Kyllä kulttuuriministeri kakan tunnistaa...

...Cheek on sellaista. En tosin ole koskaan kuullut häntä, mutta ei paskaa tarvitse maistaa uskoakseen, että se on pahaa. Tämän tietää jokainen filosofiaa opiskellut: ei tarvitse tarkistaa jokaista joutsenta esittääkseen yleistyksen, jonka mukaan joutsenet ovat valkoisia. Uskon siis mielelläni Paavoa, onhan hän kulttuuriministeri, sitäpaitsi hän on räpin harrastaja. Ei tarvitse kääntää edes sitä ensimmäistä poskea.

Eipä tämä minun asenteeni tietenkään kestä empirististä tarkastelua ja se paljastaa ennakkoluuloisuuteni. Mutta ihminen, joka on korruptoinut korviaan 28 vuoden ajan Mozartilla, ei varmaankaan lämpene.

Paljon kiinnostavampaa kuin yhden kulttuuriministerin mielipide on sen herättämä kauhistunut kiihkoilu. Uskon, että moni on kauhistunut Arhinmäen kritiikistä, koska on tottunut ulkoistamaan oman ajattelunsa ja mielipiteenmuodostuksensa toisille, itseään viisaampina pitäville, jotka nyt ovat pettäneet ja osoittaneet oman paikan kulttuurin kuluttajien kentässä. Pierre Bourdieun ajatusta mukaillen: kulttuurin kuluttaminen osoittaa kuluttajan kulttuurisen luokka-aseman, erottelukyvyn, siis kyvyn muodostaa informoituja mielipiteitä.

Ehkä viisain tapa mielipiteenmuodostukseen oli kuitenkin Duke Ellingtonilla: on kahdenlaista musiikkia. Hyvää ja toisenlaista. Toisenlaiseen laitettakoon kaikki mikä ei kolahda.

Jälkikirjoitus: koska en voisi antaa itselleni anteeksi silkkaan ennakkoluuloisuuteen perustuvaa varmaa mielipiteenmuodostusta, kävin tarkistamassa. Laitoin Youtubeen hakusanaksi Cheek. Kuunneltuani Jossu-nimistä teosta 11 sekuntia laitoin kiinni. En kestänyt enää. Jatkoin Wagnerin Siegfriediä.

Kumpi ompi pahempi, homo vai mamu?

Kun seuraa niinkutsuttua maahanmuuttokriittistä argumentaatiota, antijihadistit pelkäävät, että maamme islamisoituu ja että tämä merkitsisi uhkaa kulttuurillemme. Yksi suurimpia uhkia heidän mielestään on se, että huomattava osa näiden maahanmuuttajien aktiivisista jäsenistä on aktivoitu arvokonservatiiveiksi, ja tämä arvokonservatismi uhkaisi meidän vapaamielistä, liberalismin läpitunkemaa kulttuuriamme. Eikä tämä logiikka esitä minkään harrastelijabloggarin ajatuskulkua, vaan Jussi Halla-Ahon.

Säännönmukaisesti nämä antijihadistit pelkäävät monia muitakin asioita, kuten esimerkiksi homoseksuaaleja, tai tarkemmin sanoen, sitä, että homoseksuaalisuus soluttautuu osaksi mainstreamia siinä määrin, että se katsotaan "normaaliksi" ja tämän normalisoinnin kanssa rinnakkain sitä vastaan rakennettu normisto puretaan.

Maahanmuuttokriitikot ovat itse konservatiiveja, peläten kaikkien heille tuttujen instituutioiden koskemattomuuden puolesta, kuten he myös väittävät muslimimaahanmuuttajien olevan. Heidän kannattaisi ihan taktisessa mielessä valita puolensa, kumpi on pienempi paha: homoseksuaalisuus vai maahanmuutto, ja liittoutua sen vihollisensa kanssa, joka edustaa pienempää pahaa ja toimii vastavoimana suuremmalle pahalle. Vihollisen vihollinen on ystävä, vai kuinka se nyt menikään.

Onko siis konservatismi vai ulkomaalaisuus pahempi vihollinen? Vastaan tähän itse. Kaikki heille vieras muodostaa heille uhan, oli sitten seksuaalista tai uskonnollista. On helppoa mutta kovin tökeröä esiintyä valistuksen ja liberalismin airuina pimeyden voimiksi leimattuja maahanmuuttajia vastaan jos kuitenkin itse kammotaan mitä tahansa muutoksia perinteistä kulttuuria kohtaan.

Kannattaisi vähän perehtyä omaan kulttuuriimme. Silloin saattaisi tietää, että kansamme identiteetti on rakennettu ulkomaanopissa, Luther ja Sibelius opiskelivat Saksassa ja Mannerheim on venäläinen upseeri, sitäpaitsi homo- tai ainakin biseksuaali. Kuitenkin esimerkiksi Sibelius on useimmille arvokonservatiiveille oman kulttuurimme mädättämistä pelkääville aivan liian korkealentoista ja sitäpaitsi vierasta, puhumattakaan Saariahosta. Ylipäätään siihen omaan kulttuuriin kannattaisi tutustua ennen kuin laskettelee suustaan lapsuksia.

Huomioita suomalaisesta sisusta

Tv-studiossa esiintyneet herrat J.Halla-Aho ja O.Immonen halusivat tekeytyä epäpyhän poliittisen allianssin yhdessä demonisoimiksi marttyyreiksi. Ei, hyvät herrat, ei äärijärjestöjä tarvitse demonisoida eikä edes lukea kuin piru raamattua sitä, mitä näiden liikkeiden jäsenet kirjoittelevat. Riittää kun katsoo, mitä he päästelevät. He tekevät sen ihan itse.

Jos sitten mennään hetkeksi siihen oppirakennelmaan, jota nämäkin herrat yrittävät puolustella ei-rasistiseksi ellei jopa antirasistiseksi: se perustuu näkemykseen geneettisesti määrittyvien rotujen geneettisesti siirtämistä kulttuurisista konstruktioista, jotka he näkevät muuttumattomina. Ajatusrakennelma on, köh, hieman savijalkainen. Jos roduille ei ole geneettisiä perusteita, miten rodut voivat siirtää eteenpäin perimässään yhtään mitään, etenkin kun sekä rotu että kulttuuri ovat itsessään luotuja, kulttuurisia konstruktioita. Yksi sellainen kulttuurinen konstruktio on 1800-luvulla synnytetty kansallisvaltioajatus, joka on tarkoitushakuisesti luotu konstruktio, aivan samoin kuin rotu ja kulttuurikin.

Jos ovat äärioikeiston pelkäämät "ääri"vasemmistolaiset ja punavihreät Immosen ja Halla-Ahon mielestä tarkoitushakuisesti etsimällä etsineet itselleen helpoksi maalitauluksi järjestöt, joiden linjan määrittelystä tarvitsee ehkä olla huolissaan mutta ei huolehtia (koska se kehkeytyy itsestään aivopieruina, orgaanisesti, toisin kuin kulttuurit), niin aivan samoin kansallismielisiksi itsensä määrittelevät ryhmät syyllistyvät tähän tarkoitushakuisuuteen, josta ne vastustajiaan syyttävät.

Olisi siis peiliin katsomisen paikka, herrat. Marttyyriksi totta kai saa ryhtyä, mutta sitten on turha itkeskellä jos syytellään.

Monikulttuurisuuden eri ilmenemismuotoja

Onko monikulttuurisuus sekoittumista sulatusuunissa, gettoutumista, jossa eri kulttuuripiireistä lähteneet elävät kukin omilla alueillaan vai rinnakkaineloa?

Monikulttuurisuus toimii silloin kun eri kulttuurit elävät keskenään enemmän tai vähemmän sekaisin. Toki jo kaupunkitutkimuksessakin tunnistetaan se ilmiö, että maahanmuuttajaryhmät tapaavat keskittyä tiettyihin kaupunginosiin ja kortteleihin. Osittain tämä johtuu siitä, että näistä kaupunginosista osoitetaan heille asuntoja. "He" tarkoittaa tässä pakolaisia ja turvapaikanhakijoita. Toinen syy on puskaradio: maahanmuuttajat haluavat turvallisuudentunteen takia olla lähellä oman kulttuuripiirinsä edustajia. Kun alussa ei vielä osata tulomaan kieltä, sopeutuminen helpottuu kun saa päivittäin puhua omaa kieltään.

Esimerkki epäonnistuneesta monikulttuurisuudesta on Israel. En oikeastaan edes kutsuisi maata, joka on jaettu juutalaiseen Israeliin ja palestiinalaisten aidattuihin siirtokuntiin, monikulttuuriseksi, saati monikulttuurisuuden menestystarinaksi.
Israel on monikulttuurinen vain siinä mielessä, että sinne on diasporan hengessä muuttanut juutalaisia ympäri maailmaa: siellä on esimerkiksi venäläisestä, puolalaisesta, saksalaisesta ja amerikkalaisesta kulttuuripiireistä peräisin olevia juutalaisia. Ennemminkin todelliset metropolit, kuten New York, ovat monikulttuurisia, tai vaikka Lontoo.

Monikulttuurisuus ei tarkoita vain etnistä kirjavuutta aivan samoin kuten etnisyys ei ole ainoa kulttuurinen ilmaisumuoto. On niinkin yhtenäiskulttuurisena pidetty maa kuin Suomi sen verran monikulttuurinen sisäisestikin, että esimerkiksi sellainen minimetropoli kuin Helsinki on yhtä lailla hämäläisten, pohjalaisten kuin karjalaistenkin stadi. Erilaiset kulttuuriset ilmentämismuodot myös voivat kietoutua yhteen ja vahvistaa toisiaan: Glasgow'ssa jalkapallojoukkueet Celtic ja Rangers ilmentävät paitsi uskonnollista taustaa, myös jalkapalloa.

Jalkapallo on itse asiassa opettavainen esimerkki kulttuurista. Esimerkiksi Lontoossa jalkapallojoukkueiden kannattaminen on perinteisesti mennyt kaupunginosittain, mutta miten sitten on selitettävissä ulkolontoolaisten tai ei-brittien fanien sitoutuminen joukkueen edustamaan kulttuuriin? Ovatko kaikki Tottenhamin kannattajat esimerkiksi juutalaisia?

Eivät, koska jalkapallo on kulttuurinen ilmenemismuoto itsessään, itsenäinen kulttuuripiirre. Miten muuten on selitettävissä, että työväenjohtaja Arhinmäki kannattaa nousukasjoukkue Chelseata (jolla tosin on rosoinen historia huligaaneineen)? Päinvastaisessa tapauksessa jalkapallo voi myös vahvistaa poliittista sanomaa; se, etä Timo Soini kannattaa Millwallia, rajua työväenjoukkuetta, jota kaikki vihaavat, ei näytä sattumalta.

