Turhaa ja kelvotonta musiikkia

On tarpeen varoittaa pahaa-aavistamattomia musiikista, josta kannattaa pysyä loitolla. Siis jos on tähän mennessä pystynyt pysymään loitolla. On inhimillinen velvollisuus sosialisoida omaa, kokemuksen tuomaa viisautta, paitsi hygienisista ja auditiivisista, myös mielenterveydellisistä syistä. Hömpänpömppä saa olla rauhassa, sillä se on vaaratonta. Sitä ei kukaan voine luulla musiikiksi.

Kauko Ranta. Vai oliko se Jesse Teemu? Nimeä oli vaikea muistaa, joten piti googlata se. Jesse Kaukoranta se olikin. No, musiikkia ei ole sen helpompi muistaa. Jos se on hyve musiikissa, että se on uutta, sitten tämä on hyveellistä.

Katey (vai onko se Katie? Vai onko se Katy)? Perry? No, ei nimellä ole sen enempää väliä kuin tuotannollakaan. Sama pätee Kelly Clarksoniin. En näiden nimiä lihavoi, koska artisteilla, heidän nimillään ja tuotannollaan on yhtä paljon väliä.

Elokuu soutaa ja huopaa. Vaikka heinäkuu meloisi ja hiihtäisi, ei se tästä vatvonnasta sen siedettävämpää tekisi.

58 ears. Jotakin ruumiinosia siinä oli, kasvojen ulokkeita kai. En voi olla varma.
Mikäs sen nimi nyt olikaan. Olin jo unohtaa. Kelly Clarkson! Kuulin sen just edellisenä radiosoittolistakappaleena. Se tais olla höttöä. Vai oliko se möttöä. Vai mättöä. En muista.

Gloria Estefan: Conga. Kaikkien tyhjänpäiväisten kappaleiden esiäiti, lienee ensimmäinen sellainen kappale, jonka muistan, jonka olemassaolosta tulin vihaiseksi, koska ymmärsin sen heti turhaksi.

Adam Lambert. Ai tuollaista se on. Tai siis ei ole. Tähän sopinee harmsilainen kuvaus miehestä, jolla ei ole yhtään mitään (paitsi Sauli), joten lienee parempi ettemme puhu hänestä tämän enempää. Artistin musiikilliseksi meriitiksi ei riitä se, että hän on kuuleman mukaan USA:n ensimmäinen avoimesti homoseksuaalinen listaykkönen, koska homoseksuaalisuudella sen paremmin kuin myynnillä ei ole mitään tekemistä musiikin kanssa an sich.

Sunrise Avenue. Asiaa ei muuttaisi miksikään vaikka heidän nimensä olisi Sunset Boulevard. Heitä ei erottaisi Moonlight Esplanadesta tai Starlight Streetistä siltikään edes kirveellä.

Nicklebäck. Kts. edellinen mättö. Paitsi että se on ulkomaalainen.

Moves like a Jagger. Sen esitti joku Moran tai joku. Ja Christina Aguilera, joka on yksi niistä, jotka huomioitiin n. 10 vuotta sitten koska oli nuori ja nätti. Kauhistuttava korvamato vihlovine vihellyksineen.

Marita Taavitsainen. Asiaa ei voi sanoa riittävän osuvasti suomeksi, the fact that she outkatrihelenizes even Katri Helena herself. Artisti, joka vie toiseen potenssiin toisen artistin sanojen loppujen loppuväpinämaneerit, ei ole artisti. Katri Helenan taiteelliseen ilmaisuun ottamatta tässä mitään kantaa.

Bablo. Nimi on Pablo, jumalauta.

J. Karjalainen. Hänellä on joitakin onnistuneitakin kappaleita, kai. Erityisesti on varoitettava Väinöstä, jota en kestänyt edes ennen kuin olin kuullutkaan sitä vaan vasta kuullut siitä. Väinö on vaarallinen kaveri, hänestä kannattaa pysyä mahdollisimman kaukana. Ja tässä tapauksessa empiirinen kokemus vahvisti ennakkoluuloni. Saa mies tietenkin purkaa höpsähtämisensä isäksi tulemisesta lauluksi. Mutta ei sitä tarvitse kuunnella. Suurin osa hänen muusta tuotannostaan on kertakaikkiseen löysää. Siinä ei ole "munaa".

Lauri Ylönen ja Rasmus. Ei ole musiikille riittävä meriitti, että sitä ei paljasta suomalaiseksi oikeastaan mikään. Eikä se, että musiikki on kai tehty hyvin, tarkoita että se olisi hyvää. Siinä on vissiin konehuone paikallaan, mutta ei jälkeäkään inhimillisestä hengestä konehuoneessa. Jos olisi, siinä olisi kai edes sanomaa tai fiilistä. Hengettömyyden syy ei ollut yhtye, sillä ei ilmaisu sen persoonallisemmaksi tullut yhtyeen hajoamisen jälkeenkään. En tiedä, miksi suomalaiselle musiikille pitää antaa vientitukea, paitsi työllistämismielessä, jos se on tällaista. Parempi olisi sitten rehellisesti jäädä varjoihin, in the shadows. Mutta kai sitä jollakin pitää elää. Samaa musiikkia tehdään nyt myös nimellä Sunrise Avenue.

Anna Abreu. Luulin, että Lauri Ylönen on palkannut naissolistin. Ihan samaa kamaa kuin edellinen. Onneksi minulla on sentään niin hyviä ystäviä että laittaisivat minut heti Bruckner-pesuun jos osoittautui että kuuntelisin moista, tai edes väittäisin siten.

Helmut Lotti. Edustaa myös Pentti Hietasta, nykyistä Tapani Kansaa, Andrea Bocellia ja kaikkia sekä entisiä, nykyisiä että tulevia operettiprinssejä, joita joku luulee oopperalaulajiksi koska ei paremmista tiedä. Iskelmää laulaessaan he ovat yhtä korneja kuin oopperalaulajat, ja kun he laulavat "aarioita", se merkitsee O sole mio. Nämä operettiprinssit suhtautuvat musiikkiin kuin Kirjavaliot kirjallisuuteen.

Carl Maria von Weber: Tanssiinkutsu. Onneksi tämä kappale on kuolemassa sukupuuttoon. Lp-levyn alkuaikoihin asti lähes jokainen itseään kunnioittava muusikko, instrumentista riippumatta, julkaisi siitä oman versionsa. Se on sellainen tral-lal-lal-la. Konserteissa tätä ei enää kuule, onneksi. Kelaan Reiner- ja Kreisler-kokoelmiani kuunnellessani aina tämän raidan ylitse, ja tulevat polvet pääsisivät siitäkin, jos kaikki jäljelle jääneet masternauhatkin haudattaisiin ettei tarvitsisi enää pilata uusia painoksia suurten muusikoiden kokoelmalevyistä.

Niccolo Paganini: 24.kapriisin eri muunnokselmat. Pätee samat sanat kuin edelliseen. Siitä ovat mm. Brahms ja Liszt ja moni paljon vähäpätöisempikin sävelittäjä tehnyt omia sovituksiaan, suurin osa soolopianolle. Ainoa siedettävä - ja jopa hieno! - kierrätys on Rahmaninovin Paganini-muunnelmat pianolle ja orkesterille. Kappaleessa on muuten aineksia juuri hädin tuskin yhden viuluharjoituksen tarpeiksi.

Kaikki sellaiset tulkinnat, joissa väärä laulaja laulaa väärää musiikkia. Pahin seuraus tästä voi olla se, että jopa alkuperäinen pilaantuu. Kouluesimerkkinä tästä on Tapani Kansan pahoinpitely Stingin laulusta nimellä Kultaniityt. Pahoinpitely on niin täydellisesti suoritettu, ettei Stinginkään omaa versiota halua enää kuulla.

Oskar Merikanto: Kesäillan valssi. Ensimmäisen valmistumiseni jälkeisenä kesänä kuulin sen Classic FM:stä keskimäärin vähintään neljä kertaa vuorokausi. Sitä ennen se olisi ollut vähintään kolme kertaa liikaa, sittemmin neljä. Olisi edes voinut jättää sen ilman lopetusta, sillä jos ideat loppuvat eikä biisiä osaa lopettaa, sitä ei silloin olisi kannattanut edes aloittaa.

Gloria Estefan: Conga. Piti tarkistaa, mikä on "artistin" nimi kun en sitä tiennyt. Tämän kohdalla jään sanattomaksi. En pysty näkemään teoksella mitään sanomaa.

Carlos Santana: O ye como va. Kappaleen arvo on pahasti päässyt inflatoitumaan kun ystäväni lauleskeli sitä nuoruuteni poikain illanvietoissa. Olettaen, että sillä alun alkaenkaan on ollut mitään arvoa.

Georg Malmstenin tuotanto. Lastenlaulut ovat pelottavia ja siksi tarkoitukseensa kelvottomia. Otetaan Mikki Hiiri merihädässä. Se on pelottava, ja lisäksi ei tunne Mikki Hiirtä laisinkaan. Oikea Mikki ei pelkää mitään. Katupoikien laulu taas on hyvä esimerkki suurelle osalle M:n tuotantoa ominaisesta tekopirteästä yrityksestä olla kansanomainen.

Queen: Bohemian Rhapsody. Ei Galileo Galileilla ole mitään tekemistä musiikin kanssa, ei, vaikka minut tuoliin kiinni sidottaisiin ja lp:n kansivihko kiinni käsiin liimattaisiin.

Bablo. En tiedä, millaista musiikkia se tekee. Mutta nimi on Pablo, jumalauta.

Marko Maunuksela Tangokuninkaalla pitää olla Eino Grönin, Ola Virran, Carlos Gardelin tai Taisto Tammen auktoriteetti. Aku Ankkoja ei pidä päästämän tangokuninkaiksi.

Janne Tulkki Bää.

Antti Tuisku. Mää.

George Gershwin: Rhapsody in Blue. Yksi maailman versioiduimpia kappaleita, koska luullaan, että siitä riittää elementtejä sekä kevyeen, jazziin että klassiseen. Ei löydy. Kuten eräässä 60-luvun englantilaisessa äänilevyoppaassa luonnehditaan: Gershwin on vesitettyä jatsia. Sen lisäksi se on vesitettyä klassistakin, kai, olettaen siis että siinä on jotakin klassista. Onhan siinä klassiset soittimet. On siinä yksi teemakin, hyvin mielenkiinnoton. Se löytyy kaikenkarvaisen varioinnin alta, takaa ja jälkeen. Hyvin huonon ja hyvin huonosti.

Igor Stravinski: Kevätuhri. Olen hieman jäävi jo siitä lähtien kun jo yläasteella matematiikan opettaja värisevällä äänellään laittoi tätä aamunavaukseen, ja alkuun ei kuulunut hänen värinältään muuta kuin rahinaa. Ei sieltä sen jälkeenkään ole löytynyt mitään mielenkiintoista.

Maakuntalaulut. Tarvitseeko sotaisaa nurkkapatriotismia, joka on muuten jo kuollut, erikseen pönkittää pränttäämällä näitä koulun laulukirjoihin? Kaikkein turhin on uusmaalaisten laulu, sillä ei Uusimaa ole mikään maakunta vaan lajitelma lounaista Kymenlaaksoa (mikäli sekään on maakunta), Etelä-Hämettä ja rantaruotsalaisuutta.

Easylistening. Jos musiikissa ei ole laaksoa, ei kukkulaa, ei se ole välttämättä Maammelaulu. Musiikki, jossa ei ole mitään särmää, vaan se on joko hisseihin tehtyä tai niihin soveltuvaa, on tarpeetonta. Onneksi osa tällaisesta musiikista on nimetty easylisteningiksi, mikä tekee helpoksi sen välttämisen. Suurin osa lopusta tavarasta, joka mahtuu tämän lajityypin alle, soi radiosta, joten sen välttää pitämällä radion kiinni. Ai miten niin easylistening kun sitä kuullessa herää vakavia eksistentiaalisia kysymyksiä musiikin tehtävistä ja olemassaolon oikeudesta, artistin persoonallisesta sanomasta tai sen puutteesta tai artistin persoonallisuuksien ominaisuuksien puuttumisesta.

Värinämusiikki. Nyt radiokuuntelun perusteella vaikuttaa, että puolessa musiikista on laulajan ääni rikottu, särjetty, laitettu ravistimeen ja moninkertaistettu tietokoneessa. Näin ollen laulajia onkin hyvin vaikea erottaa toisistaan. Viimeisin laulaja, jolle tiedän näin käyneen on Apulanta.

Nimetön musiikki. Musiikkia, jonka esittäjää ja nimeä ei sanota radiossa ennen ja jälkeen, ei ole, jos uskotaan käsiterealisteja: vain sellaiset asiat, joita vastaa jokin käsite, ovat olemassa.

Käsitykseni mukaan kaikkea ei ihmisen tarvitse kokeilla. Olen aika vakuuttunut, että tämä pätee myös Lauri Tähkään, joka on paljon tunnetumman henkilön, salibandypelaaja Janne Tähkän kaima. Vielä puuttuisi, että Tähkä levyttäisi Ylöstä tai Lotti Kesäillan valssin. Tähkä on kuin Tapani Kansa meets Dexy's Midnight Runners. Ja tämä ei todellakaan ole oikein Dexyjä kohtaan, sehän on sydämellä tehtyä, aitoa, tunnelmallista, rehellistä verevää ja menevää folkrockia. Tämä puhkuu ylilatautunutta, suurta egoa joka kuulostaa siltä että on ottanut sen verta piriä että itsekritiikki on tipotiessään.

Työpaikkaradio on myös paha. Sitä ei pääse karkuun.

Pääsääntöisesti myös kaikki hahmot - siis tarkoitan esimerkiksi koomikoiden esittämiä koomisiksi väitettyjä hahmoja - tulee rangaistuksen uhalla pitää kaukana levytysstudioista. Tilanne ei ainakaan parane siitä, jos koomikoita on monta. Katselen mielelläni Monty Pythoneita tai Lapinlahden lintuja. Siis katselen.

Kiitos radiolle - sellaisille esimerkiksi kuin Energy ja mitä niitä sitten onkaan - siitä, että kelvottoman musiikin listani kasvaa jatkuvasti!

Philip Glass osoittaa, että kärpäsetkin voivat olla oikeassa

Niin kutsutun klassisen musiikin makumaailma on aika yksioikoinen. Siellä pätee se, mitä tieteenfilosofi Thomas Kuhnin on sanonut paradigmoista: aina yksi tyylilaji hyväksytään kerrallaan oman epookkinsa äänenkannattajaksi, ja epookkien muutokseen tarvitaan yleensä vallankumous. Kun Beethoven oli 1800-luvun ja romantiikan yhden miehen Korvat auki-yhdistys, Stravinski teki sen, mitä Schönberg julisti yrittävänsä: lopetti musiikin. Tosin sekä Stravinski että Schönberg epäonnistuivat pyrkimyksessään, onneksi. Itse asiassa molempien herrojen tuotannosta löytyy todellisia herkkupaloja. Stravinskilla rytmi tappoi ehkä sävelen muttei atmosfääriä , minkä todistaa Tulilintu ja Schönbergin väitetty antiteesti hänen inhoamaan romantillismille tuotti paradoksaalisesti kärventävän romanttista musiikkia Tod und Verklärungissa ja Pelleas ja Melisandessa.

Sanotaan, että makuasioista ei voi kiistellä. Tästä näkemyksestä tietenkin itsessään voi kiistellä, mutta siitä ei, että mielipiteillä on erilainen painoarvo. Kyllä vaan esimerkiksi New York Timesin kriitikon, Emin tuottajan tai Berliinin filharmonikoiden mielipiteellä on aika paljon enemmän painoarvoa kuin vaikka kuvitteellisen huonohampaisen porvoolaisosastosihteerin. Puhumattakaan sitten vaikka yhden provinsiaalisen pohjoismaan sanomalehden kriitikosta.

Mitä vaikutusvaltaisempi mielipiteen esittäjän asema on musiikin kentässä, sitä enemmän hänen mielipiteensä vaikuttaa totuudelta. Usein paras auktoriteetti on luoja kuten säveltäjä itse: esimerkiksi Sibeliuksella oli hyvät syynsä haudata viulukonserttonsa varhaisversio. Oikein hyvät, ja Brucknerilla parannella sinfonioitaan.

Tietenkään mielipiteen totuudellisuutta ei voi mitata määrällisesti: mitä useampi kärpänen siitä tykkää, on se varmasti sontaa. Ei sen mittaaminen käy myöskään laadullisesti: mitä useampi kukkakärpänen, sitä varmemmin se on se sonta on edes kuorrutettu hunajalla. Toki musiikissa voidaan puhua tietyistä raja-arvoista, joiden välille säveltäjät voidaan sijoittaa tasokursseille: on esimerkiksi aivan päivänselvää, että Beethoven on suurempi (ja myös parempi) kuin Musorgski, joka taas aivan saletisti on eri kaliiberia kuin Bruk. Sen sijaan esimerkiksi Brahmsia, Tsaikovskia ja Sibeliusta ei voida keskenään sijoittaa paremmuusjärjestykseen, ja hyvä niin.

Näiden paremmuuksien toteamiseksi ei tarvita portinvartijoita, vaikka toki he ovatkin asian sinetöineet omalla arvostelukyvyllään. Mutta kyllä portinvartijat voivat joutua myös kollektiivisesti norsunluutornissaan musiikillisen totuuden sokaisemiksi, siellä ylhäällä. Ajatellaanpa esimerkiksi ehkä kuunnelluinta elossaolevaa säveltäjää, amerikkalaista Philip Glassia. Kapellimestari Esa-Pekka Salonen, joka ei keksinyt nasevampaa deflatointia kuin Abban alapuolelle pudottamisen ja kriitikko Vesa Sirén, jonka mielestä viimeksi Glass oli puuduttavuudessaan ikävystyttävää ja moukkamaista, eivät ole siellä norsunluutornissa yksin. Tosin sentään onneksi muutama ihan oikeasti arvostettu muusikko - kuten Gideon Kremer tai Christoph von Dohnanyi - on sen verran hairahtunut, että julkeavat esittääkin sitä, koskea paskaan, erehtyä pitämään sitä jäätelönä.

Tunnen itseopiskelleen säveltäjän, joka pitää Glassia suuressa arvossa. Hän nauttii Glassista sellaisenaan mutta saa hänen tuotannostaa myös inspiraatiota. Eikä hän pengo roskatunkiota yksin. Hän saa sinne seuraa ainakin yhdestä porvoolaisesta vähän huonohampaisehkosta mieshenkilöstä.

Niille, jotka uskaltavat lipsahtaa virallisen totuuden kaidalta polulta: vakuutan kaiken minulle pyhän, en vähiten korvieni kautta, että Glass ei ole paskaa. Asian voi todeta kuuntelemalla esimerkiksi Akhnaten-oopperaa, Heroes-sinfoniaa, viulukonserttoa tai katsomalla Koyaanisquatsi-elokuvan. Ja jos tällä julkisella kerettiläisyydellä poltan samalla musiikillisen asiantuntemukseni päältä keisarinviitan, asia on sen väärti. Hyvä musiikki pitää paljastaa. Samaten sitä piilottelevat veijarit tulee kavaltaa, jotka epäävät kansalta musiikin. Kansa ansaitsee Glassia!

Maahanmuuttajia

Tavallisin ja jäsentynein argumentti suhtautua maahanmuuttoon ns. kriittisesti (eli vastustaa humanitaarista maahanmuuttoa) lähtee siitä, että maahanmuuttajat nähdään kulunkina. Tämä ajatus pohjaa siihen, että koska maahanmuuttajilla on syntyperäisiä suomalaisia vaikeampaa työllistyä - mikä on tilastollinen fakta, ilmiön tai sen syyn erittelemisestä viis - heidän aiheuttamansa yhteiskunnalliset kustannukset voitaisiin jollakin mystisellä kaavalla osoittaa suuremmiksi kuin heidän maatamme ja kulttuuria rikastava vaikutuksensa. Näin väittäjät tulevat siis itse asiassa väittäneeksi, että he ovat keksineet matemaattisesti aukottoman kaavan sosiaaliseen tilinpitoon, kts. viimeisintä edellinen posti.

Seuraavaksi esitän muistinvaraisen listan maahanmuuttajista, jotka ovat epäilemättä tuoneet uuteen maahansa vähintäänkin sellaisen panoksen, jota yhdeltä ihmiseltä on kohtuullista edellyttää. Listallani on myös Suomen kannalta katsoen maastamuuttajia, sillä he ovat jonkin toisen maan kannalta maahanmuuttajia. En tietenkään rajoitu ainoastaan Suomeen, sillä ei tekisi oikeutta maahanmuutolle ilmiönä rajata tarkastelu Suomen kaltaiseen pienen kansainvälisen liikkuvuuden maahan.

Rajoitun tarkastelussani ensimmäisen polven maahanmuuttajiin. Maahanmuuttajan kriteerinä pidän pysyvää asumista muussa maassa kuin missä on syntynyt. Listani ei ole mitenkään kattava, koska se on, paitsi muistinvarainen, myös sekalainen ja varmasti kiistanalainen, sen kriteerinä kun on lähinnä aikaansaavuus, minkä puutteesta maahanmuuttajia tavataan siis usein syyllistää. En siis arvota mitenkään listani toimijoiden motiiveja tai keinoja, vaan tarkasteltavana on nimenomaan heidän aktiivisuutensa.

Poliittinen tai muu yhteiskunnallinen vaikuttaminen:
Adolf Hitler
Arnold Schwarzenegger
Äiti Teresa
Manuela Ramin-Osmundsen
Ayaan Hirsi Ali
Umayya Abu-Hanna
Kuningatar Silvia
Paavi Johannes Paavali II

Tiede:
Albert Einstein
Algirdas Julien Greimas
Julia Kristeva

Taiteet:
Georg Friedrich Händel
Sergei Prokofjev
Arnold Schönberg
Igor Stravinski
Herman Rechberger
Rut Bryk
Artur Rubinstein
Vladimir Horowitz
Arturo Toscanini
Maria Callas
Hui-Ying Liu
Neil Hardwick
Greta Garbo
Marlene Dietrich
Salman Rushdie
Hella Wuolijoki
Charlie Chaplin
Andrei Makine
Pablo Picasso
Fredrik Pacius
Carl Ludwig Engel
Eero Saarinen
Dilbér
Izumi Tateno
Josef ja Fares Fares

Urheilu:
Zlatan Ibrahimovic
Mustafa Mohamed
Lilian Thuram
Edgar Davids
Johan Mühlegg
Wilson Kirwa
Eduard Hämäläinen
Aleksei Jeremenko Sr.
Wilson Kipketer
Ljudmila Enqvist
Merlene Ottey
Eusebio
Deco
Eduardo da Silva
Alfredo di Stefano
Ferenc Puskas
Mika Häkkinen
Tommi Mäkinen
Kimi Räikkönen
Teemu Selänne
Saku Koivu
Tom Hahl (tai elinkeinoelämä)

Muu yleinen pr- tai kulttuuri-työ:
Armi Kuusela
Roman Schatz

Elinkeinoelämä (lista on lyhyt susbtanssituntemukseni puutteen takia):
Loreno dalla Valle
James Finlayson
Klaus Heymann
Mohammed al-Fayed
Linus Torvalds

Ehdotuksia listan täydennyksiksi otetaan kernaasti vastaan.

Odotan vain, koska tälle listalle kommentiksi esitetään antilista, joka tahtoo kumota ylläesitetyn, ja joka tulee ihan takuuvarmasti alkamaan suunnilleen seuraavasti (muutettavat muuttaen):

Muhammed Ibrahim
Hassan Mohamoud
Ali Abdullahi
Ali Abdi Husain Muhamadi

JK.
Viimeinen "antilista" oli synteettinen, ja pahoittelen mikäli jollakin sen "jäsenistä" on kaima todellisessa elämässä, niinkuin varmaan onkin. En halua mustata kenenkään mainetta ainakaan jos siihen ei ole syytä.