On tarpeen varoittaa pahaa-aavistamattomia musiikista, josta kannattaa pysyä loitolla. Siis jos on tähän mennessä pystynyt pysymään loitolla. On inhimillinen velvollisuus sosialisoida omaa, kokemuksen tuomaa viisautta, paitsi hygienisista ja auditiivisista, myös mielenterveydellisistä syistä. Hömpänpömppä saa olla rauhassa, sillä se on vaaratonta. Sitä ei kukaan voine luulla musiikiksi.
Kauko Ranta. Vai oliko se Jesse Teemu? Nimeä oli vaikea muistaa, joten piti googlata se. Jesse Kaukoranta se olikin. No, musiikkia ei ole sen helpompi muistaa. Jos se on hyve musiikissa, että se on uutta, sitten tämä on hyveellistä.
Katey (vai onko se Katie? Vai onko se Katy)? Perry? No, ei nimellä ole sen enempää väliä kuin tuotannollakaan. Sama pätee Kelly Clarksoniin. En näiden nimiä lihavoi, koska artisteilla, heidän nimillään ja tuotannollaan on yhtä paljon väliä.
Elokuu soutaa ja huopaa. Vaikka heinäkuu meloisi ja hiihtäisi, ei se tästä vatvonnasta sen siedettävämpää tekisi.
58 ears. Jotakin ruumiinosia siinä oli, kasvojen ulokkeita kai. En voi olla varma.
Mikäs sen nimi nyt olikaan. Olin jo unohtaa. Kelly Clarkson! Kuulin sen just edellisenä radiosoittolistakappaleena. Se tais olla höttöä. Vai oliko se möttöä. Vai mättöä. En muista.
Gloria Estefan: Conga. Kaikkien tyhjänpäiväisten kappaleiden esiäiti, lienee ensimmäinen sellainen kappale, jonka muistan, jonka olemassaolosta tulin vihaiseksi, koska ymmärsin sen heti turhaksi.
Adam Lambert. Ai tuollaista se on. Tai siis ei ole. Tähän sopinee harmsilainen kuvaus miehestä, jolla ei ole yhtään mitään (paitsi Sauli), joten lienee parempi ettemme puhu hänestä tämän enempää. Artistin musiikilliseksi meriitiksi ei riitä se, että hän on kuuleman mukaan USA:n ensimmäinen avoimesti homoseksuaalinen listaykkönen, koska homoseksuaalisuudella sen paremmin kuin myynnillä ei ole mitään tekemistä musiikin kanssa an sich.
Sunrise Avenue. Asiaa ei muuttaisi miksikään vaikka heidän nimensä olisi Sunset Boulevard. Heitä ei erottaisi Moonlight Esplanadesta tai Starlight Streetistä siltikään edes kirveellä.
Nicklebäck. Kts. edellinen mättö. Paitsi että se on ulkomaalainen.
Moves like a Jagger. Sen esitti joku Moran tai joku. Ja Christina Aguilera, joka on yksi niistä, jotka huomioitiin n. 10 vuotta sitten koska oli nuori ja nätti. Kauhistuttava korvamato vihlovine vihellyksineen.
Marita Taavitsainen. Asiaa ei voi sanoa riittävän osuvasti suomeksi, the fact that she outkatrihelenizes even Katri Helena herself. Artisti, joka vie toiseen potenssiin toisen artistin sanojen loppujen loppuväpinämaneerit, ei ole artisti. Katri Helenan taiteelliseen ilmaisuun ottamatta tässä mitään kantaa.
Bablo. Nimi on Pablo, jumalauta.
J. Karjalainen. Hänellä on joitakin onnistuneitakin kappaleita, kai. Erityisesti on varoitettava Väinöstä, jota en kestänyt edes ennen kuin olin kuullutkaan sitä vaan vasta kuullut siitä. Väinö on vaarallinen kaveri, hänestä kannattaa pysyä mahdollisimman kaukana. Ja tässä tapauksessa empiirinen kokemus vahvisti ennakkoluuloni. Saa mies tietenkin purkaa höpsähtämisensä isäksi tulemisesta lauluksi. Mutta ei sitä tarvitse kuunnella. Suurin osa hänen muusta tuotannostaan on kertakaikkiseen löysää. Siinä ei ole "munaa".
Lauri Ylönen ja Rasmus. Ei ole musiikille riittävä meriitti, että sitä ei paljasta suomalaiseksi oikeastaan mikään. Eikä se, että musiikki on kai tehty hyvin, tarkoita että se olisi hyvää. Siinä on vissiin konehuone paikallaan, mutta ei jälkeäkään inhimillisestä hengestä konehuoneessa. Jos olisi, siinä olisi kai edes sanomaa tai fiilistä. Hengettömyyden syy ei ollut yhtye, sillä ei ilmaisu sen persoonallisemmaksi tullut yhtyeen hajoamisen jälkeenkään. En tiedä, miksi suomalaiselle musiikille pitää antaa vientitukea, paitsi työllistämismielessä, jos se on tällaista. Parempi olisi sitten rehellisesti jäädä varjoihin, in the shadows. Mutta kai sitä jollakin pitää elää. Samaa musiikkia tehdään nyt myös nimellä Sunrise Avenue.
Anna Abreu. Luulin, että Lauri Ylönen on palkannut naissolistin. Ihan samaa kamaa kuin edellinen. Onneksi minulla on sentään niin hyviä ystäviä että laittaisivat minut heti Bruckner-pesuun jos osoittautui että kuuntelisin moista, tai edes väittäisin siten.
Helmut Lotti. Edustaa myös Pentti Hietasta, nykyistä Tapani Kansaa, Andrea Bocellia ja kaikkia sekä entisiä, nykyisiä että tulevia operettiprinssejä, joita joku luulee oopperalaulajiksi koska ei paremmista tiedä. Iskelmää laulaessaan he ovat yhtä korneja kuin oopperalaulajat, ja kun he laulavat "aarioita", se merkitsee O sole mio. Nämä operettiprinssit suhtautuvat musiikkiin kuin Kirjavaliot kirjallisuuteen.
Carl Maria von Weber: Tanssiinkutsu. Onneksi tämä kappale on kuolemassa sukupuuttoon. Lp-levyn alkuaikoihin asti lähes jokainen itseään kunnioittava muusikko, instrumentista riippumatta, julkaisi siitä oman versionsa. Se on sellainen tral-lal-lal-la. Konserteissa tätä ei enää kuule, onneksi. Kelaan Reiner- ja Kreisler-kokoelmiani kuunnellessani aina tämän raidan ylitse, ja tulevat polvet pääsisivät siitäkin, jos kaikki jäljelle jääneet masternauhatkin haudattaisiin ettei tarvitsisi enää pilata uusia painoksia suurten muusikoiden kokoelmalevyistä.
Niccolo Paganini: 24.kapriisin eri muunnokselmat. Pätee samat sanat kuin edelliseen. Siitä ovat mm. Brahms ja Liszt ja moni paljon vähäpätöisempikin sävelittäjä tehnyt omia sovituksiaan, suurin osa soolopianolle. Ainoa siedettävä - ja jopa hieno! - kierrätys on Rahmaninovin Paganini-muunnelmat pianolle ja orkesterille. Kappaleessa on muuten aineksia juuri hädin tuskin yhden viuluharjoituksen tarpeiksi.
Kaikki sellaiset tulkinnat, joissa väärä laulaja laulaa väärää musiikkia. Pahin seuraus tästä voi olla se, että jopa alkuperäinen pilaantuu. Kouluesimerkkinä tästä on Tapani Kansan pahoinpitely Stingin laulusta nimellä Kultaniityt. Pahoinpitely on niin täydellisesti suoritettu, ettei Stinginkään omaa versiota halua enää kuulla.
Oskar Merikanto: Kesäillan valssi. Ensimmäisen valmistumiseni jälkeisenä kesänä kuulin sen Classic FM:stä keskimäärin vähintään neljä kertaa vuorokausi. Sitä ennen se olisi ollut vähintään kolme kertaa liikaa, sittemmin neljä. Olisi edes voinut jättää sen ilman lopetusta, sillä jos ideat loppuvat eikä biisiä osaa lopettaa, sitä ei silloin olisi kannattanut edes aloittaa.
Gloria Estefan: Conga. Piti tarkistaa, mikä on "artistin" nimi kun en sitä tiennyt. Tämän kohdalla jään sanattomaksi. En pysty näkemään teoksella mitään sanomaa.
Carlos Santana: O ye como va. Kappaleen arvo on pahasti päässyt inflatoitumaan kun ystäväni lauleskeli sitä nuoruuteni poikain illanvietoissa. Olettaen, että sillä alun alkaenkaan on ollut mitään arvoa.
Georg Malmstenin tuotanto. Lastenlaulut ovat pelottavia ja siksi tarkoitukseensa kelvottomia. Otetaan Mikki Hiiri merihädässä. Se on pelottava, ja lisäksi ei tunne Mikki Hiirtä laisinkaan. Oikea Mikki ei pelkää mitään. Katupoikien laulu taas on hyvä esimerkki suurelle osalle M:n tuotantoa ominaisesta tekopirteästä yrityksestä olla kansanomainen.
Queen: Bohemian Rhapsody. Ei Galileo Galileilla ole mitään tekemistä musiikin kanssa, ei, vaikka minut tuoliin kiinni sidottaisiin ja lp:n kansivihko kiinni käsiin liimattaisiin.
Bablo. En tiedä, millaista musiikkia se tekee. Mutta nimi on Pablo, jumalauta.
Marko Maunuksela Tangokuninkaalla pitää olla Eino Grönin, Ola Virran, Carlos Gardelin tai Taisto Tammen auktoriteetti. Aku Ankkoja ei pidä päästämän tangokuninkaiksi.
Janne Tulkki Bää.
Antti Tuisku. Mää.
George Gershwin: Rhapsody in Blue. Yksi maailman versioiduimpia kappaleita, koska luullaan, että siitä riittää elementtejä sekä kevyeen, jazziin että klassiseen. Ei löydy. Kuten eräässä 60-luvun englantilaisessa äänilevyoppaassa luonnehditaan: Gershwin on vesitettyä jatsia. Sen lisäksi se on vesitettyä klassistakin, kai, olettaen siis että siinä on jotakin klassista. Onhan siinä klassiset soittimet. On siinä yksi teemakin, hyvin mielenkiinnoton. Se löytyy kaikenkarvaisen varioinnin alta, takaa ja jälkeen. Hyvin huonon ja hyvin huonosti.
Igor Stravinski: Kevätuhri. Olen hieman jäävi jo siitä lähtien kun jo yläasteella matematiikan opettaja värisevällä äänellään laittoi tätä aamunavaukseen, ja alkuun ei kuulunut hänen värinältään muuta kuin rahinaa. Ei sieltä sen jälkeenkään ole löytynyt mitään mielenkiintoista.
Maakuntalaulut. Tarvitseeko sotaisaa nurkkapatriotismia, joka on muuten jo kuollut, erikseen pönkittää pränttäämällä näitä koulun laulukirjoihin? Kaikkein turhin on uusmaalaisten laulu, sillä ei Uusimaa ole mikään maakunta vaan lajitelma lounaista Kymenlaaksoa (mikäli sekään on maakunta), Etelä-Hämettä ja rantaruotsalaisuutta.
Easylistening. Jos musiikissa ei ole laaksoa, ei kukkulaa, ei se ole välttämättä Maammelaulu. Musiikki, jossa ei ole mitään särmää, vaan se on joko hisseihin tehtyä tai niihin soveltuvaa, on tarpeetonta. Onneksi osa tällaisesta musiikista on nimetty easylisteningiksi, mikä tekee helpoksi sen välttämisen. Suurin osa lopusta tavarasta, joka mahtuu tämän lajityypin alle, soi radiosta, joten sen välttää pitämällä radion kiinni. Ai miten niin easylistening kun sitä kuullessa herää vakavia eksistentiaalisia kysymyksiä musiikin tehtävistä ja olemassaolon oikeudesta, artistin persoonallisesta sanomasta tai sen puutteesta tai artistin persoonallisuuksien ominaisuuksien puuttumisesta.
Värinämusiikki. Nyt radiokuuntelun perusteella vaikuttaa, että puolessa musiikista on laulajan ääni rikottu, särjetty, laitettu ravistimeen ja moninkertaistettu tietokoneessa. Näin ollen laulajia onkin hyvin vaikea erottaa toisistaan. Viimeisin laulaja, jolle tiedän näin käyneen on Apulanta.
Nimetön musiikki. Musiikkia, jonka esittäjää ja nimeä ei sanota radiossa ennen ja jälkeen, ei ole, jos uskotaan käsiterealisteja: vain sellaiset asiat, joita vastaa jokin käsite, ovat olemassa.
Käsitykseni mukaan kaikkea ei ihmisen tarvitse kokeilla. Olen aika vakuuttunut, että tämä pätee myös Lauri Tähkään, joka on paljon tunnetumman henkilön, salibandypelaaja Janne Tähkän kaima. Vielä puuttuisi, että Tähkä levyttäisi Ylöstä tai Lotti Kesäillan valssin. Tähkä on kuin Tapani Kansa meets Dexy's Midnight Runners. Ja tämä ei todellakaan ole oikein Dexyjä kohtaan, sehän on sydämellä tehtyä, aitoa, tunnelmallista, rehellistä verevää ja menevää folkrockia. Tämä puhkuu ylilatautunutta, suurta egoa joka kuulostaa siltä että on ottanut sen verta piriä että itsekritiikki on tipotiessään.
Työpaikkaradio on myös paha. Sitä ei pääse karkuun.
Pääsääntöisesti myös kaikki hahmot - siis tarkoitan esimerkiksi koomikoiden esittämiä koomisiksi väitettyjä hahmoja - tulee rangaistuksen uhalla pitää kaukana levytysstudioista. Tilanne ei ainakaan parane siitä, jos koomikoita on monta. Katselen mielelläni Monty Pythoneita tai Lapinlahden lintuja. Siis katselen.
Kiitos radiolle - sellaisille esimerkiksi kuin Energy ja mitä niitä sitten onkaan - siitä, että kelvottoman musiikin listani kasvaa jatkuvasti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti