"Fennovoiman osakkaiden pitää päättää lokakuun loppuun mennessä, lähtevätkö ne rakentamaan ydinvoimalaa Pyhäjoelle", vaikka "Uuden ydinvoimalan kokonaishinnasta ei vielä ole tietoa. Hinta kerrotaan vuoden loppuun mennessä" (lähde: Jukka Relanderin referoimana Ylen Uutiset)
Tämä tarkoittaa sitä, että ydinvoimalalla on avoin piikki, johon kaupunginjohtaja Jukka-Pekka Ujula haluaa lausunnollaan Porvoonkin liittää. Toivoisin vastuullisempaa taloudenpitoa kotikaupungissani kuin kasinopelaamista auringonlaskun energialla.
Ydinvoima ei ole ainoa vaihtoehto fossiilisille polttoaineille, saati kannattavin. Toisessa kotimaassani Norjassa öljyfirmat ovat varautuneet öljyn loppumiseen kasvattamalla spinoffeikseen huomattavan konsulttibisneksen kehittelemään uusia liiketoimintamahdollisuuksia, joita ei ole aivan vähän voimakkaasti kasvavan cleantech-sektorin eli puhtaan teknologian ja uusiutuvan energian ympärillä. Norjalla ei mene vallan huonosti, ja Sköldvikillä on samankaltaisia mahdollisuuksia toimia Suomen uuden talouskasvun veturina. Olisi vastuutonta jättää nämä mahdollisuudet käyttämättä.
Suomen cleantech-sektorin vahvuuksina ovat energiatehokkuus, uusiutuvan energian hyödyntäminen, jätehuolto ja kierrätys. Näissä meillä on osaamista vientituotteeksi asti. Alan pk-yritysten kasvuennuste on tälle vuodelle 29%, mutta myös perinteiset suuret teollisuusyritykset laajentavat yhä enemmän toimintaansa sektorille. Neste on jo nyt Suomen kolmanneksi suurin cleantech-yritys.
Porvoossa äskettäin käyneen ympäristöministeri Ville Niinistön mukaan Suomen cleantech-sektorilla on potentiaalisesti valtava markkinakysyntä Kiinassa, joka on ymmärtänyt puhtaan ympäristön kilpailukykytekijäksi. Tämä ei perustu toiveajatteluun, vaan keskusteluihin Kiinan ympäristöministerin kanssa. Niinistön mukaan ydinvoimaan satsaaminen on paitsi turhaa, myös vastuutonta, sillä Pyhäjoen hanke tulee joka tapauksessa kaatumaan kannattamattomana. Vihreiden realistisena tavoitteena on luoda Suomeen vuoteen 2020 mennessä 50 000 uutta työpaikkaa cleantech-sektorilla. Hyödynnettäköön kotimaista osaamispotentiaalia sähkönviennin asemesta!
Michael Perukangas
Porvoonseudun Vihreiden puheenjohtaja
Kirjoitus julkaistiin viikonvaihteen Uusimaassa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kilpailukyky. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kilpailukyky. Näytä kaikki tekstit
24.9.2013
Masennus ei ole asennekysymys
Annoin taustatukea Facebook-kaverilleni kun hän oli juuttunut keskusteluun kahden mielestään tee se itse -sankarin kanssa hallituksen "pakkotyöllistämisestä". Tämä kaverini ymmärtää aiheesta jotakin, hän on koulutuksen, työllistämisen ja työpajatoiminnan ammattilainen. Ohessa tästä keskustelusta lainattuja "argumentteja" sen puolesta, että työttömien pakottaminen mihin tahansa olisi hyvästä. Nämä argumentit tunnistaa kursiivista. Omat kommenttini lihavoituina.
"Kehitysmaihin on pelkästään täältä tuupattu miljardi vuoteen eikä ne oo noussu. Oisko vanha viisaus et rahahuolia ei ratkaista rahalla tähänkin asiaan sopiva"
- Ei liity tähän aiheeseen mitenkään. Viitsin kuitenkin vastata:
Kehitysmaat ovat, kiitos länsimaiden, maailmanjärjestämässä se osa, jossa on raaka-aineita, mutta koulutettu väestö ollaan aina kupattu tyhjiin. Kehitysmaat eivät yksin teoin kykene muuttamaan asemaansa kansainvälisessä tuotantoketjussa.
Kommentiksi sosiaalivaltion "kannustavuuteen", jossa aktivoitumisyrityksistä rankaistaan:
"Se onkin kivuliasta muuttaa järjestelmää jossa saa riittävästi rahaa selviytymiseen vaikkei ikinä nostais persettään... Ei poista tarvetta raskaaseen muutokseen."
Ei poistakaan, monien ihmisten elämäntilanteen ja järjestelmän muutokseen. Mutta yksityisen kansalaisen syyllistämisellä ei ratkaista yhtään kannustinloukkua. Kannattaa lukea Osmo Soininvaaran kirja Sata-komitea. Siinä on vastaus kysymykseesi, miten kivuliasta sen järjestelmän muuttaminen on.
"Nykyinen järjestelmä on ihan liian antelias ja passivoiva. Kun tyyppi on jo valmiiks passivinen, niin kuinka paljon se motivoi, että mitään tekemättäkin saa niukan mutta varman elannon, vaikka koko loppuiäkseen?"
Et ehkä tiennyt, että aktivointitoimista kieltäytyjän toimeentulotukea leikataan? Ja syyllistäminen ei hyödytä ketään.
"Kyllä syylliset pitää syyllistää. Liika humaanisuus ei hyödytä ketään. Joku viisaampi on joskus sanonut: Kaikkien pitää saada olla oman onnensä seppiä, mutta ketään ei saa jättää oman onnensa nojaan."
No, jos syyllisiä haetaan, niin poliitikot (osa heistä) ja ay-johtajat ovat niitä. Mutta tavallisen ihmisen syyllistäminen johtaa vain masennukseen tai hällä väliä -fiilikseen. Tai aggressioon.
"Kyllä jokainen yksilö voi vaikuttaa enemmän omaan tilaansa kuin poliitikko tai ay-johtaja. Mutta onhan se aina mukava etsiä vikaa ja syyllistä jostain muualta, vaikka se löytyy useimmiten sieltä peilistä. Sairaus, vamma tai joku erityinen elämäntilanne on tietysti aivan eri juttu, ja niitä vartenhan meillä pitää olla kunnollinen sosiaaliturva ja turvaverkko."
Omaan tilaansa ehkä, mutta ei lainsäädäntöön. Siihen muuten tarvitaankin aikamoinen byrokratia määrittelemään, milloin ja kenellä on sellainen "erityinen elämäntilanne", joka on "eri juttu". Senkö olisit iloisena veronmaksajana valmis kustantamaan, syyperusteisuus- ja kyttäystoimiston?
"No meillähän on Kela ja sossu jo."
Niin on. Mutta eikö niiden päällekkäisiä tehtäviä olisi hyvä karsia, jotta saisimme säästöä? Säästöä saisi esimerkiksi jos toimeentulotuki siirrettäisiin Kelan maksettavaksi. Toinen tapaus on tämä idea, jossa ansiosidonnaisella voi tienata 300 euroa (tai mikä sen suojaosan suuruudeksi nyt tuleekin), muttei peruspäivärahalla. Tällöin valtio käytännössä on tullut maksaneeksi epäsuoraa valtionavustusta kunnille, jota ne eivät tarvitsisi, jos sama työtulon suojaosan periaate koskisi myös peruspäivärahaa kuin nyt on tulossa koskemaan ansiosidonnaista... Mitä enemmän saa rukkasia työnantajilta ja kuulee olevansa huono, ja saa vielä syyllistämistä kaupan päälle, sitä vähemmän jaksaa taistella sen paremmin korvauksista kuin työpaikoistakaan.
"No silloin on kyllä asenne pielessä jos niistä rukkasista masentuu. Rukkasethan tarkoittaa vaan sitä että pitää tsempata enemmän. Ymmärrän todella hyvin, ettei kaikilla ole samat edellytykset, mutta ei aikuinen ihminen voi koko elämäänsä toisten tuen varaan rakentaa. Ei elämä ole helppoa kenelläkään. Kaikki me tiedetään jotain yksilöita, mutta ei järjestelmää voi perustaa yksilöihin. Ja joka tapauksessa meillä on erittäin hyvin toimiva sosiaaliturvajärjestelmä. Ehkä mun pointti on eniten se, että työn tekemisen ja itsenäisesti pärjäämisen arvostus pitäisi saada paremmin kunniaan."
"Ehkä"? Ei me varmaankaan muut voida tulla sulle kertomaan, mitä yrität ajatella ääneen. Jos ajatellaan jaksamattomuuden tarkoittavan huonoa asennetta, on just sitä syyllistämistä, joka ei auta ketään. "Järjestelmää ei voi perustaa yksilöihin". Keihin sitten? Onko masennus asennekysymys?
"Ja järjestelmä todellakin pitää perustaa massoihin, ei yksilöihin, muuten meillä olisi n. 5 miljoonaa järjestelmää täällä Suomessa. Väliinputoajia tulee välttämättä, mutta aukotonta systeemiä ei ole, se pitää hyväksyä."
Paras järjestelmä massoille olisi juuri sellainen, joka ei mahdollistaisi väliinputoajia. Sellainen olisi perustulo, yhdistettynä negatiiviseen tuloveroon, eli jokainen tienaamasi euro leikkaisi perustuloa aika isolla marginaalilla. Perustulon ja nykyisestä nostetun asumistuen lisäksi ei tarvittaisikaan oikein mitään muita erillisiä tukia, paitsi lapsikorotukset. Kustannukset säästettäisiin byrokratiassa ja kannustavuudessa. Kun sanot, että järjestelmä pitää perustaa massoihin, ei yksilöihin, niin meillähän on nyt yhteiskunta, joka korostaa yksilöiden kilpailua, voittamista ja itsensä tuotteistamista. Ällöän syvästi sellaista. Tällaisen yhteiskunnan lisäksi ei tarvita vielä yksilöitäkin, jotka syyllistävät tässä oman avatarinsa tuotteistamisessa epäonnistuneita. Jos työmarkkinoilta on pysyvästi syrjäytynyt työkyvyttöminä satoja tuhansia ihmisiä, silloin vika ei ole näissä sadoissa tuhansissa - tai ainakin kymmenissä tuhansissa - ihmisyksilöissä, vaan silloin työelämä on heille liian armoton ja sitä pitää korjata.
"Miten sitä työelämää pitää korjata? Työnantajienko pitäisi alkaa luomaan suojatyöpaikkoja? Silloin kilpailukyky heikkenisi edelleen, eikä kohta olisi kenellekään töitä. Parempia ehdotuksia vastaanotetaan".
Vähentämällä kyttäämistä, lisäämällä kannustamista, lisäämällä mahdollisuuksia vaikuttaa omaan työkuvaansa ja kehittää omaa työtään. Aloitetaan vaikka noista. Ja miten muuten määrität kilpailukyvyn? Melkein kaikki siitä puhuvat, mutta juuri kukaan ei määrittele. Tuntuu, että se on mantra, jota kuuluu toistaa.
"Siten että suomalainen kuluttajahinta pärjää kansainvälisen kuluttajahinnan kanssa etenkin nyt kun kaupankäynti menee verkkoon.. mitenkäs se oma vastuu siitä työnkuvan kehittämisestä mielekkääksi?"
Monissa töissä se ei ole mahdollista,aktiivisesta yrityksestä vaikuttaa työnsä järjestelyihin voi tulla ns.turpaan. Tiedän kokemuksesta.
"Eihän sellasessa paikassa kannata olla jos perustellusti esittää et miten työn tulos paranee ja kaikilla on mukavampaa ja turpaan tulee."
Paitsi jos ei muuta saa. Jos vaikka sattuu olemaan 50+ kansakoulutettu nainen, jonka koko työhistoria on sillä samalla työnantajalla.
"Luulis et on tosi hyvä työnantaja jos noin pitkään.."
Voin kertoa, että työnantaja voi muuttua, esimerkiksi jos ihmisiä ulkoistetaan julkisesta hallinnosta liikelaitokselle siten, että asema "vanhana" työntekijänä säilyy lomaoikeuksineen, mutta eteen tulee ylhäältä annettuja muutoksia, joihin on vain sopeuduttava, vaikka sitten kuinka hulluja olisivatkin. Tuolloin oman työn hallinta ja mahdollisuudet vaikuttaa siihen pienenevät jos ne alkujaankaan olivat kovin häävit.
Ja niin edelleen. En koskaan lakkaa hämmästelemästä sitä, miten ihminen on ihmiselle susi. Kovasti oltiin valmiita ongelmanratkaisun asemesta syyllistämään työttömiä. Jos työmarkkinoilta on pysyvästi syrjäytynyt työkyvyttöminä satoja tuhansia ihmisiä, silloin vika ei ole näissä sadoissa tuhansissa - tai ainakin kymmenissä tuhansissa - ihmisyksilöissä, vaan silloin työelämä on heille liian armoton ja sitä pitää korjata. Jaan vielä lopuksi neuvon: jos et tiedä jostakin asiasta, ota siitä selvää. Auttaa argumentoinnissa niin ettei tarvitse nolata itseään.
"Kehitysmaihin on pelkästään täältä tuupattu miljardi vuoteen eikä ne oo noussu. Oisko vanha viisaus et rahahuolia ei ratkaista rahalla tähänkin asiaan sopiva"
- Ei liity tähän aiheeseen mitenkään. Viitsin kuitenkin vastata:
Kehitysmaat ovat, kiitos länsimaiden, maailmanjärjestämässä se osa, jossa on raaka-aineita, mutta koulutettu väestö ollaan aina kupattu tyhjiin. Kehitysmaat eivät yksin teoin kykene muuttamaan asemaansa kansainvälisessä tuotantoketjussa.
Kommentiksi sosiaalivaltion "kannustavuuteen", jossa aktivoitumisyrityksistä rankaistaan:
"Se onkin kivuliasta muuttaa järjestelmää jossa saa riittävästi rahaa selviytymiseen vaikkei ikinä nostais persettään... Ei poista tarvetta raskaaseen muutokseen."
Ei poistakaan, monien ihmisten elämäntilanteen ja järjestelmän muutokseen. Mutta yksityisen kansalaisen syyllistämisellä ei ratkaista yhtään kannustinloukkua. Kannattaa lukea Osmo Soininvaaran kirja Sata-komitea. Siinä on vastaus kysymykseesi, miten kivuliasta sen järjestelmän muuttaminen on.
"Nykyinen järjestelmä on ihan liian antelias ja passivoiva. Kun tyyppi on jo valmiiks passivinen, niin kuinka paljon se motivoi, että mitään tekemättäkin saa niukan mutta varman elannon, vaikka koko loppuiäkseen?"
Et ehkä tiennyt, että aktivointitoimista kieltäytyjän toimeentulotukea leikataan? Ja syyllistäminen ei hyödytä ketään.
"Kyllä syylliset pitää syyllistää. Liika humaanisuus ei hyödytä ketään. Joku viisaampi on joskus sanonut: Kaikkien pitää saada olla oman onnensä seppiä, mutta ketään ei saa jättää oman onnensa nojaan."
No, jos syyllisiä haetaan, niin poliitikot (osa heistä) ja ay-johtajat ovat niitä. Mutta tavallisen ihmisen syyllistäminen johtaa vain masennukseen tai hällä väliä -fiilikseen. Tai aggressioon.
"Kyllä jokainen yksilö voi vaikuttaa enemmän omaan tilaansa kuin poliitikko tai ay-johtaja. Mutta onhan se aina mukava etsiä vikaa ja syyllistä jostain muualta, vaikka se löytyy useimmiten sieltä peilistä. Sairaus, vamma tai joku erityinen elämäntilanne on tietysti aivan eri juttu, ja niitä vartenhan meillä pitää olla kunnollinen sosiaaliturva ja turvaverkko."
Omaan tilaansa ehkä, mutta ei lainsäädäntöön. Siihen muuten tarvitaankin aikamoinen byrokratia määrittelemään, milloin ja kenellä on sellainen "erityinen elämäntilanne", joka on "eri juttu". Senkö olisit iloisena veronmaksajana valmis kustantamaan, syyperusteisuus- ja kyttäystoimiston?
"No meillähän on Kela ja sossu jo."
Niin on. Mutta eikö niiden päällekkäisiä tehtäviä olisi hyvä karsia, jotta saisimme säästöä? Säästöä saisi esimerkiksi jos toimeentulotuki siirrettäisiin Kelan maksettavaksi. Toinen tapaus on tämä idea, jossa ansiosidonnaisella voi tienata 300 euroa (tai mikä sen suojaosan suuruudeksi nyt tuleekin), muttei peruspäivärahalla. Tällöin valtio käytännössä on tullut maksaneeksi epäsuoraa valtionavustusta kunnille, jota ne eivät tarvitsisi, jos sama työtulon suojaosan periaate koskisi myös peruspäivärahaa kuin nyt on tulossa koskemaan ansiosidonnaista... Mitä enemmän saa rukkasia työnantajilta ja kuulee olevansa huono, ja saa vielä syyllistämistä kaupan päälle, sitä vähemmän jaksaa taistella sen paremmin korvauksista kuin työpaikoistakaan.
"No silloin on kyllä asenne pielessä jos niistä rukkasista masentuu. Rukkasethan tarkoittaa vaan sitä että pitää tsempata enemmän. Ymmärrän todella hyvin, ettei kaikilla ole samat edellytykset, mutta ei aikuinen ihminen voi koko elämäänsä toisten tuen varaan rakentaa. Ei elämä ole helppoa kenelläkään. Kaikki me tiedetään jotain yksilöita, mutta ei järjestelmää voi perustaa yksilöihin. Ja joka tapauksessa meillä on erittäin hyvin toimiva sosiaaliturvajärjestelmä. Ehkä mun pointti on eniten se, että työn tekemisen ja itsenäisesti pärjäämisen arvostus pitäisi saada paremmin kunniaan."
"Ehkä"? Ei me varmaankaan muut voida tulla sulle kertomaan, mitä yrität ajatella ääneen. Jos ajatellaan jaksamattomuuden tarkoittavan huonoa asennetta, on just sitä syyllistämistä, joka ei auta ketään. "Järjestelmää ei voi perustaa yksilöihin". Keihin sitten? Onko masennus asennekysymys?
"Ja järjestelmä todellakin pitää perustaa massoihin, ei yksilöihin, muuten meillä olisi n. 5 miljoonaa järjestelmää täällä Suomessa. Väliinputoajia tulee välttämättä, mutta aukotonta systeemiä ei ole, se pitää hyväksyä."
Paras järjestelmä massoille olisi juuri sellainen, joka ei mahdollistaisi väliinputoajia. Sellainen olisi perustulo, yhdistettynä negatiiviseen tuloveroon, eli jokainen tienaamasi euro leikkaisi perustuloa aika isolla marginaalilla. Perustulon ja nykyisestä nostetun asumistuen lisäksi ei tarvittaisikaan oikein mitään muita erillisiä tukia, paitsi lapsikorotukset. Kustannukset säästettäisiin byrokratiassa ja kannustavuudessa. Kun sanot, että järjestelmä pitää perustaa massoihin, ei yksilöihin, niin meillähän on nyt yhteiskunta, joka korostaa yksilöiden kilpailua, voittamista ja itsensä tuotteistamista. Ällöän syvästi sellaista. Tällaisen yhteiskunnan lisäksi ei tarvita vielä yksilöitäkin, jotka syyllistävät tässä oman avatarinsa tuotteistamisessa epäonnistuneita. Jos työmarkkinoilta on pysyvästi syrjäytynyt työkyvyttöminä satoja tuhansia ihmisiä, silloin vika ei ole näissä sadoissa tuhansissa - tai ainakin kymmenissä tuhansissa - ihmisyksilöissä, vaan silloin työelämä on heille liian armoton ja sitä pitää korjata.
"Miten sitä työelämää pitää korjata? Työnantajienko pitäisi alkaa luomaan suojatyöpaikkoja? Silloin kilpailukyky heikkenisi edelleen, eikä kohta olisi kenellekään töitä. Parempia ehdotuksia vastaanotetaan".
Vähentämällä kyttäämistä, lisäämällä kannustamista, lisäämällä mahdollisuuksia vaikuttaa omaan työkuvaansa ja kehittää omaa työtään. Aloitetaan vaikka noista. Ja miten muuten määrität kilpailukyvyn? Melkein kaikki siitä puhuvat, mutta juuri kukaan ei määrittele. Tuntuu, että se on mantra, jota kuuluu toistaa.
"Siten että suomalainen kuluttajahinta pärjää kansainvälisen kuluttajahinnan kanssa etenkin nyt kun kaupankäynti menee verkkoon.. mitenkäs se oma vastuu siitä työnkuvan kehittämisestä mielekkääksi?"
Monissa töissä se ei ole mahdollista,aktiivisesta yrityksestä vaikuttaa työnsä järjestelyihin voi tulla ns.turpaan. Tiedän kokemuksesta.
"Eihän sellasessa paikassa kannata olla jos perustellusti esittää et miten työn tulos paranee ja kaikilla on mukavampaa ja turpaan tulee."
Paitsi jos ei muuta saa. Jos vaikka sattuu olemaan 50+ kansakoulutettu nainen, jonka koko työhistoria on sillä samalla työnantajalla.
"Luulis et on tosi hyvä työnantaja jos noin pitkään.."
Voin kertoa, että työnantaja voi muuttua, esimerkiksi jos ihmisiä ulkoistetaan julkisesta hallinnosta liikelaitokselle siten, että asema "vanhana" työntekijänä säilyy lomaoikeuksineen, mutta eteen tulee ylhäältä annettuja muutoksia, joihin on vain sopeuduttava, vaikka sitten kuinka hulluja olisivatkin. Tuolloin oman työn hallinta ja mahdollisuudet vaikuttaa siihen pienenevät jos ne alkujaankaan olivat kovin häävit.
Ja niin edelleen. En koskaan lakkaa hämmästelemästä sitä, miten ihminen on ihmiselle susi. Kovasti oltiin valmiita ongelmanratkaisun asemesta syyllistämään työttömiä. Jos työmarkkinoilta on pysyvästi syrjäytynyt työkyvyttöminä satoja tuhansia ihmisiä, silloin vika ei ole näissä sadoissa tuhansissa - tai ainakin kymmenissä tuhansissa - ihmisyksilöissä, vaan silloin työelämä on heille liian armoton ja sitä pitää korjata. Jaan vielä lopuksi neuvon: jos et tiedä jostakin asiasta, ota siitä selvää. Auttaa argumentoinnissa niin ettei tarvitse nolata itseään.
21.2.2013
Onko osallistuminen Porvoon strategiakyselyyn tehty mahdottomaksi?
Porvoo tekee kaupunkistrategiansa osana asukaskyselyä. Strategiatyöstöä ovat valtuutetut eri ryhmistä arvostelleet siitä, että siinä tuhlataan sekä kaupungin työntekijöiden työaikaa että veronmaksajien varoja palkkaamalla kallis konsultti. Kaupungin virkamiesten tuotos - tai konsultin, joka epäilemättä myy kaupungin virkamiehille vaikka lumiukon kun se on riittävän kalliisti paketoitu - sitten tuodaan valtuustoon, ottakaa tai pitäkää tunkkinne -mentaliteetilla. Ja kuka valtuutettu kehtaa tarttua jokaiseen nippeliin ja esittää tuotoksen hylkäämistä kun se samalla tarkoittaisi sitä että he myöntäisivät kaupungin varoja tuhlatun.
Kaupunkilaisetkin saavat sanoa oman sanasensa. Itse osallisuuden ammattilaisena kiinnitän edellämainittujen lisäksi huomioni siihen, että suoraa linkkiä kyselyyn on hyvin vaikea löytää paitsi sattumalta. Ehkä osallistuminen on haluttu tehdä vaikeaksi? Toiseksi, en oikein tiedä, miten tähän työhön pystyvät osallistumaan internettiä käyttämättömät ihmiset. Kolmanneksi: siitä, miten tämä kaupunkilaisten osallistumismahdollisuus tullaan huomioimaan valmiissa työssä, ei sanota mitään.
Alla omat avovastaukseni (kysymykset lihavoitu):
Porvoo on strateginen osa pääkaupunkiseutua, HSL:n jäsen ja tuolloin on jo tehty päätös Helsinki-Porvoo -raideyhteydestä. Porvoossa pyritään aktiivisesti luomaan edellytyksiä uusille työpaikoille mm. etätyöjärjestelyillä ja yrittäjien tukipalveluilla. Porvoossa ymmärretään kaupunkiympäristön strateginen merkitys kaupungin imagotekijänä, ja myös lähiluontoa ja virkistysalueita arvostetaan kansanterveyden kannalta elintärkeinä arkiliikuntapaikkoina. Porvooseen ei tule Saaristotietä, sen sijaan täällä satsataan voimakkaasti pyöräilyn ja joukkoliikenteen kehittämiseen.
25. Kaupungin asukkaiden hyvinvointi ja osallistumismahdollisuudet
Mihin asioihin kaupungin tulisi valinnoillaan ja toimenpiteillään ensisijaisesti vaikuttaa? Valitse kolme mielestäsi tärkeintä painopistealuetta. Perustele valintasi.
- Hyvinvointi- ja terveyserojen kaventaminen: Tämä sisältää muitakin allaolevia kohtia.
- Nuorten syrjäytymisen ehkäiseminen: Nuorten työpajatoiminnan, työharjoittelujen ja oppisopimuksen tärkeydestä tulee valita koko kaupungin laajuinen, sektorirajat ylittävä sitova kumppanuusopimus.
- Työllistymis- ja koulutusmahdollisuuksien kehittäminen: Porvoo on nykyisellään Helsingin nukkumalähiö, josta etenkin nuoret pakenevat Helsinkiin.
26. Yritysten kasvu ja kilpailukyky
Mihin asioihin kaupungin tulisi valinnoillaan ja toimenpiteillään ensisijaisesti vaikuttaa? Valitse kolme mielestäsi tärkeintä painopistealuetta. Perustele valintasi.
- Koulutusmahdollisuudet alueella: Porvoossa olisi järkevää kouluttaa aloille, joille Porvoossa voi myös työllistyä. Tämä voisi toteutua parhaiten oppisopimuskoulutusta kehittämällä.
- Liikenne- ja tietoliikenneyhteydet: Porvoosta tosiasiallisesti matkustetaan paljon töihin Helsinkiin, mutta myös Lahteen ja Järvenpäälle, jonne ei ole juuri mitään joukkoliikenneyhteyksiä.
- Yrityspalvelut ja kaupungin tukitoimet (mm. kaavoitus, tonttien ja toimitilojen saatavuus): Toimitilarekisteri, josta aloittava yrittäjä löytäisi tarpeisiinsa sopivan toimitilan sekä edulliset "yrityshotellit", jotka mahdollistaisivat muualla työskentelevien etätyön, olisivat tällaisia toimia. Yritykset tarvitsevat muutakin kuin parkkipaikkoja!
27. Ympäristön ja luonnon hyvinvointi
Mihin asioihin kaupungin tulisi valinnoillaan ja toimenpiteillään ensisijaisesti vaikuttaa? Valitse kolme mielestäsi tärkeintä painopistealuetta. Perustele valintasi.
- Asuinympäristön viihtyisyys: Kattaa muitakin kohtia, kuten esteettömyyden, lähiluonnon vaalimisen ja jalankulku- ja pyöräilymahdollisuuksien kehittämisen.
- Joukkoliikenteen sujuvuus: Tällä hetkellä siitä ei näytä olevan vastuussa kukaan. Porvooseen muuttajista suurin osa tulee pääkaupunkiseudulta ja monella heistä ei ole ajokorttia.
- Kaupunkirakenteen energiatehokkuus: Haja-asutusalueilla kaavoituksen ei tule enää olla mahdollista. Ei ole inhimillisestikään kestävää viedä asutusta palvelutyhjiöihin.
Porvoo on helmi Helsingin lähellä, ja täällä tulee lähteä siitä realismista, että moni viettää arkipäivänsä Helsingissä mutta illat, viikonlopun ja muun vapaa-ajan Porvoossa. Kun Helsingissä käydään töissä, Porvoossa viihdytään, asutaan ja eletään. Suurin kohtalonkysymys Porvoolle on joukkoliikenne.
29. Mistä asioista haluaisit itse ottaa enemmän vastuuta, jotta hyvinvointi lisääntyisi?
Kannan nyt jo oman korteni kekoon Porvoonseudun Vihreiden puheenjohtajana. Konkreettisesti haluaisin olla mukana huolehtimassa elinympäristömme siistiydestä ja miellyttävyydestä ja rohkaista porvoolaisia talkootyöhön. Tällaista talkootyötä on myös erilaisten hyödykkeiden ja työsuoritusten vaihto; haluaisin, että Porvoo olisi edelläkävijä ruohonjuuritason vastavuoroisuuteen ja asukkaiden omaehtoisuuteen perustuvan vapaaehtoistyön rohkaisijana.
Suora linkki kyselyyn löytyy tämän bloggauksen otsikon alta, klikkaamalla otsikkoa.
Kaupunkilaisetkin saavat sanoa oman sanasensa. Itse osallisuuden ammattilaisena kiinnitän edellämainittujen lisäksi huomioni siihen, että suoraa linkkiä kyselyyn on hyvin vaikea löytää paitsi sattumalta. Ehkä osallistuminen on haluttu tehdä vaikeaksi? Toiseksi, en oikein tiedä, miten tähän työhön pystyvät osallistumaan internettiä käyttämättömät ihmiset. Kolmanneksi: siitä, miten tämä kaupunkilaisten osallistumismahdollisuus tullaan huomioimaan valmiissa työssä, ei sanota mitään.
Alla omat avovastaukseni (kysymykset lihavoitu):
Porvoo on strateginen osa pääkaupunkiseutua, HSL:n jäsen ja tuolloin on jo tehty päätös Helsinki-Porvoo -raideyhteydestä. Porvoossa pyritään aktiivisesti luomaan edellytyksiä uusille työpaikoille mm. etätyöjärjestelyillä ja yrittäjien tukipalveluilla. Porvoossa ymmärretään kaupunkiympäristön strateginen merkitys kaupungin imagotekijänä, ja myös lähiluontoa ja virkistysalueita arvostetaan kansanterveyden kannalta elintärkeinä arkiliikuntapaikkoina. Porvooseen ei tule Saaristotietä, sen sijaan täällä satsataan voimakkaasti pyöräilyn ja joukkoliikenteen kehittämiseen.
25. Kaupungin asukkaiden hyvinvointi ja osallistumismahdollisuudet
Mihin asioihin kaupungin tulisi valinnoillaan ja toimenpiteillään ensisijaisesti vaikuttaa? Valitse kolme mielestäsi tärkeintä painopistealuetta. Perustele valintasi.
- Hyvinvointi- ja terveyserojen kaventaminen: Tämä sisältää muitakin allaolevia kohtia.
- Nuorten syrjäytymisen ehkäiseminen: Nuorten työpajatoiminnan, työharjoittelujen ja oppisopimuksen tärkeydestä tulee valita koko kaupungin laajuinen, sektorirajat ylittävä sitova kumppanuusopimus.
- Työllistymis- ja koulutusmahdollisuuksien kehittäminen: Porvoo on nykyisellään Helsingin nukkumalähiö, josta etenkin nuoret pakenevat Helsinkiin.
26. Yritysten kasvu ja kilpailukyky
Mihin asioihin kaupungin tulisi valinnoillaan ja toimenpiteillään ensisijaisesti vaikuttaa? Valitse kolme mielestäsi tärkeintä painopistealuetta. Perustele valintasi.
- Koulutusmahdollisuudet alueella: Porvoossa olisi järkevää kouluttaa aloille, joille Porvoossa voi myös työllistyä. Tämä voisi toteutua parhaiten oppisopimuskoulutusta kehittämällä.
- Liikenne- ja tietoliikenneyhteydet: Porvoosta tosiasiallisesti matkustetaan paljon töihin Helsinkiin, mutta myös Lahteen ja Järvenpäälle, jonne ei ole juuri mitään joukkoliikenneyhteyksiä.
- Yrityspalvelut ja kaupungin tukitoimet (mm. kaavoitus, tonttien ja toimitilojen saatavuus): Toimitilarekisteri, josta aloittava yrittäjä löytäisi tarpeisiinsa sopivan toimitilan sekä edulliset "yrityshotellit", jotka mahdollistaisivat muualla työskentelevien etätyön, olisivat tällaisia toimia. Yritykset tarvitsevat muutakin kuin parkkipaikkoja!
27. Ympäristön ja luonnon hyvinvointi
Mihin asioihin kaupungin tulisi valinnoillaan ja toimenpiteillään ensisijaisesti vaikuttaa? Valitse kolme mielestäsi tärkeintä painopistealuetta. Perustele valintasi.
- Asuinympäristön viihtyisyys: Kattaa muitakin kohtia, kuten esteettömyyden, lähiluonnon vaalimisen ja jalankulku- ja pyöräilymahdollisuuksien kehittämisen.
- Joukkoliikenteen sujuvuus: Tällä hetkellä siitä ei näytä olevan vastuussa kukaan. Porvooseen muuttajista suurin osa tulee pääkaupunkiseudulta ja monella heistä ei ole ajokorttia.
- Kaupunkirakenteen energiatehokkuus: Haja-asutusalueilla kaavoituksen ei tule enää olla mahdollista. Ei ole inhimillisestikään kestävää viedä asutusta palvelutyhjiöihin.
Porvoo on helmi Helsingin lähellä, ja täällä tulee lähteä siitä realismista, että moni viettää arkipäivänsä Helsingissä mutta illat, viikonlopun ja muun vapaa-ajan Porvoossa. Kun Helsingissä käydään töissä, Porvoossa viihdytään, asutaan ja eletään. Suurin kohtalonkysymys Porvoolle on joukkoliikenne.
29. Mistä asioista haluaisit itse ottaa enemmän vastuuta, jotta hyvinvointi lisääntyisi?
Kannan nyt jo oman korteni kekoon Porvoonseudun Vihreiden puheenjohtajana. Konkreettisesti haluaisin olla mukana huolehtimassa elinympäristömme siistiydestä ja miellyttävyydestä ja rohkaista porvoolaisia talkootyöhön. Tällaista talkootyötä on myös erilaisten hyödykkeiden ja työsuoritusten vaihto; haluaisin, että Porvoo olisi edelläkävijä ruohonjuuritason vastavuoroisuuteen ja asukkaiden omaehtoisuuteen perustuvan vapaaehtoistyön rohkaisijana.
Suora linkki kyselyyn löytyy tämän bloggauksen otsikon alta, klikkaamalla otsikkoa.
3.1.2013
Tekoja ne ovat presidentin sanatkin
Olen päättänyt olla koskematta pitkällä tikullakaan presidentti Niinistön uudenvuodenpuheeseen, koska en kuunnellut sitä. Minulla oli paljon parempaakin tekemistä, kuten seurustella toisessa maassa asuvan jälkikasvuni kanssa. Jotakin parempaa tekemistä olisin voinut suositella monelle muullekin toverille.
On ollut hämmentävää seurata mm. puoluetovereideni ilkuntaa Sauli Niinistön puheesta: siitä, mitä hän jätti sanomatta ja mitä hän sanoi. Joku on laskutikulla laskenut, kuinka monta kertaa Sauli jätti mainitsematta ilmastonmuutoksen ja ympäristön ja sen sijaan syyllisti työttömiä ja muutoin syrjäytyneitä siitä, että nämä oleskelullaan vaarantavat yhteisen kilpailukykymme, nuo vastuuttomat.
On osoittautunut, että aika usein presidentin puheesta arvosteltavaa löytävät samat henkilöt, jotka vielä vuosi sitten halusivat lakkauttaa presidenttiyden tarpeettomana. Mitäs väliä Niinistön tekemisillä saati sanomisilla mukamas oikein on, jos kerran koko presidentti-instituutio halutaan riisua vallasta ja sitäpaitsi sitä hoidetaan nytkin puolivallattomasti? Vähän siis johdonmukaisuutta. Katsokaa peiliin, toverit!
Paras veikkaukseni arvostelun motiiviksi on katkeruus: kun omasta miehestä, Pekka Haavistosta, ei tullutkaan tasavallan presidentti, Sauli halutaan osoittaa vääräksi kuninkaaksi.
Olen itsekin syyllistynyt tähän ilkkumiseen. Nyt olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei kannattaisi. Vääriä kuninkaita itselleen valitsevat ihmiset, joilla on vääriä motiiveja, jotka ovat harhaanjohdettuja tai ainakin harhaisia. Jos me kerran haluamme lisätä suoraa demokratiaa, emme kai voi tällaista kansasta uskoa ja samalla antaa päätöksentekoa harhaisten käsiin?
Move on, Vihreät. Me. Niistä vaaleista, jotka muuten menivät meiltä aivan älyttömän upeasti, on jo vuosi. Aletaan sättimisen sijaan parantamaan kansalaisyhteiskuntaa ja niitä rakenteita, jotka ovat sattuneet jäämään presidentti Niinistöltä huomioimatta. Ja samalla aletaan miettimään jo presidentinvaaleja 2018!
On ollut hämmentävää seurata mm. puoluetovereideni ilkuntaa Sauli Niinistön puheesta: siitä, mitä hän jätti sanomatta ja mitä hän sanoi. Joku on laskutikulla laskenut, kuinka monta kertaa Sauli jätti mainitsematta ilmastonmuutoksen ja ympäristön ja sen sijaan syyllisti työttömiä ja muutoin syrjäytyneitä siitä, että nämä oleskelullaan vaarantavat yhteisen kilpailukykymme, nuo vastuuttomat.
On osoittautunut, että aika usein presidentin puheesta arvosteltavaa löytävät samat henkilöt, jotka vielä vuosi sitten halusivat lakkauttaa presidenttiyden tarpeettomana. Mitäs väliä Niinistön tekemisillä saati sanomisilla mukamas oikein on, jos kerran koko presidentti-instituutio halutaan riisua vallasta ja sitäpaitsi sitä hoidetaan nytkin puolivallattomasti? Vähän siis johdonmukaisuutta. Katsokaa peiliin, toverit!
Paras veikkaukseni arvostelun motiiviksi on katkeruus: kun omasta miehestä, Pekka Haavistosta, ei tullutkaan tasavallan presidentti, Sauli halutaan osoittaa vääräksi kuninkaaksi.
Olen itsekin syyllistynyt tähän ilkkumiseen. Nyt olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei kannattaisi. Vääriä kuninkaita itselleen valitsevat ihmiset, joilla on vääriä motiiveja, jotka ovat harhaanjohdettuja tai ainakin harhaisia. Jos me kerran haluamme lisätä suoraa demokratiaa, emme kai voi tällaista kansasta uskoa ja samalla antaa päätöksentekoa harhaisten käsiin?
Move on, Vihreät. Me. Niistä vaaleista, jotka muuten menivät meiltä aivan älyttömän upeasti, on jo vuosi. Aletaan sättimisen sijaan parantamaan kansalaisyhteiskuntaa ja niitä rakenteita, jotka ovat sattuneet jäämään presidentti Niinistöltä huomioimatta. Ja samalla aletaan miettimään jo presidentinvaaleja 2018!
15.12.2012
Elinkeinoelämä julisti luokkasodan
Elinkeinoelämän keskusliiton puheenjohtajana aloittava vuoristoneuvos Ilpo Kokkila osoitti Marxin olleen oikeassa: kyllä maar työväestön ja työnantajien edut ovat keskenään ristiriitaiset. Tosin sitä ei varmaan Marxkaan arvannut, että kohta ei työväestö omista enää edes työtään, tai ainakin sen arvonmittaus kutistuu olemattomiin, ainakin jos Kokkilasta riippuisi.
Ilpo, minun tuntipalkkani on noin 12 euroa. Työskentelen julkisella, eli siis pahalla sektorilla, jota on yritetty piilottaa erisorttisten liikelaitosten alle jottei se näyttäisi niin vikapäiseltä. Siirtyessäni huonosti, niin kuuleman mukaan huonosti tuottavalta julkiselta lokoilusektorilta niiiin tuottavalle liikelaitokselle, laskennallinen tuntipalkkani laski jo noin eurolla. Mikä on Sinun tuntipalkkasi, Ilpo?
Kun toimin surullisen kuuluisalla - vaikka onneksi ei nyt niin kuuluisalla - menestymättömyydellä yrittäjänä, ei se minun talouteni palkkakuluin kaatunut, Ilpo. Se kaatui siihen, että ei ollut asiakkaita, muita kuin käytännössä oikeastaan yksi, jolta siltäkin sai hohtimilla ja tongilla palkkiota kiskoa. En suostu toimimaan syntipukkina siihen, että kaikissa mittauksissa Suomi on systemaattisesti aina kuulunut maailman suunnilleen neljän kilpailukykyisen maan joukkoon, mitä helvettiä se sitten tarkoittaakin. Ja tämä siitä huolimatta, että me sentään joudumme ruokkimaan tuota helvetin syöttiläsporsasta, isoa julkista sektoria, joka sisältää ison, iison hyvinvointipalvelusektorin.
Niitä muuten käytät sinäkin, Ilpo. Hyvinvointipalveluita. Esimerkiksi koululaitos on yksi sellainen. Minua ei p****:n vertaa tosin kiinnosta sinun yksityiselämäsi, mutta turvallinen veikkaus on, että sinäkin olet joskus ollut lapsi. Empatiakyky yleensä kasvaa aikuistumisen myötä. Yleensä.
Ilpon höläys todisti, että elinkeinoelämä ei ole sama asia kuin yrittäjyys. Et sinä, Ilpo, edusta ainakaan kaltaisiani pienyrittäjiä, epäonnistuneita tai ei. Päättäjät, teitä on sumutettu: ei EK tai ylipäätään elinkeinoelämä mitään yrittäjän ääntä edusta, aivan samoin kuin ei esimerkiksi Veronmaksajien keskusliittokaan edusta veronmaksajia, ainakaan minua. Puhu siis, Ilpo, ihan omissa nimissäsi vain lämpimäisiä eikä läpiä päihisi.
EK:n sivulta Ilpon höläyksen pääsee lukaisemaan altaolevasta linkistä:
http://www.ek.fi/ek/fi/ajankohtaista/ekn_uusi_puheenjohtaja_ilpo_kokkila_tyontekoa_on_lisattava-10177
Mitä sitten on kilpailukyky? Olen sitä aikaisemmin täällä olemattomalla menestyksellä yrittänyt ottaa kiinni, siis kilpailukyvyn käsitettä.
http://perukangas.blogspot.fi/2009/01/mit-on-kilpailukyky.html
Siitä, miten EK on myynyt itsensä poliittisista puolueista Kokoomukselle, väärinymmärretystä ja moniulotteisesta yrittäjyydestä, lisää alla:
http://perukangas.blogspot.fi/2012/11/kokoomus-vaarinymmarretyn-yrittajyyden.html
Ilpo, minun tuntipalkkani on noin 12 euroa. Työskentelen julkisella, eli siis pahalla sektorilla, jota on yritetty piilottaa erisorttisten liikelaitosten alle jottei se näyttäisi niin vikapäiseltä. Siirtyessäni huonosti, niin kuuleman mukaan huonosti tuottavalta julkiselta lokoilusektorilta niiiin tuottavalle liikelaitokselle, laskennallinen tuntipalkkani laski jo noin eurolla. Mikä on Sinun tuntipalkkasi, Ilpo?
Kun toimin surullisen kuuluisalla - vaikka onneksi ei nyt niin kuuluisalla - menestymättömyydellä yrittäjänä, ei se minun talouteni palkkakuluin kaatunut, Ilpo. Se kaatui siihen, että ei ollut asiakkaita, muita kuin käytännössä oikeastaan yksi, jolta siltäkin sai hohtimilla ja tongilla palkkiota kiskoa. En suostu toimimaan syntipukkina siihen, että kaikissa mittauksissa Suomi on systemaattisesti aina kuulunut maailman suunnilleen neljän kilpailukykyisen maan joukkoon, mitä helvettiä se sitten tarkoittaakin. Ja tämä siitä huolimatta, että me sentään joudumme ruokkimaan tuota helvetin syöttiläsporsasta, isoa julkista sektoria, joka sisältää ison, iison hyvinvointipalvelusektorin.
Niitä muuten käytät sinäkin, Ilpo. Hyvinvointipalveluita. Esimerkiksi koululaitos on yksi sellainen. Minua ei p****:n vertaa tosin kiinnosta sinun yksityiselämäsi, mutta turvallinen veikkaus on, että sinäkin olet joskus ollut lapsi. Empatiakyky yleensä kasvaa aikuistumisen myötä. Yleensä.
Ilpon höläys todisti, että elinkeinoelämä ei ole sama asia kuin yrittäjyys. Et sinä, Ilpo, edusta ainakaan kaltaisiani pienyrittäjiä, epäonnistuneita tai ei. Päättäjät, teitä on sumutettu: ei EK tai ylipäätään elinkeinoelämä mitään yrittäjän ääntä edusta, aivan samoin kuin ei esimerkiksi Veronmaksajien keskusliittokaan edusta veronmaksajia, ainakaan minua. Puhu siis, Ilpo, ihan omissa nimissäsi vain lämpimäisiä eikä läpiä päihisi.
EK:n sivulta Ilpon höläyksen pääsee lukaisemaan altaolevasta linkistä:
http://www.ek.fi/ek/fi/ajankohtaista/ekn_uusi_puheenjohtaja_ilpo_kokkila_tyontekoa_on_lisattava-10177
Mitä sitten on kilpailukyky? Olen sitä aikaisemmin täällä olemattomalla menestyksellä yrittänyt ottaa kiinni, siis kilpailukyvyn käsitettä.
http://perukangas.blogspot.fi/2009/01/mit-on-kilpailukyky.html
Siitä, miten EK on myynyt itsensä poliittisista puolueista Kokoomukselle, väärinymmärretystä ja moniulotteisesta yrittäjyydestä, lisää alla:
http://perukangas.blogspot.fi/2012/11/kokoomus-vaarinymmarretyn-yrittajyyden.html
20.9.2012
Uskovaisia suojeltava loukkauksilta
Kun islamilaisten maiden yhteistyöjärjestö OIC vaatii, että uskontojen loukkaaminen tulisi määritellä kansainvälisessä oikeudessa rikokseksi, uskontoja ei sinänsä voi loukata, kuten ei uskomuksiakaan. Jumaliakaan ei voi loukata, sillä jos jumalia ei ole olemassa, mitään ei-olemassaolevaa ei voi loukata, ja jos jumalia on olemassa, niiden uskotaan olevan kaiken maallisen ja kuolevaisen ulko- ja yläpuolella, ja siten loukkaamiselle immuuneja, itse asiassa niiden loukkaaminen on mahdotonta. OIC:n vaatimukset varmaankin ovat viimeaikaisten provokaatioiden ja vastaprovokaatioiden virittämää, jossa on toisia lyöty pyhäinkuvien häpäisyllä ja pilkattu päälle ja toisia polttopulloilla.
Maallistuneen, joskin kulttuurisen kristityn - kuten minä - on helppo vaatia uskontojen ja uskovaisten käsitteellistä erottamista toisistaan, mutta ei se oikein käy. Kun loukataan jumalia, loukataan samalla uskovaisia, sillä samalla tullaan osoittaneeksi, että tepäs uskotte väärin ja olette perustaneet elämänne silkalle haihattelulle, harhalle ja valheelle. Ymmärrän OIC:n vaatimuksen pyrkimyksenä suojella uskovaisia loukkauksilta, ja äänekkäimmin nykymaailmassa on loukattu juuri muslimeja. Joskin jotkut islamistisen puolueiden johtohahmot käyttävätkin uskontoa poliittisen valtansa glorifiointiin, yhtä lailla uskontoa käytetään meidänkin ksenofobisissa piireissämme siihen, että vierasta voi lyödä kuin ... vierasta sikaa.
Uskonnot ovat vain yksi maailmankatsomuksien tyyppi. On muunkinlaisia maailmankatsomuksia, mm. sosialismi, libertarismi tai ateismi, joiden harjoittajat muuten saavat - ainakin Suomessa - elää aika rauhassa verrattuna muslimeihin. Sitten on vaikka Apple-uskoisia, edistysuskoisia ja ties mitä, ja joillekin vaikkapa kilpailukyky tai jalkapallo toteuttavat uskonnon virkaa: ne ovat harjoittajiensa elämän johtavia päämääriä, joille alistetaan kaikki toiminta ja muut päämäärät ovat välineitä näille johtaville päämäärille.
Olen kirjoittanut tämän aikaisemminkin mutta toistan sen varmuuden vuoksi: kaikista tuntemistani henkilöistä kaikkein varmimpia ja ehdottomimpia uskossaan ovat kiihkoateistit. He myös ovat kaikkein kärkkäimpiä tahallisesti loukkaamaan toisia, astumaan heidän reviirilleen. Kuitenkin me mahdumme ihan hyvin tänne kaikki rinnan.
Kirjoitan tämän hyvin tietäen, että tulen todistaneeksi ylläolevan oikeaksi. Ylen uutisen em. OIC:n vaatimuksesta voi lukea allaolevasta linkistä:
http://yle.fi/uutiset/muslimimaat_vaativat_uskonnoille_rikosoikeudellista_suojaa/6301865
Maallistuneen, joskin kulttuurisen kristityn - kuten minä - on helppo vaatia uskontojen ja uskovaisten käsitteellistä erottamista toisistaan, mutta ei se oikein käy. Kun loukataan jumalia, loukataan samalla uskovaisia, sillä samalla tullaan osoittaneeksi, että tepäs uskotte väärin ja olette perustaneet elämänne silkalle haihattelulle, harhalle ja valheelle. Ymmärrän OIC:n vaatimuksen pyrkimyksenä suojella uskovaisia loukkauksilta, ja äänekkäimmin nykymaailmassa on loukattu juuri muslimeja. Joskin jotkut islamistisen puolueiden johtohahmot käyttävätkin uskontoa poliittisen valtansa glorifiointiin, yhtä lailla uskontoa käytetään meidänkin ksenofobisissa piireissämme siihen, että vierasta voi lyödä kuin ... vierasta sikaa.
Uskonnot ovat vain yksi maailmankatsomuksien tyyppi. On muunkinlaisia maailmankatsomuksia, mm. sosialismi, libertarismi tai ateismi, joiden harjoittajat muuten saavat - ainakin Suomessa - elää aika rauhassa verrattuna muslimeihin. Sitten on vaikka Apple-uskoisia, edistysuskoisia ja ties mitä, ja joillekin vaikkapa kilpailukyky tai jalkapallo toteuttavat uskonnon virkaa: ne ovat harjoittajiensa elämän johtavia päämääriä, joille alistetaan kaikki toiminta ja muut päämäärät ovat välineitä näille johtaville päämäärille.
Olen kirjoittanut tämän aikaisemminkin mutta toistan sen varmuuden vuoksi: kaikista tuntemistani henkilöistä kaikkein varmimpia ja ehdottomimpia uskossaan ovat kiihkoateistit. He myös ovat kaikkein kärkkäimpiä tahallisesti loukkaamaan toisia, astumaan heidän reviirilleen. Kuitenkin me mahdumme ihan hyvin tänne kaikki rinnan.
Kirjoitan tämän hyvin tietäen, että tulen todistaneeksi ylläolevan oikeaksi. Ylen uutisen em. OIC:n vaatimuksesta voi lukea allaolevasta linkistä:
http://yle.fi/uutiset/muslimimaat_vaativat_uskonnoille_rikosoikeudellista_suojaa/6301865
12.12.2011
Legitiimi yhteiskunta on kilpailukykyinen
Ihmettelin tällä palstalla jo miltei kolme vuotta sitten, mitä tarkoittaa kilpailukyky. Näköjään en ole ihmettelyineni yksin, sillä tätä tekstiäni (kts. klikkaamalla otsikkoa) on käytetty jopa lähteenä aihetta koskevassa diskurssianalyyttisessä tutkimuksessa. En ole kolmen vuoden ihmettelyistäni yhtään kostunut. Vieläkään en ymmärrä, mitä on kilpailukyky, miksi se on tärkeää, kenelle ja miksi sitä pitää pitää tärkeänä.
Tämänaamuisen Hesarin taloussivulla haastateltu "asiantuntija" oli nyt huolissaan, että eteläinen naapurimme Viro olisi Suomea kilpailukykyisempi. Ahaa, se onkin siis valtioihin liittyvä suure! Muistini mukaan kyllä tätä liturgiaa on käytetty myös kaupungeista, esimerkiksi silloin kuin halutaan rinnastaa Helsinkiä muihin Itämeren kaupunkeihin, kuten Osloon, Tallinnaan ja Tukholmaan. Jotkut ulottavat kilpailukyvyn mittaamisvaatimukset jopa ihmisiin, jolloin kyse on huippuosaajaliturgiasta, jossa kaikkiin ihmisyksilöihin kohdistuu moraalinen velvoite jatkuvaan kilvoitteluun.
Haastateltu Hesari-asiantuntija vielä tarkemmin totesi, että Virolla ei ole "paineita" verojen korotukseen, toisin kuin Suomella. Nyt vaan vielä tarvitsisi tietää, miten julkiset peruspalvelumme rahoitetaan ellei veroilla. Toinen vaihtoehto olisi ottaa velkaa. En halua, että Suomi lähtee mukaan sellaiseen kilpailuun, jossa kilpailukykyä mitataan sillä, miten ohueksi julkisen sektorin rasvaprosentti on trimmattu, jos seurauksena on lisääntyvä eriarvoistuminen. Ehdottaisin, että yhteiskunnallista kilpailukykyä mitattaisiin terveydellä, tasa-arvolla, yhteiskunnan oikeutetuksi kokemisella, demokratialla ja yksilöllisillä ilmaisumahdollisuuksillä, sillä ne ovat yhteiskuntaa kuvaavia piirteitä.
Tämänaamuisen Hesarin taloussivulla haastateltu "asiantuntija" oli nyt huolissaan, että eteläinen naapurimme Viro olisi Suomea kilpailukykyisempi. Ahaa, se onkin siis valtioihin liittyvä suure! Muistini mukaan kyllä tätä liturgiaa on käytetty myös kaupungeista, esimerkiksi silloin kuin halutaan rinnastaa Helsinkiä muihin Itämeren kaupunkeihin, kuten Osloon, Tallinnaan ja Tukholmaan. Jotkut ulottavat kilpailukyvyn mittaamisvaatimukset jopa ihmisiin, jolloin kyse on huippuosaajaliturgiasta, jossa kaikkiin ihmisyksilöihin kohdistuu moraalinen velvoite jatkuvaan kilvoitteluun.
Haastateltu Hesari-asiantuntija vielä tarkemmin totesi, että Virolla ei ole "paineita" verojen korotukseen, toisin kuin Suomella. Nyt vaan vielä tarvitsisi tietää, miten julkiset peruspalvelumme rahoitetaan ellei veroilla. Toinen vaihtoehto olisi ottaa velkaa. En halua, että Suomi lähtee mukaan sellaiseen kilpailuun, jossa kilpailukykyä mitataan sillä, miten ohueksi julkisen sektorin rasvaprosentti on trimmattu, jos seurauksena on lisääntyvä eriarvoistuminen. Ehdottaisin, että yhteiskunnallista kilpailukykyä mitattaisiin terveydellä, tasa-arvolla, yhteiskunnan oikeutetuksi kokemisella, demokratialla ja yksilöllisillä ilmaisumahdollisuuksillä, sillä ne ovat yhteiskuntaa kuvaavia piirteitä.
19.10.2011
Mitä on menestys?
MTV3:n sivuilla referoidun Psychological Review-lehden artikkelin mukaan ne ihmiset, jotka ymmärtävät lähteä aikaisimmin töistä ja käyttää aikansa tehokkaimmin, menestyvät. Siihen tosin tämän artikkelireferaatin perusteella ei pysty ottamaan mitään kantaa, onko tällainen priorisaatio mahdollista. Useimmille ei ole. Jos työaika on kahdeksasta neljään, se on kahdeksasta neljään, siinä ei ole ymmärtämisen, osaamisen ja priorisoinnin kanssa mitään tekemistä, saati tehokkuuden. Toki monissa näistä tehtävistä työaika perustuu paitsi työehtosopimukseen, myös lakiin, joka velvoittaa työnantajaa antamaan palvelua tietyllä aikavälillä tietyllä henkilöstövahvuudella.
Ihan kokonaan toinen juttu on se, mitä on menestyminen. Kyse taitaa olla kilpailukyvyn sukulaiskäsitteestä; kilpailukykyä yritin jo kerran olemattomalla menestyksellä pohtia tässä blogissani 12.1.2009. Yhteistä "kilpailukyvyn" kanssa "menestymisellä" on ainakin se, että kummastakaan en ole nähnyt missään ainuttakaan määritelmää, puhumattakaan yksiselitteisestä sanakirjamääritelmästä. Sen vain oletetaan olevan itsestäänselvästi hyväksytty asia ja jaettu käsite niin että sitä ei edes tarvitse avata.
Menestyminen taitaa tarkoittaa siis sitä, että ihmisellä itsellään on sitä "kilpailukykyä" tai sitten hän edistää jotakin yleisempää kilpailukykyä, oli tämä sitten hänen työnantajansa tai yhteiskunnan. Muita veikkauksia otetaan kernaasti vastaan. Haastan kaikki tämän blogitekstin lukijat esittämään mielipiteensä seuraavista neljästä kysymyksestä:
1) Miten ymmärrät menestymisen? Mitä se on?
2) Voiko menestystä mitata? Miten? Onko se laadullinen vai määrällinen suure?
3) Onko menestyminen absoluuttinen vai suhteellinen suure? Pitääkö menestys suhteuttaa lähtökohtiin? Onko voittaja siis esimerkiksi se, jolla on eniten vai se, joka on lisännyt jotakin asiaa eniten?
4) Onko menestyminen tarpeellista? Miksi? Haluatko menestyä?
Toivon kommentteja ensisijaisesti blogiini. MTV3:n jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
Ihan kokonaan toinen juttu on se, mitä on menestyminen. Kyse taitaa olla kilpailukyvyn sukulaiskäsitteestä; kilpailukykyä yritin jo kerran olemattomalla menestyksellä pohtia tässä blogissani 12.1.2009. Yhteistä "kilpailukyvyn" kanssa "menestymisellä" on ainakin se, että kummastakaan en ole nähnyt missään ainuttakaan määritelmää, puhumattakaan yksiselitteisestä sanakirjamääritelmästä. Sen vain oletetaan olevan itsestäänselvästi hyväksytty asia ja jaettu käsite niin että sitä ei edes tarvitse avata.
Menestyminen taitaa tarkoittaa siis sitä, että ihmisellä itsellään on sitä "kilpailukykyä" tai sitten hän edistää jotakin yleisempää kilpailukykyä, oli tämä sitten hänen työnantajansa tai yhteiskunnan. Muita veikkauksia otetaan kernaasti vastaan. Haastan kaikki tämän blogitekstin lukijat esittämään mielipiteensä seuraavista neljästä kysymyksestä:
1) Miten ymmärrät menestymisen? Mitä se on?
2) Voiko menestystä mitata? Miten? Onko se laadullinen vai määrällinen suure?
3) Onko menestyminen absoluuttinen vai suhteellinen suure? Pitääkö menestys suhteuttaa lähtökohtiin? Onko voittaja siis esimerkiksi se, jolla on eniten vai se, joka on lisännyt jotakin asiaa eniten?
4) Onko menestyminen tarpeellista? Miksi? Haluatko menestyä?
Toivon kommentteja ensisijaisesti blogiini. MTV3:n jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
5.5.2011
Politiikka takaisin politiikkaan!
Ainakin Iiro Viinasen ajoista koko maa on ollut arvollepantava. Kukas se olikaan silloin pääministerinä? 20 vuoden takaisesta lamasta alkaen valtiovarainministerit ovat johtaneet politiikkaa, ja muusta politiikasta on tullut talouden jakojäännös. Tämä on näkynyt vaalikeskusteluissakin, joissa tätä asetelmaa on vahvistettu. Niin ovat lähteneet muut ministerit kukin omille sektoreilleen, jotka kaikki on oltu arvollepantavia. Tulosvastuu, -johtaminen, myyntilogiikka, asiakkuusajattelu, palkitseminen ja rankaiseminen ovat tulleet jäädäkseen kaikille yhteiskunnallisille sektoreille, valuneet "ensimmäisestä" niihin muihin, siis toiselle ja kolmannelle.
Tätä asetelmaa on vahvistettu ennestäänkin vaalikeskusteluissa. Ne on säännönmukaisesti aloitettu talouspolitiikalla viimeiset ainakin 20 vuotta, ja jätetty esimerkiksi hyvinvointipolitiikka, terveyspolitiikka, sosiaalipolitiikka, liikennepolitiikka, kaavoituspolitiikka, ilmastopolitiikka, ympäristöpolitiikka ja kulttuuripolitiikka karsinaan "muut asiat", joille on jätetty aikaa ohjelma lopusta jos sitä aikaa on jäänyt. Yleensä ei ole.
Politiikka on mielestäni ihmisten etujen ajamista. Eniten edunvalvontaa tarvitsevat ihmiset eivät sattumalta ole niitä, jotka tarvitsevat yhteiskunnan apua. Heille yhteiskunta näyttäytyy oikeudenmukaisuuden ylimpänä takaajana. Se takaa heille peruspalvelut ja se suorittaa tulonjakoa oikeudenmukaisuuden nimissä sekä takaa ainakin periaatteellisella tasolla mahdollisuuksien tasa-arvon. Ne, jotka tarvitsevat eniten politiikkaa, ovat yleensä siitä kaikkein syrjäytyneimpiä ja kokevat myös syrjätyneensä siitä kaikkein eniten. Eivätkä turhaan, sillä heidät unohdetaan politiikassa ensimmäisenä, kilpailtaessa milloin kilpailukyvystä, silloin hyvistä veronmaksajista ja tuolloin huippuosaajista.
En minä niin hippi ole että luulisin että kaiken hyvän jakamiseen ei tarvittaisi mitään jaettavaa. Pitää olla kakku jotta voidaan jakaa kakkua. Kaipaan kuitenkin politiikkaan sisältöä, keskustelua siitä, mitä jaetaan ja miksi ja mitä ei jaeta ja miksi ei. Kaipaan politiikkaa takaisin politiikkaan.
Perussuomalaisten voittoa pidettiin varmana jo ennen kuin yhtään ääntä oli annettu ja ennen vaalikampanjoiden aloittamista. Vaaliohjelmat vain sinetöivät tämän voiton, tehden vaalityötä Timo Soinin puolesta. Odotin jytkyltä vähän nasevampia sutkauksia, mutta vaaliohjelmien juontajat tulivat väsynen jytkyn apuun, ojentaen hänelle kultatarjottimella vaaliaseeksi Portugalin avustuspaketin, josta tuli vaaleissa perussuomalaisten avustuspaketti.
Toivon perussuomalaisten, yhtä lailla kuin muidenkin puolueiden kaivavan ö-mapeistaan esille ne kaikki avaukset, joita ei vaalien alla ehditty nähdä. Missä ovat hyvinvointipolitiikka, ympäristöpolitiikka, kulttuuripolitiikka ja niin edelleen? Missä on politiikka? Kiinnostaako perussuomalaisia sen enempää kuin muitakaan puolueita yhteiskuntamme hiljaisten, syrjäytyneiden ja vähäosaisten asia? Mikä on päätöksentekijöiden ihmiskuva? Onko ihminen ihmiselle veli vai susi?
Vaikka olenkin vähän hippi, tiedän hyvin, että maan päällä toiset eivät voi tulla ensimmäisiksi, saatikka viimeiset, oli kyse sitten sektoreista tai ihan oikeista ihmisistä. Arvon kuitenkin nekin ansaitsevat.
Tätä asetelmaa on vahvistettu ennestäänkin vaalikeskusteluissa. Ne on säännönmukaisesti aloitettu talouspolitiikalla viimeiset ainakin 20 vuotta, ja jätetty esimerkiksi hyvinvointipolitiikka, terveyspolitiikka, sosiaalipolitiikka, liikennepolitiikka, kaavoituspolitiikka, ilmastopolitiikka, ympäristöpolitiikka ja kulttuuripolitiikka karsinaan "muut asiat", joille on jätetty aikaa ohjelma lopusta jos sitä aikaa on jäänyt. Yleensä ei ole.
Politiikka on mielestäni ihmisten etujen ajamista. Eniten edunvalvontaa tarvitsevat ihmiset eivät sattumalta ole niitä, jotka tarvitsevat yhteiskunnan apua. Heille yhteiskunta näyttäytyy oikeudenmukaisuuden ylimpänä takaajana. Se takaa heille peruspalvelut ja se suorittaa tulonjakoa oikeudenmukaisuuden nimissä sekä takaa ainakin periaatteellisella tasolla mahdollisuuksien tasa-arvon. Ne, jotka tarvitsevat eniten politiikkaa, ovat yleensä siitä kaikkein syrjäytyneimpiä ja kokevat myös syrjätyneensä siitä kaikkein eniten. Eivätkä turhaan, sillä heidät unohdetaan politiikassa ensimmäisenä, kilpailtaessa milloin kilpailukyvystä, silloin hyvistä veronmaksajista ja tuolloin huippuosaajista.
En minä niin hippi ole että luulisin että kaiken hyvän jakamiseen ei tarvittaisi mitään jaettavaa. Pitää olla kakku jotta voidaan jakaa kakkua. Kaipaan kuitenkin politiikkaan sisältöä, keskustelua siitä, mitä jaetaan ja miksi ja mitä ei jaeta ja miksi ei. Kaipaan politiikkaa takaisin politiikkaan.
Perussuomalaisten voittoa pidettiin varmana jo ennen kuin yhtään ääntä oli annettu ja ennen vaalikampanjoiden aloittamista. Vaaliohjelmat vain sinetöivät tämän voiton, tehden vaalityötä Timo Soinin puolesta. Odotin jytkyltä vähän nasevampia sutkauksia, mutta vaaliohjelmien juontajat tulivat väsynen jytkyn apuun, ojentaen hänelle kultatarjottimella vaaliaseeksi Portugalin avustuspaketin, josta tuli vaaleissa perussuomalaisten avustuspaketti.
Toivon perussuomalaisten, yhtä lailla kuin muidenkin puolueiden kaivavan ö-mapeistaan esille ne kaikki avaukset, joita ei vaalien alla ehditty nähdä. Missä ovat hyvinvointipolitiikka, ympäristöpolitiikka, kulttuuripolitiikka ja niin edelleen? Missä on politiikka? Kiinnostaako perussuomalaisia sen enempää kuin muitakaan puolueita yhteiskuntamme hiljaisten, syrjäytyneiden ja vähäosaisten asia? Mikä on päätöksentekijöiden ihmiskuva? Onko ihminen ihmiselle veli vai susi?
Vaikka olenkin vähän hippi, tiedän hyvin, että maan päällä toiset eivät voi tulla ensimmäisiksi, saatikka viimeiset, oli kyse sitten sektoreista tai ihan oikeista ihmisistä. Arvon kuitenkin nekin ansaitsevat.
12.1.2009
Mitä on kilpailukyky?
Suomi on maailman kuudenneksi kilpailukykyisin maa. Tarkemmin sanottuna, Suomi on maailman kuudenneksi kilpailukykyisin talous. Edelläsanotusta hätäinen voisi tehdä johtopäätöksen, että maa=talous.
Mitä sitten kilpailukyky tarkoittaa? Miten se mitataan? Onko kilpailukyvyn mittaamisessa oleellista se, että valtio on kilpailukykyinen, talouden toimintaympäristö (jossa valtio on vain yksi tekijä, luoden finanssipolitiikallaan edellytykset yrityksille), yritykset vai yksittäiset kansalaiset, ymmärrettynä yrittäjinä tai kuluttajina ovat kilpailukykyisiä? Kilpailevatko he keskenään vai kaikkien muiden maiden yrityksien ja kansalaisten kanssa? Mitataanko kilpailukyky ostovoimana, tuotantona vai kenties patentoitujen innovaatioiden määränä per asukas?
En muista koskaan nähneeni missään ainuttakaan kilpailukyvyn määritelmää. Varmaankin kilpailukyky lasketaan yhdistelmänä erilaisista talouden mittareista, mutta mitä ne ovat? Ja miten ne lasketaan, ja miten eri mittarit painotetaan?
Kilpailukyky on nykyajan mantra, jota toistellaan väsymiseen asti, ja uskonnollinen opinkappale, jonka sisällön tunteminen ei näytä olevan välttämätöntä termin sujuvalle käyttämiselle.
Kilpailukykypuheissa kaikki yhteiskunnallisen toiminnan osa-alueet alistetaan taloudelle. Esimerkiksi kaupungin omistamasta maasta pitää ulosmitata mahdollisimman nopeasti mahdollisimman suuri voitto esimerkiksi myymällä se rakennusyhtiölle asuntomaaksi, vaikka pitkällä tähtäimellä voisi olla kannattavaa, että maa säilytettäisiin virkistyskäytössä, mikä taas on pitkällä tähtäimellä, nk. kestävän kehityksen elinkaariajattelulla kansanterveydellisesti ja kansanterveydellisesti kannattavaa. Kilpailukyvyn suure taitaakin olla euroa/dollaria per aikayksikkö.
Kilpailukyvyn kaikkivoipuus näkyy myös siinä, miten valtioneuvoston alaiset laitokset velvoitetaan tekemään tulossopimuksia, joissa ne velvoitetaan tuottamaan sitä mitä niiden missio määrittelee. Esimerkiksi musiikkikonservatorioiden pitää tuottaa musiikkisäilykkeitä vientiin, ja sairaanhoitoyhtymän tulee tuottaa hopoja eli hoidettuja potilassuoritteita, viis siitä, mikä on lopputulos potilaan eli asiakkaan kannalta, kunhan yksikkö toimii tehokkaasti, panos-tuotos eli input-output-periaatteella.
Yhteiskunnassamme vallitseva kilpailukykyajattelu johtaa siihen, että jokainen taloudellinen toimija toimii atomistisesti, ilman minkäänlaista vastuuta kokonaisuudesta. Tällöin lopputulos tai toiminnan laatu kansalais-asiakkaalle on sivuseikka. Esimerkiksi heikosti parannettavat potilaat tulee lykätä toiselle laitokselle tilastoja rumentamasta ja heikosti työllistettävät työttömät tulee siivota työllistämiskursseille työttömyystilastoja rumentamasta.
Suomessa tavataan ylpeillä jopa sillä, kuinka "tehokas" koulujärjestelmämme on. Menestys Pisa-tutkimuksissa ei kuitenkaan johda esimerkiksi nobel-palkintoihin, elämänhallinnasta puhumattakaan. Jos kilpailua korostava yhteiskuntamme ei suoranaisesti ruoki oman elämän hallintaa, silloin on pakko tehdä irtiotto.
Samassa Hesarissa - 9.10.2008 - jossa Suomen kilpailukyvykkyyttä juhlittiin, kerrottiin myös suurelle yleisölle melko tuntemattomasta kuopiolaisesta kirjailijasta, Jouni Tossavaisesta, joka täytti 50 vuotta. Tossavainen kertoo tulotasonsa pudonneen kolmasosaan hänen siirryttyään siksi, minkä hän koki kutsumuksekseen, missä hän koki hyödyttävänsä eniten myös yhteiskuntaa, eli siirryttyään toimittajasta vapaaksi kirjailijaksi. Tossavainen on onnistunut hyppäämään pois oravanpyörästä, jossa ihmisarvo mitataan suorituksina; tästä kertoo sekin, että hän ei laske kilometrejä sykemittari ranteessa lempiharrastuksensa parissa, juostessaan. Hän vain juoksee, ei kuten Forrest Gump, koska ei muuta osaa tai kuten elinkeinoelämän tuotannontekijä, joka on tuomittu kujanjuoksuunsa.
Tossavaisia pitäisi olla paljon enemmän.
Julistan kilpailun avatuksi: otan ehdotuksia vastaan kilpailukyvyn määritelmiksi. Paras palkitaan säilykkeellä, jonka sisällöstä voidaan sopia parhaan ehdotuksen antajan kanssa.
Mitä sitten kilpailukyky tarkoittaa? Miten se mitataan? Onko kilpailukyvyn mittaamisessa oleellista se, että valtio on kilpailukykyinen, talouden toimintaympäristö (jossa valtio on vain yksi tekijä, luoden finanssipolitiikallaan edellytykset yrityksille), yritykset vai yksittäiset kansalaiset, ymmärrettynä yrittäjinä tai kuluttajina ovat kilpailukykyisiä? Kilpailevatko he keskenään vai kaikkien muiden maiden yrityksien ja kansalaisten kanssa? Mitataanko kilpailukyky ostovoimana, tuotantona vai kenties patentoitujen innovaatioiden määränä per asukas?
En muista koskaan nähneeni missään ainuttakaan kilpailukyvyn määritelmää. Varmaankin kilpailukyky lasketaan yhdistelmänä erilaisista talouden mittareista, mutta mitä ne ovat? Ja miten ne lasketaan, ja miten eri mittarit painotetaan?
Kilpailukyky on nykyajan mantra, jota toistellaan väsymiseen asti, ja uskonnollinen opinkappale, jonka sisällön tunteminen ei näytä olevan välttämätöntä termin sujuvalle käyttämiselle.
Kilpailukykypuheissa kaikki yhteiskunnallisen toiminnan osa-alueet alistetaan taloudelle. Esimerkiksi kaupungin omistamasta maasta pitää ulosmitata mahdollisimman nopeasti mahdollisimman suuri voitto esimerkiksi myymällä se rakennusyhtiölle asuntomaaksi, vaikka pitkällä tähtäimellä voisi olla kannattavaa, että maa säilytettäisiin virkistyskäytössä, mikä taas on pitkällä tähtäimellä, nk. kestävän kehityksen elinkaariajattelulla kansanterveydellisesti ja kansanterveydellisesti kannattavaa. Kilpailukyvyn suure taitaakin olla euroa/dollaria per aikayksikkö.
Kilpailukyvyn kaikkivoipuus näkyy myös siinä, miten valtioneuvoston alaiset laitokset velvoitetaan tekemään tulossopimuksia, joissa ne velvoitetaan tuottamaan sitä mitä niiden missio määrittelee. Esimerkiksi musiikkikonservatorioiden pitää tuottaa musiikkisäilykkeitä vientiin, ja sairaanhoitoyhtymän tulee tuottaa hopoja eli hoidettuja potilassuoritteita, viis siitä, mikä on lopputulos potilaan eli asiakkaan kannalta, kunhan yksikkö toimii tehokkaasti, panos-tuotos eli input-output-periaatteella.
Yhteiskunnassamme vallitseva kilpailukykyajattelu johtaa siihen, että jokainen taloudellinen toimija toimii atomistisesti, ilman minkäänlaista vastuuta kokonaisuudesta. Tällöin lopputulos tai toiminnan laatu kansalais-asiakkaalle on sivuseikka. Esimerkiksi heikosti parannettavat potilaat tulee lykätä toiselle laitokselle tilastoja rumentamasta ja heikosti työllistettävät työttömät tulee siivota työllistämiskursseille työttömyystilastoja rumentamasta.
Suomessa tavataan ylpeillä jopa sillä, kuinka "tehokas" koulujärjestelmämme on. Menestys Pisa-tutkimuksissa ei kuitenkaan johda esimerkiksi nobel-palkintoihin, elämänhallinnasta puhumattakaan. Jos kilpailua korostava yhteiskuntamme ei suoranaisesti ruoki oman elämän hallintaa, silloin on pakko tehdä irtiotto.
Samassa Hesarissa - 9.10.2008 - jossa Suomen kilpailukyvykkyyttä juhlittiin, kerrottiin myös suurelle yleisölle melko tuntemattomasta kuopiolaisesta kirjailijasta, Jouni Tossavaisesta, joka täytti 50 vuotta. Tossavainen kertoo tulotasonsa pudonneen kolmasosaan hänen siirryttyään siksi, minkä hän koki kutsumuksekseen, missä hän koki hyödyttävänsä eniten myös yhteiskuntaa, eli siirryttyään toimittajasta vapaaksi kirjailijaksi. Tossavainen on onnistunut hyppäämään pois oravanpyörästä, jossa ihmisarvo mitataan suorituksina; tästä kertoo sekin, että hän ei laske kilometrejä sykemittari ranteessa lempiharrastuksensa parissa, juostessaan. Hän vain juoksee, ei kuten Forrest Gump, koska ei muuta osaa tai kuten elinkeinoelämän tuotannontekijä, joka on tuomittu kujanjuoksuunsa.
Tossavaisia pitäisi olla paljon enemmän.
Julistan kilpailun avatuksi: otan ehdotuksia vastaan kilpailukyvyn määritelmiksi. Paras palkitaan säilykkeellä, jonka sisällöstä voidaan sopia parhaan ehdotuksen antajan kanssa.
13.11.2008
Autojen vai ihmisten kaupunki?
Allaoleva on ote Nina Broströmin kanssa kevättalvella 2004 kirjoittamastani kirjaluonnoksesta.
Jos pääkaupunkiseudun kaupungit eivät tule lähitulevaisuudessa yhdistymään, ja Espoohan tunnetusti ei tarvitse ketään (niinkuin Sveitsikään), vesittäen kaiken YTV -tason seutuyhteistyön, mistä monivuosikymmeninen taistelu tuulimyllyjä vastaan länsimetron rakentamiseksi on mainiona osoituksena, niin ainakin joukkoliikenteessä pitäisi veloittaa kuljettujen matkakilometrien mukaan, ja nyt matkakorttiaikakaudella tämä ei olisi temppu eikä mikään, eikä myöskään rahojen jako Espoon, Vantaan ja Helsingin kesken olisi vaikeaa, koska nythän matkakorttien lukulaitteista saadaan ainakin periaatteessa yksityiskohtaista matkainformaatiota.
Tai sitten voitaisiin tehdä niinkuin ainakin Lontoossa (ja kai monissa muissakin suurkaupungeissa on tehty); jaettaisiin kaupunkialue tariffivyöhykkeisiin. Kuulemma kukaan ei oikeastaan huomannut seutulipun hinnankorotusta ja ne jotka tiesivät, eivät tajunneet sen olevan niin suuri - vanhassa rahassa 2mk 40p. Perusteena on sanottu, että seutubussien vuorot eivät kannata - kiitos kilpailun ja näiden uusien matkakorttivimpaimien.
