Minä olen Michael, 40-vuotias valtiotieteiden maisteri, jatko-opiskelija. Olen työskennellyt (koulutus)suunnittelijana, luennoitsijana, opettajana, yrittäjänä, tutkijana, siivoojana, jakajana, puistotyöntekijänä, keittiöapulaisena, (toimisto-, toimiala- ja opinto-)sihteerinä, toimistovirkailijana ja -apulaisena, projektin vetäjänä, valtakunnallisena projektikoordinaattorina ja markkinatutkijana. Voi olla että jotakin muutakin olen työstänyt mutta kun ei tullut tuo portfolio mukaan. Elämääkin olen opiskellut mutta siitä ei ole todistusta.
Tuco, eli Hyvien, pahojen ja rumien ruma, tutki itseään Hamletin tavoin: elääkö työtä varten vai tehdäkö työtä elämää varten? Jotkut voivat työskennellä rahoittaakseen harrastuksensa. Harrastukset ovat osa elämää, kuten työkin. Jos rahoittaa elämänsä työllään, samalla mahdollistaa myös työnteon, sillä palkallaan työvoima uusintaa itsensä. Tosin tämä marxilainen väite on hieman epätarkka: elämällään työvoima itsensä uusintaa.
Ihmisellä - ainakin minulla - on tarve oman elämän hallinnan tunteesta ja mielekkääksi kokemisesta. Olen ainakin jälkikäteen melko hyvällä menestyksellä pyrkinyt kääntämään kaikki työni voitokseni, ainakin oppimismielessä. Olen pystynyt niillä kyllä myös rahoittamaan elämäni, velkaantumatta pahemmin. Tämä onnistuu kun ei harrasta mitään kovin ekstravaganttia, kuten lepakkomiesten keräilyä, valasratsastusta tai autoilua. Joidenkin pitää hankkia työpaikka harrastuksien mukaan.
Elämäni maksaa, ei tosin kovin paljoa. Harrastukseni vieläkin vähemmän, koska nekin ovat osa elämääni, eivätkä päinvastoin. Jos olisin brasilialainen, elämäni olisi lisäksi vielä osa jalkapalloa.
En näe, että elämästäni pitäisi muodostua joku loogisesti etenevä kertomus, jossa monesta premissistä pitäisi johtua yksituumaisesti yksi johtopäätös. Pidän nimittäin aika paljon prosessista itsestään. Sitä kutsutaan elämäksi. Ja sen loppua kutsutaan kuolemaksi.
Jaksamisestani ei kannata olla huolissaan, tai elämäni mielekkääksi kokemisesta. Kyllä minä itse pidän niistä huolen. Uusinnan itseni musiikilla, hyvällä ruoalla ja viinillä, ystävieni kanssa ja liikkumalla metsässä. Motivaatiotanikaan ei tarvitse epäillä. Kaiken tähänkin asti tekemäni olen kokenut mielekkääksi. En oikeuta elämääni ja tekemisiäni etukäteen, sillä en ole ennustaja. Parhaassa tapauksessa löydän sen mielekkyyden nyt-hetkessä, huonoimmillaankin jälkikäteisesti. Siinäkin tapauksessa kyllä viihdyn, ainakin pärjään.
Kunnioitan ja arvostan kaikkea tekemääni, niinkuin itseänikin. Siksi koetankin saada siitä kaiken mahdollisen irti. En suhtaudu tekemisiini porttiteorian mukaisesti, astinlautoina johonkin muuhun, enkä ole tehnyt niin nuorenakaan. Luultavasti juuri siksi olenkin tehnyt tähän mennessä niin erilaisia asioita.
Minulla olisi vastaisuudessa pestaamistani harkitseville yksi pyyntö: toivon, että yksikään ovi ei sulkeutuisi edestäni vain siksi, että minua pidetään kokeneena. Elämänkokemukseni on nimittäin rikkauteni, ja historiani selittää sitä, miksi ja mitä olen. Elämänkokemukseni on vain vahvistanut sitä, jonka aavistin olla tekemättä jo nuorempana: olen oppinut olemaan luulematta, ennustamatta tai arvelematta asioita tai toivomatta kuita taivailta. Onni asuu nyt-hetkessä, pienissä tai keskisuurissa elämyksissä ja oivalluksissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti