Miten Suomi saadaan nousuun?

Kolmansiin, nopeaa vauhtia teollistuviin maihin kadonneita savupiipputeollisuustyöpaikkoja haikailevien kannattaisi tulla 2000-luvulle, jälkiteolliselle ajalle. En tarkoita jälkiteollisuudella sitä, että ennen perustuotantoon kuuluneita töitä on nimetty uudestaan ja saatu niitä näennäisesti siivottua palveluiksi, joiden työntekijöiden ammatillinen asema muistuttaa usein lähinnä orjuutta. En tarkoita myöskään sitä informaatioteknologiaa, jossa Suomi piti itseään Nokian vanavedessä 90-luvulla edelläkävijänä. Siitäkin on kohta sukupolvi. Muut ovat käyneet edelle, meidän.

Missä me sitten olemme hyviä? Sosiaalisissa innovaatioissa. Niitä meillä riittäisi vientituotteiksi asti. Kyse ei ole niinkään teknologioista kuin pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle ominaisista tavoista tehdä. Tähän kun lisätään suomalainen ratkaisukeskeisyys, meillä on menestystarina!

Millaisia innovaatioita tarkoitan? Esimerkeiksi käyköön työpajatoiminta, kouluruokailu, kirjastolaitos, kuivauskaappi, äitiyspakkaus, iltapäiväkerho ja ainutlaatuinen musiikkioppilaitosverkostomme, joka sisältää suoran jatkumon muskarista Sibelius-Akatemiaan. Mikä näitä innovaatioita yhdistää? Kaikki tuottavat tasa-arvoa, siis lisäävät mahdollisuuksien tasa-arvoa, tasaten eroa lähtökohdissa. Melkein kaikki palvelut ovat lapsiperhepalveluita, tai ainakin lapsiperheet niistä nauttivat.

Edes pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa kaikki nämä eivät suinkaan ole itsestäänselvyyksiä. Esimerkiksi Oslon kirjastolaitosta ei voi verratakaan Helsingin vastaavaan, hyvä kun Porvooseen. Ja jokaisissa vaaleissa säännönmukaisesti jokin puolue tekee poliittisen itsemurhan ehdottamalla maksutonta kouluruokailua. Yleensä tästä maksaa huuhaa-puolueeksi leimautumisella paikallinen vasemmistopuolue, koska eihän heillä ole moiseen varaa, Norjalla.

Sosiaaliset innovaatiot kannattaisi patentoida, sillä niitä kopioidaan. Esimerkiksi Venezuela on rakentanut samantapaisen musiikkioppilaitosverkoston, ja tämä il Sistema tuottaa jatkuvalla syötöllä kansainvälisiä muusikoita, joista tunnetuin helmi on kapellimestari Gustavo Dudamel.

Ehdotan siis suomalaisen tieto-taidon viennin systematisoimista ja sosiaalisten innovaatioiden patentointia kiireen vilkkaa. Suomesta voi tulla tasa-arvon tuottamisen mallimaa!

Maakuntien miehet vaietkoot

Helsingin kaupunkisuunnittelu ei kuulu ei-helsinkiläisille. Pysykööt siellä maakunnissaan, sinne kun ovat päättäneet itsensä läänittää sen sijaan että saisivat asua Helsingissä, joka on parasta, mitä on. Autoilla sitäpaitsi ajavat kaikki, myös ne, jotka ajavat busseilla, koska niin ne maalaiset nyt vaan tekevät. Syyllistyvät kaikki yhteiskuntamme pilaamiseen, koska hajottavat yhdyskuntarakenteemme ihan tieten tahtoen, tuottamuksellisesti ja tahallaan, ymmärtämättömyyttään, pahuuttaan ja tietoisesti, varsinaiset ympäristöhitlerit.

Koska Helsinki on paras, oikean kaupungin ja hyvän kaupunkisuunnittelun mittapuu, helsinkiläisyydestä seuraa, että helsinkiläiset ovat parhaita ja viisaimpia, mistä seuraa, että helsinkiläisyys antaa myötäsyntyisen oikeuden solvata muiden kaupunkien kaupunkisuunnittelua ja muita kaupunkeja. Kaikki nuo keravat, riihimäet, surkeita epäkaupunkeja, laatikkokasoja radanvarsilla, ei suunnittelusta, miljööstä tai kaupungista tietoakaan. Puhumattakaan kaiken maailman kouvostoliitoista, ja pieksämäistä, jotka ovat niin onnettomia paikkoja, että niiden kauheus tarttuu eikä sitä moukkamaisuuden ruttotautia saa pestyä pois karhunkielellä ja mäntysuovallakaan. Pieksämäki ei lähde pieksämälläkään.

Muutin pois Helsingistä vasta kaksi ja puoli vuotta sitten, mutta tietenkin, asuttuani siellä tähänastisessa elämässäni yhteensä noin 37 vuotta, olen kiinnittynyt pääkaupunkiimme monin sitein. Suuri osa ystävistäni asuu siellä, lisäksi käyn siellä töissä. Tämä ei kuitenkaan riitä tekemään minua asianosaiseksi. Tämän vaikutelman saa siitä palautteesta, jonka saan kirjoittaessani Helsingin kaupunkisuunnittelusta.

Olen ollut yksi näistä. Siis helsinkiläisistä. Nyt porvoolaistuneena ymmärrän, että mikä minä olen toisten urbaniteettia arvostelemaan. Mikä minä olin helsinkiläisenä. Toki katson Helsinkiä ja sen suunnittelua nyt eri silmin kuin vielä ollessani helsinkiläinen. Tosin en olekaan ollut helsinkiläinen ainakaan kymmeneen vuoteen, vaan ensin munkkivuorelainen, sitten kannelmäkeläinen, sittemmin oslolainen, sitten taas vähän aikaa kannelmäkeläinen (ai niin, ehdin olemaan välissä veräjämäkeläinenkin puolisen vuotta) kunnes olen nyt asettunut Porvooseen.

Porvoolaisena koen olevani etuoikeutettu. Kotikaupunkiani pidetään söpönä kaupunkimaskottina, sellaisena kaupunkien pittoreskina chihuahana. Toisin kuin näitä järvenpäitä, joiden ainoana hyvänä puolena helsinkiläiset näkevät junan. Juna tekee niistä melkein kaupunkeja, toisin kuin Tikkurilasta tai Myyrmäestä, jotka sentään ovat Suomen kolmanneksi suurimman kaupungin kaksi keskusta. Nyt te sanotte, että ei se ole kaupunki. Oikea kaupunki on city, ja niillä on yksi keskus. Itse asiassa olen samaa mieltä, mutta millä hauiksilla te sen päätätte?

Suuri osa helsinkiläisistä on tullut jostakin muualta. Ehkä oma maalaisuus pitää peittää, todellisen kaupunkilaisuuden historiallinen ohuus, en tiedä. Siitäkö se johtuu, että niin meuhkaavat, helsinkiläiset. Nyt kuitenkin ymmärrän, mistä puheet omahyväisistä ja arroganteista helsinkiläisistä johtuvat. On aika huonosti peitelty vastuullisen yhdyskuntasuunnittelun marttyyriksi lähteminen tuo maakuntien dissaaminen, kokeilkaa seuraavaksi jotain vähän raikkaampaa argumenttia. Näen sen läpi.

Valitettavasti saamani reaktio todistaa myös vihreiden olevan edelleenkin varsin pääkaupunkikeskeinen puolue, tai ainakin vihreiden arvojen saavan eniten vastakaikua pääkaupunkiseudulla, sillä tiivistävä, metropolihenkinen ajattelu on vihreyden ytimessä. Näen kuitenkin puolueen ja myös Suomen kohtalonkysymykseksi vihreän ajattelun valtakunnallisuuden. Ei helsinkiläisillä ole yksinoikeutta määritellä, mitä vihreys on, ja mitä on hyvä kaupunki. Vai ovatko hyvä vihreät niitä, jotka määrittelevät hyvän kaupungin, ja elävät hyvässä kaupungissa?

Turpiinsaamisenkin uhalla, aion jatkossakin sekaantua Helsingin kaupunkisuunnitteluun. Sitä tein asuessani Oslossakin, mikä muuten on 15 kertaa kauempana Helsingistä kuin Porvoo, jolloin päivittäinen asianosaisuus jäi sattuneista syistä tietoliikenteen varaan. Ei tarvinnut tulla tukkimaan heikäläisten kallisarvoisia moottoriteitä, jotka aiotaan hidastaa bulevardeiksi ja sitten varmaan tukkia yksisuuntaisiksi, jotta Helsingistä ei enää vahingossakaan pääse pois, ja kohtaloksi jää jäädä Helsinkiin, eläkekiertuettaan aloittavaa Dannya mukaellen:

"Helsingissä ei asu enää helsinkiläisiä.
on vain joukko yksinäisiä, ja heitä on monta, liian monta
en tahtoisi olla yksi heistä
tahdon olla vapaa, ja hengittää havun tuoksua
täällä olen kuin vanki, lähden Kuusamoon"

Autoton kaupunki, utopiako vain?

Saksan Kölniin on perustettu 700 asukkaalle tarkoitettu koealue, jonne muuttava allekirjoittaa sopimuksen, jossa hän sitoutuu autottomuuteen. Tämän pitäisi kuulostaa hyvältä kaltaisestani julkista kaupunkitilaa puolustavasta aktivistista, jolla ei ole ajokorttia ja jonka perheellä ei koskaan ole ollut autoa ja jonka mielestä kaikki voitava pitäisi tehdä paitsi kaupunkitilan saamiseksi kaupunkilaisten käyttöön ja myös kaikki voitava pitäisi tehdä asuntojen hintojen alenemiseksi. Yksi tehokas keino tähän tunnetusti voisi olla se, että Helsingissä myös kantakaupungin uusien asuinalueiden naurettavan väljistä parkkipaikkanormeista joustettaisiin, sillä tämä toimisi myös ohjauskeinona: ei kenenkään, joka luulee tai tietää tarvitsevansa autoa, ole pakko muuttaa esimerkiksi Jätkäsaareen, joka on yhdellä kapealla kannaksella Vironniemessä kiinni oleva niemi.

Mutta, mutta. Tiedän monen kaverini kertomuksesta, että arjen järjestäminen sellaisessakin perheessä, jossa molempien työpaikat ovat Helsingissä tai ylipäätään samassa kaupungissa, voi olla toisinaan haasteellista. Kyllähän aikuinen nyt tietysti sukkuloi työnsä perässä aika luovastikin; tänään juttelin aamubussissa tuntemani naisen kanssa, joka on laskenut suoriutuvansa kotoaan Porvoon keskustasta Eiraan bussi-bussi-ratikka -yhdistelmällä juuri ja juuri tunnissa. Kuvio muuttuu kuitenkin usein heti silloin kun saadaan lapsi, tai tarkemmin siinä vaiheessa kun lapsi pitää laittaa päivähoitoon.

Asuessani Oslossa, poikani kaksi ensimmäistä päivähoitopaikkaa olivat miltei tunnin matkan päässä kotoani, kuitenkin naapurikaupunginosan alueella, joten Oslon päivähoitotoimi voi virallisesti säilyttää kasvonsa ja väittää päivähoitopaikan järjestyneen lakisääteisen välimatkan päästä, vaikka Oslon peruspalvelut tuottavat semi-itsehallinnolliset kaupunginosat ovatkin salmiakkivinoneliön muotoisia, jolloin naapurikaupunginosan etäisimpään kulmaan voi olla lähemmäs kaksikymmentäkin kilometriä. Tällöin päivähoitomatkojen kuskaaminen on puolipäivätyötä, jolloin tullaan niin lähelle rajahyötyteorian käytännön todistamista, että on siinä ja siinä, kannattaako molempien vanhempien käydä töissä.

Löysin itsestäni salakokoomuslaisen, huomatessani puolustelevani niitä aikuisia, jotka tämä Kölnin sopimus asettaisi kohtuuttomaan tilanteeseen. Jos esimerkiksi vain toisellakin vanhemmista vaihtuu työpaikka tai lähipäivähoitopaikka suljetaan vaikka väliaikaisestikin homevaurioiden vuoksi, tällöin edessä olisi pakkomuutto irti omasta kotoa. Lapsi riistettäisiin irti omalta hiekkalaatikolta vain siksi, että autottomuuteen kannustavat porkkanat eivät ole riittäneet vaan on pitänyt ottaa käyttöön keppi.

Kun suositussa Lisää kaupunkia Helsinkiin -facebook-ryhmässä erään keskustelijan todenneen "Eli ruvetaan maksattamaan oman elämän valintoja muilla?", huomasin minussa heräävän vastaväitteen. Eihän siinä, että päiväkoti suljetaan tai työpaikka vaihtuu, ole aina suinkaan kyse omasta valinnasta. Sitäpaitsi yhteiskunnassamme vallitsee konsensus siitä, että sekä työssäkäyntiä että lisääntymistä pidetään tukemisen arvoisina päämäärinä.

Kölnin kokeilusta voi lukea lisää klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

J.K. Onneksi kaikki vaikuttikin vain mätäkuun jutulta. Rakas Facebook-ryhmäni ja minä sen mukana olimme tehneet pikaisia johtopäätöksiä. Eivät sentään asukkaat sitoudu autottomuuteen, vaan siihen, etteivät tuo autoja alueelle vaan sen sijaan he saavat maksaa erikseen parkkipaikasta pysäköintihallissa. Näin autoilusta maksavat vain autoilijat. Hyvä näin. Tästä mallia otettavaksi meille Suomeenkin uusien alueiden suunnitteluun!

Kouluruotsin vastustaminen on pimeyttä, suvaitsemattomuutta ja ahdasmielisyyttä

Yleisradion gallupin mukaan 60% suomalaisista vastustaa pakkoruotsia. Siihen, mistä kouluasteesta on kysymys, kysely ei anna eväitä ottaa kantaa, joten huonosti kysytty. Ymmärrän kyllä, että tulevan joutsenolaisen levyseppähitsaajan on vaikea nähdä syytä siihen, miksi pitäisi ymmärtää, että diskussionens vågor går höga.

Ihmiset muuttavat eikä lasta voi tuomita asumaan koko ikäänsä syntymäpaikkakunnallaan. Pakkoruotsin poistaminen syrjäyttäisi julkisten virkojen hausta suuren osan suomalaisista, jotka eivät näe ruotsin kielen valitsemista reaalisena, koska eivät siihen missään omassa arjessaan törmää.

Voisi olla ehkä ihan paikallaan rajata virkamieskielitaito tuleville virkamiehille eli ylioppilaille ja karsia perusopetuksen oppimäärää, vaikkakaan eivät ylioppilaat enää mitään sivistyneistöä edusta, vaan lukiokin on valitettavasti monelle päivähoitopaikka. Tämä on kuitenkin opinnonohjauksen ongelma, ei suomenruotsalaisten.

RKP:n argumentti, jonka mukaan ruotsia on hyödyllistä osata, koska tämä avaa meille pohjoismaiset työmarkkinat, on valehtelua. Norjan työmarkkinoilla paras mahdollinen kouluruotsini ja luontainen kielellinen lahjakkuuteni ei riittänyt muuhun kuin siihen, että Manpowerin konsulentti ehdotti minulle taksin ajamista ilman ajokorttia.

Mutta, mutta. Ilman vakavasti otettua pakkoruotsia en olisi myöskään tullut opiskelleeksi Oslossa kaupunkimaantiedettä. Olisin myös syrjäytynyt poikani elämästä, poikani, jolle suomi on "vain" isän kieli. Minulta olisi jäänyt myös kaksi viimeisintä työpaikkaani saamatta ilman kohtuullista ruotsin kielen taitoa. Ilman toisen kotimaisen taitoa olisin ollut yhteiskunnan elättinä mahdollisesti viimeiset kaksi ja puoli vuotta. Semmoinen on työtilanne tällä hetkellä Suomessa ja yleisemminkin Porvoossa.

Kaikki elämässä ei voi olla aina kivaa. Piti koulussa syödä puuroakin, enkä tykännyt koulussa pesäpallosta, ja se olikin minulle traumaattisempaa, olla osumatta palloon kuin opetella epämääräisiä verbin taivutuksia, jotka nekin tultaneen poistamaan. Ei ollut kivaa sekään kun sain toimia yliopistossa virkamiesruotsin ryhmässäni käytännössä apuopettajana, kun suurin osa silkkaa hurrivihaansa ei osannut edes en- ja ett-sukuja.

Jos siis RKP:n argumentit "pakkoruotsin" puolesta ovat kyseenalaisia, niin useimpien kouluruotsin vastustajien maailmankuva edustaa sellaista pimeyttä, suvaitsemattomuutta ja ahdasmielisyyttä, että minun on helppo valita puoleni, avoimemman, kansainvälisen ja ylipäätään kommunikoivan Suomen puolesta. Ei ole minun ongelmani, jos jollekin on jäänyt ylisukupolviset traumat 20 perheestä.

Kirjoitus julkaistiin Uusimaassa maanantaina 26.8.

Millaista on asua pienessä kaupungissa?

Luulin noin 41- tai ainakin 36-vuotiaaksi asti kuolevani Helsingissä aivan samoin kuin olin syntynyt siellä. Kävin asian tarkistamassa Oslon kautta: en ollut tiennyt asiaa. Olin kyllä jollakin esteettisellä tasolla ihannoinut pikkukaupunkeja aikaisemminkin.

Nyt asuttuani juuri ja juuri kaksi vuotta Porvoossa, luulen pikku hiljaa kykeneväni välitilinpäätökseen. Millaista on siis asua pienessä kaupungissa?

Aivan ensimmäiseksi pitää toki ratkaista se, mikä on kaupunki. Kaupunkiin tarvitaan urbaani miljöö. Siihen kuuluvat isoissa kaupungeissa edes rajattu umpikorttelialue, kivijalkakaupat ja tiet, joita kutsutaan kaduiksi ja ne vieläpä ansaitsevat tämän nimityksen.

Mikä sitten on katu? Kadulla on molemmilla puolilla kortteleita. Pihojen ympäröimät talot eivät muodosta kortteleita, vaan korttelit ovat kaavoitusalueella, kantakaupungin tuntumassa oleva tapa järjestää asumisen ja liikenteen keskinäiset suhteet toisiinsa.

Kaupunki ei katso väkilukua. Esimerkiksi Hamina tai Naantali ovat paljon urbaanimpia kuin Espoo ja Vantaa, siksi, että niissä on historiallista kaupunkikulttuuria ja korttelimiljöö.

Niin, niihin plussiin ja miinuksiin. Pienen kaupungin miinuksia:

- mopot. Niitä on myös suurten kaupunkien lähiöissä.
- riippuvaisuus yhdestä tai harvoista palveluntuottajista. Jos yksi elokuvavuokraamo tai pitseria lopettaa, se on sitten niinkuin siinä. Paljon vakavampaa toki on, jos päiväkoti, koulu, kirjasto tai terveyskeskus lopettaa.
- joukkoliikenteen puute.
- hoidettujen puistojen ja/tai ulkoilureittien vähäisyys kaupunkimetsissä
- työpaikkoja ei ole. Ne pitää itse kantaa mukanaan. Etätyö ja oma firma ovat pop.
- vaikea saada houkuteltua väkeä yleisötapahtumiin, vaikka sitten Michael Jacksonin reinkarnaatio ja jälleen kokoonkustu Beatles soittaisivat ilmaisiksi.
- vanhat kaverit jäivät sinne jonnekin.

Entä ne plussat?

- vanhat kaverit pystyy houkuttelemaan vierailulle pikkukaupunki-idylliin, jos se on suhteellisen lähellä. Jotkut saattaisivat olla jopa potentiaalisia uudisasukkaita...
- hyvikset löytyvät helposti. Porvoossa on ollut helppoa tutustua ihmisiin, jotka edustavat itselle läheisiä arvoja ja tekevät hyviä asioita, edustavat suvaitsevaista, kansalaislähtöistä, värikästä kaupunkia.
- ylipäätään ihmisiin tutustuminen on helpompaa kuin suuremmissa kaupungeissa. Johtuisiko siitä, että toisiaan lähellä asuvat ihmiset, joita on vähän, haluavat rationaalisesti tulla toimeen keskenään? Uusia ystäviä siis pystyy hankkimaan aikuisiälläkin!
- halvempi idylli kuin isossa kaupungissa. Oma piha puutarhalla tulee sittenkin kuitenkin Porvoosta jonkin verran halvemmalla kuin Käpylästä. Vaikka edelleenkin saa maksaa itsensä kipeäksi...
- kaikki on lähellä. Sillä edellytyksellä, että asuu keskustassa.
- jos asuu maakuntakeskuksessa, paikallispalvelut ovat komeita (kuten uimahalli ja kirjasto). Sitä tärkeämpää onkin pitää niistä kiinni!

Päivähoito on lähipalvelu

Asuin Oslossa muutamia vuosia sitten. Oslossa 27 suunnikkaan muotoista kaupunginosaa huolehtii peruspalveluista, ja jos esimerkiksi päiväkotipaikkaa ei omasta kotikaupunginosasta löydy, sitten semmoinen pitää pystyä järjestämään naapurikaupunginosasta. Tämä voi käytännössä tarkoittaa päivähoitopaikkaa suunnikkaan etäisimmästä kulmasta, linnuntietä 10 kilometrin päästä. Tällöin päivähoitomatkoihin kuluu helposti neljäkin tuntia päivässä, jolloin päivähoitoon vieminen on käytännössä puolipäivätyötä. Puolipäivätyötä kuskaaminen voi olla myös Helsingissä; olen kuullut Töölössä asuvasta perheestä, joka sai päivähoitopaikan Landbosta.

Helsingissä ja Oslossa sentään päivähoitologistiikka periaatteessa onnistuu, koska niissä on varsin kattava joukkoliikenne, vaikka kahden vanhemman kokopäivätyötä päivähoito ei välttämättä mahdollistakaan. Sen sijaan Porvoossa homeisen Näsin päiväkodin toiminnan siirtäminen Veckjärvelle home-evakkoon voi merkitä autottomille vanhemmille ja autottomille varhaiskasvattajille palkatonta pakkolomaa, jos ei kimppakyytien sopiminenkaan ole logistisesti realistinen vaihtoehto.

Tietenkin lapset ja varhaiskasvattajat tulee suojella homealtistukselta, jolloin paras ratkaisu olisi, että Porvoo järjestäisi pikkubussikuljetuksen Näsistä Veckjärvelle evakon ajaksi.

Päivähoito on ehkä paras indikaattori lähipalveluista: saatavilla olevan, päivittäistä työssäkäyntiä ja asiointia tukevan lähipalvelun on oltava myös saavutettavissa. Näsin päiväkoti on tässä mielessä hyvä testi. Jos lähipalvelun järjestäminen on näin vaikeaa jo nykyisen kokoisessa Porvoossa, on kiinnostavaa nähdä, miten päivähoito tullaan järjestämään sellaisessa kunnassa, joka mahdollisesti ulottuu Boxista Lapinjärvelle.

Miksi Helsinki on pilattu?

Muutettuani Porvooseen vajaat kaksi vuotta sitten, olen alkanut katsomaan Helsinkiä ulkopuolisen silmin. Kaupunkia, josta en koskaan ajatellut pääseväni pois ennen kahta Oslon harharetkeä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Helsinki on muuttunut minulle tunnistamattomaksi, siis sen keskusta. Minun Helsinkini on Laaksossa, Munkkivuoressa tai Kannelmäessä, ei keskustassa.

Romantiikan ja muutosvastarinnan välinen raja on varmaankin hiuksenhieno, mutta kyllä sen muutoksen huomaa jo tullessa Vironniemelle. Kaikki viimeisen 50 vuoden arkkitehtuuri ei ole absoluuttisesti kelvotonta, mutta kaupunkia ei olla rakennettu itse asiassa toisen maailmansodan jälkeen. Näyttää siltä, että Helsinki on tullut valmiiksi ja kaikki myöhempien aikojen kerrostumat ovat enemmän tai vähemmän epäonnistuneita yrityksiä täyttää kartan valkoisiksi läiskiksi jääneitä tyhjiä tontteja.

Helsingin ydinkeskustan lisäksi strategisesti tärkeitä kaupunkimme kasvoja ovat sen käyntikortit eli sen horisontti ja sisääntuloväylät. Kun Helsinkiä lähestyy Porvoosta bussilla, ensimmäisenä tervehtii Kalasatama.



Ei kai tästä ollut varaa tehdä ihan Wau-arkkitehtuuria, ovat muutenkin keskituloisten ulottumattomissa. Mutta kyllä näin keskeisen paikan suunnittelussa pitää asettaa muitakin vaatimuksia kuin kerrosneliömetrimassa ja parkkipaikkanormi. Toivottavasti Kalasataman kasvot kohentuvat alueen valmistuessa, ettei se jää menetetyksi mahdollisuudeksi.

En käytä juurikaan nykyisellään junaa sattuneista syistä: jää nähtäväksi, pääseekö minun elinaikanani täältä Porvoosta Helsinkiin raiteilla. Mutta kaikista muista ilmansuunnista luodetta, Porin suuntaa lukuunottamatta pääsee. Ja silloin ei ole aivan yhdentekevää, millaisen kuvan Helsinki antaa itsestään saapuvaiselle.



Kaikkein pienin kuvassa näkyvä rakennus on Eduskuntatalo. Löydätkö sen kuvasta? On oltava reilu Eduskuntataloa kohtaan, sillä tästä aikaisemmin kaupunkikuvamme yhdestä keskeisimmistä monumenteistamme näkyy tässä vain pieni kulma. Ei se oikeasti ole näin mitätön.



Tällainen talorivi toivottaa tervemenoa pois Helsingistä. Tämä talorivi myös poisti aikaisemmin suoran näkymän keskustasta Kallioon.

Kysymys kaupunkisuunnittelulautakunnalle: miksi olette antaneet tapahtua tällaista? Jos kerran Helsinki halutaan pilata, oltaisiin tehty se edes monumentaalisesti. Nyt Helsingin ydinkeskustasta on tehty yhtä kauhea kuin Oslosta.

On tapahtunut se mitä olen pelännyt jo siitä asti kun kiinnostuin kaupunkisuunnittelusta, 9-vuotiaasta. Silloin otin Hesarista talteen laajan raportin Helsingin keskustasuunnittelun jo siihen mennessä monipolvisesta historiasta, ja aloin ottamaan haltuun kaupunkiani keväällä 1980 heti kun tiesin joutuvani muuttamaan vaaralliseksi monien, myös minun luulemaan Kannelmäen lähiöön 2.7.1980.

Noilla 9-vuotiaana tekemilläni kävelyretkillä tallensin Helsingin liikemuistiini ikuisiksi ajoiksi koska pelkäsin että se minulta viedään, muuttaessani Kantsuun. Oikeamminkin tuolloin minut vietiin Helsingiltä. Nyt on Helsinki viety minulta. Sen ovat vieneet postimerkkikaavoitus, päättäjien päättämättömyys ja rohkeuden puute suunnitella kokonaisuutena, kaupunkikuvaa kunnioittaen. Alvar Aallon monumentaalinen Terassitorikin olisi ollut parempi vaihtoehto. Kyllä Alvari nyt kääntyy haudassaan.

Se, miltä pääkaupunkimme näyttää, kuuluu kaikille.

Nimby ja ammattivalittaja ovat seurauksia, eivät syyllisiä

Usein asukkaiden mahdollisuus ottaa kantaa kaavoihin näyttäytyy nimbyilynä, omalle takapihalle tai etuovelle kohdistuvien rakennushankkeiden vastustamisena tai oman kotikadun liikenteen lisääntymisen vastustamisena. Erityisen äänekästä vastustus on etenkin erilaisiin sosiaalisiin laitoksiin liittyen, kuten esimerkiksi asuntoloihin tai turvakoteihin. Vastustajat pelkäävät yleensä epäsuorasti oman kiinteistön tai kodin arvonlaskua näistä sosiaalisista laitoksista lähtevän ajatellun järjestys- tai liikennehäiriön takia tai sitten kyse on ihan siitä, että näiden häiriöiden ajatellaan olevan naapurustosaniteetillinen ongelma.

Kaavoittaminen on erilaisten intressien yhteensovittamista. Kaavoittaja puolustautuu "nimbyjä" vastaan sillä, että hän huolehtisi kokonaisuudesta kun taas asukasaktivistit puolustautuvat tätä kokonaisuutta vastaan, joka kuitenkin käytännössä on useimmiten postimerkkikaavoitusta. Joskus vaihtoehtoina ovat lisääntyvä liikenne jonkun kadun varrella ja koko kaupungin mittakaavassa ainutlaatuinen viheralue.

Olen ollut perustamassa Helsingin Keskuspuistoa suojelevaa kansalaisliikettä Ei enää palaakaan Keskuspuistosta, muotoillut Kaupunkimetsäliikkeen lausuntoa Maankäyttö- ja rakennuslaista ja opiskellut kaupunkimaantiedettä Oslossa, jossa osallistuin lisäksi paikallisagendatoimintaan. Suomessa olen tehnyt asukastoimintaa palkkatyönä, ja voi tietysti olla, että tämä suhteellisen laaja-alainen perspektiivini kaavoitukseen ja asukasaktivismiin yleensäkin sekä tutkimuksen että vaikuttamisen kohteena vaikuttaa omaan näkökulmaani osallisuudesta.

Sen minä ymmärrän, että kaavasuunnitelmista tiedotetaan proaktiivisesti vain kaavan välittömässä läheisyydessä asuville, mutta sitä minä en hyväksy, että kaava-alueesta kauempana asuvan sudeettiaktivistin vaikuttamisenhalua yritetään torpata. Kyllä ympäristöstään on oikeus olla kiinnostunut vaikka kyse ei olisikaan omasta takapihasta. Ja tulen vaikuttamaan Helsingin Keskuspuistossa tai Kaarelassa vielä hautani takaakin.

Miksi sitten asukkaiden vaikuttaminen on niin kovin usein nimbyilyä? Paljolti kyse on vakiintuneesta Maankäyttö- ja rakennuslain osallisuuden ja osallistumisen tulkintatavoista, jotka aiheuttavat näköharhoja ja vääristävät näkökulmia. Jos asukkaat otettaisiin mukaan omaksi kokemansa ympäristön suunnitteluun, heillä olisi mahdollisuus olla aktiivisia ja rakentavia suhteessa kaavoitukseen. Kun heille tuodaan kaavasuunnitelmia kommentoitaviksi, oikeastaan ainoa vaihtoehto on vastustaa niitä: sekä niiden sisältöä että kaavoitusprosessia. Ja kun kaavasuunnitelmista tiedotetaan vain niiden välittömässä läheisyydessä asuville, tällöin luonnollisena seurauksena on nimbyily. Ja silloin kun elinympäristöstään kiinnostunut ihminen ottaa kantaa kaavaan, joka ei nyt ole ihan hänen omalla takapihallaan, hänet leimataan ammattivalittajaksi.

Kun ei anneta vaikuttaa rakentavalla tavalla ennen, ainoaksi vaihtoehdoksi jää vaikuttaa ei-niin konstruktiivisesti jälkeen. Nimbyt ja ammattivalittajat eivät ole syy kaavoituksen hitauteen, vaan seuraus Maankäyttö- ja rakennuslain vallitsevasta tulkintatraditiosta.

Talot, joita kodiksi kutsutaan

Ranskalainen modernistiarkkitehti Le Corbusier näki talot "asumiskoneiksi". Asumiskoneita ne ovatkin olleet 50-luvun lopulta alkaen kun lähiöitä alettiin rakentamaan. Kun vanhoilla taloilla on henki, historia, jota luonnehtivat hissin kirskahtava, vanhan puun tuoksu, kummittelevat kellarit ja ikkunalaudat, uudet talot ovat anonyymejä, steriilejä, persoonattomia. Uusiksi taloiksi luen tässä kaikki 1950-luvulta eteenpäin rakennetut asuinrakennukset.

Vaikka olen kaupunkilainen ja ymmärrän paremmin kaupunkien henkeä, niin muutettavat muuttaen, edellämainittu soveltuu myös maaseututyyppiseen rakentamiseen. Uudet omakotitalot ovat legopaketteja, joita ei pidä tuoda kaupunkien lähelle, talopastisseja. Niissä voi olla kaikki kohdallaan: on talonpoikaista yksityiskohtaa, takkaa, saunaa, mutta henkeä ei asuttavaksi asti.

Mikä sitten on lähiö? Olen kasvanut ensimmäisen polven oikein viihtyisässä lähiössä, Kannelmäessä, ja elänyt huomattavan osan varhaisaikuistumisikääni tismalleen samaa tyylikautta edustavassa Munkkivuoressa, jota ei kuitenkaan saa kutsua lähiöksi, kuten ei Lauttasaarta tai Käpylääkään, erotukseksi näistä Maunuloista, Puotiloista ja Roihuvuorista jottei asukkaiden omaisuuden arvo romahtaisi. Tämä nimeämisen valta on asunnon ostajan voitoksi; sana "lähiö" inflatoi kolmion hintaa sadallakin tuhannella eurolla.

Kannelmäki.

Joskus parisenkymmentä vuotta sitten alkoi yleistymään suuntaus, jossa kaikesta sanotusta tonttipulasta huolimatta alettiin rakentamaan kaupunkiin kaikkia maaseudun hyviksi ajateltuja puolia. Vain navetat puuttuivat näistä taloista, ei kun ladoista, jotka oli kasattu niin huteriksi että perhetappelu kaataa seinät. Viimeiset kymmenisen vuotta rakentamisen laatu on taas vähän parantunut, ostajan tappioksi. Näissä lähiökirkoista mallinsa ottaneissa taloissa hinnat ovat pilvissä, eikä niissä sen enempää yksilöllisen hengen aavistusta ole.

Pihlajatien uudistaloja. Alueella ei ole edes nimeä, mikä onkin varma epäkaupunkimaisuuden merkki. Esimerkiksi Oslossa on suunnilleen jokaisella korttelillakin oma, erottuva nimensä, siellä 27 omaleimaisen kaupunginosan lisäksi on kaupunginosien osiakin, joilla on kaikilla omat nimensä.

Länsirannan linnunpönttötalot ovat kai siinä määrin kivoja kuin nyt uudisrakentaminen voi olla, ja niiden tyylin tarkoitus tahtoo sanoa etteivät ne halua muodostaa liian suurta kontrastia vastapuolen ranta-aitoille.

Sofienberg. Ulkopuolisesta voi tosin olla vaikea sanoa, mistä yksi alue alkaa ja mihin toinen päättyy, mutta kaupungin henkeä ymmärtävä kyllä vaistoaa sen. Tärkeintä on kuitenkin historiallisuus, ei nimeämisen yksiselitteisyys.

Kun vanhoissa taloissa on henki valmiina, uusiin taloihin se pitää tuoda mukanaan. Kiinteistönvälittäjät tietävät tämän, yrittäen nimetä tyhjiä asuntojen kuoria kodeiksi. Kun Hassisen Kone lauloi Suomen koko rock-musiikin historian ehkä hienoimmassa kappaleessaan Tällä tiellä: "Aamu, sänky on vieras, kylmät seinät huokuvat tuskaa... Ja mä kävelen tätä tyhjää tietä, taloon, jota kodiksi kutsutaan, vaikka siellä ei ole minulle ketään, olen yksin tällä tyhjällä tiellä...", he varmaankin ajattelivat juuri le corbusiermaisia asumiskoneita, taloja, joissa ei ole henkeä, joihin koti pitää tuoda mukanaan.

Aikaisemman pohdiskeluni kaupunkilaisuudesta voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa. Kaupunkia ei voi kantaa kuin valoa juuttisäkeillä, kaupunki ei synny massoista, se syntyy ihmisistä, heidän teoistaan, suhteistaan ja merkityksellisestämisestään!

En ole enää helsinkiläinen

Asuin käytännössä elämäni ensimmäiset 36 ja melkein puoli vuotta Helsingissä. Ensimmäistä kahta vuotta ei lasketa syntilistalleni eli poikkeuksiksi tästä säännöstä sillä ne tapahtuivat Helsingin maalaiskunnassa enkä sattuneista syistä ehtinyt tästä traumatisoitumaan. Kun lähdin Osloon 36 ja 1/2-vuoden päästä syntymästäni, en koskaan sopeutunut, sillä en antanut Oslolle mahdollisuutta. Yritin suorastaan välttää kontaktien hankkimista ja muuta juurruttavaa. Palattuani Suomeen ja käytyäni Helsingin kautta tarkistamassa juureni jo miltei katkenneiksi, minun oli mahdollista tulla Porvooseen, Oslo katkaisi nimittäin napanuorani Helsinkiin. Ensin virsta väärään, sitten vaaksa vaaraan.

Jos ihan tarkkoja ollaan, niin kyllähän minä toki aina olen sudeettihelsinkiläinen siinä mielessä kuin viipurilainen, antrealainen tai sortavalainen on siirtokarjalainen. Minun Helsinkiäni ovat Kannelmäki, Munkkivuori, Töölö ja Keskuspuisto, ei Vironniemi, enää, vaikka asuinkin Rööperin ja Ullanlinnan rajamaastossa elinvuoteni 2-9.

Ymmärsin tämän käytyäni viimeksi Helsingin keskustassa. Kun jäin pois bussista, tajusin, etten osaa kulkea uudesta (minulle se on edelleenkin uusi) bussiasemasta maan alta Forumiin. Ja sitten kun olin päässyt Forumiin, en osannut sieltä ulos. Muistin kyllä, että Ajatar on Foorumissa. Törmäilin ihmisiin, tai he törmäilivät minuun, en tiedä, kummin päin se meni, etsiessäni tietä ulos kuin verkkoon juuttunut kala. Halusin ulos, pois, minne tahansa, vaikka Yrjönkadun uimahalli ei ollutkaan auki.

Dannyn Kuusamo kuvastaa tätä prosessia paremmin kuin hyvin. Sen sanoja mukaellen:

”Helsinki.
Savuinen, sumuinen kaupunki.
Ihmiset ei tunne edes naapuriaan.
Kaikilla on kiire,
harva täällä hymyilee.
Näkymättömät laudat nykivät ja repivät sätkynukkeja,
jotka poukkoilevat kuin saaliskalat sumpussa.
Kaikilla on kiire ei minnekkään.

Porvoo
Nyt kutsuu mua Porvoo.
Metsän näen jämäkän,
ja vaaran sinertävän.
Porvoo,
Nyt kutsuu mua Porvoo.
Sieltä vaan mä rauhani saan.

Porvoo...
Helsingissä ei asu enää helsinkiläisiä.
On vain joukko yksinäisiä, ja heitä on monta,
liian monta.
En tahtoisi olla yksi heistä.
Tahdon olla vapaa, ja hengittää havun tuoksua.
Täällä olen kuin vanki,
lähden Porvooseen.

Kaukana,
on mennyt onni kaukana.
Mielenrauhan menetin,
mut sen kai saan takaisin.
Ainoa,
lie paikka vailla vainoa.
Korpimaa,
se kanssani jaa...

Ratikka on yksi helsinkiläisyyden symboleista, sillä tätä urbaania liikennemuotoa ei Suomessa ole muualla kuin Helsingissä. Ymmärsin, etten ole matkustanut ratikalla viimeisen 10 vuoden aikana kuin muutamia yksittäisiä kertoja niin että välipala on tuttu minulle vain sairaalan välipala-automaateista ja vihreiltä sähköpostilistoilta.

Istuessani eilen oluella kahden porvoolaiskaverini kanssa, en tunnistanut heidän, kahden syntyperäisen porvoolaisen kaupunkia siksi Porvooksi joka nyt on omani. Minulle tämä on vieraanvarainen kaupunki, ei ollenkaan sisäänpäinlämpiävä. Porvoo!

Palaan aina Helsinkiin tapaamaan ystäviäni, ehkä joskus töihin ja Keskuspuistoon. Kai minun pitää välistä käydä tarkistamassa, että onko se Kannelmäkikin vielä siellä. Mutta olen kotiutunut Porvooseen. Olen ollut nyt niin vähän Helsingissä viimeisten vuosien aikana, että olen ymmärtänyt, että kotikaupunkini on siellä, missä minäkin on. 

Anteeksi Kuusamon alkuperäissanoittajalle, jota en kyennyt googlettamaan. Tämä kirjoitus samalla laittaa blogini epämääräisen pituiselle tekniselle ylläpitotauolle.

Naisia postimyynnistä kaljuille ja hampaattomille kaljamahoille

Työpaikkani aamukahveilla vaihdettiin matkakokemuksia kollegoitten kesken. Yhdellä jos toisellakin on sen verran näköhavaintoja tarttunut matkoiltaan sellaisista paikoista, joita suomalaiset nykyään suosivat, sellaisista pariskunnista, joiden purukalustojen elämänkaaret ovat eri transitiovaiheissa: yhdellä ovat vasta maitohampaat lähdöillään ja toisella jo pysyvät lähteneet, että pystyvät helposti luonnostelemaan ja luonnehtimaan tätä miestyyppiä. Miestyyppi on nimittäin todellakin olemassa. Yksimielisesti näiden ainakin näennäisen epäsuhtaisten pariskuntien miespuolisia jäseniä luonnehdittiin olutmahan itselleen hankkineiksi, varttuneiksi, miltei hampaattomiksi miehiksi, jolla on vähintäinkin pälvikalju ja jotka lämpsyttelevät sandaalit jaloissaan. Ilahduin, kuten ihminen silloin kun hän tunnistaa itsensä. Hei, sellainenhan olen minä!

Pelkäsin tyttöjä suunnilleen 19-vuotiaaksi asti. En noudattanut ensimmäistä isäni minulle antamaa  editoriaalista kasvatusneuvoa (yht. 2 kpl.), ja sosialisoinut itseäni hankkimalla ulospäinsuuntautunutta tyttöystävää, vaan hankin itselleni ulospäinsuuntautuneen ystävän, jonka kanssa aloin käymään ulkona. Eli paikassa, joka on sosiaalisesti hyväksytyin ja tavanomaisin tapa tutustua ihmisiin: ravintolassa. Melko huonolla menestyksellä. Uskoisin, että on tullut tuhansia euroja hinnaksi per lähempi kontakti.

Sitten toteutin toisen isäni lähetyskäskyistä melkein: valtasin Vanhan, melkein. Melkein se jäi siksi, että satuin istumaan Silu Seppälän kantapöytään, Silu ulottui melkein napaan molempia daamejaan. Kapitalisoin hävyttömän huonosti sen, että olin ainoa heteromies omassa opiskelijakohortissani, melkein, vaikka kuinka raahasin opiskelijatyttöjä konsertteihin ja juotin heille kotiviiniä. Ymmärsivät pelastautua nuorukaiselta, josta oli jo hyvää vauhtia tulossa hampaaton ja kalju ukko kun jäi YTHS:n hampitarkastus väliin kun sain sinne kutsukirjeen ollessani tutustumassa puolalaiseen opiskelijaelämään.

Sitten minusta kehittyi aika hyvä spottaamaan seinäruusuja, kavereiden kavereiden alttiita kavereita. Paras foorumi minulle tavata potentiaalisia kiinnostavia tyttöjä olivat kavereiden laajennetuille kaveripiireille järjestetyt kotibileet, joissa joskus bongasin seinäruusuja, esimerkiksi kavereiden tyttöystävien kavereita, jotka näyttivät vähän yksinäisiltä.

En ottanut vaaria kummastakaan isäni kehotuksesta. Sitten se olikin myöhäistä kun en enää ollut nuorisoa, sitä, joka opiskelee ja käy diskoissa. Ja samantien tukkakin oli lähtenyt. Hampaat oli pilattu jo aikaisemmin. Kun ystäväni olivat joko piintyneitä poikamiehiä (tai -tyttöjä) tai vakiintuneita, olinkin yht'äkkiä jakojäännös. Eikä ollut enää kotibileitä, saati laajennettuja kotibileitä. No, en ole jäänyt lehdellä soittelemaan. Sen verran hyvin olin onnistunut sekundaarisosialisaatiossani että en enää ujostellut vastakkaista sukupuolta, ja olen sitten myöhemmällä iällä tutustunut naisiin sekä baareissa että opintiellä, vaikken edes enää opiskellut. Kävin vain kuokkimassa, kaljun hampaattomuuteni antamalla karismalla. Ollin oppivuodet vaativat minulta nimittäin pidennettyä kakkua.

Joskus vielä niinä aikoina kun lehdissä oli kontakti-ilmoituksia (on niitä muuten vieläkin!) pankonpäällyspoikapalstalla, niihin vastaaminen tapahtui salaa jopa omalta itseltä, ja deittikin tapahtui mieluiten Paavo Väyrys- tai Ronald Reagan -naamariin naamioituna, sanomalehteen tehdyistä silmärei'istä kurkistellen paikassa, jonne aurinko ei paista ja jossa ei törmää edes lapsuuden kyläkaupan kassaan. Sähköisellä kaudella sokkodeittailusta on tullut hyväksyttävää, peräti normaalia ellei jopa luomua. Deittipalstat ovat nykyajan tanssilavoja.

Omassa ystäväpiirissäni on kihlauksia ja avioliittojakin saanut alkunsa nettideitin alkuun sysäämänä, ja itsellänikin viimeisen kymmenen vuoden parisuhteet ja niiden yritykset ovat nettideittiperäisiä. Sähköiset foorumit ovat McLuhanin tarkoittamalla tavalla laajennus, eivät tosin niinkään aistimaailman vaan määrällisen tarjonnan laajennus. Nettideitissä on ylivoimainen piirre kaikkiin muihin tapaamiskonsteihin nähden: niissä tapaa ihmisiä yhteisten intressien pohjalta. Ai niin, on niissä toinenkin ylivoimainen juttu: nettideittien kautta voi tavata sellaisia ihmisiä, joita ei mitenkään muuten voisi tavata.

Ilman nettideittejä minulla ei nyt olisi poikaa, enkä asuisi Porvoossa. Huomenna tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä kun mietin, kerjäänkö verta nenästäni kun kirjoitan naiselle, joka asuu niin kaukana kuin Porvoossa (asuin tuolloin Kannelmäessä). Henkilö, joka oli ummikkohelsinkiläinen vielä viitisen vuotta sitten, ei olisi koskaan uskaltanut ottaa vaaksaa vaaraan, ellei ensin olisi ottanut virstaa väärään (eli Osloon). Suosittelen lämpimästi, riskinottamista eli elämistä. Sekä nettideittailua, rakastumista että Porvoota.

Tervetuloa pelaamaan futista Porvoossa!

Suhteeni jalkapalloon - kuten muutenkin urheiluun - oli vielä kouluaikana varsin ongelmallinen. Tästä syystä ensimmäisen luokan opettajani laittoikin minut kylmiltäni luokkienväliseen matsiin, vieläpä isompia eli kakkosia vastaan. Sen tiesin, että ideana on maalinteko, mutta en tiennyt, mihin. Opin sen kuultuani buuausta katsomosta.

Vähän myöhemmin, kolmannella luokalla, opin, että kehnoimpien pelaajien paikka on puolustuksessa. Minä ja paras kaverini Sami olimme tavallisesti kunujanon viimeisinä, ja useimmiten minä taisin olla oikea ja hän vasen pakki.

Aloitettuani yliopisto-opiskelut, flirttasin hetken hyökkääjänroolin kanssa, päästyäni lapsuuteni rasitteista. Yhtä rasitetta en kuitenkaan voi päältäni ravistaa: kun minulle potkaisee pallon, se on kuin sen heittäisi louhikkoon, vaikka kuinka yritin puoli kesää 3. ja 4. luokan välillä pehmentää pallokosketusta Kantsun Vanhaistenpuiston tekniikkaseinää vasten. Se tekniikkaseinä on muuten siellä vieläkin.

Ei minusta mitään edes köyhän miehen Gerd Mülleriä tullut, vaikka joskus maalini näyttävätkin että ne ovat tulleet vailla täyttä ymmärrystä. Olen löytänyt omimman telokseni liberona tai alimpana keskikenttäpelaajana, esikuvina ehkä Lothar Matthaeus, joka jakeli millimetrintarkkoja pitkiä syöttöjä, tai sitten Jean Tigana, joka katkoi ja juoksi kuin heikkopäinen niin tehokkaasti mutta älykkäästi ja tyylikkäästi että ei hän mikään heikkopäinen lopulta voinutkaan olla.

Niin, takaisin yliopistoaikoihin. Silloin nuoret miehet muuttuivat tas pieniksi pojiksi, paitsi että yksi niistä isoista pienistä pojista oli vaille kahta lapsuuden rasitetta: puolustajan roolia ja alkeellisintakaan tekniikkaa. Minä. Isot pienet pojat puistossa, selkäreput maalitolppina, opin ottamaan jalkapallon sosiaalisena, leikkimielisenä liikuntana. Tätä jäin kaipaamaan ensin muutettuani Osloon ja nyttemmin Porvooseen. Päätin ryhtyä oman elämäni manageriksi.

Porvoon Suistokentälle joka torstaina kello 18 kaikki matalan kynnyksen futiksesta kiinnostuneet, tervetuloa! Eilen jo kahdeksan sateista säätä pelkäämätöntä urheaa jalkapalloilijaa suoritti kauden avauspotkunsa todellisella sekajoukkueella. Mukana oli neljä miestä, yksi nainen, kaksi poikaa ja yksi tyttö. Jalkapallo onkin ihmisyyttä yhdistävä tekijä! Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa, eikä liian aikaista! Tervetuloa mukaan!

Virikkeet rikkovat lapset ja virikkeettömyys rikkoo vanhemmat

Olen aikaisemminkin kirjoittanut tässä blogissa (esim. http://perukangas.blogspot.com/2012/02/varhaiskasvatustiede-on.html , http://perukangas.blogspot.com/2011/10/tutkija-haluaa-palauttaa-aidit.html ), että kun päivähoito onkin alun alkaen kehitetty naisten työssäkäynnin mahdollistajaksi, niin varhaiskasvatustiede taas on kehitetty työssäkäyvien vanhempien syyllistämiseksi ja kotonaolevien tylsistämiseksi. Nyt taas elokuvien ikäraja-asioista vastaavan mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskuksen (mikä nimi!) johtaja Leo Pekkalan mielestä vauvakinot pitäisi varmaankin lopettaa, koska hänen mukaansa siitä ei ole mitään todisteita, että elokuvat vaikuttaisivat alle kaksivuotiaisiin eri tavoin kuin yli kaksivuotiaisiin. Tästä lisää allaolevassa linkissä:

http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/suomi-kieltojen-maa-raskaana-olevien-elokuvissakaynnit-estettava-lastensuojelun-nimissa

Tai siis vauvakino olisi varmaan ihan ok, edellyttäen että siellä esitettäisiin Teletappeja. Edellyttäen että kukaan aikuinen menisi sellaiseen tapahtumaan. En kyllä menisi Ben Stilleriä tai Adam Sandleriakaan vilkuilemaan, edes syrjäkarein. Sen sijaan kelpo draamalle on aina sijansa. Näin Oslon vauvakinoissa esimerkiksi Revolutionary Roadin tai Benjamin Buttonin uskomattoman elämän. Toki lasten audiovisuaalisistakin tuotteista voi oppia aikuisemmallakin maulla varustettuna tykkäämään, enkä tarkoita vain Olle Hellbomin filmejä. Minä ehdollistuin BBC:n leikki-ikäisten nukkeanimaatioon In the night garden norjaksi spiikattuna siinä määrin, että voisin katsoa sitä itsenäisestikin. Oikein hyvää elokuvailtaa, ja sen kunniaksi korkattakoon viinipullo!

Ei tietenkään vauvakinolta voi kohtuudella odottaa yhtä intensiivistä katsomiskokemusta kuin aikuisten elokuva-arkistolta. Ei se ole tarkoituskaan. Vauvakinon pääasiallinen tarkoitus on, että vauva tapaa muita vauvoja ja että hänen vanhempansa pääsee tapaamaan muita vanhempia. Näin melkein kokonaan ja melkein kunnolla Oslon vauvakinoissa esimerkiksi sotaelokuvan Max Manus, ja toki minua vähän mietitytti että tuleeko tuollaisesta ehkä trauma pojalleni, silloin vähän yli vuoden. No, tuskin vain. Elokuva ei poikaani kiinnostanut pätkääkään. Hän nimittäin kiipeili, juoksi, nauroi, söi, leikki, varasteli muiden lasten leluja ja syötäviä, ja sen, mitä ehdin hänen vahtaamiseltaan syrjäkarein nähdä, antoi ymmärtää että se oli genressään audiovisuaalisesti varsin hillittyä epookkia.

Lapset täällä Suomessa näemmä halutaan suojella kuoliaiksi. Mutta kuka ymmärtäisi suojella lapsia vanhemmiltaan, jotka saattavat tylsistyä ilman sosiaalisia kontakteja tai mitään tekemistä? Aloitettakoon suojelu varhaiskasvatustieteilijöiltä, jotka ovat näemmä unohtaneet miksi heille on annettu oikeus olla olemassa: heidän piti kuorruttaa se syy, miksi puolen ihmiskunnasta - naisten - piti päästä töihin.

Vuosi porvoolaisena

Yritettyäni ensin pariin otteeseen oslolaistua, jo tämän prosessin ehkäissyt ennakkokäsitykseni vahvistui: olen helsinkiläinen. Isovanhempani olivat evakkoja, ja itsekin kannoin jonkin aikaa Viipurin Urheilijoiden keltaista t-paitaa, mutta en vielä tuolloin ymmärtänyt että paikallisuus on sieluntila. Kun lapsena en ymmärtänyt siirtokarjalaisuutta, niin olen helsinkiläinen, vaikka voissa paistaisi. Asun kuitenkin Porvoossa, tänään, perjantaina vuoden päivät.

Pidin itseäni pitkään helsinkiläisenä, jolle kotipaikka merkitsi vuosikymmenten aikana rakennettuja ystävyysverkostoja, merkityksellisiä paikkoja, minua, liian pitkään. En olisi ikinä uskonut asuvani Oslossa, enkä ikinä uskonutkaan eläväni siellä. Ei siitä tullutkaan mitään. Mutta ilman tätä keikkaa, 800 kilometriä länteen, minun ei olisi ollut mahdollista lähteä 50 kilometriä itään. Oslo katkaisi napanuorani Helsinkiin.

Mietin vähäsen, kerjäänkö verta nenästäni lähtiessäni tapaamaan toissa syyskesästä naista, joka asuisi Porvoossa. Kerjäsin, sillä jäin tänne. Vaikka ystäväni ja merkitykselliset paikkani sijaitsevatkin Helsingissä, tilanne oli minulle no brainer, etenkin kun Helsinki on niin lähellä että niitä merkityksellisiä paikkoja ja ystäviä pääsee tarkistamaan koska tahansa.


Suurin osa vielä valitettavan harvalukuisista porvoolaistutuistani on ensimmäisen polven porvoolaisia. Porvooseenkin muutetaan maakunnista töiden perässä, esimerkiksi Oulusta, Kotkasta ja Vaasasta. Moni muuttaa tänne Helsingistäkin, halvempien asuntojen - paitsi että eivät ne täällä halpoja ole - ja/tai niiden töiden perässä. Lisää vielä rokkaan rakkaus, niin siitä soppa syntyy.

Porvoo on kaunis kaupunki, etenkin sen vanha kaupunki, jugendkaupunki ja jokiseutu. Täällä on viihtyisiä kahviloita ja putiikkeja, tunnelmallisia kirpputoreja ja täällä voi vapaasti näyttää siltä miltä näyttää ja puhua mitä puhuu. Jopa ruotsia. Porvoo ei kuitenkaan ole ulkoilmamuseo vaan elävien ihmisten elävä kaupunki.

Vielä kun Porvoo oppisi arvostamaan kaupunkimetsiään, täällä olisi oikein hyvä asua. Ja vielä kun Porvoo oppisi arvostamaan kantakaupunkinsa asukkaita ja turisteja eikä häätäisi palveluitaan Tarmolaan, Kuninkaanporttiin tai ties minne, täällä olisi oikein hyvä asua. Ja vielä kun tänne saataisiin juna Helsinkiin. Saa nähdä, olenko minä enää sitä ihmettä näkemässä.

Parasta treenausmusiikkia

Kun treenasin maratonille 90-luvulla, en omistanut mukana kannettavia musiikkilaitteita. En edelleenkään lopulta tarvitsisi niitä, sillä kannan jatkuvasti mukana ehtymätöntä sisäistä jukeboksia. Kuitenkin yhdistän nämä ajat tiettyihin musiikkikappaleisiin, jotka muodostavat kuntoilullisen soundträkkini.

Kaikkein intensiivisin juoksuaikani oli se vuosi, jolloin asuin Munkkivuoren Ulvilantie kaks'ysissä. Pahimpina viikkoina saatoin tuolloin ahmaista 200 kilometriä. Tuolloin kutsuin joskus ystäväni S:n kylään ja sen jälkeen lenkkisaunaan. Meillä oli tapana puhkua itsemme mentaalisesti maantiekiitäjiksi kuuntelemalla Sielun Veljien kappaletta Emil Zatopek. Videohölkkää! Sitten tuolloin kuuntelin paljon Gustav Mahlerin musiikkia, ja Mahlerin seiska ja ysi ovat noista ajoista tuoneet mieleeni juoksemisen, Mahlerin ysi erityisesti tuolloin auringonlaskun ylitse ulottuvan Vihdintien ylämäen. Oikea versio tästä teoksesta on Bruno Walterin Columbia-levytys. Seiskasta olen edelleenkin matkalla etsimässä ideaaliversiota, mutta tuolloin vihkiydyin ensimmäisen kerran nettikaupanteon salaisuuksiin, ja sain pakkomielteen Riccardo Chaillyn levytyksestä, jota en edelleenkään ole kuullut.

Myöhemmin olen juostessani käyttänyt musiikkia ajoittain. Oslon-vuosinani Gotan Projectin levy Lunatico siivitti minua puskiessani Uelandsgataa ja siitä vielä vasemmalle Colletsgataa kohti St. Hanshaugenia. Viime kesästä, jolloin lainasin ystävältäni laajan Herbert von Karajan-paketin, liitän hänen Beethovenin vitosensa - sen ty-dy-dy-dyy -biisin, kyllähän te tiedätte - erityisesti Humlan takimmaisen ns. Holkenin lenkin maisemiin.

Jos kuitenkin ihan rehellisiä ollaan, niin metsässä juostessani kuulen mieluiten luonnonääniä, koska juokseminen on minulle tapa kokea ykseyttä luonnon ja kaikkeuden kanssa. Kuntosalilla en kuitenkaan voi valita, kenen musiikin kanssa voin viettää kaikkeuteni, valitettavasti. Parasta olisi kun voisi valita soittavansa hiljaisuutta. Toisin kuin metsässä, tämä ei kuitenkaan kuntosaleilla onnistu. Valitettavasti.

Varusmiesaikana kannoin omat musiikkini mukaan kaseteilla, koska oletin tämän auttavan itseni pysymisessä ihmisenä. Kerran otin Mäkiluodon kuntosalille mukaan kasetille kopioimiani Fritz Kreislerin äänitteitä yksinäiseksi olettamani penkkipunnerrusharjoitteeseen seurakseni ja ylevöittäjäkseni. No, pian en ollut yksin kaikkine neljinekymmenine kiloinen, rauta, minä ja Kreisler. Paikalle tullut yliluutnantti Charles Bronson kysäisi ystävällisen viattomasti, mitä oikein kuuntelin. Nimi ei soittanut hänelle kelloja, mutta hän kuitenkin hyväksyi minut, mistä osoituksena oli se, että hän pyysi minua varmistamaan kun hän aloitti oman penkkiharjoittelunsa maksimipainoilla miinus noin ehkä 40 kilogrammaa. Se ei onneksi ollut enempää kuin ehkä jotakin 120-130 kiloa, sillä sen enempää painoja ei sieltä löytynyt.

Treenauksen lisäksi on myös tärkeää valita oikea treenaukseenmenemismusiikki oikean tulokulman ja vireystilan saavuttamiseksi. Salille mennessäni se on ollut viime kesästä alkaen Robert Schumannin Overtüre, Scherzo und Finale, Herbert von Karajanin esityksenä.


Jos saisin vapaasti valita bodausmusiikkini, se löytyisi Rameaun tai Händelin barokkiajan balettituotannoista. Se kuvaa liikkeen ylevää, keveää iloa. Sitä samaa iloa en aivan onnistu tavoittamaan kun kuntosalillani on kytketty ääni pois musiikkitelevisiokanavasta kun samanaikaisesti soittavat radiota. Tiedän siitä, että musiikki on otettu kuvasta pois kun kappaleiden välissä, esimerkiksi silloin kun tulee mainoksia, sama mättö jatkuu. Tai toistuu. Tai vaihtuu.

Näin vieraannuttavaan kytkökseen ehdollistuvasta ihmisestä tulee epätoivoinen. Ymmärrän edesmennyttä musiikkitoimittaja Seppo Heikinheimoa oikein hyvin, kun hän mainitsi yhdeksi syyksi oman käden kautta lähtemiseen sen, ettei hän enää voinut käydä rakastamansa pesäpallopelin otteluissa ilman joka puolelle tunkevaa melusaastaa. Epätoivoisena sitä yrittää löytää ilonaiheita vähästä niin että alkaa jo pitää Lady Gagaa kultahippuina hiekan seassa. Mutta ei se ollutkaan. Se oli Rihanna. Tai joku muu Johanna. Jos ihminen ilahtuu väärintunnistetusta Lady Gagasta, tämä kuvastaa sekä kulttuurimme että yksittäisen ihmisen alennustilaa. Pieni alennustila kulttuurille, suuri romahdus ihmiselle.

Katoavatko palvelut ja demokratia kuntien mukana?

Kaikki minua tuntevat ja tätä blogia seuranneet tietävät, että olen parantumaton metropolisaurus, enkä näe kuntia itseisarvoisina. Kunnat ovat - käyttäen sosiologi Ralf Dahrendorfin käsitteistöä - gesellschaft-tyyppisiä yhteisöjä, joiden tehtävä on tuottaa palveluita asukkailleen, ja identiteettityö jääköön yhdistyksille ja muille yhdessäoloyhdistyksille eli gemeinschafteille.

Suomessa tulee kuntien määrä vähenemään joka tapauksessa, eikä tämä ole mielipide- tai ideologinen kysymys. Ideologinen kysymys on korkeintaan se, miten palvelut katsotaan tarkoituksenmukaisiksi järjestää. Koska moni on huolissaan siitä, että suuremmissa yksiköissä vaikuttamistyö pakenisi asukasta, seuraavaksi esitän Oslon mallin vastalääkkeeksi.

Asuessani muutamia vuosia sitten Norjassa, osallistuin Oslossa kotikaupunginosani Sagenen paikallisdemokratiaan. Oslo on jaettu 27 kaupunginosaan, jotka vastaavat asukkaidensa peruspalveluiden järjestämisestä. Tämän lisäksi paikallisdemokratiastakin on huolehdittu; kaupunginosissa toimii kaupunginosavaltuustot, joihin valitaan edustajat kunnallisvaalien yhteydessä. Kaupunginosavaltuustot saavat pienen budjetin, ja niillä on rajallinen mahdollisuus vaikuttaa siihen, minne kunnalliset palvelut sijoitetaan kaupunginosan sisällä ja miten paikallisympäristöä hoidetaan, niin kauan kuin tämä ei ole ristiriidassa kuntatason strategioinnin kanssa.

Identiteettityötä ei voi samalla tavalla systematisoida kuin paikallisvaikuttamisen menetelmiä ja palvelujen tarjontaa, mutta Oslossa toimii paikallisagendaryhmiä, joihin voi mennä mukaan kuka tahansa. Ne antavat mahdollisuuden vaikuttaa oman alueensa ympäristön ja kulttuuriperinnön tallentamiseen, eteenpäin siirtämiseen ja kehittämiseen. Eikä kukaan estä menemästä mukaan jonkin muunkin kuin oman kotialueensa toimintaan, jos kokee alueen omakseen.

Jos ja kun Suomessa kuntien määrä joka tapauksessa tulee vähenemään, tässäpä yksi malli sovellettavaksi. Tosin Oslonkaan mallia ei kannata sokeasti ihannoida: kun kaupunginosat vastaavat palveluiden tarjonnasta, siinä voi kuitenkin käydä niin että kun esimerkiksi lasten määrä yllättäen hyppääkin kattoon, ettei päivähoitopaikkaa löydykään omasta kaupunginosasta. No, siinä tapauksessa kunta sitoutuu järjestämään sen naapurikaupunginosasta. Hyvä, mutta jos kaupunginosa olisi malliltaan suunnikas, jonka kärjestä kärkeen olisi viisi kilometriä ja se päiväkoti sen naapurisuunnikkaan vastakkaisessa kulmassa, etäisyyttä saattaakin olla 10 kilometriä, joka pitää kiertää keskustan kautta, jopa kahdella liikennevälineen vaihdolla. Pahimmillaan päiväkotimatkoihin voi tässäkin järjestelmässä mennä neljä tuntia päivässä.

Jotta tämänkaltaiset tilanteet voitaisiin välttää, tarvitaan kokonaisvaltaista yhdyskuntasuunnittelua: liikenteen, kaavoituksen, viheralueiden ja palveluiden yhteissuunnittelua. Juuri tämän vuoksi tarvitaankin kuntatason hallintoa, mutta myös nykyiset kuntarajat ylittävää suunnittelua, joka sujuu juoheimmin silloin kun kuntarajat poistetaan. Porvoossa kaupunginosademokratia voisi tarkoittaa kylätoimikuntia, Helsingissä Oslon mallin suorempaa soveltamista.

Aikaisempia aihetta sivuavia kirjoituksiani voi lukea tämän blogin asiasanahaulla, mutta jos on kiinnostunut enemmän Oslon paikallishallinnosta, kannattaa aloittaa paikallisagendatoiminnasta kertovasta tekstistäni, jonne pääsee klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Vessoja leikkipuistoihin!

Porvoon Ruusu- eli Lyseopuisto.

Aika paljon leikkipuistoissa aikaa viimeisen muutaman vuoden aikana viettäneenä tiedän, että puistoissa tapaa joskus tulla aika viluiset paikat. Ovat virtsarakot koetuksella, niin isojen kuin pientenkin.

Jos leikkipuistojen yhteydessä on leikkipuistorakennus, tämä pelastaa tilanteen osittain, siis näiden laitosten aukioloaikoina. Ja silloin kun kyse on merkittävästä, julkisesta puistosta, puistoissa on yleensä julkinen vessa. Näin siis ainakin Norjassa ja sen pääkaupungissa Oslossa, jonka St. Hanshaugen on tosin niin iso, että puiston toisesta laidasta juostessa vessaan saattaa tulla hätä käteen. Miksei sitten täällä voisi olla vessoja puistoissa?

Kun leikkipuistosta lähdetään juoksemaan kotiin luonnollisille tarpeille, kynnys lähteä takaisin puistoon saattaa nousta ylipääsemättömäksi, mitä kauempana koti on ja sitä pienempi lapsi on. Kuitenkin raitis ilma on kiistatta hyvä asia: lapset nukkuvat siinä hyvin, aikuiset tuulettuvat ja sitäpaitsi puistoissa sekä isot että pienemmät tapaavat selvästi todennäköisemmin muita ihmisiä kuin kotona.

Jos minut valitaan Porvoon valtuustoon, esitän vessoja ainakin Keskuspuistoon ja Ruusu(Lyseo)puistoon.

Karajan makes Tchaikovsky music

My review of Herbert von Karajan's set of the Tchaikovsky symphonies 1-3 at Amazon is as follows (and can also be read by clicking the headline of this blog):

I have tried the already classic Jansons versions of these three earlier and often neglected works, but it was only Karajan that convinced me that this is worthy symphonic music in its own right. The Slavonic hysteria may be underplayed, but Karajan gives these works symphonic cohesion and for all their excellence, Jansons and his Oslo Orchestra cannot quite match the sheer opulence of the Berlin Philharmonic. Quite superb.

Pidemmin tämä on sanottu suomeksi bloggauksessani Mersu, Lada ja Volga 5.8.2011.

Etelä-Suomen linjaliikenne on ulkoistanut aikatauluvastuunsa matkustajille

Koska Etelä-Suomen linjaliikenne on sitä mieltä, että on matkustavaisen vastuulla, jos ilmoitetut aikataulu- ja laituritiedot eivät pidä paikkaansa, julkistan nyt yksityisen palautteeni. Jos julkisen liikenteen oikeasti halutaan olevan kilpailukykyinen vaihtoehto yksityisautoilulle, käsityksen palvelun laadusta on oltava hyvä.

Etelä-Suomen Linjaliikenteeltä saamani palautteen mukaan Porvoon linja-autoasemalta lähti aikataulun mukaisesti auto lentoasemalle. Tämä näkemys ei ole yhtäpitävä oman kokemukseni kanssa, ainakaan sellaista ei lähtenyt siltä laiturilta, jolta sellaisen piti lähteä, eikä myöskään sen viereiseltä laiturilta, joka on toiseksi luonnollisin vaihtoehto.

Pahoittelut voi laittaa puolestani vaikka Mariaanien hautaan.

