistujat havaintokokemukseni ulkopuolelle. Ja koska en tarvitse heitä, siis muita juoksijoita, ollakseni vapaa, pikemminkin päinvastoin, tämä on varsin epätodennäköistä. Tästä eteenpäin olkoon vain minä ja metsätie!
21.3.2011
Kevät on juoksuaikaa
Viimeistenkin lumenrippeiden sulaminen ulkoiluteiltä on merkinnyt minulle jo 20 vuoden ajan lenkkitossujen käytön intensifoitumista. Aivan naftaliiniin ne eivät sentään ole talveksi ja rospuuttokaudeksi joutaneet, mutta muutaman pahahkon liukastumisen jälkeen vältän nyt lenkkeilyä liukkaimmilla keleillä ja menen mieluummin uimaan tai kuntosalille. Kuntosalien juoksumatot suhtautuvat raittiissa ilmassa juoksemiseen kuin äänilevyjen kuunteleminen konserttiin, ainakin jos on uskominen kapellimestari Sergiu Celibidachea: se on kuin rakastelisi Brigitte Bardot'n pahvikuvan kanssa.
Useiden kymmenien tuhansien juostujen kilometrien jälkeen ymmärrän olleeni onnekas saadessani asua Helsingissä, suurimman osan aikaa kahden kilometrin säteellä Keskuspuistosta. Helsinki on juoksijan paratiisi!
Suosikkireittini Helsingissä ovat:
Haltiapolku. 20 kilometriä pohjoisessa Keskuspuistossa, Pirkkolasta Paloheinän ja Haltialan kautta Pitkäkoskelle ja takaisin. Haltiapolulla ymmärtää, että luonnon ja kulttuurin vastakkainasettelu on turhaa, sillä kaupunkiluonto on hoitamattomanakin kulttuuria. Ainoa miinus tulee siitä, että reitti kiertelee 7 ja 12 kilometrin välissä, eikä sitä ole aivan joka metriltään yksiselitteisesti merkattu. Toisaalta, onko sen nyt niin väliä? Luonnossa liikkumisen ilo tulee juuri yllätyksellisyydestä, vaihtelevuudesta ja polveilevuudesta.
Pirkkolan 3 kilometriä. Olen kiertänyt vajaan 3 kilometrin pururadan satoja ja taas satoja kertoja, siitä alkaen kun ryhdyin lenkkeilemään. Pirkkolan kolmosen tunnen paremmin kuin minkään muun reitin tällä maapallolla, paljon paremmin kuin esimerkiksi omat taskuni. Pitkään reitin pituudeksi oli merkattu 3050 metriä, mutta tarkistuslaskenta verotti reitiltä 200 metriä. Sitäpaitsi Pirkkolassa on kaksi vaihtoehtoa kolmoseksi: pururadan kanssa limittäin samoissa maastoissa kiertelee asfalttitie, jota pitkin viimeisin vahvistettu tieto reitin pituudeksi on 2930 metriä.
Mätäjoen eteläpuoli-Malminkartanon hevoskukkulat. Kierros on vain reilun kilometrin mittainen, mutta minulle nostalginen jo koulun liikuntatuntien kavahtamistani hiihdoista alkaen, joissa yleensä sijoituin peräpäähän, mutta kerran vahingossa – ikäisekseni isona – tulin toiseksi. Auringonlasku koillisesta näyttäytyy erityisen kauniina Malminkartanon peltojen yllä.
Talinkukkulan ympäri. Kierros on vähän yli kaksi kilometriä, ja yllättävän nopeasti luonto on ottanut käyttöönsä ihmisen sille tarjoaman kasvualustan. Talinkukkula on suosittu lintujen bongauspaikka, ja se rajoittuu lännessä Vermon ravirataan. Reitillä voi nähdä Vermon verrytteleviä hevosia, ja siellä on jumppatelineitä. Kukkulallekin voi kiivetä; sieltä on oivat näköalat paitsi merelle, myös Aurinkokuntaan; Aurinkokunnan pienoismallista mittakaavassa yhden suhde miljardiin taisiko se nyt olla Jupiter, joka löytyy kukkulalta. Kukkulan itäpuoleisella polulla saa sateen jälkeen varoa, ettei liukastu etanoihin.
Talinkukkulan itäpuoli-Talin golfkenttä. On Talin golfkentästä sitten mitä mieltä hyvänsä, niin sen maisemat tarjoavat idyllisen lenkkireitin, joka kulkee Mätäjoen yli ja Talin siirtolamökkialueen ohi. Lisäksi reitillä saattaa törmätä baptistien propagandaan. Reittiin voi saumattomasti yhdistää Patterinmäen kierroksen, joka on vain noin puolitoistakilometrinen Pajamäen ympäri, mutta upea lenkki.
Talin urheilupuiston ympäri. 1,6 kilometrin reitti, joka on merkattu 100 metrin välein, kelpaa hyvin oman kunnon mittaamisen kellon kanssa. Osa siitä kulkee varjoisaa metsänviertä, ja osa menee jalkapallokenttien ohitse. Metsästä voi käydä nappaamassa muutaman kangastatin, joita ei missään nimessä pidä sekoittaa sappitatteihin. Ne pilaavat ruoan ja ruokahalun.
Munkkivuori-Tarvaspää-Talinranta. Turuntie alitetaan reitillä kahdesti; reitti sivuuttaa myös Talinkukkulan Ison Huopalahden kohdilta, sieltä, missä Mätäjoki laskee. Vermon-Leppävaaran alueelle ollaan oltu rakentamassa viime aikoina, enkä tiedä, onko reitti enää niin idyllinen saatikka edes mahdollinen. Vahinko, sillä Talinkukkulasta länteen, Espoon puolella on ollut upeaa suometsää. Kyse on kuitenkin seudullisesta ulkoilureitistä, joka on myös Helsingin intresseissä, mutta seudullisen yhteistyön puute aiheuttaa sen, että Espoo on kaavoittanut miten lystää.
Pirkkola-Laakso-Pirkkola. Pirkkolan ja Laakson välillä on kaksi ja Pasilan kohdilta kolme reittiä. Reitin pituudeksi tulee noin 10,5 kilometriä, jos seuraa kahta pääreittiä. Sen varrella on Maunulan ulkoilumaja ja lemmikkieläinten hautausmaa. Juuri Hakamäentien risteyksen eteläpuolella on vielä mahdollisuus valita kahdesta reitistä, joista vasemmanpuoleinen (pohjoisesta katsoen) vie ratsastuskentän kautta Nordenskiöldinkadulle, oikeanpuoleinen jousiammuntaradan kautta Laakson sairaalalle, tullen ulos Keskuspuistosta uhanalaisen Lääkärinkadun alueen kautta.
Lauttasaari-Salmisaari-Hietaniemi-Taivallahti-Munkkiniemi-Kuusisaari-Lehtisaari-Kaskisaari-Lauttasaari. Kauniilla ilmalla merenrannalla juokseminen on sykähdyttävä kokemus, ja koko noin 15 kilometrin reitti kulkee merenrantaa. Ainoa ikävä pätkä reitillä on Salmisaaren kohdalla, jossa tosin Länsiväylän alikulkutunnelia pääsee nopeasti Hietaniemeen. Reittiennätykseni on 1,07.
Vironniemen ympäri. Vironniemi, eli se niemi, jolle Helsingin kantakaupunki sijoittuu, on meren ympäröimä. Kierroksen voi aloittaa vaikka Hesperianpuistosta, kiertää niemi pyöräteitä pitkin Hietsun uimarannan edestä, Länsisataman vieritse, Kaivopuiston edestä Länsisatamaan, josta Pohjoisrantaa pitkin Kaisaniemenrantaan, ja siitä Töölönlahden rantaa pitkin takaisin.
Töölönlahden ympäri. Suosittu noin 2150 metrin reitti tarjoaa innostavan kulttuuriympäristön Linnunlauluineen, Oopperoineen, Finlandiataloineen ja Stadikan tornin silhuetteineen. Olen joskus innoittunut ympäristöstä niin, että olen päästellyt kierroksen seitsemään minuuttiin ja kymmeneen sekuntiin, mikä on kolmen tonnin cooperin juoksijalle silmitöntä vauhtia.
Mustavuoressa, joka on Helsingin itäinen Keskuspuisto, on myös fantastinen pururata.
Oslo häviää lenkkeilykaupunkina Helsingille kirkkaasti. Yleensä siellä joutuu juoksemaan asfaltilla, mikä tietysti on hyvää akilleksien sopeutusta, jos tähtää maratoneille tai muihin katujuoksuihin. Metsäpolkuja halajava joutuu matkaamaan Osloa kiertävälle Oslomarkan metsäalueelle saakka, jonne sentään pääsee metrolla, mutta siinä hukkaa aikaa. Siellä onkin sitten juoksijan paratiisi. Jos ja kun lenkille pääsee kotiovelta, kynnys oman kunnon hoitamiseen on paljon matalampi.
Sagenessa asuessani looginen vakioreittini oli läheisen nuhjaantuneen ja hoitamattoman Voldslokkan urheilupuiston ympäri kulkeva noin puolentoista kilometrin lenkki.
St. Hanshaugenilla asuessani taas menin tavallisesti kiertelemään paikallisen St.Hanshaugenin puiston polkuja. Mäkiä ja variaatioita riittää sen verran kuin mitä nyt sen kokoinen puisto kykenee tarjoamaan, jonka ympärysmitta on noin 1400 metriä. Näin lyhyet reitit kuitenkin käyvät pitemmän päälle monotonisiksi.
Kantakaupungin parasta lenkkeilymaastoa löytyy Akerselva-joen rannoilta.
Paras tietämäni lenkkireitti taas koko kaupungissa löytyy Nordmarkan eteläreunalta, Sognsvannin järveä kiertävältä polulta, joka on pituudeltaan 3,5 kilometriä, eli riittävästi jottei pitempiä matkoja juokseva lenkkeilijä ehdi tuntemaan reittiä monotoniseksi. Sinne kannattaa kuitenkin sonnustautua arkisin, sillä kauniina viikonloppupäivinä saa väistellä sunnuntaikävelijöitä ja villisti juoksentelevia koiria. Se on rinnastettavissa Töölönlahteemme, sillä erotuksella että se on järvi ja luonnon keskellä. Idyllisempää kierrosta en kyllä tiedä missään olevan.
Matkoilleni olen pakannut lenkkitossujani mukaan Pisaan, Budapestiin ja Espanjan aurinkorannikolle, Mijas Costaan. Budapestissa Margitin saaren kiertävä parin-kolmen kilometrin lenkki on urbaanilla tavalla idyllinen.
Kotimaassa olen juossut kotikaupunkieni Helsingin ja Porvoon lisäksi myös Jyväskylässä ja Vaasassa. Vaasasta löytyy hieno noin kympin lenkki eri versioineen Pilvilammen ympäri. Maisemat ovat niin jylhiä erämaamaisemia kuin ikinä voisi Pohjanmaalta uskoa löytävänsä. (kuva: Sanna Kivineva)
Porvoosta löysin nyt menneenä viikonloppuna kaupunkimetsän, joka antoi lupauksen hienoista lenkkimaastoista: 3 kilometrin Jonasbackenin lenkki, joka alkaa aivan uimahallin takaa, jatkuu suurempana 7,7 kilometrin kierroksena Humlan ulkoilumajalle ja Humlalta lähtee vielä toinen ulompi 9,5 kilometrin kierros Holkeniin. Jos ei aivan näin pitkään jaksa juosta, voi tyytyä 7,7 km jatkolenkkinä 2,2 kilometrin "Uranuurtajien" kierrokseen, joka on mäkisenä ja alustaltaan vaihtelevana ja paikoin karkeatekoisine purualustoineen haastava, ja siellä voi kohdata ainakin touko-kesäkuussa soitivan ukkometson.
Humlan ulkoilumaja on auki varsin satunnaisesti, joten jos reitillä haluaa huoltaa itseään, eväät kannattaa kantaa mukanaan juoksuvyössä, ja etenkin Humlasta Holkeniin kulkevan jatkoreitin alusta on haasteellinen ajoittaisine juurakoineen ja pöpelikköineen, mutta kannattaa se käydä kokemassa. Holkenin kääntöpaikalla on laavu järven rannalla, ja siellä voi nauttia niitä juoksuvyössä kantamiaan eväitä.
Myös Kokonniemen mäellä mutkitteleva vitosen haasteellinen kierros tarjoaa kunnollisen lenkin.
Matkoillani ja Oslossa asuessani olen oppinut arvostamaan Helsingin kaupunkiluontoa, joka on ainutlaatuinen, demokraattinen kaupunkioikeus. Siitä on pidettävä kiinni!