Niin, vielä siihen monikulttuurisuuteen. Puolueiden sisälläkin on monia kulttuureita: Kokoomuksessa on sosiaalista omatuntoa korostavaa sarkomaalais-kataislaista siipeä ja toisaalta näitä lepakkomiehiä. Demareissa on ay-aktiiveja ja toisaalta näitä sailaslais-lipposlaisia, joita ei erota Kokoomuksesta kuin poliisi. Vasemmistoliitossa on ay-änk... konkareita ja punavihreitä, joita ei erota Vihreistä kuin kuolema. Vihreissä on viherpunertavia ja insinöörinsinertäviä, ja Perussuomalaiset se vasta monikulttuurinen porukka onkin, kun saman sateenvarjon alle mahtuu sekä niitä, jotka kiistävät rasismin olemassaolon että niitä, jotka kiistävät oman rasisminsa. Sitten on vielä kulttuurinvihaajia, niitä, jotka sekoittavat kulttuurin oopperavoileipiin ja Taisteleviin metsoihin.

Maassa maan tavalla?

Nähdessäni tummaihoisen miehen seisten housut puolitangossa suorittamassa ureaalisia tekoja viereisen talon seinälle, kauneimman turisti-porvoon reunalla, samalla todentaen sen uristi-porvooksi, minulle tuli tavallaan mieli lämmin. Mieshän on selkeästi akkulturoitunut, kuseskelu nimittäin meiltä härmäläisiltä kyllä sujuu!

Niin sujuu moni muukin asia. Kännipäissä tappelu, hiihtämällä juksaaminen, naapurin kadehtiminen, hyttysten tappo, ja nykyään ne korealaispeijakkaatkin tekevät meitä parempia laivoja, ainakin tilaajien mielestä. Talojammekaan emme enää saa rakennettua itse vaan pitää kutsua apuun joko eteläinen taikka itäinen naapurikansa. Laiskojakin olemme kun palkkojammekin sietäisi laskea tai ainakin työtunteja pitäisi lisätä.

Mitä sitten on suomalainen kulttuuri? Onko se Marita Taavitsaista, puskafarsseja, kupletteja, itkuvirsiä, tanhua, kontulaista gangstarappia, Taistelevia metsoja, pönötysfestivaaleja, joissa käydään eri puolilla kaunista maatamme näyttäytymässä sivistyneinä, Ihanaaleijonatihanaa, myllypyrolaista romanikäsityötä, kökarilaista kalastusta, karaokea, närpiöläistä tomaattikasvatusta vai Helan går? Kaikki nämä, jokin näistä (kuka valitsee?) vai jonkinlainen tilastollinen keskiarvo näistä?

Niin että mitkä tarkkaan ottaen ovat ne maan tavat, joihin tänne tulevien pitäisi sosialisoitua? Kun me edes tulisimme alas puusta, suomalaiset.

Laajempi tutkielmani (hahmoteltu yhdessä ystäväni Nina Broströmin kanssa, joka EI ole ruotsinkielinen nimestään huolimatta!) suomalaisuudesta kaupunkilaisuus-maalaisuus -akselilla löytyy allaolevasta linkistä:

http://perukangas.blogspot.fi/2007/05/puusta-asfalttiviidakkoon-metslisest.html

Miksi ainoastaan muslimit syyllistetään

- naisten alistamisesta
- politiikan alistamisesta uskonnolle
- kulttuurin alistamisesta uskonnolle
- yksittäisistä väkivallanteoista?

Kun niinkutsutut maahanmuuttokriitikot syyllistävät muslimeita ryhmänä ja siten myös ryhmään kuuluvia ihmisiä siitä, että islaminuskosta voidaan dokumentoidusti osoittaa, että naisten asema ei ole tasa-arvoinen miesten kanssa, mikseivät he ole huolissaan siitä, että meillä Suomessa lestadiolaisnainen ei saa edes puhua, vaikka häneltä kysyttäessä hänen mielipidettään tai hänen omista asioista, hänen on pidettävä suunsa kiinni. Aviomies edustaa häntä, ja sellaisen puuttuessa isä. En ole varma, onko tässä tapauksessa parempi olla miehen alistama vai miehetön ja siis ei-ihminen.

Kun niinkutsutut maahanmuuttokriitikot syyllistävät muslimeita ryhmänä ja siten myös ryhmään kuuluvia ihmisiä siitä, että joidenkin maiden yhteiskuntajärjestelmä on virallisesti islamilainen, on meilläkin valtionkirkko, jota ei pääse pakoon sen koommin ateistipresidentti kuin varusmieskään. Ja kun he syyllistävät muslimeita siitä, että jotkut ääriryhmät tai näiden nimissä esiintyvät laittavat terroritekojensa päälle uskonnon nimeä kantavan nimilapun, eivät kristittyjen ristiretketkään vallan verettömiä olleet. Ja jos ajatellaan Yhdysvaltoja, niin siellä uskonto on niin läpeensä politisoitu, eikä oikeastaan uskonto vaan uskonnot ja uskonnollisuus, että siellä ateistipresidenttiehdokas on vähintäänkin epäilyttävä. Tiedä mikä marksisti siellä Troijan puuhevosena ratsastaisi.

Kun niinkutsutut maahanmuuttokriitikot syyllistävät muslimeita ryhmänä ja siten myös ryhmään kuuluvia ihmisiä siitä, että nämä niinkutsutut kriitikot itse sekoittavat kulttuurin ja uskonnon toisiinsa, koettaen sotkemalla mukaan rodun käsitteen vielä vahvistaa tätä sidosta, he ovat ymmärtäneet täysin väärin päin. Uskonnot ovat yksi mahdollinen inhimillisen sivilisaation kulttuurinen ilmenemismuoto, mutta vain yksi. Kulttuurit ovat yläkäsite, joka kattaa myös uskonnot, ei päinvastoin.

Kun niinkutsutut maahanmuuttokriitikot syyllistävät muslimeita ryhmänä ja siten myös ryhmään kuuluvia ihmisiä siitä, että joskus joku muslimi on saatu kiinni siitä, että tämä on erehtynyt luulemaan ketä hyvänsä jukiksi eli puukkotukiksi niin kyllä maar se meikäläisiltä häjyiltäkin onnistuu. Ei tarvita Sofi Oksasta kertomaan meille sitä, että ei tarvita kansallispukua, jotta voi kantaa puukkoa, jota muuten sitä puukkoakaan ei tarvita järjestämään tappelua vaikka olemattomasta ja sitäpaitsi tyhjästä viinapullosta vaikka oman itsensä kanssa.

Vähän siis reiluutta ja johdonmukaisuutta siihen argumentatioon, kiitos.

Maahanmuuttajien rikoksista puhuminen on rasismia

Eräässä blogissa ihmeteltiin sitä, miksi ei saa ääneen ihmetellä maahanmuuttajien tekemiä rikoksia, että onko sitä sitten automaattisesti rasisti, jos "syyllistyy" "maahanmuuttokritiikkiin". Toivoisin ihan reiluuden nimissä, että vähän skarppaisivat sitä argumentaatiotaan. Jos haluavat puhua maahanmuuttokritiikistä, puhuisivat sitten siitä eivätkä yksittäisten ulkomaalaistaustaisten ihmisten tekemistä rikoksistä. En osaa nähdä mitään eroa sillä, suorittaako varkauksen tai raiskauksen suomalainen, ruotsalainen, norjalainen, kristitty, muslimi, baha'i, ateisti tai agnostikko. Yhtä hyvin voisi nostaa esille, oliko epäilty hevari, hiphoppari, punkkari, jazzari, klasari vai kansanmusiikin ystävä, tai sen, kantoiko epäilty West Hamin, Millwallin, Tottenhamin, FC Lahden vai Belgradin Punaisen Tähden kannattajatunnuksia.

Jos nostaa esille ulkomaalaistaustaisten ihmisten tekemiä rikoksia, tällöin pitäisi sanoa myös se, miksi haluaa nostaa esiin yhden valikoidun taustatekijän rikoksentekijöiden (tai niistä epäiltyjen; epäilty ei ole yhtä kuin rikollinen ellei sitten näillä sananvapauden kansantribuuneilla ryhdytä kansantuomioistuimeksi) taustasta. Mitä hyötyä epäillyn yhden ominaisuuden korostamisesta on uhrille, yhteiskunnalle tai epäillylle itselleen? Miten se auttaa ketään ymmärtämään teon motiiveja tai miten se auttaa uhria selviämään rikoksesta, yhteiskuntaa tekemään "hyödyllisempää" ja/tai "tehokkaampaa" politiikkaa tai epäiltyä selviämään tässä ihmisen maailmassa jotenkin säädyllisemmin ja mielekkäämmin? Jos nostaa esiin epäiltyjen taustan, tällöin rakentava suhtautumistapa asioihin esittäisi myös mahdollisia tapoja ehkäistä nimenomaan jonkin tietyn taustan ja jonkin tietyntyyppisen rikoksen välistä korrelaatiota.

Rotua ei tieteellisenä käsitteenä voida pitää horoskooppia kummempana. Rodut on luotu rasistisia erottelutarpeita varten, mitään muuta olennaista lisäinformaatiota ne eivät tuo. Tosin, roduista voidaan analyyttisessä mielessä puhua silloin kun ne ovat seuraus kuten esimerkiksi "rodun" rasistisen syrjintäkäytön aiheuttama marginalisaatio, jonka seurausilmiöinä voi sitten kehittyä alakulttuureita. Ja niille, jotka eivät tiedä, mikä on alakulttuuri, niin alakulttuuri ei ole arvottava käsite. "Ala" ei tarkoita alempiarvoista vaan alaluokkaa merkityksessä "sub". Esimerkiksi hiphop on yksi musiikkikulttuureiden alalaji eli alakulttuuri.

Ihmisen toimintaa selittävät monenlaiset taustamotiivit, joista rotu tai etninen tausta ovat, kuten edellä todettu, jos eivät kuvitteellisia niin ainakin tarkoitushakuisesti ulkoapäin asetettuja synteettisia (ei analyyttisia) kategorioita. Suomeksi: esimerkiksi ihmisen taloudellinen asema, koulutus ja oma viiteryhmä (viiteryhmä on se ryhmä, jonka mielletään selittävän omaa identiteettiä; viiteryhmän ei tarvitse olla jäsenryhmä, kuvitteellinenkin ryhmä riittää, esimerkiksi "nörtit") selittävät käyttäytymistä paljon paremmin kuin ihonväri. Hyvin harvoin voidaan varmuudella osoittaa, että yksi taustamuuttuja selittäisi tyydyttävästi ihmisen toimintaa, ja jotta näin voisi olettaa edes teoreettisesti, kaikki muut tekijät pitäisi voida eliminoida. Ihmisillä ei kuitenkaan tällaisia laboratoriokokeita voi suorittaa.

Jos ei ole esittää mitään mallia, jolla taustan vaikutus rikollisten tekojen (tai ylipäätään minkäänlaisten tekojen) motiiveihin voitaisiin vakioida eikä ainuttakaan mallia, jolla sitten nämä rikoksentekijät voitaisiin saada yhteiskuntakelpoisiksi, eikä ainuttakaan syytä, miksi etninen tausta kaikista mahdollisista taustatekijöistä on nostettava esiin, on rasisti.

Me kaikki kulutamme kulttuuria...

... mutta myös tuotamme sitä. Siis myös me (he?), jotka ovat ottaneet asiakseen vihata kulttuuria (kyldyyriä) siinä määrin, että saastuttavat lehtien mielipidekirjoitukset väittämällä kaikki kulttuurilaitokset eliitin hommiksi, unohtaen sen, että esimerkiksi sellainen paikka kuin Porvoon taidetehdas ilahduttaa elokuvien katsojia, ravintola-asiakkaita ja sellaisia pienyrittäjiä, kuten esimerkiksi yhden ihmisen toiminimitaiteilijoita, joiden penninvenyttelystä on eliitti kaukana.

