Kunnallispoliitikko on ajankäytöllisesti kahden työn loukussa, ainakin sen perusteella mitä olen kuullut Helsingistä: yhdellä palkalla tehdään kahta työtä. Palkkaa vaikuttamisesta saava kansanedustaja ei sen vähemmällä työmäärällä pääse, olkoonkin että hänen mahdollinen toimintansa valtuutettuna tavallaan tukee työtä kansanedustajana ja päinvastoin. Pienemmissä kunnissa kunnallispoliitikko pääsee sentään helpommalla, olettaen että hän ei ole samanaikaisesti kansanedustaja.
Siinä vaiheessa kun vasta haaveillaan paikasta poliittis-edustuksellisessä tehtävässä, oli tämä sitten palkallista tai ei, hakija on oikeastaan pienyrittäjä. Hän satsaa aika paljon, tekee pankkilainalla vaalimainoksia ja kiinnittää joskus jopa perheensä ja talonsa siihen hyvin epävarmaan tulevaisuusoptioon että ehkä joskus elämäntapa-aktivismista voisi tulla työtä. Kuitenkaan kunnallispolitiikka ei siinä mielessä ole työtä että sillä maksaisi takaisin niitä lainoja. Taustalla saattaakin kajastaa etäisessä horisontissa toive kansanedustajan työstä, jolloin kunnallispolitiikka nähdäänkin ainakin osittain välineenä valtakunnanpolitiikkaan vaikuttamiseen. Juontui vaikuttamisen tarve sitten tyytymättömyydestä nykytilaan, tulevaisuuden pelosta tai positiivisesta maailmanparannushengestä, aktivisti on vaikuttamisen tarpeesta pääsemättömissä, se istuu kuin seepran raidat.
Poliitikon perheeltä vaaditaan aika paljon. Pahimmillaan jopa pieni paikallispoliitikko voi saada osakseen blogikirjoituksesta herneet nenään ottaneiden häiriköiden uhkailuja, jotka ovat tyyppiä tiedän mitä poikasi teki viime kesänä. Tällöin onkin plussaa, jos pieni kunnallispoliitikko onkin sen verran iso kunnallispoliitikko että hän käy pösilökarkottimeksi.
Ehdokkaan ammattitauti on napoleonkompleksi. Kun kunnallisvaaliehdokas kuvittelee voivansa monistaa itsensä ihan joka paikkaan, kaikkiin mahdollisiin asukastilaisuuksiin, niin säännönmukaisesti edes sitä kaikkein haalistuneinta kopiota ei riitä kotijoukkojen iloksi. Feministinä inhoan käsitettä kotijoukot, mutta oli ehdokas sitten kumpaa sukupuolta hyvänsä, niin asuinkumppaneista ja perheestä tulee herkästi huoltojoukkoja, kun ehdokas käy kotona maksimissaan tankkautumassa ja nukkumassa.
Jos läheiset ovat hengessä mukana, he ovat enemmän kuin kullanarvoisia. Heidän antamansa ajan arvoa on mahdotonta mitata, mutta joskus ehdokkaan perhe - paitsi puolisot, myös vanhemmat - uhraavat konkreettisesti rahaakin. Mikäs siinä jos he kokevat sen filantrooppisena hyväntekeväisyytenä. Ehdokkaan puolisous ei kuitenkaan käy oikein edes sivutoimiseksi uraksi, ja sitä onkin vaikeaa suositella kellekään, olla wannabe-napoleonin puolisona siinä toivossa että joskus ehkä pääsisi linnankutsuihin, aveccius kun on käytännössä ainoa sallittu nepotismin muoto.
Ehdokkuus muovaa jossakin määrin ehdokkaan psyykeä, joten on parempi olla sotkematta politiikkaan toisia ihmisiä. Sinkulle politiikka on ihan hyvää ajanvietettä.
On toki positiivista, että äänestäjien ja päättäjien välillä ei ole sellaisia näkymättömiä kytköksiä kuin esimerkiksi vaalirahoittajia, mutta vaalirahoitus takaa ainakin sen, että kampanjointi ei ole kiinni omasta tai omaisten selkänahasta.
Ei ole olemassa mitään mittareita sille, miten mitata ajan ja rahan meneminen silloin kun ehdokkuus ei ole johtanut toivottuun lopputulokseen. Siksi ehdokas onkin rinnastettavissa pienyrittäjään, joka ei voi ulkoistaa riskiään - joka on kampanjointiin uhrattu läheisten aika ja raha - minnekään. Vaikuttamisen tunne on kuitenkin itsessään palkitsevaa: innostuneiden ihmisten näkemisestä voimaantuu ja tuntee tekevänsä jotakin merkittävää, ja vaikuttamisesta taitaa saada endorfiinihumalat, tunteen, joka on sukua urheilun jälkilöylyille, taide-elämykselle tai seksille. Siksi politiikka onkin kuitenkin, loppujen lopuksi ihan haluttavaa hommaa. Eikä ehdokkaan käy muita syyttelemään siitä että on lähtenyt mukaan. Marttyyriksi heittäytyvä poliitikko on sietämätön olento.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti