Älä rakastu työhösi

Olen sen verran useita kymmeniä kertoja joutunut itsestäni riippumattomista syistä vaihtamaan työpaikkaa ja -yhteisöä, että olen pikku hiljaa ymmärtänyt ainakin jälkikäteisesti alitajuisista itsesuojelusyistä erottaneeni työpaikan ja sosiaalisen elämän toisistaan, tai ainakin ottaa usein aika minimalistisen suhteen työpaikkasosiaalisuuteen. Olen kyllä saanut joistakin työpaikoistani sydänystäviä, mutta tällöin yhdistävänä tekijänä ovat olleet yhdistävät intressit, kuten vaikka juokseminen, musiikki tai ympäristö, työ on vain sattumalta tuonut meidät yhteen. Eihän kaikista koulukavereistakaan tule elinikäisiä sydänystäviä, mikä olisikin aika pervessi vaatimus kun samanikäisiä ja samassa lähiössä asuvia sullotaan kymmenittäin samaan luokkahuoneeseen useinkaan ilman mitään muita yhdistäviä nimittäjiä kuin vaikka kannelmäkeläisyys ja sama syntymäkohortti.

Samaten olen varmaan ainakin osittain itsesuojelullisistakin syistä ollut leipäpappina tekemässä kulloisenkin työni projektiluontoisesti, mutta kun projekti on loppunut, minä en ole loppunut. Työn substanssiin tai työyhteisöön ei kannata liiaksi kiintyä, eikä kannata ladata liian suuria odotusarvoja määräaikaisuuden mahdollisesta jatkumisesta tai loisteliaan comebackin tekemisestä keskenjääneen elämäntyön jatkamisen toivossa. Ymmärsin vasta joskus noin 38-vuotiaana, että en ole ehkä ollut koko aikaa ihan varmalla pohjalla muna-kana -suhteista tässä asiassa kun ei mentoria ole ollut.

Leipäpappius ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö jokaisesta työstä jotain voisi oppia. Se vain tarkoittaa sen asian myöntämistä, että työ on - vain - yksi osa elämää. Kolikon kääntöpuolena, leipäpappi saattaa romantisoiden ihannoida tilannetta, jossa harrastuksistaan voisi tehdä työn. Voi kuitenkin olla, että esimerkiksi musiikin amatööriys antaa mahdollisuuden suhtautua intohimoonsa kuin valintamyymälään tai löytöretkeilyyn.

Paradoksaalista kyllä, silloin kun työ ei nyt ole niin hääviä, silloin työhön fokusoituminen saattaa auttaa unohtamaan työolojen kurjuuden. Työhön voi ottaa esimerkiksi tutkijan, taiteilijan tai urheilijan asenteen. Tutkija yrittää oppia työnsä substanssin mahdollisimman hyvin, taiteilija voi ajatella työtään metaforisesti, koettaen sijoittaa itseään esimerkiksi pianistiselle asteikolle miettien että onko Jerry Lee Lewis, Wilhelm Kempff, Edwin Fischer, Glenn Gould, Arthur Rubistein vai Vladimir Horowitz. Urheilija taas valitsee, kilpaillako muiden vai itsensä kanssa, piiskatessaan itseään sellaiseen työsuoritukseen jossa voi säilyttää itsekunnioituksensa. Mieluiten itsensä kanssa.

Ja vaikka harrastuksien ja työn yhdistämiseen olisikin aika naiivin idealistinen asenne, sama pätee muuten vapaaehtoistyöhönkin: siihenkään ei kannata liikaa rakastua. Siinä vaiheessa kun haaveilee, että voisi yhdistää harrastuksensa ja työnsä, silloinkin on mahdollisuus tulla havainneeksi että ei olekaan onnistunut siinä määrin ammatillistamaan tätä amatööriyttään että siitä palkan nauttiminen olisi niin kovin realistinen optio.

Huippuosaaja, minäkö?

Kannatan kuntauudistuksia jo siksikin että loppuisi ainainen kilpailu huippuosaajista. Keitä he sitten ovat?

Minä olen valtiotieteiden maisteri, jolla on kaupunkimaantieteen jatko-opintoja ulkomaisesta yliopistosta. Olen selvittänyt kansainvälistä tutkimusrahoitusta, koordinoinut kansainvälistä pianopedagiikkaprojektia, tehnyt selvityksiä nuorten osallisuudesta ja sosiaalisesta työllistämisestä, kehittänyt asukastoimintaa RAY-projektin vetäjänä, opettanut filosofiaa ja tutkimusmenetelmiä, toiminut osaamisyrittäjänä, laatinut kansainvälisen hyvän vanhustenhoidon kriteeristön, puhumattakaan Messukeskuksen siivoamisesta, tilastoatk-manuaalien kopioinnista ja yksityisoikeudellisten asiakirjojen tietokoneistamisesta. Minun luulisi siis olevan tavoiteltua riistaa, niitä joille suorastaan tyrkytetään ilmaisia omakotitontteja.

Ei se kuitenkaan näin mene. Saatan osata kaikenlaista, ainakin 4- ja puolivuotiaan poikani mielestä, mutta veroja ei ihan kauheasti maksettavaksi tuloistani riitä. Minulla on ollut elämässäni 11 kuukautta edes jokseenkin keskipalkka, kolme tonnia. Muun ajan se on ollut 1800-2100 euron välistä, ja hanskaan on jäänyt joskus vähemmän kuin vetävän käteen.

Keitä he ovat sitten, huippuosaajat? Ovatko kallispalkkaiset viestintä-, ratkaisu- ja SAP-konsultit huippuosaajia? Ainakin he lienevät kelpo veronmaksajia, designkuluttajia, jotka harrastavat kukkarollaan. Ihan varmasti Esa-Pekka Salonen, Kaija Saariaho, Karita Mattila, Linus Torvalds ja Sofi Oksanen ovat huippuosaajia. Entä Kimi Räikkönen, Teemu Selänne ja Jari Litmanen? Millä perusteella he valitsevat asuinpaikkansa? Onko heidän osaamisestaan hyötyä kunnalle? Lasse Virenistä varmasti on, hänhän on tunnetumpi kuin kotikuntansa, jonka valtuustoa hän sivumennen sanoen on johtanut ja edustanut sitä Arkadianmäelläkin. Joskin he saattavat olla huippuosaajia, hyviä veronmaksajia he eivät välttämättä ole. Pitäisikin siis lopettaa löyhä löpinä huippuosaajista, jotka sekoitetaan "hyviin" veronmaksajiin; varminta kuitenkin olisi ihan oikeasti helpottaa seutukunnallista maankäytön, ympäristön, elinkeino- ja työllisyyspolitiikan sekä liikenteen suunnittelua, kaikki edellämainitut sektorit yhdessä.

Asunnot olisivat tuntuvasti halvempia, jos ylikunnallinen kaavoitus olisi mahdollista, samoin joukkoliikenne. Nyt esimerkiksi Helsingin ja Vantaan rajalla Mellunmäki alkaa ennenkuin Länsimäki loppuu, ja moottoritiebussit menevät Jakomäen ohitse, ja Helsingin puolella mutta väärällä puolella rataa asuvat invalidit joutuvat maksamaan seutulippuja. Missään tässä ei ole mitään järkeä. Kuntarajoja ei näemmä ole mahdollista ylittää muuten kuin hävittämällä ne. Ja kyllä niitä pitää aktiivisesti hävittää, ainakin suurkaupunkiseuduilla. Niin olisi varaa kaltaisillani väärintunnistetuilla huippuosaajillakin asua ja elää.

Ansioluetteloni

KOULUTUS

·         Valtiotieteiden maisteri, Helsingin yliopisto 1998. Pääaineena sosiologia, sivuaineet käytännöllinen filosofia ja sosiaalipsykologia.

·         Teen väitöskirjaa Helsingin yliopiston kaupunkitutkimuksen laitokselle.

TYÖKOKEMUS

Osastonsihteeri, Porvoon sairaala, 04/2011-

                            

Luokanopettajan  ja liikunnanopettajan sijaisuuksia, eri peruskouluja (luokka-asteet 1-6), 03-04/2011

Valtakunnallinen työpajakoordinaattori, Valtakunnallinen työpajayhdistys TPY ry, 02/2010-

·         ESR-rahoitteinen nuorten palveluiden verkostoimishanke Onnistuvat opit II. Osallisuusselvitys (http://tpy-fi-bin.directo.fi/@Bin/9bca782df52a8ff863de7f37c61bdfb1/1294738657/application/pdf/130705/tyopajatoiminta_nuoret_ja_.pdf)  ja osallisuusharjoituksien vetäminen ja valtakunnallinen työpajapalveluiden ja välityömarkkinoiden maisemakartoitus.

·         Osallisuuspelin ”Elämän valttikortit” kehittäminen

·         Osallistumista Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepan fasilitointiryhmään

Projektikonsultti, NordForsk, 01-03/08. (Oslo)

·         Pohjoismaisen tutkimuksen huippuyksikkörahoituksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden indikaattoriselvitys

RAY-projektin vetäjä, Kumppanuustalo Horisontti, 03/06-07/07

·         Osallistumista Helsingin kaupunginosat Helka ry:n Kansalaiskanava –hankkeeseen.

·         Pienryhmätoiminnan järjestämistä ja opettamista: retket, talkoot, elokuvaopintopiiri, fotokerho, liikuntakerhoja, atk-opetus ja venäjän keskustelukerho, ympäristöprojekteja yhteistyössä Kierrätyskeskuksen kanssa.

·         Rekrytointia työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin, käsityöpajojen esimies, työharjoitteluiden ohjausta.

·         Media-, päättäjä-  ja kansalaisjärjestösuhteista huolehtiminen. Eduskuntavaalipaneelin järjestäminen ja johtaminen.

·         Sisällöntuottaminen www.horisontti.net-sivulle.

Freelancertutkija (tulevaisuuden tutkimus ja kulttuurintutkimus), toiminimiyrittäjä, 01-05/05.

·         Kuluttajalähtöisten innovaatiohankkeiden suunnittelua.

·         Kiasman markkinoinnin ja markkinointiviestinnän tutkimusprojekti A Head Network Oy:lle.

·         Toiminimiyrittäjien neuvontatehtäviä, toimitustöitä.

Tutkija, Helsingin sosiaalivirasto,  04/03-07/04.

·         Vanhusten ja vaikeavammaisten kuljetuspalvelupilottikokeilun asiakastyytyväisyyskyselyn analyysi.

·         ESR –rahoitteisen CareKeys -tutkimuksen vanhustenhoidon laatuindikaattorien kirjallisuuskatsauksen laadinta.

Suunnittelija, Etelä-Suomen lääninhallitus, 08-12/02

·         Koululaisten liikkuvan iltapäivätoiminnan päätökset, nuorten ESR – työpajojen hallinnointi, liikuntaseurayhteistyö.

Koulutussuunnittelija, Sibelius-Akatemia, 09/01-07/02.

·         Pianomusiikin osaston budjetin, tulossopimuksen ja opetussuunnitelman valmistelu.

·         Henkilökohtaisen opetuksen suunnittelu, yhteisten pedagogiikkaopintojen suunnittelu ja koordinointi.

·         Valintakokeiden ja mestarikurssien järjestelyt, pianon alkeisopetuksen ESR-pedagogiikkaprojektin yhdyshenkilö.

Opintosihteeri, toimialasihteeri, tuntiopettaja, Helsingin ammattikorkeakoulu Stadia, 10/99-05/04.

·         Yhteisten ja vapaasti valittavien aineiden opetus ja tentit.

·         Opetussuunnitelmien laatiminen, näyttötutkintojen suunnittelu, opintorekistereistä vastaaminen, hyväksiluvut.

·         Tutkimusavustajana Tuire Ranta-Meyerin musiikinopetusta selvittävässä haastattelututkimuksessa.  

Sihteeri, galleristi, Taideteollisen korkeakoulun ylioppilaskunta Tokyo, 03-08/99

·         Taideteollisen korkeakoulun ylioppilaskunnan hallintotehtävät ja taidenäyttelyiden järjestämistä.

Toimistovirkailija, Helsingin sosiaalivirasto, ulkotyöyksikkö, työtoimisto, 06-08/98. Helsingin ulosottovirasto, 05-08/90, Helsingin yliopiston atk-keskus 09/90-04/91.

Lisäksi: mm. mainosten ja sanomalehtien jakajana, markkinatutkimushaastattelijana, siivoojana, keittiöapulaisena, puistotyöntekijänä.

 

JULKAISUT

·         ”No, se on jotenki niin kaukainen asia tai sillee”. Työpajatoiminta, nuoret ja osallisuus. Valtakunnallinen työpajayhdistys TPY ry:n Onnistuvat opit II –projekti. http://tpy-fi-bin.directo.fi/@Bin/9bca782df52a8ff863de7f37c61bdfb1/1294738657/application/pdf/130705/tyopajatoiminta_nuoret_ja_.pdf.

·         Esitelmä ”The Right to Urban Parks” Göteborgin yliopiston konferenssissa”What are the Commons” 2009;  www.kurrents.org.

·         Artikkeli “Urheilun moraali on velvollisuus haluta” Mia Pakalénin kanssa Pekka Sulkusen ja Jukka Törrösen toimittamaan teokseen ”Semioottisen sosiologian näkökulmia”. Helsinki, Gaudeamus 1997.

·         Ydin-lehden kaupunkitoimittaja 2008, päätoimittajana Horisontin aviisissa 2006 ja Linnake-lehdessä 1991-1992.

·         Artikkeleita Vihreään Lankaan, Veikkaajaan, Ydin-, Tutkain, HOAS -asukas- ja Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen Takiainen -lehteen, Juoksijaan, Expatriumiin, Töölöläiseen, Tanotorveen, Valtiotieteilijän ja Iltalehden verkkolehteen.

·         Lukuisten Facebook-ryhmien perustaja ja ylläpitäjä

·         Kaupunkimetsäaiheisten blogien perustaja; keskuspuisto.blogspot.com ja kaupunkimetsaliike.blogspot.com alasivustoineen, skutta.blogspot.com:in ja kaupunkimetsa.blogspot.com:in kirjoittaja.

LUOTTAMUSTEHTÄVÄT

·         Porvoon Seudun Vihreiden puheenjohtaja 2012, kunnallisvaaliehdokas.

·         Helsingin terveyslautakunnan varajäsen 2008.

·         Helsingin Vihreiden kuntavaaliehdokas 2008.

·         Sydkustens Landskapsförbundetin liittokokousedustaja 2008.

·         Heidi Hautalan presidentinvaalikampanjassa 2006, Johanna Sumuvuoren eduskuntavaalikampanjassa 2007,  

Osmo Soininvaaran apulaiskaupunginjohtajakampanjassa 2008.

·         Länsi-Helsingin Vihreiden sihteeri 2006, taloudenhoitaja 2007, varatilintarkastaja 2008, Helsingin Vihreiden viheraluetyöryhmän jäsen, mukana liikennepoliittisen ja polkupyöräilytyöryhmän toiminnassa.

·         Oslon Sagene-Torshov Local Agenda 21- ryhmässä 2007-2008.

·         Ei enää palaakaan Keskuspuistosta-kansalaisliikkeen perustaja, mukana Kaupunkimetsäliikkeessä.

·         Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijajärjestö Kannunvalajien kulttuurivastaava 1993, opintovastaava 1994. Järjestin poikkitieteellisen Syysseminaarin v. 1994.

·         Helsingin yliopiston sosiologian opiskelijajärjestö Kontaktin kulttuurivastaava 1993, Kontakti -lehden toimituskunnassa 1994, tilintarkastaja 2000. Tutor 1993 ja 1995.

·         Suomenlinnan rannikkorykmentti, rannikkotykkimiestoimikunnan Linnake-lehden varusmiespäätoimittaja 1991. 

KIELITAITO

·         Suomi                                                           äidinkieli

·         Englanti                                                        sujuva

·         Ruotsi                                                           sujuva

·         Norja (bokmål)                                              hyvä

·         Saksa                                                            hyvä

·         Ranska                                                          perusteet

·         Italia                                                              perusteet

TÄYDENNYSKOULUTUS, KURSSIT

·         Maahanmuuttajapuolisoiden työnhakukurssi Oslossa, ProOffice syksy 2009.

·         Yhdyskuntamaantieteen (samfunnsgeografi) opintoja Oslon yliopistossa 2007-2009 50 opintopistettä

·         WWW -kurssi ja työpaja, kuvankäsittelykurssi Kumppanuustalo Horisontissa, kevät 2007.

·         Kansalaisareena RY:n vapaaehtoistyön kurssi, kevät 2007.

·         Sosiaali- ja terveysjärjestöjen yhteistyöyhdistys YTY:n projektihallinnon kurssi, kesä 2006.

·         Markkinointi -instituutin avoin yrittäjäkurssi 2005.

·         WinhaPro –opintohallintojärjestelmäkoulutus, Novo.

·         Johdon talouskoulutusta Sibelius –Akatemiassa.

·         TKK:n Dipolin koulutuskeskuksen kurssi YmpPro - Yhteiskuntavastuu yritystoiminnassa,2004. Aiheina mm. ISO - standardit, muutosviestintä, CSR, ympäristö- ja yhteiskuntavastuuraportointi, ympäristövaikutusten arviointi.

ATK -TAIDOT

·         MS Office, Apple McIntoshin perusteet, Photoshop.

·         HTML:n perusteet, SPSS:n perusteet.

·         Ariel- ja Musti-potilastietojärjestelmät

·         Webropol-kyselyohjelma.

·         Winha—opintohallintojärjestelmän erityisasiantuntija.

HARRASTUKSET

·         Jalkapallo, kuntosali, uinti, sienestys, luonnonsuojelu, musiikki, kirjallisuus, valokuvaus, elokuvat, sosiaalinen media.

Jerry Lee Lewis meets Johann Sebastian Bach

Kävin kuuntelemassa eilisiltana Porvoon tuomiokirkossa Olli Mustosen tulkitsemansa Bachin Goldberg-muunnelmat. Mieleeni tuli surullisen legendaarinen Seppo Heikinheimon arviointi Hesarista 90-luvun alusta, kirjoitelma, jonka takia taiteilijat julistivat Heikinheimolle tukiboikotin Mustosen puolesta.

No, ehkä oli raflaavaa kirjoittaa että Olli joutaisi esittävän taiteen kauhukabinettiin, mutta kyllä kieltämättä konsertissa paikka paikoin odotti sitä, millaisia akrobaattitemppuja Mustonen tekee kuin olisi vain nojautunut kuuntelemaan musiikkia. Kuultiin lepattavat Mustosen muunnelmat, jossa syöksähdeltiin ja ryöpsähdeltiin.

Mustosen soitossa on kristallinen sointi, joka pysyy hämmästyttävän kirkkaana forteissakin. Lisäksi Mustosella täytyy olla melkoiset sormivoimat, sillä hän soitti lähinnä sormillaan, käyttäen hyvin säästeliäästi käsivarsiaan tai pedaaleja. Kaikkein leimallisin piirre Mustosen soitossa on kuitenkin hänen tapansa vaihtaa säestys- ja soolo- eli vasemman ja oikean käden rooleja jatkuvalla syötöllä. Tämä on eittämättä kiinnostavaa, tuoden säestyskuvioita esiin paremmin kuin yhdelläkään muulla tuntemallani pianistilla. Polyfonisesti Mustosen soitto on irtonaista ja kiinnostavaa, mutta kokonaisvaikutelma on kuitenkin levoton. Mustosen soitosta syntyy vaikutelma että hän ei ole varma, mitä hän pitää musiikissa tärkeimpänä, mikä on pääteema ja mikä sivuteema, mikä säestystä ja mikä melodiaa.

Olli Mustonen on eittämättä persoonallinen muusikko. Hän on erilainen kuin kaikki muut pianistit, jopa siihen pisteeseen että herää kysymys, onko hän kuin minä lapsena, jolloin olin kävellä ajotielle silkkaa itsepäisyyttäni: "rontit menee silloin kuin autotkin menee". Ehdottomasti Mustosta kannattaa kuitenkin kuunnella, ainakin kerran. Tarjolla on taatusti yllätyksiä koko pussin edestä.

Rolfin muistolle

Rolf Bergroth (1906-95) oli II maailmansodan jälkeisen Suomen merkittävimpiä, nyt hämmästyttävän huonosti tunnettuja pianotaiteilijoita. Yksi syy unohdukseen on se, että Suomessa tehtiin ennen 80-lukua valitettavan vähän klassisen musiikin levytyksiä, ja valitettavan moni radion kantanauhakin kierrätettiin.

Onneksi Bergrothin soitosta sentään on säästynyt näytteitä. Tallennus Chopinin masurkoista on ryhdikästä soittoa, ja äänitykset ovat hämmästyttävän hyviä siihen nähden että ne ovat Ylen kantanauhoja (eivät siis studiolevytyksiä kuten Fugan julkaiseman tallenteen vihkosessa väitetään; tieto on tarkistettu hänen tyttäreltään Anna Lehmukselta, o.s. Bergroth). Muut levytykset ovatkin sitten myös Ylen kantanauhoja ja yksityisten radioesityksistä tekemiä omia äänityksiä.

Musiikkiliike Fuga teki muutamia vuosia sitten todellisen kulttuuriteon kootessaan kolme levyllistä Bergrothin tallenteita. Niiden perusteella kyse oli analyyttisestä, kiihkottoman selkeästi ja linjakkaasti soittaneesta taiteilijasta, joka soitti ainakin Mozartia, Chopinia, Debussyä ja Schumannia erittäin tyylikkäästi, ilman mitään kotimaisuustasoituksia. Beethovenin 28.sonaatissa vertailu on kuitenkin armoton, ja ilman muutamaa ohilyöntiä - joita tuli Schnabelille ja Fischerillekin - ja fuugan pientä unohdustakaan Bergrothin esitys ei ole vertailukelpoinen esimerkiksi Solomonin, Schnabelin, Kempffin tai Brendelin tasolla. Se on joka tapauksessa arvokas historiallinen dokumentti, suomalainen pianisti soittamassa Beethovenin kokonaisen sonaatin, yhden sekä taiteellisesti että pianistisesti raskaimmista.

Kaikkein omimmillaan Bergroth on suomalaisen musiikin parissa. Musiikillisesti melko kevyille Sibeliuksen pianominiatyyreille en ole koskaan kuullut tehtävän vastaavaa oikeutta. Myös 20-30 -luvulla kansainvälisen läpimurron kynnyksellä olleen Selim Palmgrenin nyttemmin miltei unohtunut pianomusiikki, Bergmanin pianomusiikki ja jopa Kuulan Lampaanpolska ovat täysipätöistä musiikkia. Toivottavasti arkistoista löytyy lisää vastaavia aarteita ja niitä myös julkaistaan; ainakin pari Beethovenin sonaattia lisää pitäisi olla tallella.

Kaikkien aikojen pianolevytykset

Kuten kaikki listat, tämäkin lista on subjektiivisuudessaan muistinvarainen. Paljon listalle asiallisesti ottaen kuuluvia levytyksiä jää listan ulkopuolelle, kuten aina erilaisten best of-listausten kanssa on laita.

Dinu Lipatti, koko levytetty tuotanto
Dinu Lipatti (1917-1950), valitettavan nuorena leukemiaan kuolleen romanialaispianistin kaikissa levytyksissä (studiolevytykset koottu EMI:n 6 cd:n pakkaukseen) on definitiivisen autoritaarisuuden tuntua ilman minkäänlaista itsetehostusta. Lipatti soitti etenkin Bachia, Chopinia ja Mozartia ylimaallisesti, tekisi mieli sanoa transendentaalisesti, ylimpien voimien koskettamana, vaikka termi onkin Lisztin korruptoima, mutta myös hänen Ravelinsa, Schumanninsa ja Grieginsä ovat vertaansa vailla. Schumannin pianokonsertto on yhtäaikaisesti haltioitunut mutta täydessä kontrollissa; mahdottomasta mahdollinen. Mozartin 21. - ruotsalaisen pehmopornoelokuvan mukaan uudelleennimetty - konsertto osoittaa, että on pinnallista pitää Mozartia pinnallisena, ja hänen Bachissaan ateistikin kuulee jumalten kosketuksen. Lipattin Schubertissa ja Chopinissa yhdistyvät dialektisesti instrumentaalisesti näennäinen painovoiman voittaminen ja inhimillisen tragedian kosketus. Lipatti saa fortetkin soimaan; hänen staccatonsakaan ei ole koskaan perkussiivinen. Vahinko että jäimme ilman hänen Beethoveniaan. Kaikkien aikojen suurin pianisti.

Sergei Rahmaninov: Schumannin Karnevaali
Sergei Rahmaninov (1873-1943), joka tunnetaan ensisijaisesti säveltäjänä, henkensä pitimiksi soitti myös pianoa ja johti orkesteria. Ja miten hän soittikaan! Rahmaninov luonnehtii Karnevaalin karakteerikappaleiden sarjan, tuon pianon Enigma-muunnelmat eloisammin kuin kukaan toinen. Hän soitti myös Bachia ja Chopinia hienosti; lisäksi hän onneksi taltioi kaikki pianokonserttonsa, jotka kuuluvat välttämättöminä kaikkien pianosta kiinnostuneiden levyhyllyyn.

Samuel Feinberg: Bachin Tasavireinen klaveeri
Samuel Feinberg (1890-1962), aikanaan itänaapurissa legendaarinen pianisti, soitti Bachin Das Wohltemperierte Klavierin, tämän pianon vanhan testamentin hienommin kuin kukaan toinen, vaikka vertailussa olisivat Gould, Richter ja Fischer.

Claudio Arrau: Schubertin Moments musicaux, Wanderer-fantasia ja Klavierstücke.
Claudio Arrau (1903-1991), chileläinen mestaripianisti, jonka Finlandia-talon konsertin menetin artistin kuoleman takia, oli suuri koloristi. Arraun Liszt kuulostaa - harvinaista kyllä – täysipätöiseltä musiikilta, ja unkarilaisia fantasioitakin jaksaa kuunnella enemmän kuin yhden kerrallaan, vaikka ne muutoin kuulostavat kaikki samoilta. Arraun Beethoven on upeaa - Colin Davisin kanssa levytetty Keisarikonsertto avasi minulle Beethovenin musiikin ylipäätään - Chopin kolossaalista ja Schubertissa hän ylittää instrumenttinsa rajat; Arraun Schubert-levyssä piano ei enää ole piano, vaan paikoitellen se kuulostaa kitaralta tai jopa kanteleelta.

Simon Barere: The HMV recordings
Simon Bareresta (1896-1951), joka kuoli kesken konsertin, on sanottu, että hän oli Horowitz ilman Horowitzin heikkouksia. Bareren HMV-levytyksistä koottu kahden cd:n boksi sisältää ainakin teknisesti uskomattominta koskaan levytettyä pianismia. Etenkin Bareren Liszt on täysin omaa luokkaansa, mutta Barere ei typisty silkaksi virtuoosiksi: hän löytää Lisztistä ja Chopinista myös lyyrisiä sävyjä. Myös Schumannin Toccata ja Balakirevin Islamey ovat ylittämättömiä.

Josef Hofmann: Chopinin pianokonsertot
Josef Hofmann (1876-1957), jonka uran katkaisi alkoholismi, taltioi New Yorkissa konserttitilanteessa nämä Chopinin konsertot John Barbirollin kanssa. Koska Chopinin orkesterinkäyttö on lähinnä viitteellistä, perifeerinen äänitys ei haittaa. Etenkin ensimmäisen pianokonserton ensimmäisessä osassa noin 5 minuutin kohdalla henkeäsalpaava tekniikka ja ylittämätön runollisuus yhdistyvät. Kaikki muut Chopin-soittajat kuulostavat tämän jälkeen riittämättömiltä; kukaan toinen ei onnistu soittamaan jopa forteja, he vain paukuttavat.

Solomon: Beethovenin pianosonaatit 27-32
Solomon (Cutner) 1902-1988, jonka uran katkaisi jo 50-luvun loppupuolella aivohalvaus, oli ylittämätön Beethoven-tulkki. Hänen Hammerklavierinsa on suurin taltionti tästä pianokirjallisuuden suurimmasta sonaattijärkäleestä; yleensäkin hänen Beethovenissaan on tosi kyseessä, ja hänen soittonsa on aikuista ja vakavaa. Häneen pätee – kuten Lipattiinkin – kaikki itsetehostuksellisuuden puute. Myös Solomonin Chopin on upeaa, vaikkei ehkä kaikkein chopinmaisinta; Solomon ei tunteile vaan antaa musiikin puhua omalla painollaan.

Wilhelm Backhaus: Brahmsin pianomusiikkia (2 cd, sisältäen pianokonsertot)
Wilhelm Backhausin (1884-1969) Brahms on ideaalista. Se on maskuliinista, tunteilematonta, romantisoivaa kuorrutusta välttävää, suorastaan kuivakkaa kaikessa asiallisuudessaan. Näin Brahmsia tulee soittaa.

Artur Rubinstein: Chopinin pianomusiikkia (EMI 5 cd, sis. Pianokonsertot)
Rubinsteinia (1887-1982) pidettiin Chopinin synonyyminä, ja Rubinstein soittaa aina linjakkaasti, tunteilematta, antaen musiikin puhua omalla painollaan. Rubinstein on ainoa pianisti, jonka käsissä masurkoita jaksaa kuunnella kokonaisena sarjana. Lisäksi Rubinstein on Brahms-soittajista hyvä kakkonen Backhausin jälkeen, ja hänen levytyksensä Brahmsin ekasta Reinerin kanssa on ehkä kaikkien aikojen paras pianokonserttolevytys. Rubinstein saa myös sellaisen toisen luokan musiikin kuin Saint-Saensin toisen pianokonserton tai Franckin Sinfoniset muunnelmat kuulostamaan täysipätöiseltä musiikilta.

Benno Moiseiwitsch: Schumannin fantasia, Brahmsin pianomusiikkia
Benno Moiseiwitschin (1890-1963) soitossa yhdistyi hyvä maku ja musiikillinen arvostelukyky, maskuliininen strukturaalisuus ja rikas pianoääni. Moiseiwitsch on ainoa pianisti, joka saa Schumannin fantasian kuulostamaan vakavasti otettavalta musiikilta, ei vain pompöösiltä itsetehostukselta. Hänen Schumanninsa mutta myös Brahmsinsa on malliesimerkki tyylikkäästä pianonsoitosta.

Artur Schnabel: Beethovenin pianosonaatit
Artur Schnabel (1882-1951) sai tehtäväkseen levyttää ensimmäisenä kaikki Beethovenin 32 sonaattia, ja edelleenkin hänen näkemyksensä toimii referenssinä. Monista tunnetuista sonaateista on myöhemmin esitetty muitakin valideja näkemyksiä, mutta etenkin vähemmän soitetuissa sonaateissa (etenkin alkupään sonaateissa) Schnabel ymmärtää Beethovenia paremmin kuin kukaan häntä ennen tai kukaan hänen jälkeensä.

Edwin Fischer: Schubertin impromptut
Edwin Fischer (1886-1960), jonka isä eli jo Beethovenin ja isoisä jo Bachin aikakaudella, oli tunnettu etenkin Bach-tulkkina, mutta Schubertin impromptut eivät hänen käsittelyssään ole kahdeksan hajanaista improvisaatiota vaan yhtenä haltioituneena improvisaationa soitettu sarja. Lisäksi Furtwänglerin kanssa levytetty Beethovenin keisarikonsertto on klassisessa autoritaarisuudessaan ja harvinaislaatuisessa solistin ja kapellimestarin yhteisymmärräksessä yksi kaikkien aikojen suurimpia konserttolevytyksiä; myös Furtwänglerin kanssa tehty Brahmsin toka on erraattisuudessaankin ainutlaatuisen kiinnostava ja luova, mitä yleensäkin voi sanoa Fischeristä: ajoittaisista hutilyönneistään huolimatta, hänen kokonaiskäsityksensä musiikista on niin korkea, että häntä kuuntelee paljon mieluummin kuin erilaisten pianon idolikilpailujen voittajia. Fischer oli myös suurenmoinen Bach-tulkki; hänen pianokonserttonsa eivät varmasti ole tyylillisesti autenttisia mutta musiikillisesti ovat. Viides brandenburgilaiskonsertto on nykykäsityksen mukaan sikamaisen juhlallisesti pakattu, ja niin se onkin. Siinä on sellaista luksusta, johon ei yleensä ole nykyaikana varaa: siinä ei ole kiire mihinkään, ja etenkin solisteja – etenkin huilusolisti Gareth Morrisia – kuuntelee sulaksi nautinnokseen.

Svjatoslav Richter: Beethovenin Diabelli-muunnelmat
Svjatoslav Richterin(1915-1997), joka ihmisenä pakeni julkisuutta ja kaikkia määrittely-yrityksiä samoin kuin lumimies kameroita, käsissä Diabelli-muunnelmat kulkevat vääjäämättömän epätoivoisen matkan bagatellimaisesta alusta kohti vääjäämätöntä tragediaa. Richter soitti nuoteista, toisin kuin useimmat muut, koska ”hän osasi lukea niitä”. Ehkä kaikkien aikojen suurin pianolivelevytys. Lisäksi Richterin läpimurto länsimaissa – Beethovenin Appassionata – on aivan omassa kastissaan.

Emil Gilels: Lisztin h-mollisonaatti ja Schubertin 17. sonaatti
Emil Gilelsinkin (1916-1985) – erottaa tavanomaisen hyvistä pianisteista Liszt. Muuten jankuttava h-mollisonaatti on Gilelsin käsittelyssä kunnollista musiikkia, ja sama levy sisältää suurimman koskaan tehdyn levytyksen mistään Schubertin pianosonaatista (joita muuten soitetaan aika vähän). Myös Gilelsin levytys Brahmsin toisesta pianokonsertosta on monumentaalisuudessaan upea.

Glenn Gould: Bachin Goldberg-muunnelmat
Glenn Gould (1932-1982), jonka maine säestää itseään hyräilyllä ja narisevalla pianotuolilla kulkee miehen itsensä edellä, oli polyfonisti ylitse muiden, joka nyppii Bachin partituurin kaikki kerrokset irti toisistaan. Levy – joka oli Gouldin läpimurto – on ehkä levytetyn pianohistorian referentiaalisin levytys, eikä syyttä. Gould on paitsi inspiroitunut ja saa Bachin polyfonisen struktuurin toimimaan syvällisemmin kuin ehkä kukaan toinen; sitäpaitsi hänen sormitekniikkansa on kaikkien aikojen irtonaisinta. Muukin Gouldin levyttämä Bachin pianomusiikki on välttämätöntä, etenkin Das Wohltemperierte Klavier.

Wilhelm Kempff: Beethovenin pianokonsertot
Wilhelm Kempff (1895-1991). Riippumatta siitä, mitä versioita Beethovenin pianokonsertoista kuulee tai omistaa, näihin palaa aina, ja oikeastaan muita ei tarvita. Leitnerin johtamien Berliinin filharmonikkojen kanssa tehdyt levytykset ovat klassisia mutta niistä välittyy musisoinnin ilo. Moni pitää vanhempia, Paul van Kempenin kanssa tehtyjä levytyksiä vieläkin parempina. Niin ne taitavat ollakin, ihan pikkuisen. Beethovenin pianokonsertoissa - jotka ovat minulle hyvän päivittäiskäyttömusiikkini uusi testamentti - Kempff johtaa muuta maailmaa 2-0. Lisäksi Kempffin kokonaislevytystä Beethovenin sonaateista pidetään ”uutena” kaanonina Schnabelin jälkeen, ja hyviä ne yleisesti ottaen ovatkin. Yehudi Menuhinin kanssa levytetyt Beethovenin viulusonaatit ovat kamarimusiikkia parhaimmillaan, ja itselläni Kreutzer- ja kevätsonaatit avasivat oven kamarimusiikin maailmaan.

Vladimir Horowitz: Scarlattin sonaatit
Vladimir Horowitz (1902/03/04-1989), pianon virtuoosinen primadonna, jolla joskus poseeraus nousi musisoinnin edelle. Rubinstein sanoi hänestä osuvasti: Horowitz on häntä parempi pianisti mutta hän Horoa parempi muusikko. No, Scarlattin sonaatit tai oikeastaan sonatiinit – joita on kuutisensataa – ovat parhaita klaveeriminiatuureja joita on koskaan tehty, ja niissä narsismin piinaama Horowitz löytää sielunrauhan ja yksinkertaisuuden. Toscaninin kanssa tehty Tsaikovskin pianokonsertto taas jää historiaan aivan muista syistä; se on perverssissä konekivääritulituksessaan ja hakkaavuudessaankin aivan ylittämätön.


Maurizio Pollini: Chopinin Etydit, Preludit ja Poloneesit
Joskin A. Rubinsteinin Chopin-paketit, niin vanha kuin uusi, ovatkin Chopinin - joka on kaikkien pianistin säveltäjä - vanha ja uusi testamentti, Pollini tarjonnee tässä ehkä kaikkein parhaan esimerkin siitä, miten virheetön pianismi voi palvella runoutta.

Keith Jarrett: The Köln Concert
Keith Jarrett (1945-), joka saa edustaa listalla ainoaa leipälajiltaan ei-klassista konserttipianistia, on monilahjakkuus, joka on levyttänyt jazzin lisäksi mm. Mozartia ja Bachia, paitsi pianolla, myös cembalolla. Kölnin konsertti koostuu pitkistä, improvisatorisilta kuulostavilta soolokappaleilta, joissa Jarretin hurmioitunut keskittyneisyys vangitsee ja vie kuulijan transsiomaiseen tilaan.

Krystian Zimerman: Debussyn preludit
Krystian Zimerman (1956-) saa Debussyn kolorismiin enemmän kerroksia kuin kukaan toinen; häneen verrattuna esimerkiksi Giesekingin kanonisoitu versio on jotensakin köyhä. Jos kaikista koskaan levytetyistä pianolevyistä tulisi valita yksi, saattaisi valinta kohdistua tähän.

Dinu Lipattin kuolemasta 60 vuotta

Romanialaisen pianistin Dinu Lipattin kuolemasta on tänään tullut kuluneeksi tasan 60vuotta. Hän voisi periaatteessa vieläkin elää keskuudessamme, mutta leukemia korjasi hänet jo 33-vuotiaana. Hän olisi siis nyt 93-vuotias. Onneksi Lipattin taidetta on taltioitu kuuden studiolevyllisen verran, ja viime aikoina on löytynyt taltiointeja hänen konserteistaan ja radionauhoituksia.

Kaikki Lipattin jälkeensä jättäneet taltioinnit kantavat definitiivisyyden ja auktoriteetin leimaa: ne kuultuaan kaikki muut levytykset ja tavat esittää ne kappaleet, joihin Lipatti ehti koskea, muuttuvat riittämättömiksi. Lipattin soittoa leimaa aristokraattisuus, rytminen varmuus ja täydellinen itsetehostuksen puute. Hänen soitossaan yhdistyy mahdoton: proosallinen, miltei kuivakan toteava asiallisuus ja toisaalta mitä rikkain, kukkein ja täyteläisin runollisuus, yhtäältä hauraus, toisaalta voima, vaaran tunnetta joka kuitenkin pysyy kontrollissa.

Lipatti soitti upeasti etenkin Chopinia, Mozartia ja Bachia. Näiden lisäksi Lipatti on levyttänyt Brahmsia, Ravelia, Schubertia ja Scarlattia. Hänen levytyksensä Griegin ja Schumannin pianokonsertoista ovat vertaansa vailla. Kuollessaan hän opiskeli Tsaikovskin ensimmäistä ja Beethovenin viidettä "Keisarikonserttoa". Perfektionistina hän ei kuitenkaan ehtinyt saattaa niitä esityskuntoon, vaikka toivoikin että hänen ystäviensä (mm. Igor Stravinskin ja Yehudi Menuhinin) hänelle hankkima uusi ihmelääke nimeltään kortisoni olisi pelastanut hänet. Ei pelastanut. Dinu on kuitenkin keskuudessamme niiden suurenmoisten taltioitiensa ansiosta, jotka hän ehti meille jättää. Kiitos, Dinu musiikista, jonka meille annoit!

Ansioluetteloni

Marco Michael Perukangas
Vanhaistentie 5
00420 HELSINKI
furttis at hotmail.com
perukangas.blogspot.com

CURRICULUM VITAE 1.11.2010

HENKILÖTIEDOT
• Marco Michael Perukangas, syntynyt 7.3.1971, Helsingin maalaiskunta. Asuin Oslossa 2007-2009
• Seurustelee, yksi lapsi

KOULUTUS
• Valtiotieteiden maisteri, Helsingin yliopisto 1998. Pääaineena sosiologia, sivuaineet käytännöllinen filosofia (cum laude) ja sosiaalipsykologia (approbatur). Pro gradu -tutkielma: sanomalehtien musiikkiarvostelujen tekstianalyysi.
• Teen väitöskirjaa kaupunkipuistoista Helsingin yliopiston kaupunkitutkimuksen laitokselle. Yhdyskuntamaantieteen (samfunnsgeografi) opintoja Oslon yliopistossa 50 opintopistettä 2007-2009.
• Tutkimussuunnitelma ”EU and peripheral cultural (musical) politices and policies” Lapin yliopistolle 2004
• Tutkimussuunnitelma Helsingin yliopistolle musiikin symbolisesta kuluttamisesta 2000.

TYÖKOKEMUS
Valtakunnallinen työpajakoordinaattori, Valtakunnallinen työpajayhdistys TPY ry, 8.2.2010-
• ESR-rahoitteisessa nuorten palveluiden verkostoimishankkeessa Onnistuvat opit II nuorten osallisuuden tukeminen ja osallisuusselvitys ja valtakunnallinen työpajapalveluiden ja välityömarkkinoiden maisemakartoitus

Projektikonsultti, NordForsk, 1.1.-31.3.2008
• Selvitys pohjoismaisen huippututkimuksen rahoituksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden indikaattoreista

RAY-projektin vetäjä, Kumppanuustalo Horisontti, 1.3.2006-31.7.2007
• Asukkaiden voimautumisen tukeminen, osallistuminen Helsingin kaupunginosat Helka ry:n Kansalaiskanava -hankkeeseen
• Pienryhmätoiminnan järjestämistä ja opettamista: retket, talkoot, elokuvaopintopiiri, fotokerho, liikuntakerhoja, atk-opetus ja venäjän keskustelukerho, ympäristöprojekteja yhteistyössä Kierrätyskeskuksen kanssa
• Rekrytointia työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin, käsityöpajojen esimies
• Diakonia-ammattikorkeakoulun harjoittelijan ohjaaminen
• Media-, päättäjä- ja kansalaisjärjestösuhteista huolehtiminen
• Sisällöntuottaminen www.horisontti.net-sivulle ja Horisontin aviisin päätoimittajana toimiminen

Projektitutkija, Nuorisotutkimusverkosto, 15.5.-15.6.2005
• Nuorten tarpeet liikkujaryhmänä -esiselvitys Tommi Hoikkalan ja Sami Myllyniemen kanssa

Freelancertutkija (tulevaisuuden tutkimus ja kulttuurintutkimus), toiminimiyrittäjä, 17.1.-31.5.2005
• Kuluttajasta tuottajaksi -hankesuunnitelma A Head Networkin edustajana Sitralle
• Ambience Design -konsortiohanke A Head Network Oy:n, Helsingin yliopiston, TKK:n, TaiK:in ja Turun yliopiston kanssa
• Kiasman markkinoinnin ja markkinointiviestinnän tutkimusprojekti A Head Network Oy:lle
• Uusien toiminimiyrittäjien neuvontatehtäviä
• Jari Koskinen kirjan "Kuvien takana" toimitustöitä

Tutkija, Helsingin sosiaalivirasto, 22.4.-31.7.2003 , 24.11.- 19.12.2003, 5.-31.7.2004
• Vanhusten ja vammaisten kuljetuspalveluiden asiakastyytyväisyyskyselyn analyysi
• ESR –rahoitteisen CareKeys -tutkimuksen vanhustenhoidon laatuindikaattorien kirjallisuuskatsauksen laadinta

Suunnittelija, Etelä-Suomen lääninhallitus, 29.8.-31.12.2002
• Koululaisten liikkuvan iltapäivätoiminnan päätökset, nuorten ESR – työpajojen hallinnointi

Koulutussuunnittelija, Sibelius-Akatemia, 15.9.2001-31.7.2002
• Pianomusiikin osaston budjetin, tulossopimuksen ja opetussuunnitelman valmistelu
• Henkilökohtaisen opetuksen suunnittelu, yhteisten pedagogiikkaopintojen suunnittelu ja koordinointi
• Valintakokeiden järjestelyt, mestarikurssit
• Colour Keys Flexible –pianon alkeisopetuksen ESR-pedagogiikkaprojektin yhdyshenkilö

Projektitutkija, Suomen Punainen Risti, kesä-heinäkuu 2000
• Tutkimusraportti ”Tukiasuminen puolimatkan kotina” SPR:n nuorten turvataloista

Opintosihteeri, toimialasihteeri, tuntiopettaja, Helsingin ammattikorkeakoulu Stadia, 15.10.1999-31.5.2004
• Filosofian, tutkimusmenetelmien, kulttuuriyrittäjyyden ja kaupunkikulttuurin opetus ja tentit kulttuuri -ja palvelualoilla
• Musiikin, teatteri-ilmaisun ja audiovisuaalisen viestinnän opintorekistereistä vastaaminen
• Medianomien ja teatteri-ilmaisun opetussuunnitelmien laatiminen, näyttötutkintojen suunnittelu.
• Tutkimusavustajana Tuire Ranta-Meyerin musiikinopetusta selvittävässä haastattelututkimuksessa.

Sihteeri, galleristi, Taideteollisen korkeakoulun ylioppilaskunta Tokyo, 1.3.-31.8.1999
• Taideteollisen korkeakoulun ylioppilaskunnan hallintotehtävät ja taidenäyttelyiden järjestämistä

Toimistovirkailija, Helsingin sosiaalivirasto, ulkotyöyksikkö, työtoimisto, 1.6.-14.8.1998
• Huoltosuhteisten työsuhteiden hoito, asiakaspalvelu, taloushallinto, arkistointi, muut toimistotyöt

Virkamiesharjoittelija, Opetusministeriön kouluosasto, yleissivistävän koulutuksen vastuualue, 19.08.-18.11.1996
• Uskonnonopetuksen erivapauspäätökset, puheiden kirjoittaminen, konservatorioiden valtionosuuspäätöksen valmistelu, EU:n Vuoden kasvatusprojektin (Alcuin Award) voittaneen Suomen ehdokkaan (Laukaan projekti) yhdyshenkilö

Toimistovirkailija, Helsingin ulosottovirasto, 05-08/90, Helsingin yliopiston atk-keskus 09/90-04/91

JULKAISUT JA MEDIA
• Raportti ”No, se on jotenki niin kaukane asia tai sillee”osallisuudesta nuorten työpajatoiminnassa. Valtakunnallinen työpajayhdistys, tulossa loppuvuodesta 2010.
• Esitelmä ”The Right to Urban Parks” Göteborgin yliopiston konferenssissa”What are the Commons” lokakuussa 2009; www.kurrents.org
• Artikkeli “Urheilun moraali on velvollisuus haluta” Mia Pakalénin kanssa Pekka Sulkusen ja Jukka Törrösen toimittamaan teokseen ”Semioottisen sosiologian näkökulmia”. Helsinki, Gaudeamus 1997.
• Ydin-lehden kaupunkipoliittinen vastaava 2008, päätoimittajana Horisontin aviisissa 2006 ja Linnake-lehdessä 1991-1992.
• Artikkeleita Vihreään Lankaan, Veikkaajaan, Ydin-, Tutkain, HOAS -asukas- ja Helsingin luonnonsuojeluyhdistys Helsyn Takiainen -lehteen, Juoksijaan, Expatriumiin, Töölöläiseen, Tanotorveen, Valtiotieteilijän ja Iltalehden verkkolehteen.
• Facebook-ryhmien ”Etelä-Kaarelan yhteiskoulu” (516 jäsentä), Keskuspuisto (127 jäsentä) ja Kaupunkimetsäliike (518 jäsentä) perustaja ja ylläpitäjä.
• Kaupunkimetsäaiheisten blogien perustaja; keskuspuisto.blogspot.com ja kaupunkimetsaliike.blogspot.com alasivustoineen, skutta.blogspot.com:in ja kaupunkimetsa.blogspot.com:in kirjoittaja.


LUOTTAMUSTEHTÄVÄT
• Helsingin terveyslautakunnan varajäsen 26.3. –31.12.2008
• Helsingin Vihreiden kuntavaaliehdokas 2008
• Sydkustens Landskapsförbundetin liittokokousedustaja 2008
• Johanna Sumuvuoren eduskuntavaalikampanjassa 2007,
Osmo Soininvaaran apulaiskaupunginjohtajakampanjassa 2008.
• Länsi-Helsingin Vihreiden sihteeri 2006, taloudenhoitaja 28.2.-31.12.2007, varatilintarkastaja 2008, Helsingin Vihreiden viheraluetyöryhmän jäsen, mukana liikennepoliittisen ja polkupyöräilytyöryhmän toiminnassa
• Oslon Sagene-Torshov Local Agenda 21- ryhmässä 2007-2008
• Ei enää palaakaan Keskuspuistosta-kansalaisliikkeen perustaja
• Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijajärjestö Kannunvalajien kulttuurivastaava 1993, opintovastaava 1994. Järjestin poikkitieteellisen Syysseminaarin.
• Helsingin yliopiston sosiologian opiskelijajärjestö Kontaktin kulttuurivastaava 1993, Kontakti -lehden toimituskunnassa 1994, tilintarkastaja 2000. Tutor 1993 ja 1995
• Suomenlinnan rannikkorykmentti, rannikkotykkimiestoimikunnan Linnake-lehden varusmiespäätoimittaja 1991

KIELITAITO
• Suomi äidinkieli
• Englanti sujuva
• Ruotsi sujuva
• Norja (bokmål) hyvä
• Saksa hyvä
• Ranska perusteet
• Italia perusteet

TÄYDENNYSKOULUTUS, KURSSIT
• Maahanmuuttajapuolisoiden työnhakukurssi Oslossa, ProOffice syksy 2009
• Norjan alkeiskurssi, Arbis, kevät 2007 ja jatkokurssi 2008
• WWW -kurssi ja työpaja, kuvankäsittelykurssi Kumppanuustalo Horisontissa, kevät 2007
• Kansalaisareena RY:n vapaaehtoistyön kurssi, kevät 2007
• Osallistumista Sosiaali- ja terveysjärjestöjen yhteistyöyhdistys YTY:n projektikoulutukseen, kesä 2006
• Markkinointi -instituutin avoin yrittäjäkurssi 17.1.-4.2.2005
• Italian keskustelukurssi, Helsingin työväenopisto, kevät 2004
• Akateemisten työnhakijoiden kurssi, Palmenia, kevät 2003
• WinhaPro –opintohallintojärjestelmäkoulutus, Novo
• Johdon talouskoulutusta Sibelius -Akatemiassa
• Teknillisen korkeakoulun Dipolin koulutuskeskuksen FEC = Further Educated with Companies -kurssi YmpPro - Yhteiskuntavastuu yritystoiminnassa (23.2-30.6.2004). Aiheina mm. ISO - standardit, muutosviestintä, CSR, ympäristö- ja yhteiskuntavastuuraportointi, ympäristövaikutusten arviointi.

ATK -TAIDOT
• MS Office, Apple McIntoshin perusteet, Photoshop
• HTML ja WWW –perusteet, SPSS:n perusteet
• Winha—opintohallintojärjestelmän erityisasiantuntija
• Webropol-kyselyohjelma

HARRASTUKSET
• Juoksu, West Ham United, kuntosali, sienestys, musiikki, uinti, elokuvat, valokuvaus, bloggaus ja Facebook

LISÄTIETOJA
Jaana Löppönen, Horisontti Team ry, toiminnanjohtaja, puh. 041-466 2907
Markku Hassinen, Valtakunnallinen työpajayhdistys TPY ry, toiminnanjohtaja, puh. 045-133 0400

Kaikkien aikojen pianolevytykset

Kuten kaikki listat, tämäkin lista on subjektiivisuudessaan muistinvarainen. Paljon listalle asiallisesti ottaen kuuluvia levytyksiä jää listan ulkopuolelle, kuten aina erilaisten best of-listausten kanssa on laita.

Dinu Lipatti, koko levytetty tuotanto
Dinu Lipatti (1917-1950), valitettavan nuorena leukemiaan kuolleen romanialaispianistin kaikissa levytyksissä (studiolevytykset koottu EMI:n 6 cd:n pakkaukseen) on definitiivisen autoritaarisuuden tuntua ilman minkäänlaista itsetehostusta. Lipatti soitti etenkin Bachia, Chopinia ja Mozartia ylimaallisesti, tekisi mieli sanoa transendentaalisesti, ylimpien voimien koskettamana, vaikka termi onkin Lisztin korruptoima, mutta myös hänen Ravelinsa, Schumanninsa ja Grieginsä ovat vertaansa vailla. Schumannin pianokonsertto on yhtäaikaisesti haltioitunut mutta täydessä kontrollissa; mahdottomasta mahdollinen. Mozartin 21. - ruotsalaisen pehmopornoelokuvan mukaan uudelleennimetty - konsertto osoittaa, että on pinnallista pitää Mozartia pinnallisena, ja hänen Bachissaan ateistikin kuulee jumalten kosketuksen. Lipattin Schubertissa ja Chopinissa yhdistyvät dialektisesti instrumentaalisesti näennäinen painovoiman voittaminen ja inhimillisen tragedian kosketus. Lipatti saa fortetkin soimaan; hänen staccatonsakaan ei ole koskaan perkussiivinen. Vahinko että jäimme ilman hänen Beethoveniaan. Kaikkien aikojen suurin pianisti.

Sergei Rahmaninov: Schumannin Karnevaali
Sergei Rahmaninov (1873-1943), joka tunnetaan ensisijaisesti säveltäjänä, henkensä pitimiksi soitti myös pianoa ja johti orkesteria. Ja miten hän soittikaan! Rahmaninov luonnehtii Karnevaalin karakteerikappaleiden sarjan, tuon pianon Enigma-muunnelmat eloisammin kuin kukaan toinen. Hän soitti myös Bachia ja Chopinia hienosti; lisäksi hän onneksi taltioi kaikki pianokonserttonsa, jotka kuuluvat välttämättöminä kaikkien pianosta kiinnostuneiden levyhyllyyn.

Samuel Feinberg: Bachin Tasavireinen klaveeri
Samuel Feinberg (1890-1962), aikanaan itänaapurissa legendaarinen pianisti, soitti Bachin Das Wohltemperierte Klavierin, tämän pianon vanhan testamentin hienommin kuin kukaan toinen, vaikka vertailussa olisivat Gould, Richter ja Fischer.

Claudio Arrau: Schubertin Moments musicaux, Wanderer-fantasia ja Klavierstücke.
Claudio Arrau (1903-1991), chileläinen mestaripianisti, jonka Finlandia-talon konsertin menetin artistin kuoleman takia, oli suuri koloristi. Arraun Liszt kuulostaa - harvinaista kyllä – täysipätöiseltä musiikilta, ja unkarilaisia fantasioitakin jaksaa kuunnella enemmän kuin yhden kerrallaan, vaikka ne muutoin kuulostavat kaikki samoilta. Arraun Beethoven on upeaa - Colin Davisin kanssa levytetty Keisarikonsertto avasi minulle Beethovenin musiikin ylipäätään - Chopin kolossaalista ja Schubertissa hän ylittää instrumenttinsa rajat; Arraun Schubert-levyssä piano ei enää ole piano, vaan paikoitellen se kuulostaa kitaralta tai jopa kanteleelta.

Simon Barere: The HMV recordings
Simon Bareresta (1896-1951), joka kuoli kesken konsertin, on sanottu, että hän oli Horowitz ilman Horowitzin heikkouksia. Bareren HMV-levytyksistä koottu kahden cd:n boksi sisältää ainakin teknisesti uskomattominta koskaan levytettyä pianismia. Etenkin Bareren Liszt on täysin omaa luokkaansa, mutta Barere ei typisty silkaksi virtuoosiksi: hän löytää Lisztistä ja Chopinista myös lyyrisiä sävyjä. Myös Schumannin Toccata ja Balakirevin Islamey ovat ylittämättömiä.

Josef Hofmann: Chopinin pianokonsertot
Josef Hofmann (1876-1957), jonka uran katkaisi alkoholismi, taltioi New Yorkissa konserttitilanteessa nämä Chopinin konsertot John Barbirollin kanssa. Koska Chopinin orkesterinkäyttö on lähinnä viitteellistä, perifeerinen äänitys ei haittaa. Etenkin ensimmäisen pianokonserton ensimmäisessä osassa noin 5 minuutin kohdalla henkeäsalpaava tekniikka ja ylittämätön runollisuus yhdistyvät. Kaikki muut Chopin-soittajat kuulostavat tämän jälkeen riittämättömiltä; kukaan toinen ei onnistu soittamaan jopa forteja, he vain paukuttavat.

Solomon: Beethovenin pianosonaatit 27-32
Solomon (Cutner) 1902-1988, jonka uran katkaisi jo 50-luvun loppupuolella aivohalvaus, oli ylittämätön Beethoven-tulkki. Hänen Hammerklavierinsa on suurin taltionti tästä pianokirjallisuuden suurimmasta sonaattijärkäleestä; yleensäkin hänen Beethovenissaan on tosi kyseessä, ja hänen soittonsa on aikuista ja vakavaa. Häneen pätee – kuten Lipattiinkin – kaikki itsetehostuksellisuuden puute. Myös Solomonin Chopin on upeaa, vaikkei ehkä kaikkein chopinmaisinta; Solomon ei tunteile vaan antaa musiikin puhua omalla painollaan.

Wilhelm Backhaus: Brahmsin pianomusiikkia (2 cd, sisältäen pianokonsertot)
Wilhelm Backhausin (1884-1969) Brahms on ideaalista. Se on maskuliinista, tunteilematonta, romantisoivaa kuorrutusta välttävää, suorastaan kuivakkaa kaikessa asiallisuudessaan. Näin Brahmsia tulee soittaa.

Artur Rubinstein: Chopinin pianomusiikkia (EMI 5 cd, sis. Pianokonsertot)
Rubinsteinia (1887-1982) pidettiin Chopinin synonyyminä, ja Rubinstein soittaa aina linjakkaasti, tunteilematta, antaen musiikin puhua omalla painollaan. Rubinstein on ainoa pianisti, jonka käsissä masurkoita jaksaa kuunnella kokonaisena sarjana. Lisäksi Rubinstein on Brahms-soittajista hyvä kakkonen Backhausin jälkeen, ja hänen levytyksensä Brahmsin ekasta Reinerin kanssa on ehkä kaikkien aikojen paras pianokonserttolevytys.

Benno Moiseiwitsch: Schumannin fantasia, Brahmsin pianomusiikkia
Benno Moiseiwitschin (1890-1963) soitossa yhdistyi hyvä maku ja musiikillinen arvostelukyky, maskuliininen strukturaalisuus ja rikas pianoääni. Moiseiwitsch on ainoa pianisti, joka saa Schumannin fantasian kuulostamaan vakavasti otettavalta musiikilta, ei vain pompöösiltä itsetehostukselta. Hänen Schumanninsa mutta myös Brahmsinsa on malliesimerkki tyylikkäästä pianonsoitosta.

Artur Schnabel: Beethovenin pianosonaatit
Artur Schnabel (1882-1951) sai tehtäväkseen levyttää ensimmäisenä kaikki Beethovenin 32 sonaattia, ja edelleenkin hänen näkemyksensä toimii referenssinä. Monista tunnetuista sonaateista on myöhemmin esitetty muitakin valideja näkemyksiä, mutta etenkin vähemmän soitetuissa sonaateissa (etenkin alkupään sonaateissa) Schnabel ymmärtää Beethovenia paremmin kuin kukaan häntä ennen tai kukaan hänen jälkeensä.

Edwin Fischer: Schubertin impromptut
Edwin Fischer (1886-1960), jonka isä eli jo Beethovenin ja isoisä jo Bachin aikakaudella, oli tunnettu etenkin Bach-tulkkina, mutta Schubertin impromptut eivät hänen käsittelyssään ole kahdeksan hajanaista improvisaatiota vaan yhtenä haltioituneena improvisaationa soitettu sarja. Lisäksi Furtwänglerin kanssa levytetty Beethovenin keisarikonsertto on klassisessa autoritaarisuudessaan ja harvinaislaatuisessa solistin ja kapellimestarin yhteisymmärräksessä yksi kaikkien aikojen suurimpia konserttolevytyksiä; myös Furtwänglerin kanssa tehty Brahmsin toka on erraattisuudessaankin ainutlaatuisen kiinnostava ja luova, mitä yleensäkin voi sanoa Fischeristä: ajoittaisista hutilyönneistään huolimatta, hänen kokonaiskäsityksensä musiikista on niin korkea, että häntä kuuntelee paljon mieluummin kuin erilaisten pianon idolikilpailujen voittajia. Fischer oli myös suurenmoinen Bach-tulkki; hänen pianokonserttonsa eivät varmasti ole tyylillisesti autenttisia mutta musiikillisesti ovat. Viides brandenburgilaiskonsertto on nykykäsityksen mukaan sikamaisen juhlallisesti pakattu, ja niin se onkin. Siinä on sellaista luksusta, johon ei yleensä ole nykyaikana varaa: siinä ei ole kiire mihinkään, ja etenkin solisteja – etenkin huilusolisti Gareth Morrisia – kuuntelee sulaksi nautinnokseen.

Svjatoslav Richter: Beethovenin Diabelli-muunnelmat
Svjatoslav Richterin(1915-1997), joka ihmisenä pakeni julkisuutta ja kaikkia määrittely-yrityksiä samoin kuin lumimies kameroita, käsissä Diabelli-muunnelmat kulkevat vääjäämättömän epätoivoisen matkan bagatellimaisesta alusta kohti vääjäämätöntä tragediaa. Richter soitti nuoteista, toisin kuin useimmat muut, koska ”hän osasi lukea niitä”. Ehkä kaikkien aikojen suurin pianolivelevytys. Lisäksi Richterin läpimurto länsimaissa – Beethovenin Appassionata – on aivan omassa kastissaan.

Emil Gilels: Lisztin h-mollisonaatti ja Schubertin 17. sonaatti
Emil Gilelsinkin (1916-1985) – erottaa tavanomaisen hyvistä pianisteista Liszt. Muuten jankuttava h-mollisonaatti on Gilelsin käsittelyssä kunnollista musiikkia, ja sama levy sisältää suurimman koskaan tehdyn levytyksen mistään Schubertin pianosonaatista (joita muuten soitetaan aika vähän). Myös Gilelsin levytys Brahmsin toisesta pianokonsertosta on monumentaalisuudessaan upea.

Glenn Gould: Bachin Goldberg-muunnelmat
Glenn Gould (1932-1982), jonka maine säestää itseään hyräilyllä ja narisevalla pianotuolilla kulkee miehen itsensä edellä, oli polyfonisti ylitse muiden, joka nyppii Bachin partituurin kaikki kerrokset irti toisistaan. Levy – joka oli Gouldin läpimurto – on ehkä levytetyn pianohistorian referentiaalisin levytys, eikä syyttä. Gould on paitsi inspiroitunut ja saa Bachin polyfonisen struktuurin toimimaan syvällisemmin kuin ehkä kukaan toinen; sitäpaitsi hänen sormitekniikkansa on kaikkien aikojen irtonaisinta. Muukin Gouldin levyttämä Bachin pianomusiikki on välttämätöntä, etenkin Das Wohltemperierte Klavier.

Wilhelm Kempff: Beethovenin pianokonsertot
Wilhelm Kempff (1895-1991). Riippumatta siitä, mitä versioita Beethovenin pianokonsertoista kuulee tai omistaa, näihin palaa aina, ja oikeastaan muita ei tarvita. Leitnerin johtamien Berliinin filharmonikkojen kanssa tehdyt levytykset ovat klassisia mutta niistä välittyy musisoinnin ilo. Moni pitää vanhempaa, Paul van Kempenin kanssa tehtyjä levytyksiä vieläkin parempina. Lisäksi Kempffin kokonaislevytystä Beethovenin sonaateista pidetään ”uutena” kaanonina Schnabelin jälkeen, ja hyviä ne yleisesti ottaen ovatkin. Yehudi Menuhinin kanssa levytetyt Beethovenin viulusonaatit ovat kamarimusiikkia parhaimmillaan, ja itselläni Kreutzer- ja kevätsonaatit avasivat oven kamarimusiikin maailmaan.

Vladimir Horowitz: Scarlattin sonaatit
Vladimir Horowitz (1902/03/04-1989), pianon virtuoosinen primadonna, jolla joskus poseeraus nousi musisoinnin edelle. Rubinstein sanoi hänestä osuvasti: Horowitz on häntä parempi pianisti mutta hän Horoa parempi muusikko. No, Scarlattin sonaatit tai oikeastaan sonatiinit – joita on kuutisensataa – ovat parhaita klaveeriminiatuureja joita on koskaan tehty, ja niissä narsismin piinaama Horowitz löytää sielunrauhan ja yksinkertaisuuden. Toscaninin kanssa tehty Tsaikovskin pianokonsertto taas jää historiaan aivan muista syistä; se on perverssissä konekivääritulituksessaan ja hakkaavuudessaankin aivan ylittämätön.

Krystian Zimerman: Debussyn preludit
Krystian Zimerman (1956-), joka saa edustaa listalla ainoana elossaolevia, edelleen aktiivisia pianisteja, saa Debussyn kolorismiin enemmän kerroksia kuin kukaan toinen; häneen verrattuna esimerkiksi Giesekingin kanonisoitu versio on jotensakin köyhä. Jos kaikista koskaan levytetyistä pianolevyistä tulisi valita yksi, saattaisi valinta kohdistua tähän.

Musiikin autenttisuus

Mistäköhän johtuu, että “authoreita“ arvostetaan kulttuurisesti enemmän kuin esittäjiä? Tietenkin taiteilijoiden tehtävänä on toimia välittäjinä, taiteellisen ilmaisun välineinä, mutta kyllä esimerkiksi Karajan, Toscanini, Callas ja Rubinstein ovat viime vuosisadan musiikin historiaa siinä missä Stravinski, Bartok ja Schönbergikin. Ainakin he ovat suunnilleen yhtä tuttuja, vähintäänkin yhtä tunnistettavia (tavaramerkkejä), ja varmastikin ainakin yhtä paljon ihmiskunnalle iloa tuottaneita kuin em. säveltäjät, “authorit“, ja kuten maanmainiossa kirjassa Äänilevyn historia todetaan, 1900 -luvun musiikin historia ehkä onkin juuri Karajanin, Caruson ja Fischer-Dieskaun historiaa eikä Luigi Nonon, Edgar Varesen ja György Ligetin historiaa.

Äänilevyteollisuus ja konserttimanagerismi liputtaakin ensisijaisesti esiintyjien puolesta, siis silloin kun he ovat tunnettuja. “Rubinstein soittaa Chopinia“, eikä “Chopin played by Rubinstein“, tai “Horowitz -resitaali“, eikä resitaali, jonka säveltäjäniminä ovat Skrjabin, Rahmaninov ja Scarlatti, soittajana Horowitz. Samaten levytuottajat ja äänilevytekniikan keksijät ovat musiikin suuruuksia, esimerkiksi Emin pitkäaikainen levytuottaja sir Walter Legge on oikeastaan luoja, suunniteltuaan visionäärisiä levytysprojekteja ja kiinnittäessään niihin sellaisia taiteilijakombinaatioita, joita ei muuten ikipäivinä olisi saatu saman katon alle. Tai Peter Goldmark, joka “keksi“ lp-levyn, jonka ansiosta laajamuotoisen musiikin levittäminen ja kokonaisuuksien rakentamisen (Miles Davis: Sketches of Spain tai Beatles: Sergeant Pepper, esimerkiksi) mahdollisuudet nousivat aivan uusin ulottuvuuksiin. Enää eivät sinfoniat katkenneet joka neljäs ja puoles minuutti. He olivat toki musiikin palvelijoita, eivät varsinaisesti luojia, mutta todella merkittäviä sellaisia.

Musiikin säveltämisen ensisijainen tavoite on tuottaa se soitettavaksi. Tuskin yksikään valmis kappale on jäänyt soittamatta - edes kerran, säveltäjän toimesta. Paitsi John Cagen “4´33“, jonka ideana oli se, että kappaleen saattoi soittaa, tai pikemminkin, olla soittamatta, millä kokoonpanolla tahansa, niin kauan kuin tahansa. Tästä on uraauurtava taltiointi, jossa pianisti istuu pianon ääressä soittamatta mainitut 4 minuuttia 33 sekuntia, ja siitä kappaleen senkertainen nimi. Kyse on siis eräänlainen vapaamuotoinen teos yleisölle, sillä yleisön reaktiot, mahdolliset levylle taltioituvat vaivautuneet yskäisyt, varastavat “musiikilta“ pääosan.

Tulkinnan “autenttisuudesta“ ja/tai auktoriteetista on suunnilleen yhtä monta koulukuntaa kuin on muusikkojakin. Pelkästään nuottikuvassa uskollisesti pitäytyminen saa aikaan täysin eri tempoilla ja dynamiikalla pelaavia tulkintoja, puhumattakaan sellaisesta laajennetun autenttisuuden käsitteestä, jossa pyritään ikään kuin menemään säveltäjän nahan sisälle, ja ajatellaan, että esitystilanteessa teos ikäänkuin luotaisiin uudestaa, tai ainakin esitettäisiin ensimmäisen kerran. Sitenkin voidaan toteuttaa säveltäjän tahtoa, että kunnioitetaan hänen henkeään, yrittämällä eläytyä siihen.

1950 -luvulta lähtien on syntynyt ja kasvanut sellainen vanhan musiikin koulukunta, jossa esitykset pyritään konstruoimaan siten, että käytetään sellaisia tai senkaltaisia instrumentteja, joita säveltäjän aikana on käytetty (Mozartin fortepiano oli aivan erikuuloinen soitin kuin Steinway -flyygeli; tähän vasta-argumentiksi on esitetty, että Mozart varmaankin olisi säveltänyt Steinwaylle jos sellainen olisi ollut saatavilla), ja mahdollisesti samoissa saleissa kuin missä ne on kantaesitetty 250 vuotta sitten; jopa saatetaan pukeutua peruukkeihin, ja tietenkin pyritään rekonstruoimaan 1700 -luvun soittimien hertsitaajuus, ja virittämään ne sen mukaisesti. Jopa saatetaan päätellä, kuinka montaa metronominlyöntiä per minuutti on tarkoittanut vaikka Allegretto Beethovenin aikana.

Nämä - yleensä pienehköt kamariorkesterit, sillä orkesterit olivat yleensä pieniä - käyttävätkin usein nimissään jotain “barokkisolistit“ tai “klassiset soittajat“ -epiteettiä. Kumma kyllä, vaikka tässä lähtökohdat ovat kovasti erilaiset kuin näissä klassisen nuottiuskollisuuden nimiin vannovissa esityksissä (ja nämä uusautenttiset “barokkisolisti“ -tyyppiset yhtyeet usein kavahtavat perinteisten sinfoniaorkestereiden esityksiä ei-tyylinmukaisiksi ja suorastaan mauttoman romantisoiduksi ja tunkkaisiksi), silti esimerkiksi noin 40 -jäsenisen London Classical Playersin esityksistä saa sellaisen vaikutelman, että velkaa ollaan vaikkapa 25 vuotta vanhempiin George Szellin johtaman Clevelandin orkesterin esityksillä, ja paljon. Ainakin tempojen rivakkuus ja artikulaation kirpeys on ikäänkuin suoraan kopioitu. Ja Clevelandin orkesteri soitto on kuin hevospiiskan sivallus verrattuna “klassisten soittajien“ kissanhännän heilautukseen.

Uutuus on kuvitelma jostain paremmasta - ja meneehän se läpi, jos ei ole sitä alkuperäistä sivistyspohjaa jossa olisi vertailukohtana se vanhempi versio. Mikä sitten on “alkuperäinen“? Koska saatavilla ei ole esimerkiksi Chopinin omia levytyksiä, niin erityisen autenttisuuden leimaa kantavat sellaisen pianistin harvalukuiset 1920 -luvun levytykset, joka oli Chopinin oppilaan oppilas. Ja Mozartin pianomusiikkia esimerkiksi on levytetty hänen omalla fortepianollaan. Kaksi asiaa, jotka kieltäisin jollain copyrightin pykälän laajentavan sovelluksen sivuklausuulilla, jos olisin maailman diktaattori, olisivat a) klassisen musiikin (klassisen musiikin määrittely on yhtä epätarkka mutta yhtä ymmärrettävä kuin “spurgun“) käyttö mainoksissa ja b) kännyköissä. Yksi Schubertin impromptu on muun muassa pilattu lopuksi ikää, koska siitä tulee aina mielleyhtymiä jugurttiin, vai oliko se jogurtti, niin kielitoimisto ennen suositteli. Siinä ei ole mitään vikaa, jos musiikkia replikoidaan a) pieteetillä b) huumorilla tai c) jollakin idealla, koska musiikki ei ole pyhää, mutta kännykkä-äänissä ja mainoksissa ainoana taustaideana on rahat pois.

Monista (varsinkin suurista) kappaleista voi esittää melkein rajattoman monta ihan validin kuuloista näkemystä. Kyllä esimerkiksi Beethovenin sinfonioita voi esittää suunnilleen yhtä monella oikealla kuin väärälläkin tavalla, ja sitäkään ei voi palauttaa pelkästään tempoihin, dynamiikkaan tai osien keskinäisiin suhteisiin. Kyse on kokonaisuudesta, jossa on järkeä, tai sitten ei. Kyse on samantyyppisestä asiasta kuin karisma; jotain, joka tuntuu itsestäänselvältä. Karismaattinen muusikko (eli vakuuttava) esittää kappaleen sillä tavalla, että hänen tapansa tuntuu sillä hetkellä ainoalta oikealta. Ja näitä ainoita oikeita tapoja voikin olla monta. Tietysti tämän keskustelun ulkopuolella ovat sellaiset esitykset, joissa oikeastaan ei ole relevanttia puhua tulkinnoista, koska ne eivät edes täytä ammattimusisoinnin vähimmäiskvalifikaatioita, kuten Loisto -elokuvan David Helfgott. Muusikkous ei ole mikään aksidenssi (että N.N soittaa pianoa) vaan pysyvä, ammatillinen ominaisuus (N.N. on pianisti). Harrastelijat ovat asia erikseen, mutta he ovat yhtä vähän pianisteja kuin kansanparantajat ovat lääkäreitä tai evankelioimaan ryhtyneet ex-laulajat ja urheilijat pappeja.

Nykyään tietty tekninen perustaso on välttämätöntä, jotta muusikkoa voidaan pitää vakuuttavana ja jotta hän konservatorio-musiikkikilpailu -seulan läpi edes pääsee esiintymään. Mutta kun kuuntelee joitakin entisaikojen suurmuusikoita, kuten vaikka Artur Schnabelin Beethovenia, Alfred Cortot'n Chopinia tai Edwin Fischerin Schubertia, niin väärien lyöntien määrä on niissä niin suuri, että nykyaikana he tuskin läpäisivät edes konservatorioiden päättötutkintoja. Mutta sen sijaan levytyksistä paistava läpikotainen muusikkous, eli musiikin ymmärtäminen, eli vakuuttavuus, eli toisinsanoen karismaattisuus on vastaansanomatonta. Ja vaikka kyseisten herrojen tulkinnat onkin kanonisoitu jopa musiikkikritiikin melko tiukassa konventiossa, niin silti, paatuneena musiikinkuuntelijana, kuuntelen n. tuhat kertaa mieluummin Schnabelin ihania ajoittaisia vääriä ääniä kuin Horowitzin tai useimpien nykypianistien konekiväärimäisen oikeaoppisia täsmätulkintoja, joista jää kaipaamaan juuri niitä Schnabelin tai Fischerin lipsahduksia. He keskittyivät musiikkiin, eli oleelliseen, eivätkä nussineet yksityiskohtia tai ihailleet sorminäppäryyttään narsistisesti peilistä.

Vaikka kyllä moni entisaikojen muusikko on ollut teknisestikin aivan unenomaisen taitava; esimerkiksi Josef Hoffmanin Chopinissä tai Simon Bareren Lisztissä muusikkous palvelee aivan viimeiseen asti hiottua teknistä loistokkuutta, ja sama päinvastoin. Sekä tekniikka että tulkinta, pianismi että muusikkous osuvat yksiin. Näissä tapauksissa sisältö on muotoa tärkeämpi. Musiikillinen sanoma on yhtä kuin sisältö, ja joskus sen pystyvät parhaiten välittämään tiukoista muotokonventioista piittaamattomat taiteilijat, ja joskus jopa sellaiset, jotka eivät edes kykene niitä toteuttamaan ihan yksi yhteen. Chopinin musiikki on romanttista, ja oleellinen osa sitä on charmi, ja sen pystyy Cortot välittämään osuvammin kuin täydellisen taitava Horowitz.
Ja vaikka vakuuttavuuteen voi yltää näin erilaisista lähtökohdista, silti, juuri sillä hetkellä, kun kuuntelee kyseistä muusikkoa, tuntuu siltä, että hänen tapansa esittää kyseistä musiikkia on juuri ja tismalleen se ainoa oikea. Kun on esimerkiksi kuullut kaikki Dinu Lipattin harvalukuiset levytykset, kaikkia muita tulee verranneeksi niihin.

Mutta kuka tietää tai tuntee esim Mozartin hengen? Meillä on siitä tietty käsitys, mutta mies oli nero. Kukaan nykyisistä ei pääse lähellekään sitä. Mozart kuitenkin kuulostaa aivan erilaiselta soitettuna cembalolla kuin mitä se on pianolla. Ja jos on hyvä soittaja, saa sekä fortepianolla että pianolla kappaleen kuulostamaan järkevältä. Vaikka kammalla ja voipaperilla, sillä karkeasti ottaen, musiikkia tekevät ihmiset (siis ammatikseen) voidaan jakaa kahteen luokkaan: soittajiin (eli instrumentalisteihin taikka virtuooseihin) ja muusikkoihin, joilla soittaminen on inhimillinen aktiviteetti. Ensimmäiseen luokkaan kuuluvia kuunnellessa ei voi välttää sitä oloa, että kuuntelee nimenomaan heitä esiintymässä, ja heidän esityksensä herättää kaiken kunnoituksen. Muusikkoja kuunnellessa tulee kuulleeksi nimenomaan musiikkia, ja soittaja jääkin taka-alalle. Soittajalla musiikki palvelee soittajan narsismia, ja muusikko taas on musiikin palvelija. Muusikkojen keskuudessa on kuitenkin tapana vitsailla, että fortepianisteiksi (ja tietyin varauksin ehkä cembalisteiksi) ryhtyy sellaisia soittajia, jotka eivät menestyneet pianistien markkinoilla. Jokaista fortepianistia kohti kun on varmaan tuhat flyygelinsoittajaa. Onneksi tämä leima on kateellisten panettelua, mistä voi vakuuttua kuunnellessaan Tuija Hakkilaa, Melvyn Tania tai Jos van Immerseeliä.

Esimerkiksi Mozart, Beethoven ja Liszt olivat upeiden instrumentalistien maineessa, mutta on dokumentoitu sellaisia säveltäjien sellaisia, joissa säveltäjä on ollut kehno soittaja eikä siksi ole kyennyt teknisesti välittämään omia tarkoitusperiään tai sitten levytystilanne ei ole tehnyt heille oikeutta. Willem Mengelbergin esittämä Richard Straussin “Ein Heldenleben“ (Strauss omisti kappaleen Mengelbergille) on paljon parempi kuin Straussin oma tulkinta, joka on jokseenkin metronomimainen, ainakin levyllä, vaikkakin aikalaistodistajat sanovat ihan muuta. Tietenkin savikiekkojen aikakaudella, jolloin pitkänkin teoksen levytys piti pilkkoa noin neljän ja puolen minuutin osiin, sopi toisten muusikoiden taiteilijaluonteelle paremmin kuin toisten ja esimerkiksi se sopi paremmin vaikka Chopinin etydeille kuin Wagnerin oopperoille. Alkuperäinen, alkuperäisen artistin esittämä ensimmäinen versio on yleensä sama kuin ainoa oikea ja definitiivinen; tosin esimerkiksi Kirkan Leijat taitaa olla vielä parempi kuin alkuperäinen teos.

Ennen säveltäjien tuli tehdä tiettyjä teoksia, sinfonioita, konserttoja, oopperoita sille yleisölle, joka niitä kuunteli ja oli valmis ilosta maksamaan. Nykyään arvostetaan enemmän "auteur" ominaisuutta - omaa henkilökohtaista sisäistä taiteen paloa, joka sitten myydään muille keinolla millä hyvänsä. Oikeastaan kaikki säveltäjät olivat vuosisadan vaihteeseen asti paitsi oman musiikkinsa suvereeneja ja ensimmäisiä tulkkeja, niin myös yleisesti ottaenkin ensisijaisesti muusikoita, jotka sattuivat säveltämään. Esimerkiksi Franz Lisztin mittava pianokirjallisuus on sävelletty lähinnä hänen kiertueohjelmistokseen, ja Mozart sattui soittamaan suunnilleen kaikkea käsiinsä osunutta; todellinen yhden miehen orkesteri. Nykyinen kapellimestarien ammattikunta ja kultti oikeastaan syntyi vasta 1800 -luvun loppupuoliskolla; Hans van Bülow taisi olla ensimmäinen (suunnilleen Wagnerin aikalainen), joka etupäässä“vain“ johti orkesteria, ja sitten ovat tulleet perässä nämä Toscaninit, Karajanit, Saloset sun muut. Mitään tilastollista tietoa siitä, kuinka suuri osuus säveltäjistä julkisesti on minäkin aikakautena esittänyt omaa musiikkiaan, tuskin on olemassa, mutta vielä vuosisadan alkupuolella esimerkiksi Mahler ja Richard Strauss olivat merkittäviä kapellimestareita oikeastaan ensisijaisesti, joiden sävellystuotantoa avantgardisena pidettiin kummallisena harrasteluna. Saas nähdä, kokeeko esimerkiksi Leif Segerstamin tuotanto todellisen esiinmarssin 50-60 vuoden päästä.

Teksti perustuu Nina Broströmin kanssa tehtyihin luonnoksiin.