Lopultakin HKL ja YTV taitavat ottaa persnettoa kiitos näiden uusien matkakorttivipstaakkeleiden, koska nehän mahdollistavat täsmämatkailun, laskelmoinnin, jossa voidaan todellakin maksaa vain niistä matkoista, joita tehdään. On liikennepoliittisesti täysin väärä signaali lakkauttaa linjoja ja nostaa lippujen hintoja: vaikkakin strategiapuheissa joukkoliikenteestä haluttaisiinkin mukamas tehdä houkuttelevampi vaihtoehto, olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta bussilinjaa voitaisiin perustaa niillä rahoilla, joita nyt käytetään esimerkiksi Hakamäentien leventämiseen.
Voisi olla mielenkiintoinen kokeilu nimittää Harry Bogomoloff liikenne- tai työministeriksi, tuo henkisen espoolaisuuden helsinkiläissoluttautuja, huippuosaamisen ja kilpailukyvyn kävelevä – anteeksi, siis autoileva - ruumiillistuma, kaikkien niiden äänitorvi, jotka ajavat omalla autollaan tietotöihin Keilaniemeen. Muut ihmiset, siis ne, jotka eivät ole yhtä kilpailukykyisiä, kelpaavat sitten pesemään autojen ikkunoita.
Kepulaiset ovat anteeksi antavaista porukkaa, nähtiinhän se Jäätteenmäenkin kohdalla eurovaaleissa. Tai sitten suunnattoman typeriä. Mutta joka tapauksessa, sellaisen edustajan saa eri laitoksiin jonka sinne äänestää. Kaken “kunniaksi” on kuitenkin sanottava, että kuulopuheiden mukaan, hän on todellakin oman kotiseutunsa asialle, ajaen Kankaanpäälle siltarumpuja henkeen ja vereen. Kake on siis junttiversio Bogosta. Juuri luin, että helsinkiläiset kansanedustajat ajavat oman kotiseutunsa asioita kaikkein passiivisimmin; ehkä he kokevat pääkaupungin vastuun painavan, olevan koko maan asialla. Ja sitten helsinkiläisiä sanotaan sisäänpäinlämpiäviksi..
Toinen seutuyhteistyön malliesimerkki, HUS, taas osoittaa sen, kuinka komiteatyönä tehty hevonen näyttää likimain lohikäärmeeltä ja polttaa persukset kaikilta.
Jumbohallisuuntausta on vastustettava, ensinnäkin liikennepoliittisista syistä: niihin ei oikeastaan pääse ilman omaa autoa, eli käytännössä toisella puolella Tuusulantietä sijaitsevaan jumbohalliin on joko ajettava autolla ensin Kehä kolmoselle ja sitten takaisin, tai sitten odotettava ehkä noin joka puolestoista tunti liikennöivää bussia, joka ei edes tule. Toiseksikin, megahallit tekevät hallaa pienyrittäjyydelle, jota valtiovalta juhlapuheissaan sanoo kannattavansa.
Kaikki megahallit vastapäätä Pitäjän kirkonkylää voisi räjäyttää, ja kaivaa koko Etelä-Espoon kokoinen, aina Turun moottoritiehen asti ulottuva (Kauniainen mukaanlukien) kuoppa, jonne sitten nämä rakennusjätteet voitaisiin kärrätä. Vantaalla ja Espoossa ei pahemmin kiinnitetä huomiota sellaisiin pikkuseikkoihin kuin kulttuurimaisema tai ympäristöviihtyisyys. Raha ratkaisee - nopeasti halpoja asuntoja veronmaksajille, mieluusti etenkin ns. ”hyville” veronmaksajille.
Espoolaiset asuntoalueet, koska ne sijaitsevat Espoossa, ovat kalliita, eli arvostettuja alueita, vaikkeivät ne olisikaan yhtään ympäristöllisesti tai arkkitehtonisesti sen hääppöisempiä kuin vantaalaislähiöt; lisäksi vantaalaislähiöihin pääsee sentään oikein kätevästi junalla tai metrolla, kun taas Espoossa ei pääse edes lähikauppaan ilman Mercedestä. Valitettavasti kuitenkin nyt myös Vantaalla on yksityisautoilua edistävä suuntaus saanut jalansijaa viime aikoina, jolloin sitten pitää rakentaa kehä kakkosta, kehä nelosta ja kehä nollaa, jotta saadaan baanaa vantaalaisten ladoille ja toyotoille.
Helsinki ja Vantaa voisivat pistää hynttyyt yhteen ja toivottaa espoolaiset tervetulleiksi 25 euron, tai kenties 250 euron viikkotullilla, sillä onhan espoolaisilla siihen varaa, lisäksi rajalle tulisi rakentaa 14 m leveä muuri vallihautoineen. Espoo kyykyttää koko Suomea, sillä armollisella oikeutuksella että Keilaniemessä sijaitsee Nokia, tuo Suomen veturi, ja muutakin arvokasta tietoteollisuutta ja tietoteollisuuden työntekijöitä tuottava TKK. Sinne pitää siis tietenkin päästä suhauttamaan Lexuksella tai Mersulla kaikista ilmansuunnista, myös ja etenkin sieltä, jonka Kekkonen söi.
Länsimetron sijasta espoolaiset kunnallispoliitikot koettavat väkisin kaupata vantaalaisille ja helsinkiläisille kehä kakkosta, koska täytyyhän niiden muutamien helsinkiläisten ja vantaalaistenkin, jotka on armosta kelpuutettu työskentelemään Suomen tietoteollisuuden Mekassa, päästä omilla Ladoillaan ja Corolloillaan Keilaniemeen, ja mahdollisimman nopeasti sieltä takaisin Vantaalle ja Helsinkiin kantamaan kotiin Tapiolasta ostamansa tuotteet ja viemään basillinsa takaisin kotikuntiinsa.
Yhtään valtatietä ei pidä rakentaa pääkaupunkiseudulle lisää, koska se on vääränlainen liikennepoliittinen signaali. Yksityisautoilun tukeminen elämäntapana perustuu väärinymmärretyn vapauden illuusioon; vapauteen madella kävelyvauhtia neljän iltapäiväruuhkassa ja katsella ulos auton ikkunasta, kuinka onnellinen ja vapaa elämäntapapyöräilijä hymyillen suhauttaa DBS:llä koko jonon ohi. Ja tämä elämäntapa lopulta surkastuttaa jalat, ja tuhoaa maapallon keuhkot eli metsät. Mennään vessaankin tai roskia viemään autolla. Myös jätehuollon ollessa YTV:n vastuulla, tässä olisikin YTV:llä todellinen haaste: kestävään kehitykseen tai vastuulliseen kuluttamiseen perustuvan kaupunkilaisen elämäntavan propagoiminen.
Yksityisautoilu on vanhempien ikäluokkien, etenkin miesten asia, falloksenjatke, ja tietenkin kaikkien tavallisten Markkujen. Uusi satama oltaisiin voitu sijoittaa Vuosaaren ainutlaatuisten lintuvesien sijasta Westendiin, sillä pitäisihän Espoonkin kantaa edes oma osansa YTV -yhteisvastuusta ja kaipaahan toki "kaupungin" logistiikka parantamista. Parasta aluepolitiikkaa olisi laittaa suhteellisen ruhtinaalliset tietullit Helsingin rajoille, ja varsinkin tämä koskee omalla autollaan Helsinkiin körötteleviä espoolaisia.
Yhteisvastuullisuudesta Espoossa onkin huutava pula, sillä kuten esimerkiksi elokuvassa ”Nousukausi” annettiin ymmärtää, westendiläisten naapurisolidaarisuus jättää tietyssä määrin toivomisen varaa verrattuna esimerkiksi jakomäkeläisiin. Seuraavan yhteisvastuukeräyksen tuotto voitaisiinkin lahjoittaa tapiolalaisten, westendiläisten ja haukilahtelaisten köyhälistöperheiden tukemiseen, eräänlaiseksi "catch up" -rahaksi, jotta he voisivat tavoittaa alueen yleisen elintason, hankkimalla peruselintasoon kuuluvat nelimastoveneen, city -maasturin ja oman golf -osakkeen.
Aitohelsinkiläiselle geografinen lokaatio on merkittävä faktori jopa deittailussa. Eli landeilla ei ole mitään tsargaa ja Espoo/Vantaa -linjaa voidaan harkita poikkeustapauksissa, sitä kauemmaksi menevät on raakattava ihan logistis-finanssipoliittisista syistä. Tai mikäs siinä, jos deittikumppanilla sattuisi olemaan auto, ja erityisen suuri hinku yksisuuntaisesti autoilla suoraan töistä ja vielä toimia kuskinakin aina kun sellaista keksisi tulla tarvitsemaan.
Matkustelu Suomessa silloin joskus harvoin kun on kertakaikkinen pakko poistua YTV -alueelta, onneksi harvoin, on kallista. Esimerkkitapauksena tästä pieni vertaileva tutkimus siitä, miten pääsisi halvimmalla Joensuuhun, ja helsinkiläiselle tällaisia pakollisia maakuntamatkoja koituu lähinnä sosiaalisesta pakosta sukujuhliin. Tulos oli häkellyttävä - kallein kolmesta vaihtoehdosta oli lentäminen Finnairilla - paras lentoaikatauluvaihtoehto olisi maksanut yli 300 euroa per nenä!! Toiseksi kallein oli juna, melkein 50 euroa toisen luokan lippu per suunta. "Halvin" oli bussi, ja kun ottaa huomioon että istumista olisi kertynyt suuntaansa 7-8.5 tuntia, se ei kuulostanut liki 80 euron väärtiltä (ottaen huomioon senkin, että tässä vaihtoehdossa edestakaisin reissaamista olisi kertynyt jotakuinkin 24h). Joten valitettavasti työttömän tai opiskelijan ekonominen tilanne ei anna periksi osallistua tuollaisilla hinnoilla *kahden tunnin* häävastaanottoihin maaseudulla.
Nyt pääsee halpalentoyhtiöiden lennoilla halvemmalla manner-Eurooppaankin, eikä ihme, että monelle helsinkiläiselle ovatkin Lontoo ja Pariisi tutumpia kuin Espoo tai Vantaa, puhumattakaan sitten Kuopiosta tai Oulusta. Ja sitten kuitenkin meillä on hallituksessa Suomen keskusta, jonka pitäisi tukea maakuntien elinkeinoelämää ja turismia, ja toisaalta, tukea ihmisiä jäämään kotiseudulleen. Tässä siis haaste Suomen Keskustalle; millaista tekohengitystä aiotte antaa, hups, siis alue-ja liikennepoliittisia toimia aiotte tehdä kuihtuvien seutu-ja maakuntien hyväksi? Oletteko kenties heittäneet pyyhkeet kehään?
11.11.2008
Musiikkitaloja ja sirkushuveja
Allaoleva on ote Nina Broströmin kanssa kevättalvella 2004 kirjoittamastani kirjaluonnoksesta.
Monien mittavien julkisten hankkeiden tarpeellisuutta ei perinpohjaisesti aina olla vaivauduttu selvittämään, jos ja kun niistä vihdoinkin on joskus köydenvedon ja lehmänkauppojen tuloksena saavutettu poliittinen konsensus. Hyvänä esimerkkinä tästä on, paitsi Vuosaaren satamahanke, myös Helsinkiin puuhattu musiikkitalo. Paras teko Helsingin musiikkielämälle voisi lopultakin olla Finlandia -talon alle yöllä laitettu keskiraskas räjäyte, mutta musiikkitalohankkeen välttämättömyyden kyseenalaistamiseksi voidaan esittää mm.seuraavia kyseenalaistuksia:
a) Kulttuuritalon akustiikka on ihan ok (vaikka tästä on esitetty toisenkinlaisia mielipiteitä), se vaan on kuulemma minkkiturkkisille kausikorttitädeille liian kaukana Mannerheimintiestä. Se vain on Kalliossa asti, härregyyd, ja entinen *kommarimaja* - jösses, eihän sinne Hildegard ja Siv ja Birgitte voi mennä näyttäytymään, edes turkissa. Sieltä saisi varmaan satiaisia, tai ainakin maalia päin turkkia. Nej nej nej.
b) Tapiola -talossa on kuulemma hyvä akustiikka, ja sinnehän menisi julkisilla kulkuvälineillä, jos pääkaupunkiseudun kaupungit saataisiin yhdistymään
c) Oopperatalossa on ihan hyvä akustiikka, ja konserttikalentereita järkeistämällä orkesterit (joilla on noin kaksi konserttia per viikko) ja ooppera mahtuisivat mainiosti saman katon alle, mutta koska oopperaväki yleensä ei osaa mahduttaa itseään samalle hiekkalaatikolle kenenkään kanssa, tämä ei onnistune. Ja jos oopperan väki ei jaa taloaan muiden kanssa, niiden rahoituksesta tulee 95% valtiolta, eiköhän tämä olisi omiaan kannustamaan yhteistyöhön.
Saa nähdä, mikä lopulta tulee olemaan musiikkitalon hinta, sillä aikanaan oopperatalonkin hinta nousi moneen otteeseen, puhumattakaan metrosta. Nelonen oli joskus laskenut, että jokainen kansalainen maksaa Musatalosta valtion kautta 9 euroa. Jos vielä maksaa Ylelle telkkarilupaa, niin kustannus on 22 euroa. Laskusta puuttui Helsingin osuus - joten jos olet hesalainen, itse Ylen telkkarilupaa maksava suomalainen, todennäköisesti maksat Musatalosta rapiat 30 euroa tässä vaiheessa. Ja nämäkin kustannuslaskelmat taitavat perustua jo useita vuosia vanhoihin lukuihin.
Näiden laskelmien legitimiteetti perustetaan siihen, että suomalaisten sanotaan olevan, paitsi musikaalista kansaa, eritoten oopperakansaa, mistä on marssitettu demonstraationa Savonlinnan oopperajuhlien vapaaehtoistyöntekijöitä kameroiden eteen. Näyttävimpänä osoituksena suomalaisesta kulttuuritahdosta on ehkä Joonas Kokkosen 70 -luvulla Paavo Ruotsalaisesta kertova ooppera Viimeiset kiusaukset, jonka sanotaan viimeistään osoittaneen, että ooppera voi olla elinvoimainen kulttuurimuoto, jopa nykyooppera, ja vieläpä suomenkielinen. Ehkä Seppo Rätyynkin voisi upota. Näin meillä Suomessa, jossa on oltava aina yksi kansallisarkkitehti, kansalliskirjailija ja kansallissäveltäjä, ja jos kukaan ei kykene täyttämään näitä mantteleita, ne pienennetään kyseisille herroille sopiviksi.
Pääkaupunkiseudulla konserttikäyttöön käypiä muita tiloja ovat ainakin Ritarihuone pienehköille kokoonpanoille, Kanneltalossakin sanotaan olevan ihan ok akustiikka (se vasta onkin kausikorttitädeille aivan liian kaukana, lähiössä eli miltei provinssissa), Ruoholahdessa sijaitsevassa Helsingin Konservatoriossa on akustisesti hyvä sali, jonne mahtuu kohtuullisen kokoinen orkesterikin, sitten on Martinus -sali Martinlaaksossa (Vantaalla siis) ja Tapiola -talo (Espoon puolella). Joten pienellä järkeistämisellä, ja musiikinkuluttajien kulttuuritahdolla, saleja riittäisi. Ei kai kaiken ole pakko sijaita keskustassa; eikö tämäkin olisi keskustalaisen hajasijoittamispolitiikan mukaista? Entisen Finlandia -talon kulmilta voisi lähteä erikoisbusseja, “Concert Express” näihin konserttipaikkoihin, puhumattakaan Järvenpää -talosta, jonka akustiikka on niin erinomainen että pääkaupunkiseudun orkesterit käyttävät sitä levytyssessioihin.
Musiikkitalon tarpeellisuutta ei olla poliittisessa keskustelussa nostettu kyseenalaiseksi, sen jälkeen kun päätös on tehty, se on lopullinen, jumalansanaa, josta ei voida valittaa, tässä tapauksessa jumaluuden ollessa suomalaisen musiikkielämän eliitille suotu mandaatti edustaa ja demonstroida suomalaisen koululaitoksen, etenkin kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen kattavan musiikkioppilaitosverkoston huipputuloksia, ja siten olla suomalaisen kilpailukyvyn mannekiineja. Virallisissa juhlapuheissahan kulttuurielämän suora vaikutus maamme kansainväliseen maineeseen ja epäsuora työllistävä vaikutus on tyydytty kuittaamaan sillä että poliittinen eliitti ja jopa todellinen eliittimme, eli liike-elämän eliitti, muistaa näyttäytyä Savonlinnan oopperajuhlilla. Koululaitostamme muistetaan kuitenkin kehaista kilpailukyvyn takaajana. Vaikeasti mitattava mainehyöty ja taloudellisin tunnusluvuin mitattava työllistämisvaikutus ovat kuitenkin juuri sitä kuuluisaa Kilpailukykyä.
Yksituumaisen yksisuuntaisissa kulttuuripoliittisissa keskusteluissa ei myöskään olla riittävästi nostettu esiin musiikkitalon mahdollisia vaihtoehtoisia sijaintipaikkoja. Nyt Finlandia -talon takana on erinomaista maata Suomen ehkä näyttävimmällä paikalla hukkakäytössä, parkkipaikkana ja noin kaksi metriä korkeana miltei läpitunkemattomana pöheikkönä, ja eikö vanhana pakkomielteisenä visiona jo ammoisista Eliel Saarisen ajoista olekin ollut täyttää Töölönlahden ranta kulttuuripalatseilla? Myös Kisahallin (ex. Messuhalli, jossa myös ollaan pidetty konsertteja, jopa edesmennyt Herbert von Karajan vaivautui sinne) takana olevalla parkkipaikkana hukkakäytössä olevalle alueelle mahtuisi mainiosti vaikka minkälainen hörskä, kunhan vaan ei vie liiaksi huomiota Olympiastadionilta ja peitä sitä näkyvistä. Toinen vaihtoehto olisi muuttaa eduskunta Finlandia -taloon, ja tehdä eduskuntatalosta konserttitalo. Eduskuntatalon akustiikka hirveänäkään ei ole ainakaan mainittavasti huonompi kuin Finlandia -talonkaan. Nyt vain tämän vaihtoehdon synergiaedut ovat käyneet jokseenkin kyseenalaiseksi, sen jälkeen kun Eduskunnan lisäsiiveke valmistui.
Finlandia -talo ei välttämättä sellaisenaan ole ruma, mutta ensisijaiseen käyttötarkoitukseensa se on kelvoton. Sen sijaan Enso Gutzeitin (tai mikähän SEN nimi nykyään onkaan?) konttori Uspenskin katedraalin edessä on ympäristörikos, ja hyvä osoitus siitä, että Aalto kulki omia teitään. Jos Aalto saisi oman muistomerkkinsä (vaikka hänen suunnittelemansa rakennukset ovat muistomerkkejä jo itsessään), se voisi olla jättikokoinen Camel -bootsi, miehelle, joka kulki omia polkujaan. Finlandia -talon suunnittelussa hän ei ottanut akustikkojen näkemyksiä kuuleviin korviinsa, mistä nyttemmin kuulevat korvat saavat kärsiä ja Enson talossa ei huomioitu paikallista ympäristöä, johon kyseinen talo sopii suunnilleen yhtä hyvin kuin vesipiippu lapsen suuhun. Merihaassa kyseinen huussi voisi olla ihan ok. Kyllä todella hyvä arkkitehti on muutakin kuin yhteiskunnasta itsensä irralliseksi näkevä Taiteilija; hänen pitäisi miettiä sitä, mikä on hänen talonsa käyttötarkoitus ja miten se niveltyy siihen ympäristöön, mihin se sijoitetaan. Suorittaessaan messiaanista pelastustehtäväänsä, arkkitehdeiltä on päässyt unohtumaan sellainen käytännön haittatekija kuin ihminen, joka joutuu elämään heidän luomuksiensa kanssa, mahdollisesti jopa heidän luomuksissaan.
Ilman Täältä tullaan elämää -elokuvaa Makkaratalo ei olisi jättänyt minkäänlaisia kulttuurisia muistijälkiä, vaikkakin siihen oman sukupolvemme silmät ovatkin jo tottuneet. Vanhaa Helsinkiä on onneksi ikuistettu valokuvin kiitettävässä määrin, vaikka alle 40 -vuotiaat ovatkin henkilökohtaisesti liian nuoria muistamaan esimerkiksi Maitokeskusta, joka oli sinänsä rumahkon Hotelli Presidentin tilalla, ja Presidentin tontti hyvän aikaa lapsuudestamme yhtä isoa, aidattua rakennustyömaata, mitä Helsingin ydinkeskusta on ollut oikeastaan niin kauan kuin sukupolvemme muisti ulottuu.
Lopulta kyse on poliittisista priorisoinneista, rakennetaanko kulttuuripalatseja vai esimerkiksi vuokra-asuntoja, ja vaikka olisi kuinka intohimoinen musiikki-ihminen, tämä vaihtoehdottomuus ja keskustelukulttuurin vähäisyys päätöksentekokulttuurissa aiheuttavat vähintäänkin skeptisyyttä sellaista hanketta kohtaan, jonka tarkoitus voisi kuitenkin olla paitsi ylevä (Helsinki merkittävänä kulttuurikaupunkina), myös sosiaalisesti hyväksyttävä (lisää harjoittelu- ja esiintymisfoorumeita suomalaisille muusikoille, opiskelijoillekin). Kaikkea vanhaa ei aina tarvitse säilyttää, mutta vaikkei VR:n makasiineihin olisikaan omakohtaista tunnesidettä, ne ovat nyt miltei ainoa inhimillinen henkireikä Töölönlahden alueella, joka jo nyt on rakennettu klaustrofobiaa aiheuttavaksi Kiasmoineen ja uusine hotelleineen, jotka nekin ovat valistuneelta näppituntumalta puolityhjinä n.50 viikkoa vuodessa.
Ja kaiken kruununa vielä sanomatalo, tuo epäorgaaninen jätös Töölönlahden perukalla, erotukseksi esimerkiksi ulosteesta, jonka kunniaksi sentään on sanottava, että se edes on orgaaninen tuote. Mediatyöläiset nököttävät kuin akvaariossa, eivätkä saa rauhassa edes nenää kaivaa. Kyllä ainakin ajattelevan työn tekijöille pitäisi taata edes mahdollisuus omaan työhuoneeseen, jos ei muuten, niin edes niin korkeilla seinäkkeillä, ettei pomo näe kurkkia yli. Nenänkaivuu on ihmisyyteen perustamattomasti ja luonnollisesti kuuluva ominaispiirre, josta pitäisi tehdä perustuslaillinen oikeus, mikä taas tekisi tendenssimäisen lasirakentamisen mahdottomaksi.
Poliittisten priorisointien takana on lopultakin arvovalintoja; yhtäällä tausta-ajatuksena on elitistinen ajatus paraatikulttuurista, jolloin Helsinki nähdään kansainvälisesti esittelykelpoisena ja vetovoimaisena metropolina, jotta tänne toivottujen ylikansallisten suurfirmojen ulkomaalaiset pamput tuntisivat olonsa kosmopoliittisen kotoisiksi ja jotta suomalaiset pamput voitaisiin bongailla hengailemasta heidän vierestään, jotta he voisivat loistaa heidän lainavalossaan.
Vertailun vuoksi, esimerkkinä kulttuuripalatseista, jääkiekosta, eli massakulttuurista, mitä ooppera ei kuitenkaan ole, Hjallis Harkimon rakennushankkeiden kunniaksi on sanottava, että niissä sanotaan pitävän sekä aikataulujen että kustannuslaskelmien, jopa alittuvankin. On sinänsä positiivinen signaali, että “lamankin” aikana tulevaisuuteen on luottamusta, tehdään investointeja jotka tuovat työpaikkoja ainakin hampurilaisten myyjille ja siivoojille; tällaisten paraatilaitosten vuotuiset käyttökulut vaan ovat aika suuria, ja paljon pitää myydä pääsylippuja ja järjestää Suuria Tapahtumia, jotta pysyttäisiin sinisen puolella. Jääkiekkoa ollaan tavattu pitää aitona massakulttuurina, mikä kuitenkin on nykyään kyseenalainen näkemys, sillä pääsylippujen hinnat ovat nousseet pilviin, ja sitoutuneet tosifanit ovat korvautuneet yritysaitiossa lohivoileivillä (niitä samoja joita tarjoillaan myös oopperajuhlilla) ja samppanjalla herkuttelevilla wannabe -ökyillä, juuri niillä, joita varten pitää rakentaa komeaa ja leveätä baanaa. Luultavasti Hakamäentietäkin lopulta levennetään – tosin ei Hartwall -areenaan saakka, sillä se on mahdotonta – siksi it-pamput pääsisivät esteettä vip -aitioon herkuttelemaan kaviaarilla.
Monien mittavien julkisten hankkeiden tarpeellisuutta ei perinpohjaisesti aina olla vaivauduttu selvittämään, jos ja kun niistä vihdoinkin on joskus köydenvedon ja lehmänkauppojen tuloksena saavutettu poliittinen konsensus. Hyvänä esimerkkinä tästä on, paitsi Vuosaaren satamahanke, myös Helsinkiin puuhattu musiikkitalo. Paras teko Helsingin musiikkielämälle voisi lopultakin olla Finlandia -talon alle yöllä laitettu keskiraskas räjäyte, mutta musiikkitalohankkeen välttämättömyyden kyseenalaistamiseksi voidaan esittää mm.seuraavia kyseenalaistuksia:
a) Kulttuuritalon akustiikka on ihan ok (vaikka tästä on esitetty toisenkinlaisia mielipiteitä), se vaan on kuulemma minkkiturkkisille kausikorttitädeille liian kaukana Mannerheimintiestä. Se vain on Kalliossa asti, härregyyd, ja entinen *kommarimaja* - jösses, eihän sinne Hildegard ja Siv ja Birgitte voi mennä näyttäytymään, edes turkissa. Sieltä saisi varmaan satiaisia, tai ainakin maalia päin turkkia. Nej nej nej.
b) Tapiola -talossa on kuulemma hyvä akustiikka, ja sinnehän menisi julkisilla kulkuvälineillä, jos pääkaupunkiseudun kaupungit saataisiin yhdistymään
c) Oopperatalossa on ihan hyvä akustiikka, ja konserttikalentereita järkeistämällä orkesterit (joilla on noin kaksi konserttia per viikko) ja ooppera mahtuisivat mainiosti saman katon alle, mutta koska oopperaväki yleensä ei osaa mahduttaa itseään samalle hiekkalaatikolle kenenkään kanssa, tämä ei onnistune. Ja jos oopperan väki ei jaa taloaan muiden kanssa, niiden rahoituksesta tulee 95% valtiolta, eiköhän tämä olisi omiaan kannustamaan yhteistyöhön.
Saa nähdä, mikä lopulta tulee olemaan musiikkitalon hinta, sillä aikanaan oopperatalonkin hinta nousi moneen otteeseen, puhumattakaan metrosta. Nelonen oli joskus laskenut, että jokainen kansalainen maksaa Musatalosta valtion kautta 9 euroa. Jos vielä maksaa Ylelle telkkarilupaa, niin kustannus on 22 euroa. Laskusta puuttui Helsingin osuus - joten jos olet hesalainen, itse Ylen telkkarilupaa maksava suomalainen, todennäköisesti maksat Musatalosta rapiat 30 euroa tässä vaiheessa. Ja nämäkin kustannuslaskelmat taitavat perustua jo useita vuosia vanhoihin lukuihin.
Näiden laskelmien legitimiteetti perustetaan siihen, että suomalaisten sanotaan olevan, paitsi musikaalista kansaa, eritoten oopperakansaa, mistä on marssitettu demonstraationa Savonlinnan oopperajuhlien vapaaehtoistyöntekijöitä kameroiden eteen. Näyttävimpänä osoituksena suomalaisesta kulttuuritahdosta on ehkä Joonas Kokkosen 70 -luvulla Paavo Ruotsalaisesta kertova ooppera Viimeiset kiusaukset, jonka sanotaan viimeistään osoittaneen, että ooppera voi olla elinvoimainen kulttuurimuoto, jopa nykyooppera, ja vieläpä suomenkielinen. Ehkä Seppo Rätyynkin voisi upota. Näin meillä Suomessa, jossa on oltava aina yksi kansallisarkkitehti, kansalliskirjailija ja kansallissäveltäjä, ja jos kukaan ei kykene täyttämään näitä mantteleita, ne pienennetään kyseisille herroille sopiviksi.
Pääkaupunkiseudulla konserttikäyttöön käypiä muita tiloja ovat ainakin Ritarihuone pienehköille kokoonpanoille, Kanneltalossakin sanotaan olevan ihan ok akustiikka (se vasta onkin kausikorttitädeille aivan liian kaukana, lähiössä eli miltei provinssissa), Ruoholahdessa sijaitsevassa Helsingin Konservatoriossa on akustisesti hyvä sali, jonne mahtuu kohtuullisen kokoinen orkesterikin, sitten on Martinus -sali Martinlaaksossa (Vantaalla siis) ja Tapiola -talo (Espoon puolella). Joten pienellä järkeistämisellä, ja musiikinkuluttajien kulttuuritahdolla, saleja riittäisi. Ei kai kaiken ole pakko sijaita keskustassa; eikö tämäkin olisi keskustalaisen hajasijoittamispolitiikan mukaista? Entisen Finlandia -talon kulmilta voisi lähteä erikoisbusseja, “Concert Express” näihin konserttipaikkoihin, puhumattakaan Järvenpää -talosta, jonka akustiikka on niin erinomainen että pääkaupunkiseudun orkesterit käyttävät sitä levytyssessioihin.
Musiikkitalon tarpeellisuutta ei olla poliittisessa keskustelussa nostettu kyseenalaiseksi, sen jälkeen kun päätös on tehty, se on lopullinen, jumalansanaa, josta ei voida valittaa, tässä tapauksessa jumaluuden ollessa suomalaisen musiikkielämän eliitille suotu mandaatti edustaa ja demonstroida suomalaisen koululaitoksen, etenkin kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen kattavan musiikkioppilaitosverkoston huipputuloksia, ja siten olla suomalaisen kilpailukyvyn mannekiineja. Virallisissa juhlapuheissahan kulttuurielämän suora vaikutus maamme kansainväliseen maineeseen ja epäsuora työllistävä vaikutus on tyydytty kuittaamaan sillä että poliittinen eliitti ja jopa todellinen eliittimme, eli liike-elämän eliitti, muistaa näyttäytyä Savonlinnan oopperajuhlilla. Koululaitostamme muistetaan kuitenkin kehaista kilpailukyvyn takaajana. Vaikeasti mitattava mainehyöty ja taloudellisin tunnusluvuin mitattava työllistämisvaikutus ovat kuitenkin juuri sitä kuuluisaa Kilpailukykyä.
Yksituumaisen yksisuuntaisissa kulttuuripoliittisissa keskusteluissa ei myöskään olla riittävästi nostettu esiin musiikkitalon mahdollisia vaihtoehtoisia sijaintipaikkoja. Nyt Finlandia -talon takana on erinomaista maata Suomen ehkä näyttävimmällä paikalla hukkakäytössä, parkkipaikkana ja noin kaksi metriä korkeana miltei läpitunkemattomana pöheikkönä, ja eikö vanhana pakkomielteisenä visiona jo ammoisista Eliel Saarisen ajoista olekin ollut täyttää Töölönlahden ranta kulttuuripalatseilla? Myös Kisahallin (ex. Messuhalli, jossa myös ollaan pidetty konsertteja, jopa edesmennyt Herbert von Karajan vaivautui sinne) takana olevalla parkkipaikkana hukkakäytössä olevalle alueelle mahtuisi mainiosti vaikka minkälainen hörskä, kunhan vaan ei vie liiaksi huomiota Olympiastadionilta ja peitä sitä näkyvistä. Toinen vaihtoehto olisi muuttaa eduskunta Finlandia -taloon, ja tehdä eduskuntatalosta konserttitalo. Eduskuntatalon akustiikka hirveänäkään ei ole ainakaan mainittavasti huonompi kuin Finlandia -talonkaan. Nyt vain tämän vaihtoehdon synergiaedut ovat käyneet jokseenkin kyseenalaiseksi, sen jälkeen kun Eduskunnan lisäsiiveke valmistui.
Finlandia -talo ei välttämättä sellaisenaan ole ruma, mutta ensisijaiseen käyttötarkoitukseensa se on kelvoton. Sen sijaan Enso Gutzeitin (tai mikähän SEN nimi nykyään onkaan?) konttori Uspenskin katedraalin edessä on ympäristörikos, ja hyvä osoitus siitä, että Aalto kulki omia teitään. Jos Aalto saisi oman muistomerkkinsä (vaikka hänen suunnittelemansa rakennukset ovat muistomerkkejä jo itsessään), se voisi olla jättikokoinen Camel -bootsi, miehelle, joka kulki omia polkujaan. Finlandia -talon suunnittelussa hän ei ottanut akustikkojen näkemyksiä kuuleviin korviinsa, mistä nyttemmin kuulevat korvat saavat kärsiä ja Enson talossa ei huomioitu paikallista ympäristöä, johon kyseinen talo sopii suunnilleen yhtä hyvin kuin vesipiippu lapsen suuhun. Merihaassa kyseinen huussi voisi olla ihan ok. Kyllä todella hyvä arkkitehti on muutakin kuin yhteiskunnasta itsensä irralliseksi näkevä Taiteilija; hänen pitäisi miettiä sitä, mikä on hänen talonsa käyttötarkoitus ja miten se niveltyy siihen ympäristöön, mihin se sijoitetaan. Suorittaessaan messiaanista pelastustehtäväänsä, arkkitehdeiltä on päässyt unohtumaan sellainen käytännön haittatekija kuin ihminen, joka joutuu elämään heidän luomuksiensa kanssa, mahdollisesti jopa heidän luomuksissaan.
Ilman Täältä tullaan elämää -elokuvaa Makkaratalo ei olisi jättänyt minkäänlaisia kulttuurisia muistijälkiä, vaikkakin siihen oman sukupolvemme silmät ovatkin jo tottuneet. Vanhaa Helsinkiä on onneksi ikuistettu valokuvin kiitettävässä määrin, vaikka alle 40 -vuotiaat ovatkin henkilökohtaisesti liian nuoria muistamaan esimerkiksi Maitokeskusta, joka oli sinänsä rumahkon Hotelli Presidentin tilalla, ja Presidentin tontti hyvän aikaa lapsuudestamme yhtä isoa, aidattua rakennustyömaata, mitä Helsingin ydinkeskusta on ollut oikeastaan niin kauan kuin sukupolvemme muisti ulottuu.
Lopulta kyse on poliittisista priorisoinneista, rakennetaanko kulttuuripalatseja vai esimerkiksi vuokra-asuntoja, ja vaikka olisi kuinka intohimoinen musiikki-ihminen, tämä vaihtoehdottomuus ja keskustelukulttuurin vähäisyys päätöksentekokulttuurissa aiheuttavat vähintäänkin skeptisyyttä sellaista hanketta kohtaan, jonka tarkoitus voisi kuitenkin olla paitsi ylevä (Helsinki merkittävänä kulttuurikaupunkina), myös sosiaalisesti hyväksyttävä (lisää harjoittelu- ja esiintymisfoorumeita suomalaisille muusikoille, opiskelijoillekin). Kaikkea vanhaa ei aina tarvitse säilyttää, mutta vaikkei VR:n makasiineihin olisikaan omakohtaista tunnesidettä, ne ovat nyt miltei ainoa inhimillinen henkireikä Töölönlahden alueella, joka jo nyt on rakennettu klaustrofobiaa aiheuttavaksi Kiasmoineen ja uusine hotelleineen, jotka nekin ovat valistuneelta näppituntumalta puolityhjinä n.50 viikkoa vuodessa.
Ja kaiken kruununa vielä sanomatalo, tuo epäorgaaninen jätös Töölönlahden perukalla, erotukseksi esimerkiksi ulosteesta, jonka kunniaksi sentään on sanottava, että se edes on orgaaninen tuote. Mediatyöläiset nököttävät kuin akvaariossa, eivätkä saa rauhassa edes nenää kaivaa. Kyllä ainakin ajattelevan työn tekijöille pitäisi taata edes mahdollisuus omaan työhuoneeseen, jos ei muuten, niin edes niin korkeilla seinäkkeillä, ettei pomo näe kurkkia yli. Nenänkaivuu on ihmisyyteen perustamattomasti ja luonnollisesti kuuluva ominaispiirre, josta pitäisi tehdä perustuslaillinen oikeus, mikä taas tekisi tendenssimäisen lasirakentamisen mahdottomaksi.
Poliittisten priorisointien takana on lopultakin arvovalintoja; yhtäällä tausta-ajatuksena on elitistinen ajatus paraatikulttuurista, jolloin Helsinki nähdään kansainvälisesti esittelykelpoisena ja vetovoimaisena metropolina, jotta tänne toivottujen ylikansallisten suurfirmojen ulkomaalaiset pamput tuntisivat olonsa kosmopoliittisen kotoisiksi ja jotta suomalaiset pamput voitaisiin bongailla hengailemasta heidän vierestään, jotta he voisivat loistaa heidän lainavalossaan.
Vertailun vuoksi, esimerkkinä kulttuuripalatseista, jääkiekosta, eli massakulttuurista, mitä ooppera ei kuitenkaan ole, Hjallis Harkimon rakennushankkeiden kunniaksi on sanottava, että niissä sanotaan pitävän sekä aikataulujen että kustannuslaskelmien, jopa alittuvankin. On sinänsä positiivinen signaali, että “lamankin” aikana tulevaisuuteen on luottamusta, tehdään investointeja jotka tuovat työpaikkoja ainakin hampurilaisten myyjille ja siivoojille; tällaisten paraatilaitosten vuotuiset käyttökulut vaan ovat aika suuria, ja paljon pitää myydä pääsylippuja ja järjestää Suuria Tapahtumia, jotta pysyttäisiin sinisen puolella. Jääkiekkoa ollaan tavattu pitää aitona massakulttuurina, mikä kuitenkin on nykyään kyseenalainen näkemys, sillä pääsylippujen hinnat ovat nousseet pilviin, ja sitoutuneet tosifanit ovat korvautuneet yritysaitiossa lohivoileivillä (niitä samoja joita tarjoillaan myös oopperajuhlilla) ja samppanjalla herkuttelevilla wannabe -ökyillä, juuri niillä, joita varten pitää rakentaa komeaa ja leveätä baanaa. Luultavasti Hakamäentietäkin lopulta levennetään – tosin ei Hartwall -areenaan saakka, sillä se on mahdotonta – siksi it-pamput pääsisivät esteettä vip -aitioon herkuttelemaan kaviaarilla.
12.6.2007
Keskuspuisto on yhteistä omaisuutta
Sanotaan, että kansalaiset ovat vieraantuneet politiikasta. Totuus taitaakin olla päinvastainen; poliitikot ovat vieraantuneet kansasta. Tässä suhteessa Maija Anttilan kolumni (23.10.2005) Helsingin Uutisissa oli monellakin tapaa hyvin paljastava.
Leimatessaan Keskuspuiston eteläosaan suunniteltua asuinrakentamista vastustavat kuntalaiset ja kansalaiset luluilijoiksi (lulu=locally unwanted land use, eli paikallisesti ei-toivottu maankäyttö), Anttila tulee samalla myöntäneeksi, että Helsinki onkin loppujen lopuksi vain pieni (agraarinen?) kyläpahanen.
Kutsuessaan kaavoitushankkeen vastustamista luluiluksi hän myös myöntää, että Lääkärinkadun rakennushankkeessa onkin kyse paljon suuremmasta asiasta kuin vain omille nurkille rakentamisen vastustamisesta
Hanketta vastustavat paitsi useat hankkeen välittömässä lähipiirissä asuvat, myös muualla pääkaupunkiseudulla asuvat, jotka käyttävät Keskuspuistoa ja jopa eräät ulkosuomalaiset, jotka ovat ylpeitä Helsinkimme luonnonläheisyydestä.
Anttila ei täsmennä, mitä hän tarkoittaa sillä kilpailulla, jossa Helsingin olisi menestyttävä. Ketä vastaan kilpailemme, missä asiassa ja millä keinoilla?
Olemmeko mukana Vantaan aloittamassa ihmishuutokaupassa, jossa ihmisarvo mitataan veronmaksukyvyllä? Vai yritämmekö kenties kilpailla samassa painoluokassa eurooppalaisten metropolien kanssa? Siinä voi käydä kuin entiselle nyrkkeilijälle.
Maalaillessaan uhkakuvia Helsingin ylle Anttila tekee itsestään ylivertaisen asiantuntijan. Samalla hän kehottaa äänestämään itseään. Kenties hän raottaa verhoa salaperäisen uhkakuvan päältä seuraavalla vaalikaudella.
Anttilan välttämättömyyksiin sopeutumista painottava retoriikka ei ole mitään uutta. Sitä käytti jo esimerkiksi valtiovarainministeri Juho Vennola 1930 -luvun suurlaman aikana kehottaessaan ihmisiä säästämään. Sietäisi toivoa, että päättäjien ja kansalaisten suhde olisi muuttunut valistussuhteesta edes hieman tasa-arvoisemmaksi.
Kun maankäyttö- ja rakennuslakia säädettiin 1998, tarkoituksena oli lisätä kuntalaisten kuulemis- ja vaikutusmahdollisuuksia. Totuus taitaa kuitenkin olla toisenlainen. Jo lain säätämisvaiheessa eduskunnan perustuslakivaliokunta ilmaisi huolensa näin: "Ratkaisevaksi kuitenkin muodostuu, kuinka todellisia yksilön osallistumis -ja vuorovaikutusmahdollisuudet ovat käytännössä... tarvittaessa ryhdytään lisätoimiin vaikutusmahdollisuuksien turvaamiseksi".
Kenties kansanedustaja Anttila on kunnallispoliitikko Anttilaa viisaampi, mutta varatessaan kunnan kokonaisvaltaisen kehittämisen ymmärtämisen vain päättäjille, hän ainakin nostaa itsensä kuntalaisia viisaammaksi.
Michael Perukangas
valtiotieteiden maisteri
Mielipidekirjoitus julkaistu Helsingin Uutisissa 30.10.2005 - kommentti Maija Anttilan kolumniin (Helsingin Uutiset 23.10.2005)
toim.huom. ehkä myös vihreä kansalaisaktivisti Perukangas vuonna 2007 on kansalaisaktivisti Perukangasta vuonna 2005 viisaampi, sillä Maija Anttila ei ole kansanedustaja. Tai ehkä kansalaisaktivisti Perukangas yritti vain ounastella kuluneen kevään eduskuntavaalien tuloksia, ja tunnetustihan ennustaminen on vaikeaa. Etenkin tulevaisuuden ennustaminen, kuten tässä kirjoituksessa mainittuja henkilöitä huomattavasti laajakatseisempi vaikuttaja Juho Kusti Paasikivi loihe lausumahan.
Leimatessaan Keskuspuiston eteläosaan suunniteltua asuinrakentamista vastustavat kuntalaiset ja kansalaiset luluilijoiksi (lulu=locally unwanted land use, eli paikallisesti ei-toivottu maankäyttö), Anttila tulee samalla myöntäneeksi, että Helsinki onkin loppujen lopuksi vain pieni (agraarinen?) kyläpahanen.
Kutsuessaan kaavoitushankkeen vastustamista luluiluksi hän myös myöntää, että Lääkärinkadun rakennushankkeessa onkin kyse paljon suuremmasta asiasta kuin vain omille nurkille rakentamisen vastustamisesta
Hanketta vastustavat paitsi useat hankkeen välittömässä lähipiirissä asuvat, myös muualla pääkaupunkiseudulla asuvat, jotka käyttävät Keskuspuistoa ja jopa eräät ulkosuomalaiset, jotka ovat ylpeitä Helsinkimme luonnonläheisyydestä.
Anttila ei täsmennä, mitä hän tarkoittaa sillä kilpailulla, jossa Helsingin olisi menestyttävä. Ketä vastaan kilpailemme, missä asiassa ja millä keinoilla?
Olemmeko mukana Vantaan aloittamassa ihmishuutokaupassa, jossa ihmisarvo mitataan veronmaksukyvyllä? Vai yritämmekö kenties kilpailla samassa painoluokassa eurooppalaisten metropolien kanssa? Siinä voi käydä kuin entiselle nyrkkeilijälle.
Maalaillessaan uhkakuvia Helsingin ylle Anttila tekee itsestään ylivertaisen asiantuntijan. Samalla hän kehottaa äänestämään itseään. Kenties hän raottaa verhoa salaperäisen uhkakuvan päältä seuraavalla vaalikaudella.
Anttilan välttämättömyyksiin sopeutumista painottava retoriikka ei ole mitään uutta. Sitä käytti jo esimerkiksi valtiovarainministeri Juho Vennola 1930 -luvun suurlaman aikana kehottaessaan ihmisiä säästämään. Sietäisi toivoa, että päättäjien ja kansalaisten suhde olisi muuttunut valistussuhteesta edes hieman tasa-arvoisemmaksi.
Kun maankäyttö- ja rakennuslakia säädettiin 1998, tarkoituksena oli lisätä kuntalaisten kuulemis- ja vaikutusmahdollisuuksia. Totuus taitaa kuitenkin olla toisenlainen. Jo lain säätämisvaiheessa eduskunnan perustuslakivaliokunta ilmaisi huolensa näin: "Ratkaisevaksi kuitenkin muodostuu, kuinka todellisia yksilön osallistumis -ja vuorovaikutusmahdollisuudet ovat käytännössä... tarvittaessa ryhdytään lisätoimiin vaikutusmahdollisuuksien turvaamiseksi".
Kenties kansanedustaja Anttila on kunnallispoliitikko Anttilaa viisaampi, mutta varatessaan kunnan kokonaisvaltaisen kehittämisen ymmärtämisen vain päättäjille, hän ainakin nostaa itsensä kuntalaisia viisaammaksi.
Michael Perukangas
valtiotieteiden maisteri
Mielipidekirjoitus julkaistu Helsingin Uutisissa 30.10.2005 - kommentti Maija Anttilan kolumniin (Helsingin Uutiset 23.10.2005)
toim.huom. ehkä myös vihreä kansalaisaktivisti Perukangas vuonna 2007 on kansalaisaktivisti Perukangasta vuonna 2005 viisaampi, sillä Maija Anttila ei ole kansanedustaja. Tai ehkä kansalaisaktivisti Perukangas yritti vain ounastella kuluneen kevään eduskuntavaalien tuloksia, ja tunnetustihan ennustaminen on vaikeaa. Etenkin tulevaisuuden ennustaminen, kuten tässä kirjoituksessa mainittuja henkilöitä huomattavasti laajakatseisempi vaikuttaja Juho Kusti Paasikivi loihe lausumahan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)