Moni samastaa kulttuurin oopperaksi ja taisteleviksi metsoiksi. Ei se kuitenkaan niin mene, vaikka jopa valtionhallinto tämän käsityksen siunaa nimeämällä tiettyjä hallinnonaloja kulttuurihallinnoksi. On jopa kulttuuriministeriö. On muutakin kulttuuria kuin korkeakulttuuri, esimerkiksi kansankulttuuri ja populaarikulttuuri. Nämäkin käsitteet kuitenkin pitävät sisällään arvottamista. Ei se ole tarpeen. 

Kun tämänpäiväisesä Hesarin verkkouutisessa otsikoitiin, että Tanskassa harrastaa nykyään kulttuuria vain 36%, tämä uutinen on hämmentävä. Ei se yksinkertaisesti pidä paikkaansa, sillä ei kulttuuria voi harrastaa sen kummemmin kuin esimerkiksi omaa historiaa voi harrastaa. Jos väittää, ettei harrasta kulttuuria, se samalla tarkoittaa sitä, että sanoutuu irti paitsi musiikista, kirjallisuudesta, kuvataiteista ja niin edelleen kokonaisuutena, myös sitä, että sanoutuu irti ruokakulttuur(e)ista, perinteistä, peleistä, sananlaskuista, sanalla sanoen, irrottaa oman elämänsä atomistisesti kaikista historiallisista ja paikallisista viitekehyksistään.

Kulttuuri on yleiskäsite ihmisen hengentuotteille ja merkkijärjestelmille, joilla on vaikutus ihmisten identiteetteihin. Voidaan puhua esimerkiksi suomalaisesta tai eurooppalaisesta kulttuurista, etruskikulttuurista tai vaikka kampakeraamisesta kulttuurista, jotka kattavat sisällään koko merkkijärjestelmän, tiettyyn ajallis-paikalliseen kehykseen sidotut hengentuotteet. Kulttuuriin kuuluvat myös esimerkiksi sananlaskut, pelit ja leikit.

Me kaikki olemme siis kulttuurin kuluttajia. Sen lisäksi olemme ihmiskunnan ja tietyn kulttuurin ja kulttuurien "jäseninä" sen luojia, soveltajia ja uusintajia. Jos ihmiskunta on jäsenryhmämme, kulttuuri on viiteryhmä. Niitä viiteryhmiäkin voi olla useita: esimerkiksi minä olen länsimaalaisen, eurooppalaisen ja suomalaisen kulttuurin "jäsen". Olen omaksunut myös osia klassisesta musiikkikulttuurista, sarjakuvakulttuurista, eri ruokakulttuureista, saunakulttuurista, jalkapallokulttuurista ja niin edelleen.

Kulttuuri ei ole mikään monoliitti. Esimerkiksi suomalainen kulttuuri, musiikkikulttuuri tai mikä hyvänsä kulttuuri sisältää myös alakulttuureita, jotka ovat erilaisia kyseisen kulttuurin toteutumia, tapoja manifestoida, ymmärtää ja toteuttaa kyseistä kulttuuria. "Ala" ei ole arvottava käsite.

Kannattaisi siis lopettaa löysät löpinät kulttuurin harrastamisesta. Samaten kannattaisi lopettaa kulttuurin vastustaminen, sillä kulttuurin vastustamisella kielletään oma historia ja merkitys, sanalla sanoen, tehdään itsestä tyhjä tauhka.

Hesarin jutun tanskalaisesta "kulttuuriharrastuksesta" voi lukea allaolevasta linkistä:


http://www.hs.fi/kulttuuri/Tanskassa+yh%C3%A4+harvempi+harrastaa+kulttuuria/a1305612599343

Taistelevat metsot Salonen ja Arhinmäki

Kapellimestari Esa-Pekka Salonen on arvostellut kulttuuriministeri Paavo Arhinmäkeä siitä, että tämä ei työväenjohtajana ymmärrä kulttuurin kuuluvan kaikille, siis myös kansalle. Se, millä kesäfestareilla Arhinmäki käy, ei kuulu kellekään. Kulttuuriministeri, joka avoimesti liputtaa katutaiteen, graffitin ja jalkapallon puolesta, on monelle vaikea nieltävä kun aikaisemmat ovat näyttäytyneet kesäisin Savonlinnassa ja Porissa eivätkä urbaaneilla kyläjuhlilla. Ties millaisia aktivisteja siellä tapaa...

Eräs työkaverini kysyi minulta, onko minulla jotenkin paremmin kehittyneet korvat kun saan "klassisesta" musiikista jotakin irti, enemmän ainakin kuin mitä hän on saanut. Ei se näin mene. Olen vain oppinut kuuntelemaan, ensin Mozartia ja Bachia, sitten Beethovenia ja Bruckneria, sittemmin Bartokiakin. Kuuntelemani musiikki ei ole muuttanut minua tai korviani vaan esteettistä skeemaani ja auditiivista tulkintakehystäni. Toki myös tapani kuunnella musiikkia on muuttunut; oikeastaan Mozart opetti minut kuuntelemaan musiikkia keskittyen musiikkiin.

80-luvulla sain äidiltäni kuukausittaista äänilevyjen ostorahaa. Ostin keskimäärin yhden levyn kuukaudessa. Jotkut ikisuosikeistani, kuten U2, eivät ole kestäneet mukana muutoksessa, mutta keski-ikäistyttyäni olen löytänyt uudelleen esimerkiksi Killing Joken, jonka levyä pidin monasti kädessä 13-14-vuotiaana. En silloin ehtinyt sitä ostamaan, se jäi Amadeuksen yliajamaksi. Kun nyt sen ostin 28 vuoden aika pitkän kaarroksen jälkeen, hyvältä se kuulostaa nytkin, vaikka Mozart onkin hionut kuuloluitani 28 vuoden ajan.

Duke Ellingtonia vapaasti mukaellen: “There are two kinds of music. Good music, and the other kind". On siis kahdenlaista musiikkia: hyvää ja muunlaista. Nautin hyvästä musiikista. Jos musiikkia haluaa analysoida vielä tarkemmin, niin hyvää musiikkia on kahdenlaista: hyvin tehtyä ja minua henkilökohtaisesti puhuttelevaa. Joskus nämä menevät yksi yhteen, mutta hyvintehtyäkin osaan arvostaa. En esimerkiksi pidä the Queenista, mutta se on hyvin tehtyä.

Kuunteluelämykseeni ei tuo mitään lisäarvoa jaotella musiikkia "poppiin", "rockiin", "jazziin" tai "klassiseen", nekin kun ovat hajoavia ja hajanaisia luokkia. Ei Erik Bergmanilla ja Telemannilla ole sen enempää yhteistä keskenään kuin Bomfunk MC:llä ja Beatlesillakaan, eikä sen vähempääkään. Luokitukset sen paremmin "kevyeeseen" (onko Killing Joke muka kevyttä) tai "klassiseen" (onko Vivaldi muka raskasta) ei myöskään tuo mitään lisäarvoa tai lisäinformaatiota.

Salosen puhujapositio on korkeakulttuurilähtöinen. Korkea implikoi samalla matalan, ja matala on lähtökohtaisesti matalampiarvoista. Miksi ihmeessä kukaan viitsisi tukea rahallisesti, omalla kuuntelemisella tai kuluttamisellaan roskaa? Kuten Duke muistutti: on vain hyvää musiikkia, ja muun sopii unohtaa, ja tämä on ainoa jaottelu jota tarvitaan.

Arhinmäki kuunnelkoot siis mitä lystää. En kuitenkaan ihmettelisi, jos hän vaikka vähän provosoituisikin E-P:n höläyksestä, olkoonkin, että toki Esa-Pekalla on hieman kansainvälistä perspektiiviä kaikupohjanaan. Ei kannattaisi provosoitua: Suomen ainutlaatuiseen konservatoriojärjestelmään perustuva musiikillinen menestystarina on parhaita vientituotteitamme, jonka arvo ei sitäpaitsi inflatoidu. Tämän soisi kulttuuripoliitikon muistavan. Suomi tunnetaan Sibeliuksesta, Karita Mattilasta, Pekka Kuusistosta ja - Esa-Pekka Salosesta siinä missä vaikka Jari Litmasesta tai Hanoi Rocksista, puhumattakaan suomalaispolitiikoista, joista ei oikein tahdo olla vientituotteiksi.

Arhinmäen toimintaan sisältyy myös paradoksin vaara: jos kulttuurimuotoja ollaan arvottamassa ja jopa asettamassa vastakkain, tällöin seurauksena saattaa olla juuri Esa-Pekka Salosen mainitsema tilanne, jossa sitä "korkeakulttuuria" ei nähdä puolustamisen arvoiseksi. Ja miksi se ei sitten ole puolustamisen arvoista? Siksikö, että miljoona kärpästä, anteeksi, kansalaista, sanoo, että joku muu on hyvää? Missä tämä ratkaistaan? Myyntilistoilla vai Kuluttajatutkimuskeskuksessa? Markkinatuomioistuimessa? Sosialistin kannattaa varoa kulttuurin mittauttamista markkinoilla, huutoäänestyksessä tai ylipäätään missään.

Jääkiekko yhdistää, juhlinta erottaa

Sen, minkä talvisota ja jääkiekko yhdisti, kiekkoilijoiden voitonjuhlinta on nyt erottanut. Jääkiekkoilijat ovat esikuvia ainakin niille lapsille, jotka lätkäkärpäsen puraisemina nyt päättävät ryhtyä harrastamaan jääkiekkoa, ainakin niille heistä joiden silmissä kiiltävät nuo tarunomaiset kolme kultaista kirjainta: NHL, tai nyt myös ehkä jo KHL.

Kuitenkin, kuten Urheilulehden kolumnisti Petteri Sihvonen totesi, jääkiekkoilijoilta ei kannata odottaa moraalista johtajuutta. Leijonat edustavat kansaansa, eivät johda. Siinä mielessä he ovat rinnastettavissa kansanedustajiin, joita muuten itse kukin voi valita ihan mielensä mukaan: täysiraittiita, kohtuukäyttäjiä tai rapajuoppoja. Tai itse asiassa rapajuopot eivät ole valittavina, enkä tätä puutostilaa osaa pitää valitettavana. Meillä on ollut ihan liikaa tankeroita, joista tosin kaikki eivät juo omppumehua kummempaa.

Urheilu on nuorisotyötä, se nimittäin tarjoaa purkautumiskanavan yleensä juuri sellaisille nuorille jotka tarvitsevat nuorisotyötä. On se myös kulttuuria, jonka alakulttuureina on muun muassa katsomo- ja kannustuskulttuuria, ja tässä tapauksessa se on vieläpä kansallista kulttuuria. Ymmärrän urheilu-, kulttuuri- ja nuorisoministeri Stefan Wallinin virkansa puolesta esittämää närkästyneisyyttä, joka johtuu hämmennyksestä kun ei hän ymmärrä, pitäisi kiekkoilulta ottaa tuki pois vai pitäisikö tuki asettaa ehdolliseksi, ja millä kaavalla. Kiekko kun ei ole vain kansallista kansankulttuuria, vaan vieläpä kansallistettua. Jos kiekkoilija, joka on pelannut valtiovallan subventoimassa hallissa virallisesti hyväksytyllä Kaikki pelaa-ideologialla, rikkoo kansalliseksi symboliksi nostamansa pokaalin kännipäissään, tuleeko jääkiekkoa harrastavia tyttöjä ja poikia rangaista jotenkin? Sitoa luistimennauhat ihan kiusaksi umpisolmuun, hiekoittaa kaukalot tai kusta kypäriin?

Ensin samoja nuoria miehiä kiitellään, usein hyvinkin sotaisin metaforin äijämäisyydestään. Suomessa ei ole parempaa tapaa tulla sankariksi kuin lyödä, kukistaa, nujertaa, hakata: Ruotsi. Ensin huudetaan että hakkaa päälle ja tiettävästi myös sellaisia joita ei tällaisiin perheblogeihin kehtaa laittaa kun niihin voivat lapsetkin eksyä. Sitten kun nämä pojat loogisesti vetävät äijänroolinsa alusta loppuun, heille kauhistuneena heristellään sormia. Näiden äijien turnauksen aikana yhä paremmaksi ja tiiviimmäksi hitsautuneen joukkueen turnauksen vanhetessa parantuneet pelisuoritukset ovat näemmä vetäneet tv:n eteen myös peliä ymmärtämättömiä ja sitä tuntemattomia raatokärpäsiä.

Suosittelen laittamaan tv:n kiinni jos sieltä nähty järkyttää omaa sielunmaisemaa tai järkyttää omaa käsitystä suomalaisuudesta tai ylipäätään järkyttää mitään. Eikä sitä kannata avata vast'edeskään. Kannattaa viedä ne lapset siitä tv:n äärestä johonkin terveellisempään harrastukseen, kuten vaikka kuviokelluntaan tai pianonsoittoon, paitsi että kyllä pianisteiltakin voi kaatua kuppi. Sen verran monta pianistia tunnen että tiedän tämän. Ja moni taitoluistelija ja balettitanssija polttaa tupakkaa, jopa siinä määrin että ennen v-95 tupakkalakia heitä oli kuueman mukaan vaikeaa löytää pukuhuoeesta savupilven takaa. Tunnen myös sen verran monta poliitikkoa että tiedän heiltäkin menevän usein kupin nurin, ja ainakaan ilmaiseksi en aio ryhtyä heitä tässä leimaamaan huonoiksi moraalisen johtajuuden esikuviksi.

Ai niin, se on lupamaksuilla kustannettu televisio, josta sitä kännäystä tulee. Jos se siirretään mainoskanavalle, ei Wallinilla pitäisi olla koputtamista ellei sitten hänen toimialaansa siirretä viestintäministeriön alaisuuteen?

Se moraalinen johtajuus pitää löytyä sieltä kotoa, jos jostakin. Joka tapauksessa se tullaan kyseenalaistamaan oli se sitten mitä lajia ja laatua hyvänsä. Se kuuluu kasvuun, ja sitä kutsutaan nuoruudeksi. Jos jopa moraalifilosofien - jotka ovat arvokysymysten ammattilaisia - sanomiset dissataan ja primaarikasvattajille haistatellaan, en oikein osaa olla huolissani näistä veijareista. Kippis!

Politiikka takaisin politiikkaan!

Ainakin Iiro Viinasen ajoista koko maa on ollut arvollepantava. Kukas se olikaan silloin pääministerinä? 20 vuoden takaisesta lamasta alkaen valtiovarainministerit ovat johtaneet politiikkaa, ja muusta politiikasta on tullut talouden jakojäännös. Tämä on näkynyt vaalikeskusteluissakin, joissa tätä asetelmaa on vahvistettu. Niin ovat lähteneet muut ministerit kukin omille sektoreilleen, jotka kaikki on oltu arvollepantavia. Tulosvastuu, -johtaminen, myyntilogiikka, asiakkuusajattelu, palkitseminen ja rankaiseminen ovat tulleet jäädäkseen kaikille yhteiskunnallisille sektoreille, valuneet "ensimmäisestä" niihin muihin, siis toiselle ja kolmannelle.

Tätä asetelmaa on vahvistettu ennestäänkin vaalikeskusteluissa. Ne on säännönmukaisesti aloitettu talouspolitiikalla viimeiset ainakin 20 vuotta, ja jätetty esimerkiksi hyvinvointipolitiikka, terveyspolitiikka, sosiaalipolitiikka, liikennepolitiikka, kaavoituspolitiikka, ilmastopolitiikka, ympäristöpolitiikka ja kulttuuripolitiikka karsinaan "muut asiat", joille on jätetty aikaa ohjelma lopusta jos sitä aikaa on jäänyt. Yleensä ei ole.

Politiikka on mielestäni ihmisten etujen ajamista. Eniten edunvalvontaa tarvitsevat ihmiset eivät sattumalta ole niitä, jotka tarvitsevat yhteiskunnan apua. Heille yhteiskunta näyttäytyy oikeudenmukaisuuden ylimpänä takaajana. Se takaa heille peruspalvelut ja se suorittaa tulonjakoa oikeudenmukaisuuden nimissä sekä takaa ainakin periaatteellisella tasolla mahdollisuuksien tasa-arvon. Ne, jotka tarvitsevat eniten politiikkaa, ovat yleensä siitä kaikkein syrjäytyneimpiä ja kokevat myös syrjätyneensä siitä kaikkein eniten. Eivätkä turhaan, sillä heidät unohdetaan politiikassa ensimmäisenä, kilpailtaessa milloin kilpailukyvystä, silloin hyvistä veronmaksajista ja tuolloin huippuosaajista.

En minä niin hippi ole että luulisin että kaiken hyvän jakamiseen ei tarvittaisi mitään jaettavaa. Pitää olla kakku jotta voidaan jakaa kakkua. Kaipaan kuitenkin politiikkaan sisältöä, keskustelua siitä, mitä jaetaan ja miksi ja mitä ei jaeta ja miksi ei. Kaipaan politiikkaa takaisin politiikkaan.

Perussuomalaisten voittoa pidettiin varmana jo ennen kuin yhtään ääntä oli annettu ja ennen vaalikampanjoiden aloittamista. Vaaliohjelmat vain sinetöivät tämän voiton, tehden vaalityötä Timo Soinin puolesta. Odotin jytkyltä vähän nasevampia sutkauksia, mutta vaaliohjelmien juontajat tulivat väsynen jytkyn apuun, ojentaen hänelle kultatarjottimella vaaliaseeksi Portugalin avustuspaketin, josta tuli vaaleissa perussuomalaisten avustuspaketti.

Toivon perussuomalaisten, yhtä lailla kuin muidenkin puolueiden kaivavan ö-mapeistaan esille ne kaikki avaukset, joita ei vaalien alla ehditty nähdä. Missä ovat hyvinvointipolitiikka, ympäristöpolitiikka, kulttuuripolitiikka ja niin edelleen? Missä on politiikka? Kiinnostaako perussuomalaisia sen enempää kuin muitakaan puolueita yhteiskuntamme hiljaisten, syrjäytyneiden ja vähäosaisten asia? Mikä on päätöksentekijöiden ihmiskuva? Onko ihminen ihmiselle veli vai susi?

Vaikka olenkin vähän hippi, tiedän hyvin, että maan päällä toiset eivät voi tulla ensimmäisiksi, saatikka viimeiset, oli kyse sitten sektoreista tai ihan oikeista ihmisistä. Arvon kuitenkin nekin ansaitsevat.

Postmoderni Powerpoint-yhteiskunta

Kun perussuomalaiset ovat ahdistuneita tämän postmoderniudeksi kutsumansa epookin ilmiöiden ääressä, ymmärrän heitä oikein hyvin. Minäkään en siellä oikein pysy pystyssä kun on niin h-tin liukasta. Kun olisi ensin tarvinnut laskeutua puusta edes moderniuteen. Tämä ei ole onnistunut poliittisista puolueista Perussuomalaisten lisäksi ainakaan demareilta, eikä myöskään ilmeisesti Keskustapuolueen kiitettävästi esimoderniin alkutuotantoon junttaamilta koulujen oppikirjavalmistajilta ja opetushallinnon virkamiehiltä.

Maailma muuttuu, Mariseni, Juttaseni ja Timoseni. Ei koulukkaan kokemusmaailmassa ja sitä vastaavassa käsitteellisessä todellisuudessa ole enää sellaista paikkaa, johon tarttuisivat esimerkiksi kuttu, huttu ja moni muukaan juttu, koska vielä pitäisi ymmärtää, miksi on niin tärkeää osata jaotella esimerkiksi vuohet alle puolentoista ikäisiin poikimattomiin naaraisiin ja oletettavasti sitten muihin ja sitten vielä osata antaa näille olennoille nimi. Och samma på svenska och in english också.

Tiedän kyllä, että maito ei tule maitokaupasta eikä edes saparosta vaan lehmästä. Sian näin ensimmäistä kertaa muualla kuin isäni kinkkulautasella 24-vuotiaana, Elävä maatalous –messuilla, jossa siivosin voidakseni kustantaa itseni kouluttautumisen viranhaltijaksi vielä teolliseksi luulemaani yhteiskuntaan, virkaan, jota ei enää ollut. Sen, että raha ei tule seinästä, opin 16-vuotiaana nostaessani ensimmäisiä kesätyörahojani, seinästä. Monille tämä ei ole vieläkään aivan selvää. Ajattelen esimerkiksi monia päättäjiämme, paradoksaalisesti etenkin niitä, jotka näkevät erityisen tarpeelliseksi opettaa että maito tulee lehmästä sekä niitä kroonisesti syrjäytyneitä nuoriamme, joiden syrjäyttämiseksi päättäjämme ovat tehneet kaikkensa niin kiitettävissä määrin että häpeä tästä projisoidaan nuorison epäonnistuneeksi oppimisprojektiksi asiakkuuteen, yrittäjyyteen ja elinikäisen oppimisen asenteeseen.

Kun omana kouluaikanani opetettiin, että ei enää (80-luvulla!) suurin väestöosuus saa elantoaan teollisuudesta vaan palveluista, nyt sukupolven päästä lähes kaikki saavat elantonsa niistä. Teollisuuden palveluista ja palveluteollisuudesta. Sekä palvelualkutuotannosta ja alkutuotantopalveluista. Tässä maailmassa, jossa ihmiset puvuissa pönöttäen esittävät powerpointesityksiä CRM:n ulkoistusratkaisusysteemien mallintamisesta toisille tärkkipönötyksille, jotka nekin esittävät jotain – mitä ? - ja jossa kapellimestarit Hannu Lintu ja John Storgårds ovat vastuussa sisällöntuotantopalveluiden tuottamisesta, kuinkas muutenkaan, OPM:n (ai niin, se oli nykyään OKM) kouluttamia, hyväkkäät, jotta kokoomuslaisetkin saisivat musiikkitalossa seiniinsä sisältöä, sitä pitäisi vaan jotenkin selvitä, dinosauruksienkin.

Ei nimi miestä pahenna. Eikä ministeriötä. Silloin kun minä siellä olin töissä, siellä oli vielä kulttuuria, olihan siellä kulttuuriministeri. Jonka nimi oli Claes Andersson. Tosin esimerkiksi musiikkioppilaitoksiin liittyvät asiat olivat sen ministeriön sen filiaalin alla, jonka alaotsikkona oli se "opetus" ilman mitään epiteettejä. Sellaisia turhia kuin esimerkiksi kulttuuri. Onneksi varsinainen opetusministerikin oli siihen aikaan aika fiksu. Sen nimi oli Olli-Pekka Heinonen ja mä kirjoitin sille joskus jonkun puheenkin.

Koululaisillamme, noilla tulevaisuuden huippu- sekä vähän erilaisemmillakin osaajilla on vielä ainakin toivoa. Vaadin opetussuunnitelmien päivittämistä! Koululaisten prosessikuvaus-, tuotteistus- ja persoonavalmiudet tulee saattaa sellaiselle tasolle, että jokainen kykenee tuottamaan itsestään vähintäänkin sähköisen, mieluummin multimedia-ansioluettelon ja esittämään sen toisille. Ai niin, multimediakin oli jo niin last season.

Näen näitä esityksiä aina harppoessani pysäköintialueiden lävitse kuntosalille, joka sijaitsee Pitäjänmäen teollisuusalueella. Siellä on niin paljon näitä lasiseinäisiä taloja noine lasiseinäisine neuvotteluhuoneineen ja auditorioineen, että koko alueen nimeksi pitäisi muuttaa Pitäjänmäen jälkiteollisuusalue. Näen näitä jälkiteollisuusmiehiä ja – naisia myös kuntosalillani, josta saa ostaa elämäntapatuotteita ja jonka parkkihalli on suunniteltu juuri sellaisille bemareille, joita nämä jälkiteollisuusihmiset ajavat. Siis bemareita, ei demareita.

Minä en halua olla huippuosaaja. En osaaja ensinkään. Haluan että musiikkia kutsutaan musiikiksi, keisarilla on vaatteet ja jääkaapissa on ruokaa, ei ravintoaineita. Haluan liikkua, ehkä kuntoilla, en treenata. Pois se minusta, hui. Haluan että sanoilla on merkitystä, edes jotain. Minun sanoillani, itse käytetyt, itse valitut, itse eletyt.

Klasarit esiin!

Musiikki on usein se jakava - tai näkökulmasta riippuen - yhteinen nimittäjä, joka luonnehtii nuorisokulttuureita. Määrittelevän, taas näkökulmasta riippuen, hallinnoimaan tai selittämään pyrkivän aikuisten valtakulttuurin näkökulmasta nuorisokulttuuri on itsessään alakulttuuria, joka taas jakautuu useisiin eri alakulttuureihin. On syytä muistuttaa, että "ala" ei ole arvottava; alakulttuuri ei ole alempiarvoista kuin valtakulttuuri (tai -kulttuurit, valtakulttuurikin voi olla jakautunut sisäisiin alakulttuureihin). Toki on muunkinlaisia nuorisokulttuureita kuin esimerkiksi punkkarit, hevarit tai hiphopparit. On myös esimerkiksi larppaajia ja skeittaajia tai hevostyttöjä, jolloin kulttuuria määrittelee harrastus.

Eivät vain nuorisokulttuurit ole alakulttuureita, eivätkä alakulttuurit tyydy gettoutumaan nuorisoharrasteiksi. Moni jatkaa hevarina hamaan hautaan saakka, ja sitten on vielä vasta aikuisiässä omaksuttavia alakulttuureita, kuten esimerkiksi harleydavidson-harrastajat, kyseisiä koptereita kun ei voi edes ajaa alle 18-vuotiaana. Yleensä vasta keski-ikäisillä on edes varaa hankkia moisia komistuksia. Sitten moni jo nuorena omaksuttu kulttuuri kannetaan mukana aikuisikään saakka, jolloin kyse on eräänlaisesta jäänteestä.

On hieman vaikeaa ymmärtää, miksi esimerkiksi yli kolmekymppinen ihminen ilmoittaa omaksi identiteetikseen "hevari", ja tämä on niin tärkeää, että se ohjaa jopa parinmuodostusta. Kyse taitaakin olla kokonaisvaltaisesta elämäntavasta, tai ainakin monenlaisten pienten valintojen kokonaisuudesta, jossa samaa musiikkia kuunteleva kaveripiiri painaa esimerkiksi vaatevalintoja samaan suuntaan. Kyse ei liene siitä, että hevari olisi omasta musiikistaan niin riippuvainen, että putoaisi kuoliaaksi jollei heti aamusta saa aamukahvin säestäjäksi Megadethia, ja vain siksi ei haluaisi tutustua esimerkiksi diskohileeseen, koska vääränlainen musiikki vähintäänkin saisi ne kahvit putoamaan väärään kurkkuun.

Näin ei nimittäin ole. En kuvittele enkä väitä olevani kaikkiruokainen, mutta on eri asia tykätä ja sietää. Olen jo lähtökohtaisesti tottunut siihen, että edustan minoriteettia, ja minoriteetin on uhrauduttava erityisjärjestelyihin. Jos haluan nauttia omaa musiikkiani muualla kuin kodissani, jossa olen oman maailmani jumala, kannan sen itse mukanani. Olen tottunut siihen, että jos en halua ihan yksin köpperöityä Mozartini ja Lutoslawskini kanssa, kaupanpäällisiksi ihmissuhteissa tapaa tulla Bon Jovia, Queenia, Kate Bushia tai mitä nyt sitten sattuvatkaan kuuntelemaan. Ei niihin kuole. Ja olen ihan tyytyväinen, jos keskustelukumppanillani ja minulla on jotain yhteistä, lähtökohtaisesti se ei kuitenkaan ole musiikki.

En lähde ventovieraan kanssa vääntämään jutun aihetta musiikista; turvallisempaa on keskustella vaikkapa hallitusohjelmasta, maahanmuutosta tai jalkapallosta (?). Jos olen hankkiutunut tilanteeseen, jossa oma aamumusiikkivalintani joutuu uhatuksi tai peräti vaihtuu, tällöin taustalla on jo ollut monia, kuitenkin perustavammanlaatuisia samanlaatuisuuksia kuin musiikki. En voine päätyä samaan aamiaispöytään ihmisen kanssa, joka uskoo että kuu on juustoa jos itse laitan juustoa aamiaisleivän päälle. Vaikka musiikki onkin tärkeää, se ei ole kaikki.

Mä olen klasari. En kuitenkaan usko, että sitä näkyy ulkoisesta tyylistäni, kuten ei myöskään poliittista kantaani tai ruokavaliotani, enkä ymmärrä, miksi pitäisikään. Kannattamastani jalkapallojoukkueesta sen sijaan kannan tunnuksia, jotka ainakin toinen jalkapallolle - tai ainakin toinen West Hamille - vihkiytynyt voi tunnistaa ja osaa paikoittaa oikeaan kohtaan jalkapallomaailman ekologisessa lokerikossa. Teen tämän julistaakseni evankeliumia, osoittaakseni distinktiota ja bonuksena tulevat ne kovin harvalukuiset kohtaamiset, joissa kaksi ventovierasta voi tervehtiä toisiaan sanoin "Fortune's always hiding".

Suomessa, jossa jalkapallo on kyykän, eukonkannon ja hyttystentapon välisessä marginaalissa, minkä tahansa jalkapallohuivin kantaja kelpaa samanheimolaiseksi. Täällä West Hamin ja Spursien kannattajat eivät ole keskenään verivihollisia, vaan kavereita, ja kaveruus on tullut siitä, että tunnustetaan molemminpuolisesti toisten distinktiotajun olemassaolo, vaikka sitten perustuisikin bourdieulaisittain arvon väärintunnistamiseen. Pääasia on, että tunnistaa, edes jotain ja vaikka väärin.

Vaikka musiikki on minulle kuin ilma, jota hengitän, se ei määritä omaa elämäntyyliäni kokonaisvaltaisesti, vaikka musiikki pitääkin kantaa mukanani joko mp3-soittimessa matkoille tai pidemmille matkoille cd-levyjen eloonjäämispakkauksena. Me klasarit emme koe tarvetta erottautua, koska olemme alunperin nuorisovetoisten alakulttuurijakojen emme ylä- vaan ulkopuolella. Me soitinmusiikin ystävät ja laulumusiikin ystävät, barokkarit ja romantikot olemme lopultakin yhtä - pientä - perhettä.

Klassisen musiikin harrastaja ei tunnista kohtalotoveriaan kadulla paitsi mahdollisesta sellokotelosta, jossa sielläkin voi olla konepistooli. Meillä onkin yhteinen salaisuus, josta emme edes tiedä, että se on yhteinen. Ehkä voisimmekin sopia yhteiseksi tuntomerkiksi vaikkapa pitkät kalsarit, jotka vedettäisiin muun vaatetuksen päälle, jotta osaisimme etsiä esim. baarista juttu- ja kenties muutakin seuraa ilman vaaraa että punkkari tai rokkari vetää dunkkuun. Tosin, koska klasarius ei ole välttämättä poissulkeva kategoria ja omien elämänvalintojen kaventaja, vaan elämäntapaa rikastava lisä, niin on mahdollista että klasari on myös esimerkiksi itse vaikka hevari tai punkkari. Tällöin hän joutuu vetämään itse itseään ns. köniin. Klasarit esiin!

Mä olen kaikkiruokainen

Kun joku väittää olevansa musiikki-, kirja-, elokuva-, ruoka- tai miltä hyvänsä maultaan kaikkiruokainen, poistan aseestani varmistimen. En siksi, että vaatisin että jotta voi väittää kaikkien joutsenien olevien valkoisia, tulisi olla ensin empiirisesti tarkistanut asian joka ikisen joutsenyksilön kohdalta, vaan siksi, että empiirisen kokemukseni mukaan näin väittäjät valehtelevat. Pikemminkin asia on niin, että heillä on suppein maku kaikista. Ainakin musiikissa olen varma asiasta.

On kaikkein varmin musiikillisen sivistyksen puute väittää olevansa "kaikkiruokainen". Yleensä näiden sekasyöjien dietti kattaa suunnilleen räpin, hiphopin, popin, rockin, päpin, häpin ja häpyn. Ottamatta kantaa tällaisen auditiivisen dieetin ravitsevuuteen, yleensä musiikillisesti kaikkiruokaisten ihmisten menussa loistavat poissaolollaan esimerkiksi bebop, swing, freejazz, rumba, cajun ja tango, puhumattakaan romantiikasta, barokista, renessanssista, dodekafoniasta, minimalismista, wieniläisklassismista ja muusta sellaisesta, jolle ei ole tässä tilaa.

Veikkaan myös, että kirjallisesti kaikkiruokaiset eivät lue Claude Simonia, Anna Ahmatovaa, F.Scott Fitzgeraldia, Homerosta tai Marjaana Jänttiä, puhumattakaan puhelinluettelosta. Elokuvamaultaan kaikkiruokaiset dissannevat Claude Chabrolin, Michael Powellin, F.W.Murnaun, Satyajit Rayn ja Carl Theodor Dreyerin tuotannon.