Etelä-Suomen Linjaliikenne

Valitus 2.10.2011

Tarkoituksenani oli kuljettaa Norjassa, äitinsä kanssa asuva 3-vuotias poikani, joka oli tapaamassa minua Porvoossa, Helsinki-Vantaan lentokentällä odottavalle äidilleen, jotta hän voisi palata äitinsä kanssa jo varatulla lennolla ensisijaiseen kotiinsa Osloon. Aikataulun mukaan linja-auton lentokentälle piti lähteä Porvoosta 16.10 sunnuntaina 2.10 laiturilta 3. Kun laiturille 3 saapui noin klo 16.05 linja-auto Loviisasta, menin tarkistamaan sen kuljettajalta, meneekö se kenties lentoasemalle. Kysyin kuljettajalta seuraavin sanoin: ”meneekö tämä lentoasemalle”, mihin kuljettaja vastasi ”ei”. Auto lähti aikataulun mukaisesti laiturilta 3 kello 16.10, todennäköisesti lentoasemalle.

Kuljettajalle esittämäni kysymyksen sanamuodon voi vahvistaa paikalla ollut avopuolisoni, joka pidempään Porvoossa asuneena katsoi, että oletettavasti laiturilta 3 kello 16.10 lähtenyt auto kuitenkin oli lähtenyt lentoasemalle. En nähdäkseni voi olla vastuussa siitä, että kuljettaja ei ymmärtänyt kysymystäni, jonka tarkoitus oli selvittää, pääsisikö kyseisellä autolla lentoasemalle, saatikka joutua kärsimään tilanteesta.

Kun kello oli 16.26, eikä paikalle ollut tullut muita busseja, jouduin ottamaan taksin omalla kustannuksellani, koska pojan myöhästymisestä kuljetuksestaan olisi seurannut minulle kohtuuttoman kallis ja muutenkin hankala tilanne. Taksikuljetus oli minulle, ajokortittomalle henkilölle, ainoa vaihtoehto.

Edellytän, että Etelä-Suomen Linjaliikenne korvaa minulle täysimääräisesti vähintään taksikuljetuksen (80,20 €) ja linja-auton lipun hinnan välisen erotuksen. Toimitan tarvittaessa tositteeksi taksikuitin, missä tapauksessa edellytän myös postituskulujen korvaamista, sillä käytössäni ei ole skanneria.

Tosiasioita Norjasta

"Mitä muuta Suomessa on? Siellä on Lahti, se hiihtohuijauspaikka, ja Kirvesniemen pariskunta, mikä sen naisen nimi nyt olikaan, ensin hänellä oli jokin muu sukunimi ja sitten hän meni naimisiin, Harrinko kanssa se oli? Ja tuhansia järviä, ja Jean, suuri Sibelius, ja muotoilua, ja Nokia, herrajumala, tuottavin yhtiö koko Euroopassa, minulla on itsellänikin Nokian puhelin, se on luotettava kuin mikä ja siinä on infrapunaporttikin niille, jotka sellaista tarvitsevat, mutta minä en tarvitse, en pidä infrapunaporteista enkä infrapunaisista asioista ylipäätään, ne tuovat mieleeni sairauden, syövän, ja kuoleman, ja kuolema merkitsee muutosta, samoin kuin vesi, se merkitsee muutosta enemmän kuin mikään muu, ja siitä minä en pidä, helvettiin koko infrapuna.
Ja suomalaisilla on Kalevala, helkkari sentään, Kalevala, muinaiseepos vai mikä se nyt on, olen nähnyt otteita siitä televisiossa, kummalliset partaveikot juoksentelevat ympäriinsä ja laulavat ja uhraavat naisia ja toisiaan jumalille ja vaikka kenelle. Ja heillä on poroja, heillä on kasapäin kaksoisvokaaleja ja heillä on viinaa.

Tiedän Suomesta vaikka mitä."

Näin summasi tietonsa Suomesta kirjailija Erlend Loe mainiossa veijarikirjassaan Tosiasioita Suomesta (julkaissut Like), alkuteos Fakta om Finland. Tai siis ennakkoluulonsa. Ei nimittäin käynyt edes Erlend Suomessa.

Jos suomalaiset huijaavat hiihtämällä, norjalaiset huijaavat kirjoittamalla. Erlend Loe oli vielä melko tuntematon kirjailija, anoessaan matka-apurahaa kirjoittaakseen matkakirjan Suomesta. Hän ei koskaan käynyt Suomessa, minkä hän peitti tekaistuilla tositteilla. Ihan niinkuin kirjansa päähenkilö. Kirjanpidollisesti hänen rikoksensa on vanhentunut, mutta kirjallinen petos ei vanhene koskaan. Nyt on takaisinmaksun aika. Seuraavaksi esitän tarkistettuja, kokemusperäisiä tosiasioita Norjasta.

Norjalaiset tunnetaan kalasta. Ei siellä sitä ainakaan syödä, ainakaan Oslossa. Sitä nimittäin ei edes myydä. Ei ainakaan norjalaista kalaa. Norjalaisen kalan he dumppaavat esimerkiksi meille, suomalaisille. Itse syövät thaimaalaista kalaa, jos syövät. Oikeasti he syövät Pizza Grandiosaa. Ja niin juntteja ovat, että nyppivät siitä kaikki paprikat pois niin että Grandiosan piti alkaa valmistamaan pitsoja junteille ja vielä junteimmille (siis ilman paprikaa). Ja ne kaikkein junteimmat eivät edes osaa laskea, sillä ne paprikattomat ovat kalliimpia kuin ne, joissa on paprikaa.

Norjasta ei saa mistään smetanaa eikä kermaviiliä. Eivät onnistu monet ruoat. Ja Mandalissa 30 vuotta asunut isäni ystävä tilaa isältäni aika ajoin ruoka-apuna Koskenlaskija-sulatejuustoa, ja sanoo, että aina kun hän palaa Suomesta Norjaan, tuntuu että hän palaisi ajassa 30 vuotta takaisin. Heidän ruokavaliostaan puuttuu sitäpaitsi lounas kokonaan, koska Kekkonen söi sen. Kaikissa vaaleissa joku naiivi hölmö erehtyy ottamaan mallia Suomen Pisa-palkitusta koulusta, ja ehdottaa ilmaista koulu- ja päiväkotiruokaa, samalla tehden poliittisen itsemurhan. Yleensä hän on SV:stä eli paikallisesta Vasemmistoliitosta.

Erlend Loe heijastelee yleisiä norjalaisia tuntoja pitäessään suomalaisia kansana, jotka juksaavat hiihtämällä. Myös valtalehtien urheilukriitikot pitävät hiihtämistä niin keskeisenä kansallisen identiteetin rakennuspuuna, tai oikeastaan lasikuituna, että pääkirjoitustasollakin muistetaan tavan takaa kehua Norjan hiihtoihmeen syntyneen puhtain keinoin, ja voi sitä vahingonilon määrää aina kun Kaisa Varis jää kiinni siitä, että pussissa olevat jauhot eivät ole aivan puhtaita tai kun Matti Nykänen taas erehtyy luulemaan jotakin naista jukiksi (jukki on tanskalaisen uskomuksen mukaan suomalainen seurapeli, jossa miehet heittävät ilmaan puukkoja ja se, jonka päähän niitä jää eniten, valitaan jukiksi). Ja samat norjalaiset, jotka olivat ilakoineet Mika Myllylästä suurimpana suksien päällä kulkeneena roistona, muistivat heti ensimmäisinä mainita hänen olleen mitä suurin urheilija ja myös hienoin, arvostetuin ja pidetyin ihminen hiihtopiireistä hänen kuoltuaan. Hyi hitto tuota kaksinaamaisuuden määrää.

Loe syyttää suomen kieltä vaikeaksi. Suomi on sentään yksi kieli. Itse ovat sotkeneet asiat tahallaan siten, että heillä on kaksi kieltä. Ja niitäkin saatanat sönkkäävät kukin vielä ihan omalla tavallaan. Vastuu on täysin kuulijalla.

On norjalaisillakin ympäriinsä neitojen kauloja halailevia ja raiskailemassa juoksentelevia partaveikkoja. Ja niitä on paljon enemmän kuin meillä. Meillä on vain yksi, Väinämöinen. Norjassa koko kansa on sellaisia. Niitä kutsutaan viikingeiksi. Ja niillä on sarvet päässä kuin piruilla, saatanat.

Oslossa ylpeillään sillä, että kaupunki lämmitetään miltei yksinomaan uusiutuvilla energiavaroilla ja että muissa maissa (kuten esimerkiksi meillä, Suomessa) sotketaan energia-asioissa estotta. Me poltamme öljyä, maakaasua ja hiiltä ja olemme syypäitä ilmaston lämpenemiseen. Norjalaisilta ostetuilla fossiilisilla polttoaineilla.

Norjassa ei osata kierrättää, eikä rakentaa. Biojätteiden kierrätys on alkanut Oslossa vasta joissakin taloyhtiöissä, ja ne norjalaiset, jotka laittavat biojätteensä vihreisiin säkkeihin, asuvat joko väärissä taloissa tai kokonaan väärässä maassa. Taloissa on yksinkertaiset ikkunat, koska norjalaiset ovat niin hölmöjä, että luulevat voivansa lämmittää talojaan ikuisesti öljyllä. Jota he eivät edes juurikaan käytä lämmitykseen, vaan he dumppaavat sen tänne. Meille suomalaisille.

Norjalaiset ovat maailmanmestareita hiihdon lisäksi yhdessä lajissa. Se on norjalainen yhdistetty: omatunnon ulkoistaminen ja hurskastelu. Ensin peitetään omat rötökset, sitten dumpataan rikoksentekovälineet puoli-ilmaisiksi suomalaisille, js lopulta syytetään suomalaisia. Hyi helvetti.

Nämä eivät ole ennakkoluuloja Norjasta, vaan tosiasioita. Olen käynyt itse tarkistamassa. Enkä vain käymässä, vaan asumassa siellä. Kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla kävin havainnoimassa, toisella tarkistamassa. Ihan varmuuden vuoksi. Tiedän siis, mistä puhun. Toisin kuin Erlend.