Porvoolle on annettava tunnustus siitä, että se on ymmärtänyt tutkia mahdollisuutta kansallisen kaupunkipuiston perustamisesta. Sen runkona tulisi toimimaan Porvoonjoen ranta. Hyvä! Oslollakin on oma erityislainsäädäntönsä turvaamassa Oslomarkan säilymistä virkistyskäytössä jälkipolville. Milloin Helsinki saa oman kansallisen kaupunkipuistonsa?
Useiden kymmenien tuhansien juostujen kilometrien jälkeen ymmärrän olleeni onnekas saadessani asua Helsingissä, suurimman osan aikaa kahden kilometrin säteellä Keskuspuistosta. Helsinki on juoksijan paratiisi!
Suosikkireittini Helsingissä ovat:
Haltiapolku. 20 kilometriä pohjoisessa Keskuspuistossa, Pirkkolasta Paloheinän ja Haltialan kautta Pitkäkoskelle ja takaisin. Haltiapolulla ymmärtää, että luonnon ja kulttuurin vastakkainasettelu on turhaa, sillä kaupunkiluonto on hoitamattomanakin kulttuuria. Ainoa miinus tulee siitä, että reitti kiertelee 7 ja 12 kilometrin välissä, eikä sitä ole aivan joka metriltään yksiselitteisesti merkattu. Toisaalta, onko sen nyt niin väliä? Luonnossa liikkumisen ilo tulee juuri yllätyksellisyydestä, vaihtelevuudesta ja polveilevuudesta.
Pirkkolan 3 kilometriä. Olen kiertänyt vajaan 3 kilometrin pururadan satoja ja taas satoja kertoja, siitä alkaen kun ryhdyin lenkkeilemään. Pirkkolan kolmosen tunnen paremmin kuin minkään muun reitin tällä maapallolla, paljon paremmin kuin esimerkiksi omat taskuni. Pitkään reitin pituudeksi oli merkattu 3050 metriä, mutta tarkistuslaskenta verotti reitiltä 200 metriä. Sitäpaitsi Pirkkolassa on kaksi vaihtoehtoa kolmoseksi: pururadan kanssa limittäin samoissa maastoissa kiertelee asfalttitie, jota pitkin viimeisin vahvistettu tieto reitin pituudeksi on 2930 metriä.
Mätäjoen eteläpuoli-Malminkartanon hevoskukkulat. Kierros on vain reilun kilometrin mittainen, mutta minulle nostalginen jo koulun liikuntatuntien kavahtamistani hiihdoista alkaen, joissa yleensä sijoituin peräpäähän, mutta kerran vahingossa – ikäisekseni isona – tulin toiseksi. Auringonlasku koillisesta näyttäytyy erityisen kauniina Malminkartanon peltojen yllä.
Talinkukkulan ympäri. Kierros on vähän yli kaksi kilometriä, ja yllättävän nopeasti luonto on ottanut käyttöönsä ihmisen sille tarjoaman kasvualustan. Talinkukkula on suosittu lintujen bongauspaikka, ja se rajoittuu lännessä Vermon ravirataan. Reitillä voi nähdä Vermon verrytteleviä hevosia, ja siellä on jumppatelineitä. Kukkulallekin voi kiivetä; sieltä on oivat näköalat paitsi merelle, myös Aurinkokuntaan; Aurinkokunnan pienoismallista mittakaavassa yhden suhde miljardiin taisiko se nyt olla Jupiter, joka löytyy kukkulalta. Kukkulan itäpuoleisella polulla saa sateen jälkeen varoa, ettei liukastu etanoihin.
Talinkukkulan itäpuoli-Talin golfkenttä. On Talin golfkentästä sitten mitä mieltä hyvänsä, niin sen maisemat tarjoavat idyllisen lenkkireitin, joka kulkee Mätäjoen yli ja Talin siirtolamökkialueen ohi. Lisäksi reitillä saattaa törmätä baptistien propagandaan. Reittiin voi saumattomasti yhdistää Patterinmäen kierroksen, joka on vain noin puolitoistakilometrinen Pajamäen ympäri, mutta upea lenkki.
Talin urheilupuiston ympäri. 1,6 kilometrin reitti, joka on merkattu 100 metrin välein, kelpaa hyvin oman kunnon mittaamisen kellon kanssa. Osa siitä kulkee varjoisaa metsänviertä, ja osa menee jalkapallokenttien ohitse. Metsästä voi käydä nappaamassa muutaman kangastatin, joita ei missään nimessä pidä sekoittaa sappitatteihin. Ne pilaavat ruoan ja ruokahalun.
Munkkivuori-Tarvaspää-Talinranta. Turuntie alitetaan reitillä kahdesti; reitti sivuuttaa myös Talinkukkulan Ison Huopalahden kohdilta, sieltä, missä Mätäjoki laskee. Vermon-Leppävaaran alueelle ollaan oltu rakentamassa viime aikoina, enkä tiedä, onko reitti enää niin idyllinen saatikka edes mahdollinen. Vahinko, sillä Talinkukkulasta länteen, Espoon puolella on ollut upeaa suometsää. Kyse on kuitenkin seudullisesta ulkoilureitistä, joka on myös Helsingin intresseissä, mutta seudullisen yhteistyön puute aiheuttaa sen, että Espoo on kaavoittanut miten lystää.
Pirkkola-Laakso-Pirkkola. Pirkkolan ja Laakson välillä on kaksi ja Pasilan kohdilta kolme reittiä. Reitin pituudeksi tulee noin 10,5 kilometriä, jos seuraa kahta pääreittiä. Sen varrella on Maunulan ulkoilumaja ja lemmikkieläinten hautausmaa. Juuri Hakamäentien risteyksen eteläpuolella on vielä mahdollisuus valita kahdesta reitistä, joista vasemmanpuoleinen (pohjoisesta katsoen) vie ratsastuskentän kautta Nordenskiöldinkadulle, oikeanpuoleinen jousiammuntaradan kautta Laakson sairaalalle, tullen ulos Keskuspuistosta uhanalaisen Lääkärinkadun alueen kautta.
Lauttasaari-Salmisaari-Hietaniemi-Taivallahti-Munkkiniemi-Kuusisaari-Lehtisaari-Kaskisaari-Lauttasaari. Kauniilla ilmalla merenrannalla juokseminen on sykähdyttävä kokemus, ja koko noin 15 kilometrin reitti kulkee merenrantaa. Ainoa ikävä pätkä reitillä on Salmisaaren kohdalla, jossa tosin Länsiväylän alikulkutunnelia pääsee nopeasti Hietaniemeen. Reittiennätykseni on 1,07.
Vironniemen ympäri. Vironniemi, eli se niemi, jolle Helsingin kantakaupunki sijoittuu, on meren ympäröimä. Kierroksen voi aloittaa vaikka Hesperianpuistosta, kiertää niemi pyöräteitä pitkin Hietsun uimarannan edestä, Länsisataman vieritse, Kaivopuiston edestä Länsisatamaan, josta Pohjoisrantaa pitkin Kaisaniemenrantaan, ja siitä Töölönlahden rantaa pitkin takaisin.
Töölönlahden ympäri. Suosittu noin 2150 metrin reitti tarjoaa innostavan kulttuuriympäristön Linnunlauluineen, Oopperoineen, Finlandiataloineen ja Stadikan tornin silhuetteineen. Olen joskus innoittunut ympäristöstä niin, että olen päästellyt kierroksen seitsemään minuuttiin ja kymmeneen sekuntiin, mikä on kolmen tonnin cooperin juoksijalle silmitöntä vauhtia.
Mustavuoressa, joka on Helsingin itäinen Keskuspuisto, on myös fantastinen pururata.
Oslo häviää lenkkeilykaupunkina Helsingille kirkkaasti. Yleensä siellä joutuu juoksemaan asfaltilla, mikä tietysti on hyvää akilleksien sopeutusta, jos tähtää maratoneille tai muihin katujuoksuihin. Metsäpolkuja halajava joutuu matkaamaan Osloa kiertävälle Oslomarkan metsäalueelle saakka, jonne sentään pääsee metrolla, mutta siinä hukkaa aikaa. Siellä onkin sitten juoksijan paratiisi. Jos ja kun lenkille pääsee kotiovelta, kynnys oman kunnon hoitamiseen on paljon matalampi.
Sagenessa asuessani looginen vakioreittini oli läheisen nuhjaantuneen ja hoitamattoman Voldslokkan urheilupuiston ympäri kulkeva noin puolentoista kilometrin lenkki.
St. Hanshaugenilla asuessani taas menin tavallisesti kiertelemään paikallisen St.Hanshaugenin puiston polkuja. Mäkiä ja variaatioita riittää sen verran kuin mitä nyt sen kokoinen puisto kykenee tarjoamaan, jonka ympärysmitta on noin 1400 metriä. Näin lyhyet reitit kuitenkin käyvät pitemmän päälle monotonisiksi.
Kantakaupungin parasta lenkkeilymaastoa löytyy Akerselva-joen rannoilta.
Paras tietämäni lenkkireitti taas koko kaupungissa löytyy Nordmarkan eteläreunalta, Sognsvannin järveä kiertävältä polulta, joka on pituudeltaan 3,5 kilometriä, eli riittävästi jottei pitempiä matkoja juokseva lenkkeilijä ehdi tuntemaan reittiä monotoniseksi. Sinne kannattaa kuitenkin sonnustautua arkisin, sillä kauniina viikonloppupäivinä saa väistellä sunnuntaikävelijöitä ja villisti juoksentelevia koiria. Se on rinnastettavissa Töölönlahteemme, sillä erotuksella että se on järvi ja luonnon keskellä. Idyllisempää kierrosta en kyllä tiedä missään olevan.
Matkoilleni olen pakannut lenkkitossujani mukaan Pisaan, Budapestiin ja Espanjan aurinkorannikolle, Mijas Costaan. Budapestissa Margitin saaren kiertävä parin-kolmen kilometrin lenkki on urbaanilla tavalla idyllinen.
Kotimaassa olen juossut kotikaupunkieni Helsingin ja Porvoon lisäksi myös Jyväskylässä ja Vaasassa. Vaasasta löytyy hieno noin kympin lenkki eri versioineen Pilvilammen ympäri. Maisemat ovat niin jylhiä erämaamaisemia kuin ikinä voisi Pohjanmaalta uskoa löytävänsä. (kuva: Sanna Kivineva)
Porvoosta löysin nyt menneenä viikonloppuna kaupunkimetsän, joka antoi lupauksen hienoista lenkkimaastoista: 3 kilometrin Jonasbackenin lenkki, joka alkaa aivan uimahallin takaa, jatkuu suurempana 7,7 kilometrin kierroksena Humlan ulkoilumajalle ja Humlalta lähtee vielä toinen ulompi 9,5 kilometrin kierros Holkeniin. Jos ei aivan näin pitkään jaksa juosta, voi tyytyä 7,7 km jatkolenkkinä 2,2 kilometrin "Uranuurtajien" kierrokseen, joka on mäkisenä ja alustaltaan vaihtelevana ja paikoin karkeatekoisine purualustoineen haastava, ja siellä voi kohdata ainakin touko-kesäkuussa soitivan ukkometson.
Humlan ulkoilumaja on auki varsin satunnaisesti, joten jos reitillä haluaa huoltaa itseään, eväät kannattaa kantaa mukanaan juoksuvyössä, ja etenkin Humlasta Holkeniin kulkevan jatkoreitin alusta on haasteellinen ajoittaisine juurakoineen ja pöpelikköineen, mutta kannattaa se käydä kokemassa. Holkenin kääntöpaikalla on laavu järven rannalla, ja siellä voi nauttia niitä juoksuvyössä kantamiaan eväitä.
Myös Kokonniemen mäellä mutkitteleva vitosen haasteellinen kierros tarjoaa kunnollisen lenkin.
Matkoillani ja Oslossa asuessani olen oppinut arvostamaan Helsingin kaupunkiluontoa, joka on ainutlaatuinen, demokraattinen kaupunkioikeus. Siitä on pidettävä kiinni!
Porvoolle on annettava tunnustus siitä, että se on ymmärtänyt tutkia mahdollisuutta kansallisen kaupunkipuiston perustamisesta. Sen runkona tulisi toimimaan Porvoonjoen ranta. Hyvä! Oslollakin on oma erityislainsäädäntönsä turvaamassa Oslomarkan säilymistä virkistyskäytössä jälkipolville. Milloin Helsinki saa oman kansallisen kaupunkipuistonsa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)