En ota kantaa tässä erilaisten genrejen tai genrekoostumusten keskinäiseen paremmuuteen. Sille, onko ihminen kuvaannollisesti ottaen lihansyöjä, kasvissyöjä vai sekasyöjä, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mikä on hänen arvonsa. Sen kanssa kuitenkin on, missä määrin osaa arvottaa, siis suhteuttaa itsensä kyseisille kentille ja nämä kentät toisiinsa.

Mitä enemmän ihminen on nähnyt erilaisia paikkoja, sitä isommaksi hän ympäröivän maailmansa mieltää ja sitä pienemmäksi hän itsensä tuntee. Sama pätee mihin tahansa kulttuurin osa-alueeseen tai aktiviteettiin. Suosittelisin kaikkiruokaisille suunsa täyttämistä sillä kuuluisalla sekaruoalla sen sijaan että päästävät sieltä mitä hyvänsä sekavia löperyyksiä.

Taidekriitikon lapsilla ei ole kenkiä

Olen taiteiden - ja samaten taiteen loisen, eli kritiikin – moniharrastaja. Teinpä kritiikistä gradunikin. Kritiikin lisäksi olen tutkinut musiikin opetusta ja kuvataiteiden markkinointia. Olen työskennellyt taidebyrokraattina teatteri-ilmaisun, länsimaisen taidemusiikin ja pop-/jazzmusiikin, muotoilun ja kuvataiteiden parissa; lisäksi olen töissäni edistänyt elokuvan ja valokuvauksen sekä keramiikka- ja kivimuotoilun asemaa. Kirjoittamista ja lukemista en laske, sillä hengitän, syön ja nukunkin. Yleensä korvaan kirjoittamisella ajattelemisen, ja toisinaan puhumisenkin, ja lukeminen onkin noin yleensä parhaita keinoja pitää pääni kiinni. Luulen siis ymmärtäväni kulttuuriministeriön työkentästä enemmän kuin moni kiintiöministeri yhteensä. Paljon on kuitenkin asioita, joita en kykene ymmärtämään. Ehdotukset vastauksiksi sopii laittaa kommentteina kirjoitukseeni:

- Miksi vanhoja äänilevyjä ei markkinoida - eikä myöskään myydä - ainoastaan uusia? Miksi Bela Drahosin Naxos-Beethoveneita myydään satoja ellei tuhansia kertoja enemmän kuin George Szellin levyjä, joiden suhde beladrahoseihin on sama kuin Mustaleima-Emmentalin suhde halpaan kermajuustopötkäleeseen ja jotka maksavatkin kaiken lisäksi korkeintaan saman kuin beladrahosit? Miksi yleensä uutta menee kuin häkää, mutta vanha ja jo moneen kertaan vertailun kestänyt jää pölyyntymään? Tehtäköön tässä selväksi, että ei, kaikki Naxokset eivät suinkaan ole todellakaan huonoja.
- Miksi pop- ja rockmusiikki miksataan paljon äänekkäämmälle kuin nk. ”klassinen” musiikki? Ihmiset voivat – kyllä – kuunnella useaa genreä, ja genrenvaihdoksen seurauksena on sokki, jollei muista säätää volyymia hiljaisemmalle. Syyksi ei kelpaa se, että ”kevyt” musiikki olisi äänekkäämpää, sillä a) se ei ole kevyttä, vrt. takatukkahevi ja Vivaldi ja b) se ei ole äänekkäämpää, vrt. jpa niiden takatukkaheviibändienkin tuotantoon toisinaan eksyneet balladit ja Tsaikovskin 1812-alkusoitto.
- Miksi kaikki näyttävät haluavan (ainakin kaikenkarvaisten laulukilpailujen määrän ja suosion perusteella) nimenomaisesti laulajiksi? Mikseivät esimerkiksi kapellimestareiksi, tuubansoittajiksi, taidegraafikoiksi, balleriinoiksi tai arkkitehdeiksi? Tosin, minua ei yleensäkään saa katsomaan saatikka kuuntelemaan amatööriesityksiä kirveelläkään, kunnioituksesta taiteita ja aisti-elimiäni kohtaan; kokonaan toisista syistä välttäisin astumasta amatööriarkkitehdin suunnittelemalla sillalle.
- Miksi keskinkertaisuus myy? Miksi Adam Sandlerin elokuvia katsotaan enemmän kuin Cary Grantin tähdittämiä, puhumattakaan Innokenti Smoktunovskista, ja miksi Tom Shadyacin filmejä enemmän kuin Billy Wilderin, puhumattakaan F.W.Murnausta tai Elem Klimovista? Toisin sanoen, miksi tyytyä ***:n kun tarjolla olisi parempaa?
- Miksi viimeisen vuoden tai kahden aikana julkaistuista popkappaleista ainakin puolessa laulajan ääni on ”rikottu”, sitten monistettu ja sähköistetty? Istutetaanko nykyään poplaulajat sähkötuoliin studioissa sen jälkeen kun heidät on ensin laitettu monistuskoneeseen? Vai onko mediamaailman keskittyminen johtanut siihen, että kannattaa markkinoida enää yhtä ei vain mega- vaan myös metabändiä?
- Miksi lastenkirjoissa ja –piirretyissä kaikki hahmot aina hymyilevät? En tarkoita sitä, että lapsille pitäisi opettamalla opettaa, että maailma koostuu sellaisista kurjista asioista kuin vaalirahoitus, kuntaliitokset tai Keskustapuolue, mutta on väärin peittää heidän näkyvistään kaikki muut tunteet kuin ilon ja riemun.

Parhaiden vastauksien antajat saavat mennä vuokraamaan omaan laskuun Adam Sandler –elokuvia ja ostaa Naxos –levyn, vapaavalintaisen.

Konsertto rintapumpulle ja juustohöylälle

Populistisessa politiikassa tavataan budjetti nähdä arvojen vastakkainasetteluina, joista toinen palvelee ”kansaa” ja toinen ”parempia ihmisiä”. Esimerkiksi kulttuuri on tällainen parempien ihmisten juttu, mikä muuten on äärimmäisen elitistinen näkemys, sillä tällöin oletetaan, ettei kansan enemmistö kykene ymmärtämään mitään muuta kuin Taistelevia Metsoja ja Joutsenlampea.

Norjassa FRP:n mielestä kuluttajien kysyntä ratkaisee kulttuurin arvon; tästä seuraava askel olisi, että kansa äänestäisi, mitä esimerkiksi sinfoniaorkesterit soittavat. Ja jos ne ovat demokraattisen valvonnan alaisia organisaatioita, ei ole ollenkaan kaukaa haettua, että kaikki kantaesitykset ja apokryfimusiikki tultaisiin tästä lähtien korvaamaan vain iki-ihanilla "klassisen musiikin helmillä" á la Beethovenin vitonen.

Suunnilleen näin toimittiin 30-luvun lopun itänaapurissamme. Siellä Joe-setä oli ilmeisesti omilla kätösillään laittanut Pravdaan oman musiikkipoliittisen manifestinsa. Tämän manifestin inhimillisistä seurauksista neuvostosäveltäjille emme tässä puhu mitään, mutta konsertti-ilmapiiriin vaikutus oli sähköistävä: esimerkiksi monia Sostakovitsin teoksia Stalinin vainojen kaudelta kantaesitettiin vasta 60-luvulla.

Sisällöntuottajien ei kuitenkaan tarvitse peljätä. Juustohöylätekniikka ei sido taiteen tekijöitä sitoutumaan yhden pakon taktiikkaan. Tilanteessa voidaan valita seuraavista strategioista: nostaa lipunhintoja, irtisanoa muusikoita (ja itsestäänselvästi karsia hallintohenkilökunnasta jos suinkin mahdollista), karsia esityksiä tai pienentää palkkoja.

Jos orkesterin tulee irtisanoa muusikoistaan esimerkiksi 10%, tämäkin voidaan tehdä juustohöylämenetelmällä, eli siten, että jokainen soitinryhmä pienentää muonavahvuuttaan 10%, tai siten, että tilanne katsotaan kokonaisuutena, siten, että orkesteri pysyy toimintakuntoisena. Tosin tämä jo pakosta suuntaa ohjelmistopoliittisia valintoja, kajoten orkesterin taiteelliseen autonomiaan; jos leikkaukset ovat strategisesti kohtalokkaita, tulisimme kuulemaan etupäässä ennen 1800-luvun puoliväliä sävellettyä musiikkia; esimerkiksi Mahler ja Bruckner jäisivät helsinkiläiselle nyky-yleisölle historiallisiksi kuriositeeteiksi, joita he kuuntelisivat kirjastoista, jos niitäkään on kohta enää jäljellä. Jos orkesterissa – kuten niissä useimmiten on – on vain yksi harpisti, niin virasta tehdään osa-aikainen. Opettakoot ja kamarimusisoikoon vapautuvat aikansa. Mokomatkin vanhat harput tai mykät harpot.

Esityksien karsiminen vastaa käsitystä, jossa taide on kulttuuria, ja kulttuuri on sisällöntuotantoa. Tällöin voidaan karsia joko esityksien määrää tai laatua. Tällöin taloudellis-hallinnollinen kylmä käsi vie pakostakin taiteen autonomian; kätevä ratkaisu karsia esityksien määrää on antaa hallinnollinen imperatiivi välttää teossarjoja, esimerkiksi sinfoniasarjoja, tai ainakin lyhentää niitä. Haydnin sinfonioiden sijasta esitetään Schumannin sinfonioita.

Jollei taiteelliseen vapauteen haluta kajota, vaihtoehdoksi jää paskan tuottaminen. Tällöin on säästettävä kaikesta: instrumenteista (vaikka DDR:n ajan Statskapelle Dresdenit jouset soittivatkin jumalaisesti,olkoonkin että heidän jousensa olivat sikarilaatikkotasoa), palkoista (tehtyihin sopimuksiin on paha mennä kajoamaan) tai sitten uusista viroista. Uudet virkanimitykset antavatkin toivon kipinän sekä taiteelliseen uudistumiseen että yleisösuhteen uudelleen luomiseen.

Sen sijaan, että pönkitetään omaa olematonta joko kansallista tai kulttuurista itsetuntoa palkkaamalla taiteelliseen johtoon ns.”nimi” – jotka tunnetusti maksavat – voitaisiinkin säästövelvoitteet nähdä kasvumahdollisuuksien paikkana nuorille, nouseville muusikoillemme, niitä joiden kouluttaminen on kansallinen tehtävämme. Miksei annettaisi merkittävää helsinkiläistä orkesteri-instituutiota seuraavaksi esimerkiksi Jani Sivénin, Jani Telarannan tai Eva Ollikaisen käsiin?

Yhteiskunnan rahoittamien taidelaitoksien tehtävä on elämyksien tuottaminen ja sivistäminen. Jos orkesteri saa esitettäväkseen vain Best of Romantic Classics for Meditation, tällöin yleisön valinnanvaihtoehdotkin vääjäämättä pienenevät. Jos kansa pantaisiin valitsemaan orkestereiden soittama musiikki, tällöin valinnat voisi tehdä matriisikyselyllä, jossa valittavina olisivat suunnilleen Dvorakin Uudesta Maailmasta, Schubertin Keskeneräinen, Mendelssohnin Italialainen, Brahmsin ykkönen ja nelonen, Beethovenin 3., 5., 6., 7 ja 9., Sostakovitsin 4., 5., 7., 8. ja 10, Mahlerin 1, 2, 4, 5, 6, 8 ja 9, Brucknerin 4., 7, 8 ja 9, Mozartin 35-41, Tsaikovskin Pateettinen ja Sibeliukset. Ai niin, Mahleria ja Bruckneriahan ei kavennettu orkesteri voi soittaa, joten kapeni lista tästäkin. Jos halutaan palvella myös kranttua yleisöä, voidaan ottaa mukaan vielä Bartokin konsertto orkesterille, Prokofjevin Romeo ja Julia, Debussyn La Mer, Berlioz:n Sinfonie fantastique ja Stravinskin Kevätuhri. Messut ja passiot voi ihan hyvin karsia ohjelmistosta, ja jättää ne oopperoiden huoleksi, sillä nehän ovat niiden esittämiseen hyvin varustettuja. Niissä on jopa solistit ja kaikki.

Konsertoista voi soittaa Beethovenin Keisari- ja viulukonserttoa, Brahmsin kahta piano- ja yhtä viulukonserttia, Mendelssohnin ja Sibeliuksen viulukonserttoja, Tsaikovskin ekaa pianokonserttoa, Mozartin ”Elvira Madigania”, Rahmaninovin 2. ja 3. pianokonserttoa, Elgarin ja Dvorakin sellokonserttoa.

Kansa ei voi kuitenkaan valita sellaisista vaihtoehdoista, joita se ei tunne. Tämän vuoksi sinfoniaorkestereiden tehtävä on esittää myös esimerkiksi suomalaisia kantaesityksiä tai apokryfisäveltäjiä. Saattaa nimittäin aina käydä niin, että joku tykkää. Kun Saraste esitti yli kymmenen vuotta sitten samassa konsertissa kaksi vitosta - Beethovenin ja Silvestrovin - ehkä joku saattoi erehtyä tulemaan jo konsertin alkuosaan, jollei muuten niin Heikinheimon antaumuksellisen puffauksen ansiosta. Hyvä idea jäi kuitenkin puolitiehen; koska konsertin yleisömäärä haluttiin maksimoida, ja koska konserteista on helpompi lähteä kuin niihin tulla väliajalla, aloitettiin apokryfimusiikilla, jota kuitenkin haluttiin promovoida. Niinpä ne, jotka tulivat paikalle kuuntelemaan vain Beethovenia, säästyivät siltä mahdollisuudelta, että olisivat saaneet itselleen uuden elämyksen, kenties jopa sykähdyttävänkin.

Kun HKO pestasi tuntemattoman ulkomaanihme Comissionan keskellä syvintä lama-aikaa, tämä oli omiaan vähentämään taidemusiikki-instituutioiden legitimaatiota. Jotkut saattivat nähdä tilanteen verrannollisena Bokassan Keski-Afrikkaan, jossa kuningas ajaa valkoisten limusiinien saattueesssa, samalla suorittaen vielä luonnollista väestönkarsintaa syömällä nuorimpia kansalaisiaan. Tilanne voi houkutella suorittamaan kalkyyliä, kuinka monta sanotaanpa vaikka esimerkiksi rintapumppua saataisiin yhdellä maestrolla. Tässä vinkki suomalaisille säveltäjille: rintapumppukonsertto odottaa vielä maailmanensiesitystään, joka tulee johtaa juustohöylällä.

Yhteinen perintömme

Avointa, julkista tilaa keskellä Osloa. Ei oikein kelpaa virkistysalueeksi, mutta ainakin kaatopaikkana ja poliittisena foorumina tätä näemmä käytetään.

Englannin kieli tuntee käsitteen "commons", jolla perinteisesti tarkoitetaan kaupunkien yhteiskäytössä olevia maita. Perinteisesti tällaiseksi yhteiskäytöksi on mainittu pienimuotoinen kotitarveviljely, ja kausittainen kotieläimien laiduntaminen. Lisäksi joillakin yksityisesti omistetuilla mailla on saanut rahvaskin kävellä.

"Commonseille" ei ole luonteenomaista se, kuka omistaa, vaan se, ketkä käyttävät. "Commonsiksi" luonnehdittu maa voi olla niin yhteiskunnan kuin yksityishenkilönkin, tai miksei jopa osuuskunnan omistuksessa.

Vanhimmat tunnetut "Commonsit" löytyvät Englannista. Yhdysvalloissa taas käsitteestä on tullut tärkeä, sillä siellä kansalaisuus perustuu yksityisten omistajien "vapaaehtoiseen" yhteenliittymään; siellä Commonsit ovat tieten tahtoen säästettyjä markkinavapaita vyöhykkeitä, joiden säilyminen on oikeastaan pieni ihme.

Tähän saakka määritellyn kaltaisia commonseja, "spatial commons", eli julkista tilaa voinee ehkä vielä suomeksi kutsua yhteismaaksi. Julkiseen tilaan kuuluvat itsestäänselvästi puistot, muut kaupunkivirkistysalueet, torit, tietyin varauksin kirjastot, julkiset urheilulaitokset ja muut tiettyihin tarkoitusperiin varatut paikat.

Kun sitten commonsin käsitettä laajennetaan, ja mukaan otetaan "intellectual commons", "cultural commons", "environmental commons" tai "political commons", suomentajan tehtävä vaikeutuu.

"Intellectual commonsilla" voi ymmärtää esimerkiksi tieteellisen tiedon tyyppistä jaettua, ilmaista aineetonta resurssia. Tämä commons on tosin uhattuna silloin kun tutkimus kahlitaan esimerkiksi elinkeinoelämän tarpeisiin tai sen julkaisu rajataan maksullisille kanaville.

"Cultural commons" vastaa aika tarkalleen laajaa, antropologista kulttuurin käsitettä, jossa kaikki merkkivälitteinen, tulkittava ja jaettava on kulttuuria. Tähän kuuluvat esimerkiksi tavat, rituaalit, normit, uskomukset, puhumattakaan kulttuuriperinnöstä: "länsimaalaisuudesta" tai "suomalaisuudesta". Tosin cultural commons on aina kontekstuaalinen; eri ihmiset ymmärtävät esimerkiksi "maallisuuden", "länsimaalaisuuden" tai "rationaalisuuden" kovin eri tavoin.

"Environmental commons" viittaa siihen, että tämä maailma tulisi jättää jälkipolville, siis vaalien ja suojellen. Tällöin luonnonvarojen käyttö ei ole ryöstökäyttävää nollasummapeliä, kuten Gareth Hardin väitti vaikutusvaltaisessa tekstissään "Tragedy of the Commons" yli 40 vuotta sitten, vaan se perustuisi jaetun, vaikka imaginaarisenkin yhteisön vastuullisuuteen.

"Political commons" tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että poliittiset päätökset ovat liian tärkeitä, jotta ne voisi jättää ammattipoliitikkojen yksinoikeudeksi. Käsite vaatii päätöksenteon avaamista, päätöksentekijöiden tavoitettavuutta, suoran demokratian edistämistä ja kansalaisten vaikutuskanavien lisäämistä. Uskon Patsy Healeyn tarkoittaneen jotakin tällaista, kun hänen mukaansa oikeudenmukainen kaupunki ottaa kaupunkilaistensa erilaiset, ristiriitaisetkin kokemukset osaksi strategista hallinnointiaan.

Julkinen tila ei siis tyhjentävästi käy commonsin suomennukseksi, koska jos "commons" ymmärretään laajasti, kattaen myös intellektin, kulttuurin ja politiikan, tällöin joudumme kyllä aika paljon venyttämään tilallisuuden käsitettämme. Yhteisomistuksesta ei ole kyse, sillä commonsissa on oleellisempaa käyttö kuin omistus. Jokamiehenoikeus olisi muuten hyvä käsite, mutta sitä pitäisi venyttää kattamaan muutkin kuin luonnonvarat.

Ehkä yhteinen perintömme; yhteinen älyllinen, kulttuurinen, ekologinen perintömme? Tämä käsite kelpaa ainakin minulle siihen saakka kunnes mukaan hyväksytään poliitikka, sillä "yhteinen poliittinen perintömme" tuo mieleen paitsi ehkä pohjoismaisen hyvinvointivaltion - sekä voimaannuttamis- että byrokratiapuoleltaan - mutta myös vahvasti korporatisoituneen hyvävelisysteemimme, jonka kanssa commons ei ole puheväleissä.

Herra Kassler, oletan?

Olen kaupungissa kasvanut lapsi, joka näki ensimmäisen kerran sian 26-vuotiaana Elävä maatalous –messuilla, syötyään sitä ennen satoja sikoja. En kuitenkaan ole missään vaiheessa kuvitellut, että nautasika olisi eläin tai että banaani kasvaa banaanimaassa.

Kuuluu mielestäni yleissivistykseen tietää, mistä ruoka on peräisin. En tarkoita vain sitä, että maito tulee lehmistä vaan myös sitä, millaisissa olosuhteissa esimerkiksi häkkikanat elävät ja kuinka paljon naudanlihan syönti aiheuttaa välillisesti metaanipäästöjä.

Ruoka on muutakin kuin erilaisia tapoja koostaa elimistömme vaatimia ravintoaineita. Jotkut terveysfriikit ja urheilijat saattavat syödä hiilihydraatteja pastan ja perunoiden sijaan, mutta useimmat meistä syövät ruokaa. Se, miksi ruokaamme sitten kutsutaan ja millaisiksi kokonaisuuksiksi se tavataan koostaa ja millainen tapahtuma ruokaileminen on, riippuukin sitten ruokakulttuurista.

Söin eilen Oslossa jauhelihapihvejä, joita kutsutaan nimellä ”karbonade”. No, hiilihydraattiahan jauheliha pääasiassa lieneekin. Olin siis tahtomattani ravintoainedieetillä, vaikka tarkoitukseni olikin nauttia pihviateria norjalaisittain.

Voimme syyttää ruokakulttuuria siitä, että lammaseläintä kutsutaan nimellä ”sheep”, kun taas syötävä lammas on ”mutton”. Markkinamiehiä sen sijaan voimme syyttää siitä, että joitakin osia lehmästä myydään hämäyksenä häränlihaksi brändättynä.

Kieli on kulttuurin merkkijärjestelmä, ja turistille ruoanhankinta on yksi tärkeimmistä ja ensimmäisinä opetettavista asioista, ruoka kun on kätevä tapa tutustua kulttuureihin. Ei kuitenkaan mikään ihme, etteivät kaupunkilaislapset ymmärrä, mitä he syövät saatikka ruokakulttuuria, mitä heille opetetaan kielten oppitunneilla. Nykyaikaisen kaupunkilaislapsen käsitejärjestelmässä ei ole paikkaa ”kilin”, ”kutun” tai ”vaatimen” vaatimalle ymmärrykselle. Olisi ekologisesti sivistävämpää tietää vaikka sarvikuono tai miksei aksolotli kuin tuntea kaikki sukupuoli- ja ikäspesifiikit saman kotieläimen sen seitsemättoista nimet.

25-vuotiaaksi asti en ollut ihan varma, onko Kassler jonkun herra keittiömestarin nimi, jonka mukaan liha on nimetty, vai kenties jokin lihajalostajabrändi. Miksemme kutsuisi vasikkaa ymmärrettävyyssyistä vain lehmälapseksi, ja kassleria sianperseeksi?

Kohti tupakatonta Suomea!

Suomesta on tarkoitus tehdä vuoteen 2040 mennessä tupakaton maa, jossa tupakkatuotteiden myynti olisi kokonaan kiellettyä. Ehdotus on kannatettava; se ei vain ole riittävä, vaan pitäisi tavoitella kokonaan tupakkavapaata maailmaa. Sitä odotellessa, tehdään ensin tupakasta huonommin saatavaa ja tupakoinnista vähemmän houkuttelevaa ja mageeta.

Tupakkatuotteet tulee siis piilottaa tiskin alle, jotta niitä osaa kysyä ainoastaan sellainen, joka jo tietää että niitä on olemassa; siis henkilö, joka on jo liannut keuhkonsa ja aivonsa. Lisäksi tupakointi tulee kieltää kaikilla julkisilla paikoilla, paitsi kodeissa, joiden kaikki ilmanvaihtohormit tulee peittää, jotta tupakoitsija mahdollisine perheineen tukehtuisi omassa kaasukammiossaan.

Tupakointi aloitetaan pitkälti sosiaalisten mallien takia. Kaverit polttavat, tai sitten esikuvat. Koska kaveruussuhteita ei voi kriminalisoida, kriminalisoidaan sitten kaikki sellainen populaarikulttuuri, joka antaa epäilyttäviä vaikutteita. Kielletään Keith Richards (ja koko Rolling Stones), Hurriganes, Lauren Bacall ja kaikki filmit, joissa on Humphrey Bogart; samaten kiellettäköön Sergio Leonen italowesternit. Itse asiassa, kaikki ennen 1960-lukua tehdyt Hollywood-elokuvat on varminta kieltää, tai ainakin helpointa.

Valitettavasti populaarikulttuurin kieltäminen ei kuitenkaan riitä. Meidän on kajottava myös korkeakulttuuriin, politiikkaan ja jopa - urheiluun. Juice Leskisen ja Jari Tervon tuotannot tulee julistaa kielletyiksi, samaten Sibeliuksen. Che Guevara, Fidel Castro, Stalin, Mao ja Winston Churchill ansaitsevat maineenmustauksen keuhkojenmustauksen lisäksi. Kaikki korkeushyppy- ja seiväshyppytilastot menevät uusiksi, samaten kaikki Brasilian vuoden 1994 maailmanmestarijoukkuetta aikaisemmat miehistöt on syytä hylätä jälkikäteisesti.

Helsinki - Suomen kehityksen veturi vai ongelmien likasanko?

Allaoleva perustuu Nina Broströmin kanssa kevättalvella 2004 tekemääni kirjaluonnokseen.

Aluepolitiikan virallisen statuksen paalutukseksi viime hallituskaudella perustettiin alue-ja kuntaministeriö. Posti onkin haasteellinen, kiitos jatkuvan ja edestakaisin poukkoilevan lääni- ja maakuntahallinnon ja EU:n aluepolitiikan. Puolustus -, oikeus- ja sisäministeriö (lisää tähän kauppa -ja teollisuusministeri ja ulkomaankauppaministeri) eivät ole mitenkään mediaseksikkäitä hommia, mutta kuitenkin valtioneuvoston sisäisessä rankkauksessa niillä nähdään kuitenkin jotakin substanssia, toisin kuin pehmoministeriöillä, jotka ovat olemassa vain siksi, jotta voidaan perustella kansalaisille, että valtiovalta ylipäätään noteeraa (taide)kulttuurin ja ympäristön olemassaolon; eri asia sitten, onko niillä mitään arvoa.

Sisäministeriö taas hoitaa aluepolitiikassa sellaisen sektorin kuin lääninhallinnon, ja sinänsä kiitettävä pyrkimys vähentää väliportaan byrokratiaa taannoisen lääninuudistuksen avulla jäi keskitiehen. Läänit oltaisiin voitu saman tien lakkauttaa kokonaan, sillä suuri osa niiden tehtävistä voitaisiin delegoida sektorihallintoihin, ja loput tehtävät hoitavatkin sitten TE -keskukset. On myös sangen kyseenalaista, millaista yhteistä identiteettiä esimerkiksi Uukuniemi ja Tammisaari voivat kehittää, puhumattakaan esimerkiksi Konginkankaasta ja Nauvosta. Liikenneministeriö taitaa olla samassa hieman epäilyttävässä puolipehmokategoriassa Valtioneuvoston sisäisellä rankinglistalla, ja liikenneministerille kuuluvat myös viestintäasiat, mikä asia sentään todetaan jo nimikkeessäkin. Oikeastaan liikenne- ja viestintäministeriön nimi voitaisiin korvata logistiikkaministeriöllä, mitä sanaa kuitenkin varotaan koska muuten saattavat luulla, siis kansalaiset, että kyse onkin logiikasta. Ympäristö -ja kulttuuriministeriö ovat valtioneuvoston sisäisessä rankkauksessa kaikkein vähäpätöisimmät hallintosektorit, mistä osoituksena ympäristö- ja kulttuuriministerin vakanssit yleensä jaetaan viimeisinä, sitten kun jo tiedetään, millaisia tasa-arvo- ja aluepoliittisia toimia tarvitaan, jotta valtioneuvoston koostumus olisi sukupuoli- ja ikärakenteeltaan edes suurin piirtein kattava, ja vieläpä alueellisesti tasa-arvoinen.

Suomelle sotakorvaukset olivat kai loppujen lopuksi siunaus; Suomi oli pakko teollistaa, ja nopeasti, mistä tosin yhtenä seurannaisilmiönä väestö keskittyi suuriin kaupunkeihin, ja keskittyy edelleen, tosin nyt tässä väestön keskittymisessä on jälkiteollisena aikana päästy toiseen vaiheeseen: meillä on kurjistuvia suuria kaupunkeja (Joensuu, Pori, Kotka), niitä joilla menee suhteellisen ok (Kuopio, Turku) ja voittajia (Helsinki, Espoo, Vantaa (?), Jyväskylä ja Oulu). Nämä voittajat ovat ensinnäkin kaikki sellaisia kaupunkeja, joissa on yliopisto tai sitten sellainen on ihan vieressä, ja siksipä Porikin haluaisi itselleen omansa, ja korvikkeeksi se onkin saanut ”yliopistokeskuksen”. Vielä tarttis tietää, mikä on yliopistokeskus. Toiseksikin, kaikki nämä kaupungit ovat satsanneet tietoteollisuuteen ja niihin on asettunut paljon it -alan elinkeinoelämää; Jyväskylässäkin (ja Oulussa) on oma vastineensa Piilaaksosta, samoin Espoolla. Ja Salonhan on nostanut jaloilleen, paitsi kori-ja lentopallo, myös Nokia omalta vaatimattomalta osaltaan.

Kurjilla ja uuskurjistuneilla alueilla tehdään provinsiaalista imagonkohotustyötä tosin muuallakin kuin Suomessa; esimerkiksi Liverpool Englannissa on kuuleman mukaan muutenkin esittelykelpoinen kulttuurikaupunki kuin että sieltä on lähtenyt Beatles ja eräs suosittu, punaisiin pukeutunut jalkapallojoukkue. Suomessakin on joitain jo pitkään taantuneita teollisuuskaupunkeja, kuten Pori, Kotka ja Lahti, jotka eivät muotoiluinstituuteilla, museoilla, meripäivillä ja jazzeilla yksin nouse, vaan oletuksena on, että tarvitaan nuoria “osaajia”, jotka parveilevat kuin haaskalinnut yliopistojen etäispäätteiden liepeillä. Oletuksena sitten että nuoret osaajat toisivat kaupunkiin paitsi veromarkkoja (mitä ihmeen veromarkkoja, tai siis euroja, akateemiset mukamas tuovat?), ehkä imagohyötyä ja tietenkin kasvattaisivat siinä sivussa tulevaisuuden veronmaksajia (mitä lapsia akateemiset mukamas tekevät?) Hyvä metafora näiden alueiden taantumiselle on, kuinka on käynytkään kaupunkien urheilujoukkeille Porin “Jazzille” ja melkein Ässillekin, samaten Kiekko-Hockey-Reipas-Lahdelle, tuolle Business Cityn joukkueelle.

Aluepolitiikan oikeutus helsinkiläiselle on, että edes osa maajusseista saataisiin pysymään kotiseudullaan. Helsingissä sijaitsee monia valtakunnallisia ja sellaisina ainutlaatuisia laitoksia, eikä tätä huomioida valtionosuuksissa riittävästi. Me olemme muun Suomen maksumiehiä ja -naisia. Aluepolitiikan nimissä joka maakunnan pääkaupungin on ollut saatava oma korkeakoulunsa, ja tämä eettisesti ylevä (kansalle koulutusta) ja käytännöllisesti viisas (jotta kaikki eivät muuttaisi pääkaupunkiimme) päämäärä on osin johtanut siihen, että korkeakoulutus on kärsinyt inflaation. Oman maakuntaopinahjon olemassaolon oikeutuksen puolustamiseksi, maakuntayliopistoissa ollaan oivallettu erikoistua. Tuloksena tästä meillä on yliopistoissa sellaisia aineita, joiden akateeminen status on kyseenalainen, tieteellisyydestä puhumattakaan. Kärjistäen, mistä tahansa saa hovikelpoisen oppiaineen kun perään lisätään sana tiede. Niinpä meillä onkin lastentarhan-, käsityön- ja kotitalouden opettajia aina maisteritasolla, ja samaten matkailun ja terveydenhuollon teoreetikkoja, puhumattakaan esimerkiksi metsänhoitotieteilijöistä, vaikka kaikki kunnia heille.

Köyhyys pitäisi suhteuttaa elinkustannuksiin, se ei Suomessakaan, jossa sentään taloudellinen luokkajako ei ole yhtä räikeää kuin monissa muissa maissa, voi olla absoluuttinen suure. Köyhyyskin on osittain suhteellinen ja kokemusperäinen kategoria; kyse on tavoitellun elintason saavuttamattomuudesta ja ehkä rikkaus pitäisikin ainakin osittain määritellä onnellisuutena, ainakin tyytyväisyytenä. Helsingissä kaikki merkittävä, kuten esimerkiksi asuminen, on pohjois-Suomea kalliimpaa, joten Helsingissä asuminen on merkittävä taloudellinen riskisijoitus. Autoverokin voisi tätä logiikkaa noudatellen olla progresssiivinen, asuinpaikkaan sidottu. Mitä tiheämpään asutulla seudulla autoa käytetään (tähän on keksitty paikannusjärjestelmät, oliko se nyt GPRS vai GRPS. Ei voi humanisti tietää), sitä korkeampaa veroa pitäisi tästä lystistä maksaa. Tällä tuettaisiin myös ihmisten jäämistä syrjäisille kotiseuduilleen, ja lyötäisiin kaksi aluepoliittista kärpästä samalla iskulla. Sitten vielä voitaisiin lisätä autoveroon yleisterveysmaksu (saastuttavana haittana sekä hengenvaarallisena käyttöesineenä) ja kollektiiviprogressio (ts. jos ajat autoa vain yksin, silloin maksat enemmän kuin ne joilla on esim. 2-4 tyyppiä kyydissä). Esitämmekin tätä liikenneministeriölle vakavastiotettavaksi ehdotukseksi.