Yhdistyksien tehtävä on tuottaa yleistä hyötyä. Voittoa ne eivät saa tuottaa, eivätkä oikein edes voi. Kuitenkin, liiketoiminnan logiikka on ulottanut lonkeronsa myös yleishyödylliseen toimintaan, jolloin kansalaisjärjestöt määritellään ”kolmanneksi” sektoriksi, erotukseksi yksityisestä ja julkisesta, joiden ”välittäjänä” ne toimivat. ”Kolmansia” ne ovat lähinnä siksi, ettei niiden erityisluonnetta oikein ymmärretä, kun ne eivät oikein ole yhtä eivätkä myöskään, ööö... sitä toista.
Nk. sosiaalisen tilinpidon tarkoituksena on perustella yhdistyksien toiminnan hyödyllisyys osoittamalla sen tuloksellisuus. Jotta sosiaalinen tilinpito olisi mahdollinen, on määriteltävä yhdistyksen missio: mitä varten se on olemassa? Perinteisen tilinpidon vastaus on yksinkertainen: sen on tuotettava hyvää, joka on mitattavissa lisäarvona, jota ei voida saavuttaa ilman kyseisen yhdistyksen toimintaa.
Liiketoiminnassa myydään palvelua tai tuotetta, tai siis, tuotetta, jos ja kun palvelutkin nyt tavataan määritellä tuotteiksi. Jotta voi olla tuote, on myös oltava joku, joka kyseistä tuotetta tarvitsee. Tuotteen tarvitsija ostaa ja koska hän tarvitsee ostamaansa tuotetta, hän myös käyttää sitä, edellyttäen siis että ostopäätös perustuu käyttötarpeeseen.
Yhteiskunnan järjestämät palvelut ja se kansalaisjärjestöjen toiminta, jonka yhteiskunta on ”tilannut”, kaikkialle tunkevan tilaaja-tuottajamallin mukaisesti, määrittelee kansalaiset palvelutuotteita käyttäviksi asiakkaiksi.
Erityisen tarpeellinen sosiaalinen tilinpito voisi olla sellaisille toimijoille, jotka eivät kykene kilpailemaan avoimilla markkinoilla. Tällaisia toimijoita ovat erityisesti kansalaisjärjestöt, joille yhteiskunta on antanut tehtäväksi tuottaa palveluita, joiden tuottamisesta se on itse luopunut mahdottomana, kalliina tai kannattamattomana. Erityisen haasteellista mutta myös tarpeellista kannattavuuden määrittelyn laventaminen on silloin kun palvelutuotteiden käyttäjät eivät kykene toimimaan täysivaltaisina markkinasubjekteina, mitä heiltä vaaditaan uudessa markkinalogiikassa, joka on korvannut passit palveluseteleillä.
Tästä kouluesimerkki ovat palvelut, jotka on tarkoitettu vajaakuntoisille ja hankalasti työllistettävien kuntouttamiseen ja työllistämiseen. Näiden palveluiden virallinen missio on kuntouttaa ”asiakkaistaan” kykeneviä markkinasubjekteja, mutta todellisuudessa niiden piilo-opetussuunnitelmana on taata yhteiskunnallinen hygienia, toimimalla kaikkein rajoittuneimpien markkinasubjektien säiliöinä. Syrjäytyneiden puuhasteluttaminen ymmärretään kannattavaksi, koska sen ajatellaan säästävän esimerkiksi vankeinhoitolaitoksen kustannuksia ja terveydenhuoltokuluja: suojatyöpaikkojen ja työpajojen ”asiakkaat” pidetään kaidalla tiellä, opettamalla heidät säännölliseen päivärytmiin ja syöttämällä heille lämmin ateria. Muutenhan heidän ravitsemuksensa tuppaakin olemaan juoksevaa…
Miten sitten määritellään asiakkuus esimerkiksi työpajatoiminnassa? Vallitseva käytäntö on kutsua työpajoilla kuntoutettavia ihmisiä kyseisten palveluiden asiakkaiksi, edellyttäen siis että ne ovat palvelua. Kuitenkin tilaaja-tuottajamalli hankaloittaa asiakkuuden määrittelyä, ainakin se tekee siitä moniulotteista ja tilannekohtaista, perspektiivistä riippuvaa. Tilaaja antaa palvelun tuottajalle tehtävän; se velvoittaa työpajoja järjestämään kuntouttavan työtoiminnan palveluita vaikeasti työllistettäville, jotka määritellään asiakkaiksi. Kuitenkin, tilaaja on myös asiakas: työpajat suorittavat heille asetettuja yhteiskunnallisia tehtäviä, jolloin asiakkaana onkin yhteiskunta. Jos työpajat ihan oikeasti tuottavat sellaista palvelua tai muuta tuotetta, jota voi myydä – kuten esimerkiksi valmistavat keramiikkaa tai tekstiileitä tai korjaavat polkupyöriä – silloin näitä kyseisiä tuotteita ostavat ihmiset ovat myös asiakkaita.
Asiakkuus työpajatoiminnassa on prosessisidonnaista. Jos esimerkiksi yhteiskunta tilaa työllistämispalveluita työpajoilta, silloin työllistämisprosessin asiakas on yhteiskunta. Jos taas tarkastellaan pajalla tapahtuvaa valmennusta, tämän prosessin asiakas on ihminen, joka on asetettu pajalle työllistämisjaksolle. Jos taas tarkasteltavana on pajan valmistama palvelu tai tuote, kuten esimerkiksi polkupyörien korjaaminen, tällöin asiakkaana on pajalla fillarinsa korjauttava pyöräilijä.
Jotta työpajatoiminnan tuloksekkuutta voisi jotenkin ”mitata”, on määriteltävä syy, miksi tällaista toimintaa tehdään ja samalla perusteltava, miksi toiminta on kannattavaa, toisin sanoen, mikä on se inhimillinen ja yhteiskunnallinen lisäarvo, mitä se tuottaa. Työpajatoiminta ei voi tuottaa perinteisessä mielessä ymmärrettyä taloudellisesti mitattua tuotannollista lisäarvoa, tai korkeintaan hyvin rajallisesti. Taloudellisesti työpajatoiminta ei edes ole lyhyellä tähtäimellä kannattavaa, sillä työpajoille sijoitetuille maksetaan työttömyyspäivärahan lisäksi ”porkkanana” päivärahaa. Kun tämän lisäksi maksetaan pajavalmentajille palkkaa, pajapäivä tulee kalliimmaksi kuin makuuttaminen kotona, puhumattakaan työpajojen tila- ja materiaalikustannuksista.
Tuotannollinen lisäarvo on mahdollinen ainoastaan jos ”tuotteen” valmistaminen on yksinkertaista – kuten esimerkiksi huonekalutappien - tai sille on olemassa selvä tilaus: sitä ei tuota kukaan muu tai työpaja kykenee tuottamaan sitä kannattavammin kuin markkinatoimijat. Kuitenkaan työpajatoiminta ei saa lain mukaan vääristää kilpailua: valtio ei saa subventoida työpajalla tapahtuvaa tuotantoa siten, että se saa markkinakilpailijoihin verrattuna ”epäreilua” kilpailuetua, vaikka ei työpajatuotanto mitään epäreilua kilpailuetua voi saada. Pikemminkin olisi reilua, että se saisi kompensaation siitä, ettei se voi toimia markkinatoimijoiden ehdoilla.
Työpajojen lisäarvo on parasta määritellä sosiaalisena ja inhimillisenä lisäarvona. Sen operationalisoiminen mittareiksi onkin sitten jo vaikeampaa. Tässä palataan työpajojen missioon, niiden olemassaolon syihin. Työpajojen tavoitteena ei pidä olla työttömyyslukujen pienentäminen, vaan pajoille sijoitettujen ihmisten pitkän tähtäimen elämänhallinnan – mukaan lukien työllistymisvalmiuksien - kohentaminen ja heidän osallistamisensa yhteiskunnan jäseniksi.
Sosiaalista tilinpitoa ei pidä sitoa perinteiseen tilinpitoon, ja naulata tarkastelujaksoksi kalenterivuotta, koska toiminnan lopullisen mission toteutumiseksi, työpajoille sijoitettujen elämäntilanteen on parannuttava. Tämän tavoitteen mittaamiseksi esimerkiksi nuorisotyöttömyyslukujen koheneminen on kelvoton mittari, useastakin syystä.
Tilikausi on kuin maapallo ja yksittäinen nuori tätä maapalloa kiertävä satelliitti. Vaikka maapallokin liikkuu, satelliitin näkökulmasta se pysyy paikallaan. Jos työpajojen kohderyhmänä ovat esimerkiksi 15-19 -vuotiaat nuoret, tämä ryhmä uudistuu neljäsosaltaan joka ikisenä kalenterivuotena. Tilikauden alkaessa 19-vuotias nuori ei enää kuulu työpajojen kohderyhmään tilikauden lopussa. Jos siis sosiaalisen tilinpidon tarkasteluyksikkö on yksi kalenterivuosi, tällöin tilinpäätös ei mitenkään voi vastata budjettia. Ikäryhmien tarkastelun sijasta olisikin parempi seurata kohortteja, siis vuosikertoja.
Toinen problematiikka on sisällöllinen ja ihan oikea eikä vain silkkaa laskennallista saivartelua. Jos tavoitteena on pienentää nuorisotyöttömyyttä ihan oikeasti ja pitkällä aikajänteellä, tällöin nuorten elämänhallintaa (ja siis osallisuutta) tulee parantaa. Ei nuorta saa tiputtaa pois toiminnasta vain siksi että hän kasvaa ulos kohderyhmästä.
Elämänhallintaa pitää pyrkiä parantamaan jatkuvalla valmentamisella, ja tämän valmentamisen onnistumisen mittaamisen pitää perustua seurantaan, jossa tarkastellaan, onko nuorten elämänhallinta ja osallisuus parantunut pajajakson aikana, jolloin voidaan olettaa, että työpaja tuottaa lisäarvona mitattavaa tai ainakin havainnoitavaa parantunutta elämänhallintaa.
Laadullisen toiminnan - kuten työpajatoiminnan – mittaaminen silkoilla tilastoilla tekee väkivaltaa itse asialle. Toki laadulliset indikaattorit voi ”kääntää” mitattavalle asteikolle.
Miten sitten sosiaalisen tilinpidon ”kuitit” kerätään, ja mitä ne ovat? Sosiaalisen tilinpidon kuitit ovat joko haastattelulomakkeita tai systemaattisesti kerättyjä ja raportoituja havaintoja. Niissä mitattava asia voidaan operationalisoida sopivalle numeraaliselle asteikolle, esimerkiksi kouluarvosanoiksi, jotka tulee suhteuttaa sosiaalisen budjetin tavoitteisiin.
Tyydyttävän sosiaalisen tilinpidon tulos ei voi olla ”ulos”. Onnistunut työpajajakso ei typisty siihen, että nuori on saatu lykättyä koulu- tai työputken alkuun. Hänen pitäisi myös pysyä siellä, ja sen putken pitäisi johtaa johonkin.
Mielestäni kolme seuraavaa indikaattoria, ”tililuokkaa” riittää nuorten työpajojen sosiaaliseen tilinpitoon, jos nuori määritellään työpajojen asiakkaaksi:
1) Polkuvalmiudet. Tämä tarkoittaa sitä, että työpajajakso on kohentanut nuoren kykyjä (olivat ne sitten elämänhallintaan, henkilökohtaisiin ominaisuuksiin tai ammatilliseen osaamiseen tai niitä tukeviin perusvalmiuksiin, kuten luku-, kirjoitus-ja laskutaitoon liittyviä) päästä koulutus- ja/tai työpolulle. Tämän lisäksi voidaan ottaa käyttöön puhtaan numeraalinen indikaattori, kriteerinä se, että nuorella ei ole ainoastaan valmiuksia päästä koulutus- tai työpolulle vaan että hän myös pääsee sinne. Tällaisena numeraalisena kriteerinä voisi toimia esimerkiksi yhteishaussa ensisijaiseen hakuvaihtoehtoon sijoittuneiden osuus peruskoulun päättötodistuksen saaneista.
2)Polkumotivaatio. Nuori haluaa pysyä sillä polulla, jonne hän on päässyt. Mahdollisena numeraalisena kriteerinä voisi olla koulutuksen/työjakson keskeyttäneiden osuus niistä, jotka ovat päässeet ensisijaisen polkuvaihtoehtonsa alkuun.
3) Polkuymmärrys. Nuori tietää, minne polku johtaa (ammattiin tai tutkintoon), haluaa päästä sinne ja siksi hän haluaa pysyä polulla.
Näiden indikaattoreiden ”kuitit” kerätään haastattelemalla nuoria, haastattelemalla työpajavalmentajia kyllin yksinkertaisin ja konkreettisin kysymyksin, työpajojen tukiverkostojen (sosiaalitoimi, asumistoimi…) edustajia ja havainnoimalla työpajojen arkea. Sosiaalisen tilinpidon apparaatista ei saa tehdä liian robustia, muuten se haittaa itse toimintaa. Työpajavalmentajien on kuitenkin useimmiten hyödyllisempää käyttää aikansa pajalla nuorten kanssa kuin näpyttelemässä dataa toiminnanohjausjärjestelmään kun he tuskin he edes tietävät mikä on toiminnanohjausjärjestelmä. En minäkään tiedä.
