Olen aikaisemminkin kirjoittanut tässä blogissa (esim. http://perukangas.blogspot.com/2012/02/varhaiskasvatustiede-on.html , http://perukangas.blogspot.com/2011/10/tutkija-haluaa-palauttaa-aidit.html ), että kun päivähoito onkin alun alkaen kehitetty naisten työssäkäynnin mahdollistajaksi, niin varhaiskasvatustiede taas on kehitetty työssäkäyvien vanhempien syyllistämiseksi ja kotonaolevien tylsistämiseksi. Nyt taas elokuvien ikäraja-asioista vastaavan mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskuksen (mikä nimi!) johtaja Leo Pekkalan mielestä vauvakinot pitäisi varmaankin lopettaa, koska hänen mukaansa siitä ei ole mitään todisteita, että elokuvat vaikuttaisivat alle kaksivuotiaisiin eri tavoin kuin yli kaksivuotiaisiin. Tästä lisää allaolevassa linkissä:
http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/suomi-kieltojen-maa-raskaana-olevien-elokuvissakaynnit-estettava-lastensuojelun-nimissa
Tai siis vauvakino olisi varmaan ihan ok, edellyttäen että siellä esitettäisiin Teletappeja. Edellyttäen että kukaan aikuinen menisi sellaiseen tapahtumaan. En kyllä menisi Ben Stilleriä tai Adam Sandleriakaan vilkuilemaan, edes syrjäkarein. Sen sijaan kelpo draamalle on aina sijansa. Näin Oslon vauvakinoissa esimerkiksi Revolutionary Roadin tai Benjamin Buttonin uskomattoman elämän. Toki lasten audiovisuaalisistakin tuotteista voi oppia aikuisemmallakin maulla varustettuna tykkäämään, enkä tarkoita vain Olle Hellbomin filmejä. Minä ehdollistuin BBC:n leikki-ikäisten nukkeanimaatioon In the night garden norjaksi spiikattuna siinä määrin, että voisin katsoa sitä itsenäisestikin. Oikein hyvää elokuvailtaa, ja sen kunniaksi korkattakoon viinipullo!
Ei tietenkään vauvakinolta voi kohtuudella odottaa yhtä intensiivistä katsomiskokemusta kuin aikuisten elokuva-arkistolta. Ei se ole tarkoituskaan. Vauvakinon pääasiallinen tarkoitus on, että vauva tapaa muita vauvoja ja että hänen vanhempansa pääsee tapaamaan muita vanhempia. Näin melkein kokonaan ja melkein kunnolla Oslon vauvakinoissa esimerkiksi sotaelokuvan Max Manus, ja toki minua vähän mietitytti että tuleeko tuollaisesta ehkä trauma pojalleni, silloin vähän yli vuoden. No, tuskin vain. Elokuva ei poikaani kiinnostanut pätkääkään. Hän nimittäin kiipeili, juoksi, nauroi, söi, leikki, varasteli muiden lasten leluja ja syötäviä, ja sen, mitä ehdin hänen vahtaamiseltaan syrjäkarein nähdä, antoi ymmärtää että se oli genressään audiovisuaalisesti varsin hillittyä epookkia.
Lapset täällä Suomessa näemmä halutaan suojella kuoliaiksi. Mutta kuka ymmärtäisi suojella lapsia vanhemmiltaan, jotka saattavat tylsistyä ilman sosiaalisia kontakteja tai mitään tekemistä? Aloitettakoon suojelu varhaiskasvatustieteilijöiltä, jotka ovat näemmä unohtaneet miksi heille on annettu oikeus olla olemassa: heidän piti kuorruttaa se syy, miksi puolen ihmiskunnasta - naisten - piti päästä töihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti