Kävin kuuntelemassa eilisiltana Porvoon tuomiokirkossa Olli Mustosen tulkitsemansa Bachin Goldberg-muunnelmat. Mieleeni tuli surullisen legendaarinen Seppo Heikinheimon arviointi Hesarista 90-luvun alusta, kirjoitelma, jonka takia taiteilijat julistivat Heikinheimolle tukiboikotin Mustosen puolesta.
No, ehkä oli raflaavaa kirjoittaa että Olli joutaisi esittävän taiteen kauhukabinettiin, mutta kyllä kieltämättä konsertissa paikka paikoin odotti sitä, millaisia akrobaattitemppuja Mustonen tekee kuin olisi vain nojautunut kuuntelemaan musiikkia. Kuultiin lepattavat Mustosen muunnelmat, jossa syöksähdeltiin ja ryöpsähdeltiin.
Mustosen soitossa on kristallinen sointi, joka pysyy hämmästyttävän kirkkaana forteissakin. Lisäksi Mustosella täytyy olla melkoiset sormivoimat, sillä hän soitti lähinnä sormillaan, käyttäen hyvin säästeliäästi käsivarsiaan tai pedaaleja. Kaikkein leimallisin piirre Mustosen soitossa on kuitenkin hänen tapansa vaihtaa säestys- ja soolo- eli vasemman ja oikean käden rooleja jatkuvalla syötöllä. Tämä on eittämättä kiinnostavaa, tuoden säestyskuvioita esiin paremmin kuin yhdelläkään muulla tuntemallani pianistilla. Polyfonisesti Mustosen soitto on irtonaista ja kiinnostavaa, mutta kokonaisvaikutelma on kuitenkin levoton. Mustosen soitosta syntyy vaikutelma että hän ei ole varma, mitä hän pitää musiikissa tärkeimpänä, mikä on pääteema ja mikä sivuteema, mikä säestystä ja mikä melodiaa.
Olli Mustonen on eittämättä persoonallinen muusikko. Hän on erilainen kuin kaikki muut pianistit, jopa siihen pisteeseen että herää kysymys, onko hän kuin minä lapsena, jolloin olin kävellä ajotielle silkkaa itsepäisyyttäni: "rontit menee silloin kuin autotkin menee". Ehdottomasti Mustosta kannattaa kuitenkin kuunnella, ainakin kerran. Tarjolla on taatusti yllätyksiä koko pussin edestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti