Kokoomuksen uskonkappaleena on mahdollisimman suuri yksilönvapaus, jota pidetään itseisarvoisena hyvänä: sitä, että saa valita mahdollisimman monesta vaihtoehdosta mahdollisimman vapaasti. Siitä, mitkä yksilöiden edellytykset tehdä näitä valintoja, puhutaan paljon vähemmän, ja vielä vähemmän siitä, mitkä ovat näiden yksilöllisten valintojen seuraukset paitsi yksilöihin sinänsä, myös yksilöiden tulevien valintojen vapausasteisiin. Kokoomusta viehättää yksilönvapaus abstraktina periaatteena, ikään kuin maailma olisi jokin laboratorio. Ei se kuitenkaan ole. Jos ovat ihmisten tarpeet erilaisia, sitä ovat myös heidän mahdollisuutensa.
Otetaan esimerkki. Kun vapaa yksilö päättää, että hän nopeimmin etenee työmatkansa omalla autolla yksin, tämä saattaisi ollakin totta sellaisessa teoreettisessa maailmassa, jossa tämä yksilö olisi ainoa, johon yksilöllinen vapaus: siis sekä valinnanvapaus että sen mahdollisuus voi toteutua. Mutta kun ei ole. Mitä enemmän yksilönvapautta ihannoidaan sekä aatteellisena ihanteena että ajetaan poliittisilla ohjauskeinoilla, sitä enemmän tullaan törmänneeksi kontrafinaliteettiin: kun yksilöt toimivat kukin omien etujensa mukaisesti, lopputulos on kaikille yksilöille, mukaanlukien he itse, kaikkea muuta, usein jopa kehnoin mahdollinen. Kokoomuslainen vapaus korostaa vapautta johonkin, kuten esimerkiksi autoiluun, mutta vähemmälle jää vapaus jostakin, kuten liikenneruuhkista.
Kokoomus uskoo mahdollisuuksien tasa-arvon ennalta annetuksi lähtökohdaksi. Siksi heikäläiset eivät aina osaakaan huolestua niin vakavasti julkisten palveluiden leikkauksista. Ei riitä, että palvelut tarjotaan tasa-arvoisesti jos taustatekijät eroavat. Tämä taustatekijöiden eroavuudet selittävät meillä esimerkiksi sosioekonomiset sairastavuus- ja eliniänodote-erot, ja ne ovat meillä olleet lisääntymään päin. Ei auta, että koululaitoksemme on periaatteellisesti tasa-arvoinen (ja tasapäistävä?), kun oppilasaineksen oppimisen edellytykset eroavat riippuen mm. lukemiskulttuurista ja siitä, miten kotona arvostetaan opiskelua. Basil Bernstein puhui kehittyneestä ja rajoittuneesta koodista, jolla hän viittasi siihen, miten kotona käytetyn kielen abstraktiivisuus (tai konkreettisuus) valmistaa opiskelemaan. Ja nyt kun 90-luvun lama-ajan jälkeen ollaan ainakin diskursiivisella tasolla siirrytty viranomais-kansalaissuhteissa yhä enemmän konsultti-asiakas -suhteeseen, tämä vaatii kansalais-asiakkaalta entistä enemmän asiantuntemusta ja jaksamista, jotta osaisi ja jaksaisi hoitaa itse omia asioitaan.
Ei rajoittunut koodi sentään ole väistämätön kohtalo, mikään kastimerkki, vaikka sattuisi kasvamaan perheessä jossa toinen vanhempi jätti koulunsa kansalaiskouluun, tosin vastoin omaa tahtoaan ja lahjakkuuttaan ja toisella se sattui jäämään keskenjätetylle oppikoulutasolle. Kumpaakaan tämä ei ole estänyt sivistämästä itseään vapaaehtoisesti, ja heidän lapsensa kasvoi kirjojen keskellä, kirjojen, joita sai myös lukea ja joita myös luettiin. Ensin minulle ja sitten minä itse.
Mitä minulla sitten on valittamista, minunhan pitäisi olla yksilön sosiaalisen nousun huippunäytekappale? Sain käydä lukion, ja pääsin yliopistoonkin. Jossa luin varmaankin vääriä kirjoja kun jouduin marxismin, sosiologian ja ties minkä kaiken muun sosio-alkuisen indoktrinomaksi. Kannattaisi opiskella yhteiskuntatieteen klassikoita, jotka jo ymmärsivät vapaan kilpailun ei-toivotut seurausilmiöt. Karl Marxin - aivan oikein, se on se pahamaineinen tyyppi joka keksi rautaesipirun eikun ripun - mielestä vapaa kilpailu johtaa lopulta vain vahvimman selviämiseen. Sukulaissielu, sosiobiologian perustaja Herbert Spencerin termi Survival of the fittest käy enemmänkin kuin eliömaailmasta lainatuksi metaforaksi.
Yhteiskuntatieteen klassikoiden lukemista ei voi liian lämpimästi suositella. Seurauksena voisi olla se, että puhuisi vähemmän lämpimikseen löperöitä esimerkiksi vapauden väärinymmärtämisestä. Yhteiskunnan kerrostuneisuutta ei myöskään kannata eikä voi kiistää, ainakaan jos on yhtään sattunut lukemaan yhteiskuntatieteellistä tutkimusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti